Enoranta kietoo lukijan taikuuden pauloihin

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous, 443 sivua, WSOY 2018. Kansikuva Riikka Turkulainen.

Pau Harsta on 14-vuotias tyttö, joka leikkaa dramaattisesti hiuksensa murrosiän kuohussa aivan lyhyiksi. Äiti on kauhistunut tyttärensä mielivaltaisuudesta.

Paun isosisko on lähdössä Magia-akatemiaan, ja Pau on vähän kateellinen, mutta yrittää tyytyä tavalliseen arkeen, elämään Loimuloiskeen kylässä yhdessä taiteilijaäitinsä ja tutkijaisänsä sekä ketun ja apinan risteymän, Pip-lemmikkinsä, kanssa. 

Kohtalolla on kuitenkin toiset suunnitelmat Paun varalle.

Tuhatkuolevan kirouksessa olisi kaikki ainekset vetäväksi Harry Potter -henkiseksi fantasiaseikkailuksi. Ja sellaisena romaani alkaakin, kun Pau omaksi ja muiden lähipiiriäisten yllätykseksi saa myös kutsun Magia-akatemiaan. 

Mutta Siiri Enoranta (s. 1987) on kertojana sen verran moniulokkeinen velho ja fabuloija, että hän kääntää sivumäärältään ja säikeiltään tuhdin romaaninsa kurssia vielä moneen kertaan. 

Enonrannan kieli on omintakeista. Vai mitä sanotte paikannimistä Loimuloiske, Huruvuoret  tai Kutukatve? Tai  Magia-akatemian opettajista, joiden nimet ovat Ötky ja Kuprus? 

Heidän tarkoitusperänsä eivät todellakaan voi olla pyyteettömiä heidän juottaessaan oppilaille totuustotia. Mainioita verbaalis-visuaalisia oivalluksia ovat myös kärtsäpartiolaiset ja pikilapset. 

  

Äiti oli kieltänyt minua leikkaamasta hiuksiani, jotta voisin käyttää niitä taikomiseen, mutta hän ei ollut kertonut miksi, hän ei ollut koskaan kertonut! Missään ei ollut mitään tolkkua. Tiesin, ettei äiti pitänyt taikomista pahana niin kuin jotkut nirppanokkaiset ihmiset, joiden mielestä se oli rahvaanomaista ja vanhanaikaista, vaarallistakin. – –  mutta jostain syystä äiti ei tykännyt Magia-akatemiasta, eikä ollut yhtään iloinen, että Tristin oli siellä, ja että minä olin menossa sinne. 

Ja kuten näissä yli sukupolven siirtyvissä taikuusgeenitarinoissa on tapana, Pau saa selville äidin menneisyydestä useampiakin salaisuuksia.

Tuhatkuolevan kirous on – kirjan jylhän nimenkin mukaisesti – tummasävyinen fantasiaseikkailu, jossa on kuolemaa, kalman katkua ja jopa siekailematonta julmuutta. 

Niiden vastapainona on kuitenkin myös tiivistä, rakastavaa perheyhteyden kuvausta. Perhe kannattelee Pauta tämän mukautuessa vähitellen hänelle varattuun sanansaattajan ja lähettilään ja koko yhteisön pelastajan rooliin.

Enoranta kuvaa huikaisevan kauniisti Paun vähittäistä voimaantumista ja oman taika-arsenaalin kanssa sivuiksi tulemista:

–     – kun katsoin itseäni kuunsirpeillä koristellusta höyristyneestä peilistä, keskityin ajattelemaan, että ehkä silmäni eivät olleet suuret ja tenhoavat, ehkä hampaani eivät olleet suorat ja ehkä tukkani ei olut tuuhea ja taipuisa, mutta mitä hyötyä kauneudesta olisi ollut? Minä olin terve ja en ihan kauhean heikko, säärissäni ja käsivarsissani kasvava kara oli vahvaa ja tummaa, ja minä osasin tulipalo jylisköön, taikoa!
 

Edeltävien romaaniensa tapaan  Enoranta kuljettaa myös Tuhatkuolevan kirouksen  juonen tihentymissä  yhteiskunnallisia ja ajankohtaisia säikeitä. 

Eläinten oikeudet, metsien suojelu, sukupuolten moninaisuus ja ennakkoluulottomuus erilasia seksuaali-identiteettejä kohtaan sekä totuuden ja propagandan jatkuva taistelu  antavat sytykettä myös lukijan omiin henkilökohtaisiin pohdiskeluihin. 

Seksuaalisen halun herääminen, rakastumisen huuma, kuvataan hyvin kursailemattomasti, osana Paun kasvua omaksi valovoimaiseksi persoonaksi.

Taikuuden hengittäminen tulee todeksi Paulle, ja niin käy myös lukijalle. 

Nubya, äidin entinen rakastajatar ja Paun suojelija, on sitä mieltä, että yhteisön tulevaisuuden kannalta on vaarallista, jos yhä harvemmalle lapselle opetetaan taikuutta. 

Tulkitsen niin, että Enoranta haluaa myös kiihkottomasti puhua mielikuvituksen vaalimisen puolesta tässä monia elämän yksinkertaisia perusasioita vähättelevässä omassa ajassamme. 

Siiri Enoranta ehdokasjulkistus-
tilaisuudessa. Valokuva PHH. 

Suomen Kirjasäätiön Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkinto on hetki sitten jaettu Kansallisteatterin palkintogaalassa Siiri Enorannalle. Palkinnon saajasta päätti toimittaja Riku Rantala. 

Vaikka Enorannan kirjailijan ura alkoi vasta yhdeksän vuotta sitten, hän   oli jo kolmatta kertaa Finlandia-ehdokkaana lasten- ja nuortenkirjojen sarjassa. 

Hänen omintakeinen kertojan äänensä  näkyi jo esikoisteoksessa Omenmean vallanhaltija (Robustos 2009) joka ylsi heti Finlandia junior -ehdokkaaksi. 

Siiri Enoranta on kirjailijana siinä mielessä tavattoman epäekonominen, että hän kirjottaa aina yksittäisiä romaaneja nuorille tai aikuisille. Hän siis luo jokaiseen teokseensa aivan uuden miljöön, henkilöt ja juonikudelmat.

Tuhatkuolevan kirous ei ole mikään nopeasti ahmaistava haukkapala. 

Se vaatii herpaantumatonta keskittymistä, mutta palkitsee kyllä lukijan ponnistelut. 

Rouva Huu onnittelee lämpimästä tamperelaista Siiri Enorantaa! 

-->

Odottavan aika on aina pitkä

Anna Sofia Vuori & Linda Bondestam: Muna, 31 sivua, Teos & Förlaget 2018. 

Munasta kuoriutuvat eläimet kiehtovat lapsia, joten ei ole ihme, että kuvakirjoja tästä aihepiiristä ilmestyy paljon.

Ohittamattomia klassikkoja ovat brittiläisen nursery rhymes -loruperinteen runo muurilta putoavasta Tyyris Tylleröstä sekä  Lennart Hellsingin & Fibbe Haldin kuvakirja Muna (Weilin+Göös 1979).  

Lasten- ja nuortenkirjallisuutta raikkaasti esittelevän Estrids bokklubb -videosarjan ja blogin perustaja Anna Sofia Vuori debytoi lastenkirjan tekstin tekijänä kuvakirjassa Muna, joka on ilmestynyt alun perin ruotsiksi.

Lun mummo juo reilun kaupan kahvia ja on vähän huonokuuloinen.
Linda Bondestamin kuvitusta Anna Sofia Vuoren tekstiin
kuvakirjassa Muna (Teos & Förlaget 2018). 

Kuvakirja on tavallaan nykyaikaan päivitetty versio Mistä lapset tulevat -tietokirjasta. 

Brie, Maud ja Lu löytävät kotitalonsa pihasta munan.

”Shh”, Maud kuiskaa, sillä yhdessä vesilätäköistäni on jotakin. Maud huomasi sen heti. 

”Pyöreä, mutta vähän soikea”, Maud toteaa ja selailee vakoojakirjaansa. ”Lämmin. Joku taitaa piileskellä siellä sisällä. Se on muna.”

Kaverukset lähtevät kyselemään talon asukkailta, kenelle muna kuuluu. 

Näin tutustutaan samalla perhemallien moninaisuuteen: on kahden isän ja kahden äidin apilaperheitä, lapsettomia perheitä ja adoptioperheitä, arjen haasteiden alla uupuneita koti-isiä ja ulkomailla uraa tekeviä äitejä. 

Flamingojen odotus on pitkä ja piinaava, mutta lopulta on aika
 järjestää kuoriutumisjuhlat. Linda Bondestamin kuvitusta
Anna Sofia Vuoren tekstiin kuvakirjassa Muna (Teos & Förlaget 2018). 

Lopulta Brien, Maudin ja Lun kärsivällisyys palkitaan, kun flamingot kutsuvat kaikki talon asukkaat kuoriutumisjuhliin. 

Linda Bondestamin kuvitus on hänelle tyypillisesti räväkkää, värikästä ja roisin-groteskiakin. 

Puun rungoista loistavat kutsuvat valot. Linda Bondestamin
kuvitusta Anna Sofia Vuoren tekstiin
kuvakirjassa Muna (Teos & Förlaget 2018). 

Bondestamin karrikoidut eläinhahmot ovat usein mulkosilmäisiä tai räyhäkän oloisia. 

Taattua laadukasta bondestamilaisuutta löytyy hahmojen tyypittelyä enemmän miljöön kuvauksesta. 

Puun runkoihin rakennetuista taloista tulee oitis assosiaatio Tove Janssonin kuvakirjoihin.

Kuvituksessa on hyödynnetty myös kollaasia, esimerkiksi marmorointi-tekniikalla tehdyissä munien pintakuvioinnissa. 

Muna on yksi kuudesta lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -ehdokkaasta. Palkinnon saaja julkistetaan huomenna. 

Lisää kuoriutumisen ihmeestä kertovia kuvakirjoja:

Huginn Thór Grétarsson & Maaria Päivinen: Herra T ja mysteerinen muna, kuv. Srimalie Bassani, Myllylahti 2017 

Tony Mitton & Russell Ayto: Jokin sauruksen tapainen, suom. Tuula Korolainen, Lasten Keskus 2013 

Christel Rönns: Perin erikoinen muna, suom. Mirjam Ilvas, Schildts & Söderströms 2012

Hannele Huovi & Kristiina Louhi: Huhuu, kuka siellä? Tammi 2011

Astrid Lindgren & Ilon Wikland: Punasilmäinen lohikäärme, suom. Irmeli Järnefelt, WSOY 1986

Tätä kirjaa katsotaan taskulampun valossa

Rinna & Sami Saramäki: Meren syvyyksiin. Taskulamppuseikkailu, 34 sivua, WSOY 2018.

Aivan perinteisiinkin paperikirjoihin yritetään nykyisin ympätä mukaan ns. lisättyjä todellisuuksia.

Rinna & Sami Saramäen Taskulamppuseikkailu taitaa olla tässä lajissa ensimmäinen kotimainen kuvakirjatoteutus.

Nemo kustannus on aiemmin julkaissut muiden muassa  Agathe Demois´n & Vincent Godeaun kirjan Taikalasi (2015), jossa kuvista paljastuu uusia asioita, kun niitä katsoo taikalasin läpi. 

Myös Rachel Williamsin & Carnovskyn Yön ja päivän eläimet (Nemo 2016) toimii samalla periaatteella. 

Saramäkien kirjan takakannessa kerrotaan kuvakirjan olevan 

– – täysin uudenlainen kirjakonsepti, joka houkuttelee etsiään ja tutkimaan. Kun sivun taakse laittaa lampun, alkavat piilokuvat salaperäisesti hehkua. Meren syvyyksistä paljastuu yllätyksiä, joita kukaan ei ole nähnyt koskaan aiemmin.

Taskulampun lisävalolla aukeaman oikeaan yläosaan
ilmaantuu meduusoja. Kuvitusta Riina ja Sami Saramäen
tietokuvakirjaan Meren syvyyksiin (WSOY 2018). 

Tutkimusalus lähtee merten syvyyksiin, mukanaan miehistön lisäksi myös kaksi lasta, koira ja robotti.  Alus laskeutuu yhä syvemmälle ja sen eteen tulee näkyvyyden estäviä jätepyörteitä, laivanhylky ja jopa uponnut kaupunki.

Sisäkansissa on tarkempaa faktatietoa meren eri vesikerroksista,  eläimistä ja ekosysteemistä ja vähän keveämpää triviaakin esimerkiksi merimiesten tatuointisymbolien merkityksestä. 

... ja meduusojen seassa uiskentelee myös kalaparvia.Kuvitusta Riina ja Sami Saramäen tietokuvakirjaan Meren  syvyyksiin (WSOY 2018).  

Sinisen eri tummuusasteita taidokkaasti hyödyntävä kuvitus valoefekteineen on kieltämättä tehokas ja synnyttää aivan oikeasti merenalaisen taikamaailman tunnun.

Mutta tosi asiassa konsepti ei ole aivan niin omintakeinen kuin takakansi väittää. 

Muutama vuosi sitten kartoitin Kansalliskirjaston Brummeriana-kokoelman lastenkirjoja, joissa on hyödynnetty esimerkiksi kolmiulotteisuutta, liikkuvia osia tai muita kirjan katsojaa aktivoivia tehokeinoja.  

Yksi kaikkein ällistyttävin löytö oli luultavasti saksalaisen alkuteoksen ruotsinnos, Sex sagor till de transparenta förvandling-staflorna (Bonnier 1880). 

Siinä on kuusi klassista kansansatuja ja niiden kuvituksena yhtä monta käsin väritettyä irrallista planssitaulua. 

Kun taulut nostaa valoa vasten, niihin ilmaantuu hentoja uusia kuvajaisia, jotka esittävät tapahtumia, joita ei ”paljaalla silmällä” kuvituksesta voi havaita. 

Ei voi kuin ällistellä 140 vuoden takaista kirjapainotaitoa, jolla tämä erikoisefekti  on saatu aikaan. 

-->

Esimerkki yli 140 vuotta vanhasta satukuvakirjasta.
Kun irrallinen kartonkinen kuvaplanssi nostetaan
valoa vasten, peiliin ilmestyy korkea-arvoisen naisen
muotokuva! Tuntemattoman kuvittajan kuvitusta julkaisuun  
Sex sagor till de transparenta förvandlingstaflorna (Bonnier 1880).