Joskus pienen katselukirjan koko hämää

  

 

 

Muumi: Vauva: sanahaitari, WSOY 2021.

Tove Janssonin tuotannosta tehdään jatkuvasti ”uusmuumi-kirjoja”, joiden oikeuksia valvoo Tove Janssonin veljentytär Sophia Jansson ja hänen yrityksensä Moomin Characters. 

 

Uusmuumeissa teksti tai kuvitus (joskus molemmat) ovat uusia, mutta alkuidea pohjautuu Tove Janssonin tuotantoon.

 

Mustavalkoiset graafiset muodot auttavat lasta
hahmottamaan kuvia paremmin. Tove Janssonin
kuvitusta haitarikirjaan Muumi-vauva sanahaitari 
(WSOY 2021).

Kirjan takakannessa kerrotaan, että  Muumi-Vauva -sanahaitarikirjan kuvitukset ovat alkuperäisiä Tove Janssonin piirroskuvia.  

 

Tavaonomaisten katselukirjojen arkisten esineiden sijaan muumikirjan esinerepertuaari on hieman erikoisempi.

 

Mustavalkoiset muumihahmot ovat olemukseltaan sympaattisia ja luottamusta herättäviä. 

Sanahaitarikirjoissa on katseltavaa molemmin puolin.
Tove Janssonin kuvitusta haitarikirjaan 
Muumi-vauva sanahaitari (WSOY 2021).

Haitarikirjan sivuilla tulevat muumien kupeessa tutuiksi omena, pallo, koira, pilvi, aurinko, rumpu, puu ja vene. 

Graafinen selkeys ja mustavalkoiset kontrastit tukevat vauvan vielä oraalla olevia hahmotustaitoja. 

 

Tämä uusi haitarikirja on ilmestynyt Random House -kustantamon kautta  englanniksi nimellä Moomin Tummy Time: Words. 

 

Jos uusmuumikirjallisuus kiinnostaa, kannattaa hakeutua Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehden numeron 4/2020 ääreen. 

Milena Komulainen kirjoitti lehteen artikkelin Polkuja pienimmille Tove Janssonin tuotantoon. Artikkeli tuo esiin viime vuosina ilmestyneitä uusmuumikirjoja.

 

Lastenkirjallisuudessa varioidaan paljon perinteistä neliskanttista kirjan muotoa. 

Haitarikirjat ovat hyvä esimerkki lelun ja kirjan ominaisuudet sekoittavasta hybridistä.

Pitkäksi haitariksi avautuva kirja sopii jo muutaman kuukauden ikäiselle vauvalle, joka jaksaa kannatella päätään ja viihtyy lattialla vatsallaan kirjan kuvia katsellen.  

Haitarikirjoja ilmestyi paljon nykyistä enemmän 1970-80-luvulla, mutta niitä ilmestyy harvakseltaan edelleen. 

 

 

Lisää haitarikirjoja:

 

Annika Sandelin & Linda Bondestam: Sano hei! Suom. Tittamari Marttinen, Etana Editions 2017 

 

Mauri Kunnas: Herra Hakkarainen laskee, Otava 2014 

 

Sam McBratney & Anita Jeram: Arvaa kuinka paljon sinua rakastan, suom. Anneli Heimonen, WSOY 2012

 

Lucy Cousins: Maisa kaupungilla, suom. Anneli Heimonen, WSOY 2009

Piilosilla

Giuliano Ferri: Kukkuu. Suomeksi riimitellyt Maisa Tonteri. 16 sivua, Lasten Keskus 2015.

Kurkistuskirjat ovat lastenkirjan perusmuodolla leikittelevien ns. lelukirjojen aatelia.

Lapsesta on aina yhtä hupaisaa saada kurkistaa luukun taakse ja riemastua läpän takaa löytyvästä yllätyksestä.

Eric Hillin Puppe-kirjat  ovat parhaiten tunnettuja ja lasten rakastamia kurkistuskirjoja, mutta onneksi tarjolla on nykyisin tyyliltään ja kuva-aiheiltaan myös erilaisia vaihtoehtoja.

Italialaisen Giuliano Ferrin Kukkuu-kirjassa eläimet piiloutuvat siipiensä, sorkkiensa ja tassujensa taakse. Ja viimeisellä aukeamalla saa kirjaa lukeva lapsikin leikkiä itsensä kanssa kurkistusleikkiä heijastavan peilipinnan ansiosta!

Kuvia ryydittävät Maisa Tonterin lyhyet, nasevat riimittelyt.

Lastenkirjan kohdalla pätee usein tämä ikuinen viisaus: pieni on kaunista ja yksinkertainen idea kantaa yllättävän pitkälle.

Tätä kirjaa ja elokuvaa ei katsota iltapimeällä

Jan Piénkowski: Kummitustalo. Kuvittajan apulainen Jane Walmsley, tekninen suunnittelu Tor Lokvig. Suomentanut Marja Koski. 13 sivua. Otava 1979, 2. painos 1996.

Jennifer Kentin ohjaama indie-kauhuelokuva The Badadook (2014) ei tiettävästi ole vielä tullut Suomen levitykseen. Se pohjautuu Kentin lähes kymmenen vuotta sitten valmistuneeseen Monster-lyhytelokuvaan.   

Yksinhuoltajaäiti lukee pojalleen iltasaduksi lastenhuoneen kirjahyllystä löytynyttä pop-up  -näyttämökirjaa Mister Badadook. 

Kirja kertoo yliluonnollisesta olennosta, joka ottaa pian vallan sekä äidin että pojan alitajunnassa ja vähin erin valvetilassakin. Elokuvan traileri  antaa esimakua siitä, kuinka kirja voi joskus vangita lukijansa mielikuvituksen kohtalokkainkin seurauksin…  

Avausaukeamalla kirjan lukija ja katsoja pääsevät kummitustalon eteisaulaan, jossa oikeanpuoleisen muotokuvan naisen ja kissan silmät kiiluvat läpästä vetäällä. Portaikosta roikkuva hämähäkki oli alkuperäisessä kirjassa kuminauhan päästä ponnahtava musta ja karvainen yksilö. Kovassa käytössä hämähäkkiefekti rikkoutui ja se on sittemmin korvattu kotitekoisella vastineella. Jan Pienkowskin kuvitusta kirjaan Kummitustalo (Otava 1996). 

Rouva Huun perheessä lasten kauhukirjojen klassikko on ollut Jan Pienkowskin Kummitustalo (Haunted house, 1979). Pienkowski  (s. 1936) on syntyjään puolalainen, mutta asuu nyttemmin Iso-Britanniassa.

Ullakon kattoaukosta kurkkaa kissa, vaatekaapista ponnahtaa 
luuranko ja verhojen välistä singahtaa haamu! Jan Pienkowskin kuvitusta 
kirjaan Kummitustalo (Otava 1996).  

Kummitustalo ammentaa kauhukirjallisuuden perinteestä. Sen karmiva tunnelma syntyy hyvin viitteellisestä aukeamien alareunassa kulkevasta tekstistä. Tohtori on saapunut vanhaan taloon, todennäköisesti sairaskäynnille. Ulkomaailmasta täysin eristäytynyt, sairaskäynnin tilannut kertoja on menettänyt ruokahalunsa ja tunte olonsa monin tavoin epämukavaksi. 

Tämä erikoisefekti jaksaa ällistyttää nerokkuudellaan kerta toisensa jälkeen: eli
aukeamaa avattaessa kuuluu sahaamisen ääni! Jan Pienkowskin kuvitusta kirjaan Kummitustalo (Otava 1996).    

Kirjan lukija pääsee kiertokäynnille taloon, ja sen aavemaisuus paljastuu aukeamilla toinen toistaan säväyttävimpien yksityiskohtien kautta. Kirjassa hyödynnetään myös ääniefektiä: ullakolla on puulaatikko, josta työntyy saha: aukeamaa liikuteltaessa sahasta kuuluu aito sahaamisen ääni, kun pahviset sahanterät hankautuvat pahvia vasten. Tämän efektin nerokkuus ällistyttää minua aina uudelleen! 

Täysin absurdit asiat paiskaavat sopuisasti kättä kauhun nostatuksen kanssa.
Salin ikkunasta vilahtaa (gorillan takana) ufoksi tulkittava "vieras esine". Kellon viisarit liikkuvat taaksepäin ja takkatuli sananmukaisesti "elää" pyörylää pyöritettäessä. Jan Pienkowskin kuvitusta kirjaan Kummitustalo (Otava 1996).   

Jokaisella aukeamalla on kolmiulotteiseksi pompahtavia hahmoja, liikuteltavia liuskoja, avattavia luukkuja ja pyörylöitä, joita pyörittämällä kuva muuttuu toiseksi. Paperitekninen suunnittelu on yksinkertaisuudessaan nerokasta ja oivaltavaa.

Pienkowskilta on suomennettu vuonna 1993 myös Kirjaliton kustantamat pikkiriikkiset pop-up-kirjaset Pikku hirviöt, Kuulopuhetta, Oikullinen mummo ja Ruokakertomus.

Joskus yksinkertainen on niin kaunista

David Pellham: Maailman eläimiä. Pop-up-paperiveistoksia. 17 sivua. Schildts & Söderströms 2014.

Olen yrittänyt lepuuttaa viime päivien ajan silmiäni luettuani alkuvuoden aikana satoja hienoja 2000-luvun aikana ilmestyneitä kotimaisia ja käännettyjä kuvakirjoja, joista oli haastavaa mutta huimaa muodostaa kokonaiskuvaa Kirjakori Special -seminaaria varten.

Nyt huomaan haltioituvani mustavalkoisesta kuvituksesta ja äärimmilleen viedystä pelkistyksestä. 

Toisinaan mietin sitäkin, että kuvatykitykseen jo pienestä pitäen tottuneet – tai vasiten totutetut ? – lapset voisivat myös nauttia huomattavasti nykyistä minimalistisemmasta ilmaisusta.

  

Pelhamin lastenkirja varioi katselukirjojen ideaa: kuva ja teksti ovat yhtä.
Kuva David Pelhamin kuvakirjasta Maailman eläimiä, Schildts & Söderströms 2014.
 

Kenties tämän ylenpalttisen kuvatarjonnan jälkeen seuraava lastenkirjataiteen trendi tuleekin olemaan mustavalkoinen, lapsen omalle mielikuvitukselle tilaa antava kuvitustyyli?

Schildtsin ja Söderströmin kustantamoa on kiittäminen englantilaisen David Pellhamin mestarillisten paperitaideteosten saattamisesta lasten ja aikuisten ulottuville kuvakirjassa Maailman eläimiä. Pellham on maailman tunnetuimpia ja arvostetuimpia paperitaiteilijoita.

Äkkipäätä Pelhamin teosta ei edes tunnista lastenkirjaksi. Veistokselliset paperitaideteokset hivelevät silmää ja pelkistetyt muodot tyydyttävät vaateliaammankin esteetikon tyylitajua.

Lastenkirjallisuuden ja -kulttuurin moniottelija Niklas Bengtsson on yrittänyt lanseerata kuvakirjan monimuotoisuutta eri tavalla varioivien ja lapsen interaktiivista osallistumista edellyttävien lelukirjojen  kattokäsitteeksi  pomppiskirjaa. 

Pelhamin kirjan kohdalla pomppis-kirjan nimitys tuntuu sikäli perustellulta, että kirjan eläinhahmot –  pingviini, krokotiili, poro, hiiri, norsu, panda, pöllö ja leijona – aivan sananmukaisesti pompahtavat katsojan ihmeteltäviksi.

Pelhamin kirja sopii erinomaisesti myös lapsen varhaiseksi perspektiivin ja muodontajun koulijaksi.

Haamun kanssa jumppaamassa

Jacques Duquennoy: Haamuvoimistelu. 8 s. Nemo 2013.

Rouva Huun työpöydällä on nyt hurja hoppu. Viimeistelen parhaillaan Lastenkirjainstituutin Kirjakori Special -seminaariin tulevaa 2000-luvun kuvakirjallisuuden syväluotausta.

Valtavasta aineistosta, mukaan lukien sekä kotimaiset että käännetyt kuvakirjat vuosilta 2000–2014,  pitäisi poimia edustavat esimerkit, trendit, tekniikat, tekijät – mielenkiintoisia kuriositeettejakaan silti unohtamatta.

Yksi ehdottomasti kummallisin kuvakirjan kriteerit täyttävät teos on eittämättä Nemon kautta viime vuonna ilmestynyt ranskalainen Jacques Duquennoyn Haamuvoimistelu.

Interaktiivisuutta kirjan katsojalta ja lukijalta vaativia ns. lelukirjoja, joissa on liikkuvia osia, läppiä, luukkuja, kolmiulotteisuutta,  ilmestyi pieneksi buumiksi asti 1990-luvulla. 

Uudella vuosituhannellakin näitä kirjoja toki ilmestyy, mutta kustannusmaailmassa halutaan myös tehdä vaikutus lukijoihin aivan uusillakin tehokeinoilla.

Haamuvoimistelun jippona ovat ketjut, joita voi liikutella ja saada näin hattupäisen haamun voimistelemaan. Ketjut ovat umpioidun muovikuoren sisällä, ja todennäköisesti liikkuvat jonkinlaisen staattisen sähkökosketuksenkin (???) takia yksituumaisesti.

Kustantajan sivujen kautta voi katsoa videon, jossa havainnollistetaan kirjan toimintaperiaatetta. 

Ensimmäinen ajatus kirjan äärellä: kaikkea ne keksivätkin.

Pedagogista ulottuvuutta kirjaan tulee, jos ajattelee että lapsi voi harjoitella sen avulla hienomotoriikkaansa. Tosin kirjaa ei näiden liikkuvien osiensa takia suositella alle kolmevuotiaille. 

Muodonmuutosten lumoa

Tuula Kallioniemi & Jii Roikonen: Reuhurinne: Hassut hahmot. 7 sivua. Otava 2013.

Wilfried Blecher & Wilfried Schröder: Hokkuspokkus filiokkus. Suomeksi riimitellyt Elvi Sinervo. 41 sivua. Weilin+Göös 1971.

Joskus uusi kirja nostaa yht äkkiä elävän  muiston vanhasta lapsuuden kirjasta.Näin kävi rouva Huulle, kun posti toi Reuhurinne-tuoteperheen uuden julkaisun.

Hyvällä lapsuuden leikkikaverillani, naapurissa asuneella Jannella, oli kotinsa kirjahyllyssä hauska kirja Hokkuspokkus filiokkus. Kirjan kannessa jo annetaan lupaus tulevasta huvista: "Onpas ihme kirja tää, yhtä mittaa yllättää!"

Hakeuduin usein kirjan ääreen ja hauskutin itseäni liuskakirjan lystikkäillä hahmoilla, jotka minun mielivaltaisten toimieni seurauksena vaihtuivat toisiksi, absurdeiksi ja lystikkäiksi metamorfooseiksi.

Kirja on alusta loppuun tehty kokonaistaideteos, jonka suomennoksen kruunaavat vielä Elvi Sinervon riimittelyt. 

Kirja saikin ilmestyessään palkinnon parhaasta saksalaisesta lastenkirjasta sekä kunniamaininnan Bolognan lastenkirjamessuilla 1971.

Ohessa muutamia makupaloja kirjan omituisesta hahmokavalkadista.

Hahmojen värimaailma sointuu toisiinsa ja liuskojen kuva-aiheet jatkuvat luontevasti. Wilfried Schöderin kuvitusta Wilfried Blecherin liuskakuvakirjaan Hokkuspokkus filiokkus, Weilin+Göös 1971.

Elvi Sinervon napakka ja eloisa suomennos antaa saksalaiselle kirjalle oman säväyksensä. Ja kyllä, tämä kirja on taas hyvä aikansa kuva liittyen nykyisin epäsovinnaisina pidettyihin ilmauksiin. Wilfried Schöderin kuvitusta Wilfried Blecherin liuskakuvakirjaan Hokkuspokkus filiokkus, Weilin+Göös 1971.

... ja tahtoessaan kuvissa voi myös ilakoida anarkistisesti virkavallan auktoriteettia vastaan! Wilfried Schöderin kuvitusta Wilfried Blecherin liuskakuvakirjaan Hokkuspokkus filiokkus, Weilin+Göös 1971. 

Tuula Kallioniemen jo vuonna 1997 aloittamasta Reuhurinne-sarjasta  on viime vuonna lanseerattu todellinen tuoteperhe, johon mahtuu ainakin aapinen, muistipeli, englannin kielen ensikirja, erilaisia puuhakirjoja, liikennekirja ja seinäkalenteri. Konseptin takana lienee ennen muuta kustantajien kiihtynyt kilpailu päiväkoti- ja esikouluikäisten lasten kiinnostuksesta. WSOY:n Oppi ja Ilo -sarjalla on jo vankka asema, ja nyt Reuhurinne tuo sille haastajaa.

Reuhurinne-liuskakirjassa sivu on lohkottu vain kahteen osaan ja kuvat on myös selkeästi erillään toisistaan, joten samanlaista yhtenevää illuusiota ei saksalaisen liuskakirjan tapaan synny. Jii Roikosen kuvitusta Tuula Kallioniemen Reuhurinne: Hassut hahmot -kirjaan, Otava 2013.

Jii Roikosen kuvittamat Reuhurinteen alakoululaiset sekä koira Pöntinen ja Musti-kissa on liuskoitettu vain kahteen osaan, päähän ja muuhun vartaloon. Eriväriset sivut antavat vinkin siitä, että hahmojen kokoaminen  on mennyt ”pieleen” . 

Niinpä Reuhurinteen hahmoista ei synny samanlaista hupia kuin saksalaisesta riimitellystä liuskakirjasta ja kirjan viehätys perustuu enemmän värien hahmottamiseen, yksityiskohtien nimeämiseen ja sarjan päähenkilöiden nimien opetteluun. Ikäsuositus 3+ onkin paikallaan, vaikka tämän ikäiset ovat ehkä vielä hiukan liian nuoria pysymään vauhdikkaiden Reuhurinne-romaanien kyydissä, siitäkin huolimatta, että luvut rakentuvat usein erillisistä episodeista.

Huomiota kannattaa kiinnittää siihen, että tämä kartonkinen kirja on painettu Suomessa, Kansio-Aitta Oy:ssä. Toivoa sopii, että vauvojen pahvikirjojen painotekniikassa kehitytään Suomessakin jo siinä määrin, että paino voidaan siirtää Kiinasta kotomaahan!

Kadonneiden pilkkujen jäljillä

 Réka Király & Marika Maijala: Lunta sataa, Lupo! 21 sivua. WSOY 2012.

On hauskaa, että ulkomaisten kurkistus-, läppä- ja luukkukirjojen tulvan rinnalle saadaan myös yhä enenevässä määrin varteen otettavia kotimaisia vaihtoehtoja

Kehittyvästä kirjapainotekniikasta huolimatta tämäkin kuvakirja on tosin painettu Aasiassa. Rouva Huu ei voi olla tuntematta eettistä ristiriitaa siinä, että suuri osa pienten lasten erilaisia liikkuvia osia sisältävistä pikkukirjoista painetaan yhä halpatuontimaissa, joissa lapsityövoimaa käytetään paljon.

Tuntuukin aika ihmeelliseltä, että edelleen suomalaisessa kuvakirjahistoriassa lajissaan aivan omintakeinen, 60-vuotisjuhlavuottaan viettävä Tove Janssonin Hur gick det sen? (suom. Kuinkas sitten kävikään?), painettiin aikoinaan WSOY:n Porvoon kirjapainossa. Lystikkäästi kirjan sisäkanteen on vielä kirjoitettu varmemmaksi vakuudeksi: ”Reiät leikannut WSOY”.

Reka Király on graafinen suunittelija ja kuvittaja, joka tässä kuvakirjassa tekee ensitulemisensa lastenkirjallisuuteen. Király ja ennestään hyvinkin tuttu Marika Maijala vastaavat yhdessä lopputuloksesta sekä kuvan että tekstin osalta. 

Lupo-koira ottaa ensimmäistä kertaa tuntumaa outoon taivaalta putoavaan valkoiseen aineeseen.

Se hätääntyy, kun huomaa että sen turkissa olevat mustat pilkut katoavat. Niinpä se lähtee niitä etsimään.

Lapset rakentavat lumiukkoa hiippalakit päässä...
Marika Maijalan kuvitusta Réka Királyn kuvakirjaan
Lunta sataa, Lupo! WSOY 2012.  

Marika Maijalan ja Királyn  kollaasikuvitus ei tässä kuvakirjassa aina ole sitä miltä ensi näkemältä näyttää: kuvitus leikittelee ensivaikutelmalla ja tulkinnoilla. Ja närhi ja Milka- ja Pilka-nimiset lapset hämmentävät omilla johtolangoillaan Lupoa vielä entisestään.

... mutta sitten hiippalakki muuttuukin kerrostalon torniksi!
Marika Maijalan kuvitusta Réka Királyn kuvakirjaan
Lunta sataa, Lupo! WSOY 2012 

Ja lopussa lapsi saa ratkaistavakseen lystin pulmapähkinän: jostain kumman syystä kotiin palatessa Lupon pilkut ovat jälleen entisillä paikoillaan…

Marika Maijalan kuvitusta kuvakirjaan Lunta sataa, Lupo! WSOY 2012  

Maijalan ja Királyn kuvituksessa on konstailematonta retrohenkeä. Yksityiskohdat ovat minimissään ja värimaailma on mustavalkoisen, punaisen, keltaisen ja sinisen painotuksissaan mukavan levollinen. Maijala on tehnyt aiemmissakin kuviituksissaan reippaita kuvan rajauksia jättämällä paljon myös piiloon. 

Pahvisivut ovat tanakoita ja luukkujen mekaniikka vaikuttaa riittävän lujalta pienemmänkin lukijan käsiteltäväksi.

24. luukku: Nyt hiljennytään jouluun

Fransesca Crespi & Veronica Heley: Oi jouluyö. Suomentanut Tanja Kanerva. Aurinko kustannus 2010.










Oi jouluyö on kolmiulotteinen näyttämökirja ensimmäisen jouluyön tapahtumista. Kirjan kuudella aukeamalla on myös pyöriviä osia, luukkuja ja vetoliuskoja. Näistä toiminnallisista elementeistä huolimatta tunnelma pysyy hartaana. Fransesca Crespin kuvitus ammentaa bysanttilaisesta tyylistä ja hyödyntää kauniisti erilaisia ornamentteja.



Kirjaa voi käyttää myös pöytäkoristeena ja viimeisellä aukeamalla on perinteinen seimiasetelma.

Rouva Huu toivottaa Lastenkirjahyllyn lukijoille, tutuille ja tuntemattomille, leppoisaa ja rauhallista joulua.

Nälkäinen toukka valloittaa uusia lapsisukupolvia

Eric Carle: The Very Hungry Caterpillar´s finger puppet book. Puffin books 2010. 14 sivua.

Eric Carle: Pikku toukka paksulainen. Weilin+Göös 1971. 26 sivua. Suomentanut Kaija Pakkanen. 7. painos Tammi 2007.





Yhdysvaltalaisen Eric Carlen Pikku toukka paksulainen on yksi interaktiivisten lelukirjojen klassikko, jonka jujuna ovat sivujen läpi poratut reiät.

Vuonna 1969 alunperin ilmestynyt kirja suomennettiin lähes tuoreeltaan, vuonna 1971. Sittemmin siitä on saatu alkuperäisen paperisivuisen kuvakirjan lisäksi suomeksi myös minikirja ja pahvikirja.

Nälkäisestä toukasta kertovassa kirjassa käydään läpi viikonpäivät ja joukko lukusanoja. Herkusta toiseen siirtyessään pikku ahmatti jättää jälkeensä oikeita reikiä, joihin lapsi voi työntää sormensa. Kirjan kuvallisena kliimaksina ja tarinan huipennuksena on toukan muodonmuutos perhoseksi. Kirja on hyvä esimerkki lastenkirjan pedagogisesta ulottuvuudesta: leikin ja tarinan varjolla opetetaan myös uusia asioita.

Rouva Huun sisko löysi Lontoosta aivan uuden pikkutoukkapaksulais-variantin.

Tässä sorminukketoiminnolla varustetussa tukevassa pahvikirjassa opetellaan lukusanat yhdestä viiteen ja koetaan ikään kuin ”pikakelauksena” ahneen pikku toukan muodonmuutos kauniiksi perhoseksi. Kirjan takakannessa ohjeistetaan kirjan käyttöön seuraavasti:

Push your finger through the hole and make the Very Hungry Caterpillar puppet wriggle his way through the pages.

Viime viikolla saapunut Tammen kevään uutuuksien esite tietää kertoa, että tämä sorminukkekirja ilmestyy ensi vuonna myös suomennoksena!



Eric Carle on syntynyt New Yorkissa vuonna 1929.

Hän muutti kuitenkin vain kuusivuotiaana perheensä kanssa Saksaan, missä hän myös kouluttautui taidealalle. Aikuistuttuaan vuonna 1952 hän palasi synnyinmaahansa ja sai töitä graafisena suunnittelijana The New York Times -lehdestä. Sittemmin Carle on tehnyt noin 70 kuvakirjaa lapsille.

Carlen visuaalisesti pelkistetty, värikylläinen ja varma muotokieli on tehnyt hänen kuvakirjoistaan kansainväliset rajat ylittäviä lastenkirjaklassikkoja, joista toivoisi otettavan Suomessakin enemmän uusia painoksia.

Eric Carlella on viralliset kotisivut ja hän pitää myös omaa kuvittajablogia.

Amherstiin Massachusettiin on perustettu vuonna 2001 myös Carlen kuvitusoriginaaleja esittelevä The Eric Carle Museum of Picture Book Art, jossa on myös vaihtuvia kuvitusnäyttelyitä.