Ihan oikeita kanoja!

Niina Hakalahti: Tuukka-Omarille alkaa riittää, kuv. Jukka Lemmetty. 109 sivua, Myllylahti 2022. 

Niina Hakalahden Tuukka-Omar on tavattoman sympaattinen lastenkirjasarjan sankari. 

Sarjan kuudes osa on jälleen mainio esimerkki siitä, kuinka lastenkirjoissa moninaisuuden ja moniarvoisuuden teemoja voidaan varioida luontevasti ja alleviivaamatta.

 

Tuukka-Omar on herkkä alakouluikäinen poika, jonka isä, baba, on kotoisin Syyriasta ja äiti suunnittelee päivätyönään pääsiäismunia. 

Kotona vanhemmat keskittyvät olemaan mahdollisimman hyviä vanhempia kahdelle lapselleen.

 

Tuukka-Omar pitää rutiineista ja kun heidän kotitalossaan sattuu vesivahinko, ja perheen on muutettava remontin ajaksi evakkoon muualle, pojan turvallisuudentunne järkkyy. 

Ja kaiken kukkuraksi Synnove-mummokin ilmoittaa muuttavansa uuteen asuntoon, luokalle tulee sijaisopettaja, isän taksi menee rikki ja isosisko joutuu sairaalaan… 

Nukkumaan mennessä Tuukka-Omaria piinaa loru, joka kuitenkin katkeaa aina pahaenteisesti kesken.

 

Muutoksista seuraa onneksi myös paljon hyvää, kuten äidin Anna-ystävän kanat, joita perheen tulee hoitaa Annan poissaollessa heidän väliaikaisessa majapaikassaan. 

 

Tuukka-Omarin ja neljän kanan ja kukon ensikohtaaminen.
Jukka Lemmetyn kuvitusta Niina Hakalahden lastenromaaniin
Tuukka-Omarille alkaa riittää (Myllylahti 2022). 

Tuukka-Omar miettii yhdessä parhaan kaverinsa Paavon kanssa, missä kaikki maailman kanat asuvat. Mummo kertoo pojille, että kaikilla kanoilla ei ole yhtä lokoisia oltavia kuin Annan kanalan neljällä kanalla ja kukolla: 

 

Mummo meni vähän vakavan näköiseksi.

 

– Ikävä kyllä aika harva kana saa asuan näin ihanasti. Ihmiset haluavat paljon munia, ja siksi kanoja on laitettu asumaan jättimäisiin halleihin valtaviin parviin, eikä niillä ole siellä yhtään mukavaa. Meillä onkin miekkailuyhdistyksen kanssa ollut tempauksia, joissa olemme puolustaneet kanojen oikeuksia. Ja tietysti kukkojenkin! Jokainen kana tarvitsee ainakin kuopsuttelu- ja kylpypaikan! 

 

Kirjan lopussa on tietoisku kanoista ja kukoista.

 

Tuukka-Omar oppii taas paljon uutta itsestään ja läheisistään. 

Oman kodin ikävä vertautuu Baban kotimaan ikävään. Poika oivaltaa, että ikävän kanssa voi oppia elämään: 

 

– – samalla tavalla kuin Tuukka-Omar ikävöi omaan oikeaan kotiin, baba ikävöi omaa kotitaloaan Damaskoksessa. Mutta siitä huolimatta baba nauroi ja vitsaili ja oli kiva baba, joka kuljetti taksilla asiakkaita paikkoihin, joihin he halusivat päästä. 

 

Tuukka-Omar hoksaa myös, että kun luopuu jostakin, voi saada tilalle myös jotain uutta.

 

Tällaisia elämän perusasioita ja -tunteitakin on edelleen hyvä sanoittaa lastenkirjoissa.

 

Niina Hakalahden Tuukka-Omar -sarja erottuu edukseen monista muista ulkokohtaiseen koohotukseen ja sähellykseen keskittyvistä helppolukuisista kotimaisista kirjasarjoista. 

 

 

 

Lisää lasten- ja nuortenkirjoja kanoista:

 

Aaron Reynolds: Rex Dexter ja älyttömän kuolleet eläimet, kuv. Hugo Cuellar, suom.  Kaisa Ranta, Jalava 2021 / nuortenromaani 

 

Christian Joliboi & Christian Heinrichs: Kanajengi: suuri seikkailukirja, suom. Irma Rissanen, Readme 2020 / neljän erillisen tarinan kuvakirja 

 

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja kana, kuv. Salla Savolainen, Tammi 2019 / lastenromaani 

 

Maikki Harjanne: Minttu ja kananvaljaat, Otava 2018 / kuvakirja

 

Nadja Andersson: Hönans kalas, Schildts & Söderströms 2017 / kuvakirja 

 

Huginn Þór Grétarsson, Maaria Päivinen & Srimalie Bassani: Herra T ja kana nimeltä Aasi; Herra T ja mysteerinen kana nimeltä Aasi, Myllylahti 2016 ja 2017 / kuvakirja

 

Sun-mi Hwang: Kana, joka tahtoi lentää, suom. Hilla Hautajoki, kuv. Nomoco, Sitruuna kustannus 2015 / kuvakirja

 

Stanislav Vostokov: Frosjan talo, kuv. Maria Vorontsova, suom. Maria Kulmala, Karisto 2015 / Lastenromaani 

 

Aaron Blabey: Hurja jengi -sarja, suom. Annukka Kolehmainen,  Into v:sta 2014

 

Kana, Minun lemmikkini -sarja, toim. Anna Kylmänen, Perhemediat 2012 / tietokirja 

 

Cornelia Funke: Me Vauhtikanat, suom. Tiina Hakala, Otava 2007 / tyttökirja

 

Iiris Kalliola: Lasten oma kotieläinkirja, WSOY 2006 / tietokirja

 

Niki Daly: Jamelan ystävä, suom. Riita Oittinen, Pieni Karhu 2001 / kuvakirja 

 

Terry Collins, Karey Kirkpatrick, Peter Lord & Nick Park: Kanan lento: pako kanalasta, Allers International 2000

 

Aura Koivisto & Risto Sauso: Kilin kesä ja kanan pesä, Tammi 2000 / kuvakirja 

Martina Schlossmacher & Gider Iskender: Musta kana, suom. Sinikka Virtanen,  Lasten parhaat kirjat 1999 / kuvakirja 

 

Jonathan Allen: Kadonneiden kanojen arvoitus: Outo rikos Tammiston tilalla, suom. Sinikka Sajama, Mäkelä 1997 / kuvakirja 

 

Taru Ilves & Maija Ranta: Röh-röh, muu ja mää! Lasten kotieläinkirja, WSOY 1992

 

Anna Tauriala & Matleena Danson: Maailman onnellisimmat kanat, Tammi 1992 / kuvakirja 

 

Tini Sauvo: Kukon ja kanan sauna, Tammi 1983 / kuvakirja 

 

J. P. Miller: Kana Karoliina, suom. Marjatta Kurenniemi, Tammi 1967 / kuvakirja, Tammen kultaiset kirjat 

 

 

 

 

Kesän, saunomisen ja lapsuuden auvoa

 

Pauli Kallio & Reetta Niemensivu: Lyhenevä kesä 4: Annikki ja poppamiehet, 80 sivua, Suuri kurpitsa 2021. 

 

Pauli Kallion ja Reetta Niemensivun sarjakuva Lyhenevä kesä on hieno konsepti. 

 

Parhaimmillaan se saattaa yhdistää useampia sukupolvia lukemaan yhdessä löyhän juonen varaan sommiteltuja, kuuden ruudun sarjakuvastrippejä. 

Vanhemmat ja isovanhemmat voivat samalla luontevasti jakaa omia lapsuuden muistojaan.

 

Kallion ja Niemensivun sarjakuvadramaturgia on jäntevää: kuudesta ruudusta  muotoutuu kustakin eheä pieni kertomus loppunousuineen.

 

Sarjakuvat ovat alun perin ilmestyneet Kalevassa, Satakunnassa ja Nivala-lehdessä.

 

Neljäs osa Annikki ja poppamiehet on saanut tarkan aikamääreen: se sijoittuu kesään 1970, jolloin on kulunut kuusi vuotta keihäänheittäjä Pauli Nevalan Tokion olympialaisten kultamitalista. 

 

Mummolassa parasta on papan antama kyyti maitokärryillä.
Reetta Niemensivun kuvitusta Pauli Kallion sarjakuvatarinaan
Lyhenevä kesä 4: Annikki ja poppamiehet (Suuri kurpitsa 2021).

Ystävykset Antero, Annikki ja Jaakko keksivät ihailtavan paljon puuhaa kesälomaansa. 

Sytykettä saadaan vaikkapa urheilusta, iskelmistä sekä maailman ja maakuntien rokkilavojen uusimmista kiintotähdistä, mummolan vintistä löytyvistä vanhoista sarjakuvista ja  Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossusta.

Annikin herkkä hetki saunassa isosiskon kanssa.
Reetta Niemensivun kuvitusta Pauli Kallion sarjakuvatarinaan
Lyhenevä kesä 4: Annikki ja poppamiehet (Suuri kurpitsa 2021).

Annikki pystyy lempeästi pomottamaan poikia mennen tullen, mutta kotona hän tuntee alemmuudentunnetta isosiskoonsa nähden. 

Onneksi toisinaan saunan jälkeen päästään vielä hyvinkin sopuisaan yhteisymmärrykseen. 

Annikki herkistyy jopa suremaan sitä, että ”Maailmassa on monta miljoonaa ihmistä, jotka ei koskaan pääse saunaan”.

 

 

 

 

 

 

 

Vahva, säröistäkin huolimatta

 

Heidi Silvan: Nollasummapeli, 240 sivua. Myllylahti 2022. Kansikuva Karin Niemi.

 

 

Mä siirryin itseni ja kaiken muun paskan ulkopuolelle ja tarkkailin maailmaa teatterilavan katsomosta. Oli maailman vuoro kutistua. Mä ohjailin sitä. Katsoin ja tarkkailin, ja mitä tarkemmin katsoin, sitä varmemmaksi tulin siitä, että kaiken keskipisteessä oli kuin olikin riisiposliininen kulho. 

 

Kulhon kyljessä, lasituksen alla, oli hiuksenhieno särö, josta olisi ehkä kannattanut olla hyvin, hyvin huolissaan. 

 

Heidi Silvan aloitti kirjailijan uransa letkeillä varhaisnuortenkirjoilla, joita yhdistivät eri tavoin erityiset tyttöpäähenkilöt. 

 

Keväällä ilmestynyttä Nollasummapeliä edeltänyt nuortenromaani Tyhmästi tehty oli sävyiltään hyvinkin synkkä ja jopa ahdistava teos.

 

Myös Nollasummapelin tunnelma tiivistyy ja johdattaa tummiin vesiin melkein huomaamatta, mutta yleisvire säilyy silti toiveikkaana

 

Aale on abiturientti, jolla on kouluvastaisuutta ja käytösongelmia. Siksi hän käy säännöllisesti psykologi Rillan terapiassa. Korona-aika on myös osaltaan hankaloittanut tilannetta. 

 

Aale tutustuu  Ufoon, omituiseen ”aakkospoikaan, johon oli yritetty sovittaa kaikkia mahdollisia diagnooseja". Ufo tuntuu suorastaan seuraavan häntä ja aistivan, milloin Aale kaipaa seuraa.

 

Alakouluajan ahdistavat muistot nousevat pintaan, kun Aale kohtaa Ralfin, joka on alistanut ja kiusannut häntä systemaattisesti koko alakoulun ajan. 

 

Silvan onnistuu kuvaamaan koulukiusaamisen vaikutusta elämyksellisesti ja kouriintuntuvasti yksilön näkökulmasta.   

 

Nollasummapelin voi aluksi lukea maagisena realismina, jossa liikutaan arjen ja viistoon vievän toisen todellisuuden rajapinnoilla. 

Vähin erin lukijakin hoksaa, mistä oikeasti on kyse. 

Aale saa diagnoosin, mutta sen avulla solmut purkautuvat ja lukija vakuuttuu siitä, että pojan tulevaisuuden suunnitelmat ovat oikeasti mahdollisia. 

Monissa yhdysvaltalaisissa YA-kirjoissa nuorten mielenterveyteen liittyviä häiriöitä jopa romantisoidaan tai niitä kuvataan ohimenevinä, nopeasti korjaantuvina asioina. 

Silvanin aiemmissa varhaisnuortenromaaneissa ja Nollasummapelissä diagnooseja ei kuitenkaan mystifioida tai nuoria leimata poikkeaviksi. 

Aalen opettaja suhtautuu nuorten elämänkipuiluun terveen arkisesti:

Opettaja arveli, että me oltiin ambivalentteja persoonia.

"Kuuluu nuoruuteen", se sanoi, ja me kaikki naurahdettiin, osa hämillään, osa ihastuneesti.

Kyllä niitä kahteen suuntaan vetäviä haluja oli. Vilkaisin luokkaa ja huomasin, että kaikki tuntuivat ajattelevan samalla tavalla.

En ehkä ollutkaan niin poikkeava kuin olin kuvitellut. Kai me kaikki oltiin sekaisin kuin käkikellot. Ei selkeää suuntaa kenelläkään. 

 

Romaanin lopun tärkeässä taitekohdassa Ufo toteaa Aalelle: ”Mitä enemmän olet rikki, sitä enemmän sinussa on säröjä, joista valosi voi loistaa”. 

Aale ymmärtää, että kaikesta huolimatta hänen sisällään on valo.

 

Nollasummapelillä tarkoitetaan peliteoreettista tilannetta, jossa yhden toimijan voitot ovat aina pois muilta toimijoilta.  Nimitys perustuu siihen, että kaikkien pelaajien tappioiden ja voittojen summa on aina nolla ja ja siksi tilanteessa, jossa pelaajien keskuudesta saataisiin esiin voittaja, täytyy vastaavasti syntyä myös häviäjä/häviäjät. 

Itse tehty on parasta

Julia Donaldson & David Roberts: Kokki ja kuningas, suomentanut Raija Rintamäki. 32 sivua. Mäkelä 2018.

 

Sain kesän alussa tilauksen kirjoittaa katsausartikkeli Elintarvike ja terveys -lehteen uusista kotimaisista lapsille ja nuorille suunnatuita ruoka-aiheisista kirjoista. 

 

Ruokailuun, ruokaan ja ruokakulttuuriin liittyviä lastenkirjoja onkin ilmestynyt viime vuosina todella paljon, ja monia niistä olen esitellyt myös Lastenkirjahyllyssä.

 

Yksi viehättävä käännöskuvakirja oli mennyt ilmestyessään minulta tyyten ohi, ja se ansaitsee nyt esittelyn.

 

Brittiläinen lastenkirjailija Julia Donaldson tunnetaan Suomessa parhaiten yhdessä kuvittaja Axel Schefflerin kanssa tekemistään Mörkyli-kuvakirjoistaan. 

 

Kokki ja kuningas on veikeä moderni riimitelty satu kuninkaasta, joka etsii itselleen uutta hovikokkia. 

 

Aloituskuvassa kuningas närppii haluttomasti tilaamaansa noutopizzaa. 

Kuninkaan ilme puhuu puolestaan: pizzan tilalle pitäisi saada
ehtaa kotiruokaa. David Robertsin kuvitusta Julia Donaldsonin tekstiin
kuvakirjassa Kokki ja kuningas (Mäkelä 2018). 

Moni kokki hakee toiveikkaasti työpaikkaa, mutta kuningas on kranttu ja löytää kaikkien hakijoiden työnäytteistä jotain valitettavaa. 

 

Viimeisenä hakijana on Veltto-Ville, joka kertoo suoraan olevansa luonteeltaan arka, mutta kokkailevansa kyllä mielellään. 

 

Kuningas haluaa työnäytteeksi paistettua kalaa ja ranskanperunoita. 

 

”Voi ei”, parkui kokki. ”Tätä täytyy vielä pohtia.

Mielelläni kalastaisin, mutten taida tohtia.

Jos haaviin uikin hai, niin siinä vasta piina!

Tai jos kastuu märäksi mun uusi esiliina?

Polvet lyövät loukkua”, vaikeroi nyt kokki.

”Kauhistuttaa kamalasti, kohta iskee shokki!”

 

Arkuuteensa vetoamalla Veltto-Ville laistaa kaikki ruoanlaiton vaiheet. 

Kuvakirjan juonellinen juju muistuttaa hieman H. C. Andersenin satua Keisarin uusista vaatteista. Nälkäistä ja samalla virkaintoista kuningasta on helppo höynäyttää. 

 

 

Raija Rintamäen riimittelemä suomennos on rytmikäs ja naseva. 

 

David Robertsin kuvitus ilakoi kuninkaallisella arvovallalla jyhkeillä, kuninkaallista mahtia pönkittävillä aukeamilla, vaikka samaan aikaan tarinassa kuningas muuttuu arkisissa toimissaan alamaistensa kaltaiseksi. Kuninkaan ilme pysyy kokkauksen eri vaiheissa peruslukemilla, mutta silti hänen olemuksensa terhakoituu loppua kohden silminnähden. 

 

Loppu hyvin: kuningas on hyvin tyytyväinen itse
valmistamaansa ruokaan. David Robertsin kuvitusta Julia Donaldsonin
tekstiin kuvakirjassa Kokki ja kuningas (Mäkelä 2018). 

Onnellisessa lopussa kuningas toivottaa kokilleen hyvää ruokahalua ja toteaa, ettei ole saanut pitkään aikaan yhtä maittavaa (= itse tekemäänsä) ruokaa.

 

Kokki ja kuningas sopii kesälomalla koko perheen yhdessä luettavaksi. 

Ruoanlaitto jää usein vain yhden perheenjäsenen kontolle. 

Jos ruoka ei miellytä, niin tehköön jokainen vuorollaan ruokaa omien mieltymystensä ja taitojensa mukaan. 

 

 

Aikamatka kesään 1941

 

Maami Snellman: Merena ja lumottu peili. 140 sivua. Kvaliti 2021. 

 

 

Olen jo monesti ihmetellyt sitä, että Varkauden lapset osaavat tehdä

niin fiksuja päätöksiä paikallisen LukuVarkaus -palkinnon jaossa. 

 

LukuVarkaus -palkinto jaettiin kesäkuun puolivälissä jo 22. kerran ja valinta osui kuuden ehdokkaan joukosta Maami Snellmanin aikamatkustusta hyödyntävään lastenromaaniin Merena ja lumottu peili.

Esivalintaraati teki tänä vuonna nähdäkseni myös tietoista kirjallisuuspolitiikkaa: kuudesta ehdokkaasta vain yksi oli suuren yleiskustantamon julkaisema lastenkirja! 

Tämän voi tulkita ottavan kantaa kapeutuneeseen eri medioissa näkyvään lastenkirjajulkisuuteen. 

Isojen kustannustalojen lastenkirjatarjonnan kupeessa versoo pienten ja jopa omakustanteisten kirjojen rikas valikoima. Kuudesta ehdokkaasta peräti kolme oli VaLas-kollektiivin kirjailijoiden julkaisemia kirjoja. 

Erityistä kiitosta aikuisista koostunut esiraati ansaitsee myös siitä, että he ovat nähneet vaivaa ja tiivistäneet noin 50 lukemansa lastenromaanin teemoja lyhyeen yhteenvetoon. 

Merena ja lumottu peili hyödyntää aikamatkustusta hieman tavanomaista omintakeisemmin. 

Merena kantoi perunavadin keittiöön ja nosti sen pöydälle. Hän pohti, sanoisiko Finan äidille jotakin siitä, että hän oli Merena eikä Fina ja hän oli sujahtanut tänne peilin lävitse. Ja kyllä vain, sellaista tosiaan saattoi tapahtua. Se oli ihan normaalia. Ihmiset vaihtoivat maisemaa tuon tuosta. Että Fina oli oikeastaan hänen isoisomumminsa, joka oli juuri kuollut. Mutta sitä ei tarvinnut murehtia, koska Fina oli jo melkein satavuotias. Että hän ei voinut jäädä päivälliselle, koska tahtoisi mennä kotiin. Äiti ja isä odottaisivat jo. Merena nielaisi. Ehkä oli parempi olla ihan hiljaa, ettei kuulostaisi pähkähullulta. 

12-vuotias Merena siirtyy kesäloman alkaessa isoisoäitinsä Finan lapsuuteen välirauhan kesään vuoteen 1941. 

Käyty sota on jo muisto vain, mutta tytöt osallistuvat kuitenkin pikkulottatapaamisiiin, joissa opetellaan käytännön taitoja. 

Valistunut lukija tietää, että jatkosota kolkuttelee jo nurkan takana.

 

Aikamatkan tekee mahdolliseksi isoisoäidin vanha ovaalinmuotoinen peili, jonka äiti löytää hoitokodissa viimeiset vuotensa olleen isoisoäidin henkilökohtaisista tavaroista tämän kuoleman jälkeen. 

Peilin on alun perin omistanut Merenan perheen etäinen sukulainen kreivitär Fredrika Adolfina Mullesvärld ja se on peräisin 1700-luvulta.

Merena mukautuu yllättävän nopeasti maatalon tyttäreksi ja toteaa itsekin, että ”joskus asiat loksahtivat paikalleen kuin palapelin palaset”. 

Kemppainen, kuuminta hottia

 

Päivi Lukkarila: Super-someponi Kemppainen. 140 s. Karisto 2022. Kansikuva ja kuvitus Milla Paloniemi. 

 

 

Perinteinen hevoskirjallisuus on lastenkirjatarjonnassa selvästi vähentynyt, mutta silti genre elää vahvana uusien variaatioiden kautta.

 

Päivi Lukkarila aloitti viime vuonna uuden hurmaavan heppasarjan ponista, jonka nimi on Kemppainen. 

Tokaluokkalainen Aura seuraa monien ikätovereidensa tavoin sosiaalisen median vaikuttajia, muun muassa vloggaaja Liisapia. 

 

Itsetietoinen ja idearikas Kemppainen haluaa Liisapin tavoin tulla kuuluisaksi tubettajaksi. 

Sen vaikuttimet ovat tosin  puhtaasti materiaalisia: se  haluaa  erilaisia tuotelahjoja, tai tarkemmin sanottuna herkkuja.

 

 

– Ihanko oikeasti? Kemppainen huokaisi irrottamatta silmiään hetkeksikään videon tytöstä, joka lohkoi omenoita juuri Kemppaisen suuhun sopivan kokoiksi palasiksi. 

– Jos minä tekisin videoita, lähettäisikö hedelmäkauppias minullekin noita ihan kirpeitä, vihreitä omenia?

– Ei varmastikaan heti, Aura arveli. – Sinun pitäisi ensin tehdä niin paljon kiinnostavia videoita, että sinulla olisi tarpeeksi seuraajia.

– Minulla on seuraajia, Kemppainen ilmoitti. – Viima seuraa minua joka paikkaan, ja ulkona minua seuraa kaksi varpusta. 

 

 

Ja pikemminkin kuin arvaakaan Aura on mukana Kemppaisen älyttömässä päähänpistossa tekemässä videoita super-someponi Kemppaisesta. 

 

Puhuvan ponin videoista kehkeytyy nopeasti suoranainen ilmiö, mutta menestyksellä ja suosiolla on myös varjopuolensa, kun huvipuiston omistaja Peetter von Rusenbusen haluaa hyötyä Kemppaisen somejulkisuudesta kyseenalaisin keinoin. 

 

Lukkarilan heppasarjan jujuna on Kemppaisen inhimilliset ominaisuudet, ennen muuta taito puhua ja jopa lukea, mutta kumpaakaan erityisominaisuutta  ei selitetä tai vesitetä. 

 

 

Aura elää jokatytön unelmaa Kemppaisen kanssa.  

Tytön vanhemmat kyllä muistuttavat, että Kemppaisen ylläpito tallissa maksaa, mutta onneksi jo avausosassa keksittiin hyvä keino rahoittaa Kemppaisen hoitoa sen omilla tuotoksilla.

 

Kemppainen penää taajaan herkkuja, mutta saa myös tuta, mitä ahmiminen ja kontrollin menettäminen saa aikaan. Aura joutuu kerran jos toisenkin muistuttamaan, että hän ajattelee ponin parasta. 

 

Lukkarila puhuu luontevasti eläinten oikeuksista ja jälkisanoissa hän kertoo, kuinka korkealta hyppääviä ja sukeltavia hevosia on aivan oikeasti käytetty  yleisötapahtumien vetonauloina Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulta aina vuoteen 2018 asti. 

Sivullisuuden tunnoista ilmavin säkein

Hanna van der Steen: Punapipoinen poika, 107 sivua. Kvaliti 2022. 

 

Säeromaanin väljä ja samalla kuitenkin hallittu lyhyt formaatti kiinnostaa nyt monia kotimaisia nuortenkirjailijoita. 

 

Säeromaani-genre täydentyy Kirsti Kurosen, Veera Salmen, J. S. Meresmaan ja Dess Terentjevan teosten jälkeen uudella tulokkaalla, Hanna van der Steenin ensimmäisellä säeromaanilla Punapipoinen poika, joka on pienen Kvaliti-kustantamon ensimmäinen säeromaani. 

 

Van der Steen on aiemmin kirjoittanut fantasiaa, lastenromaaja ja yhden satukokoelman.

 

15-vuotiaan Marli-tytön perhe muuttaa isän ulkomaan työkomennuksen päätyttyä takaisin Suomeen. Marli on päättämässä yläkoulua. 

 

Hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi vanhassa kotikaupugissaan, Hämeenlinnassa, vaikka siellä on muutamia vanhoja ystäviäkin.

 

Vielä vähän aikaa sitten ennen Suomeen muuttoa Marli oli kuvitellut voivansa koulumenestyksensä puolesta hakea lukion jälkeen hyvämaineiseen yliopistoon, Cambridgeen, mutta aiemmat ulkomailla hankitut arvosanat eivät pädekään Suomessa. 

 

 

Reksi ei ymmärrä

mitä  tarkoittaa 

jättää kaikki tuttu ja turvalllinen:

tulla takasin tänne jumalan selän taakse

ja kuulla

sen alaspäin kääntyneiltä huulilta,

etten muka olekaan

viimeisten kahden ja puolen vuoden aikana

oppinut ihan helvetisti asioita

– myös sellaisia, joista sillä

itsellä ei

ole aavistustakaan. 

 

Minun pitää 

todistaa taas kerran, 

että riitän. 

 

Hanna van der Steen kuvaa hyvin vieraantumisen tuntoja ja nuoren ihmisen kokemaa juurettomuutta, kun joutuu vasten tahtoaan muuttamaan ja luopumaan entisistä kavereistaan ja unelmistaan. 

 

Nuoruuden perustunnot ovat kuitenkin pohjimmiltaan samoja joka puolella maailmaa: 

 

Samanlaisia jakoja täällä kuin sielläkin:

Blondit, nörtit, jonnet, jonnat,

rumat, kauniit, 

 

who cares. 

 

Muutto takaisin Suomeen kirpaisee Marlia myös siksi, että hän jää kaipaamaan tiettyä poikaa, johon hän on ehkä ollut ihastunut tai jopa seurustellut tämän kanssa. 

 

Marlin pää täyttyy raskaasta,  tiiviistä pimeydestä. 

Isä ei työkiireidensä ja äiti alkoholiongelmansa  takia näe tyttären mielialan muuttumista. 

 

Ulkoiluttaessaan Lamppu-koiraansa Marli kohtaa punapipoisen pojan, Suiden. 

 

Suide ymmärtää ihmeen hyvin Marlin apaattista olemusta. Epätoivoisesti Marli haluaa tavata pojan uudestaan. 

 

Lukija hoksaa jo hieman ennen Marlia punapipoisen pojan salaisuuden ja tragedian. 

 

Hanna van der Steen nostattaa jännitettä taitavasti. Säeromaanille tyypillinen ilmava kerronta jättää kutkuttavasti paljon myös lukijan mielikuvituksen varaan.

Marli pääsee lopulta jaloilleen, ammattiavun ja ystäviensä avulla... ja todennäköisesti punapipoinen poikakin saa vihdoin rauhan.