Todellisen taikuuden ytimessä

 

Anniina Mikama: Häkkilintu. WSOY 2025. 336 sivua. Kansikuva Kaisu Sandberg. 
 

 

Anniina Mikamalla on erityinen taito kirjoittaa historiaan sijoittuvia, miljööltään ja juoniaihioiltaan mittavaa taustatyötä vaativia fantasian ja arjen välimaastoon lomittuvia romaaneja nuorille. 

Ihailen hänen kykyään laatia sivumäärältään kohtuullisia, lukijansa kylläiseksi niin kerronnan, kielen kuin sisällönkin puolesta tekeviä lukuelämyksiä. 

 

Syksyn uutuus Häkkilintu sijoittuu viktoriaanisen ajan Irlantiin, missä keiju- ja peikkosadut elävät väkevinä taikauskoisten ihmisten mielessä. 

Päähenkilön, 14-vuotiaan Emilin, sirkustaiteilijoina työskennelleet vanhemmat kuolivat tulipalossa jo pojan varhaisessa lapsuudessa. Emil on pestautunut kiertueilla esiintyvään sirkukseen. 
 

Myös Emilille nuo jutut olivat lapsuudesta tuttuja. Hän oli kuullut myös tarinan kulta-aarteesta, jonka maajussi toi mukanaan haltiamaasta, ja joka oli aamulla muuttunut kuiviksi lehdiksi ja tomuksi. Mutta eniten Emil piti tarinoista, joissa haltiat osasivat muuttaa itsensä lentäviksi linnuiksi. 

 

Emilin isähahmona on luonteeltaan hieman kulmikas ja käytökseltään toisinaan arvaamaton sirkustirehtööri Nick, jonka taikatemppuja hän saa usein avustaa. Lyhytkasvuinen Konstantin on sirkuksen todellinen johtaja, joka kantaa pienestä koostaan huolimatta suurta vastuuta harteillaan. 

 

Orpous lyö leimansa Emilin olemukseen. Sirkuksen hektinen kiertue-elämä tekee elämästä pirstaleista.
 

Ainoa koti, jonka hän tunsi, liikkui pyörillä, ja kaikki paikat maailmassa olivat hänelle yhtä vieraita. Jos hänellä olikin juuret, ne olivat kasvaneet sirkusareenan valkeaan sahajauhoon.

 

 

Mikama kuvaa sirkuksen atmosfääriä ja esiintyjiä lämpimästi ja myötäeläen, jopa siinä määrin, että tunsin ensin haikeutta, kun keskushenkilöt siirtyivätkin sirkusmiljööstä toiseen todellisuuteen, keijujen ja peikkojen maailmaan. Nickin tarkoin vartioima häkkilintu karkaa ja Emil lähtee Nickin kanssa sitä jäljittämään.  
 

Haltioiden maalla Emil saakin tutustua ”todelliseen taikuuteen”. 

 

Vähitellen poika  tulee myös tietoisemmaksi omista erityisominaisuuksistaan, jotka hän on saanut verenperintönä äidiltään. Hän huomaa esimerkiksi ymmärtävänsä eläinten puhetta ja aistivansa asioita epätavallisen voimakkaasti. 

Nickin kaitsema häkkilintu paljastaa myös todellisen luontonsa ja syntyperänsä, joiden äärellä Emil lumoutuu. 

Luvassa on ikiaikaista hyvän ja pahan taistelua ja miekkojen kalsketta  räyhäköillä peikoilla, yliluonnollisella magialla ja muodonmuutoksilla ryyditettynä. 

Lukija saa aidosti jännittää Emilin ratkaisua: valitseeko hän ikuisen elämän keijujen ja haltioiden maailmassa, vai palaako takaisin sirkukseen. 
Eläimet ja peikot ilmaisevat romaanissa itseään epämuodollisen yleiskielen sijaan rouheammalla puhekielellä. 

Häkkilintu täydentyy ensi vuonna "duologiaksi", kun sen jatko-osa  Hopeasiipi ilmestyy.

Häkkilinnun voi toki lukea myös itsenäisenä teoksena, mutta kieltämättä mahtipontinen seikkailujuoni haalistuu tyveneksi  kääntyvässä loppuratkaisussa. 

Kenties Jinny ja Emil sittenkin vielä saavat kohdata toisensa?

Huima saturomaani ottaa kantaa luonnon monimuotoisuuden puolesta ja vastustaa kaikkea yksisilmäistä ajattelua

Reetta Niemelä: Mustan Kuun majatalo, kuvitus Katri Kirkkopelto. 317 sivua. Lasten Keskus 2021. 

 

 

Sinimäen pieni rantakaupunki uinuu toukokuisen kuulasta unta. Kaupunkia ei mainita matkaoppaissa, ja sinne ohjaava tienviittakin on melkein kumollaan. Kaupungin kadut ovat autioita. Vain lehtopöllö huhuaa aavemaisesti jonkin vanhan puun latvassa. – – 

 

Reetta Niemelän lasten fantasiatrilogian avaus Mustan Kuun majatalo antaa jo ensimmäisessä kappaleessaan lupauksen omintakeisesta ja lumoavasta lukuelämyksestä.

Saturomaanissa on samaa tenhoa kuin Aili Somersalon Mestaritontun seikkailuissa  ja sen fantasiamaailma tuo eittämättä mieleen myös J. K. Rowlingin Harry Potterin velhomaailman. 

Silti  Mustan Kuun majatalon perustukset seisovat tukevasti omillaan. 

 

Saimi ja isä saapuvat sumuiseen Sinimäen rantakaupunkiin.  
Katri Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän saturomaaniin
Mustan Kuun majatalo (Lasten Keskus 2021). 

Saimi Salaper saapuu eläinlääkäri-isänsä kanssa Sinimäen kaupunkiin. Isä on ostanut vanhan tehtaan liiketilakseen, mutta perille päästyä ilmeneekin, että rakennus on jo annettu muuhun käyttöön. Onneksi korvaava tila löytyy nopeasti. 

Saimi ja isä muuttavat vanhaan sokkeloiseen majataloon, jonka uumeniim kätkeytyy yhtä sun toista hämmästyttävää ja kummallista asiaa. 

Saimi löytää pikkuruisia muistilappusia, jtoka herättävät hänen uteliaisuutensa.  Vähitellen hän tulee myös tietoiseksi talossa piileskelevästä salaväestä.

 

Mustan kuun majatalo sekoittaa suvereenisti vanhaa ja uutta: siinä on aineksia   suomalaisesta kansanperinteestä ja maailman mytologioista (esim. hiidet, peikot ja vampyyrit).  Fantasiakirjallisuuden perusrakennuspalikoiden (hyvän ja pahan kamppailun, keskushenkilön taikavoimien löytymisen) päälle Niemelä on punonut tarinaan freesillä tavalla ajankohtaisia luonnon monimuotoisuuden vaalimisen ja yhdenvertaisuuden teemoja.

Olen vakuuttunut siitä, että  Mustan kuun majatalon maaginen tarina tulee vielä sykähdyttämään suomalaisten lisäksi laajempaakin lukijakuntaa maailmalla. 

 

 Merikäärmeen ja Saimin kohtaamisessa uima-altalla
on erityistä latausta.Katri Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän
saturomaaniin Mustan Kuun majatalo (Lasten Keskus 2021). 

Lumoukseen kuuluvat olennaisena osana  Katri Kirkkopellon sävykäät neliväriset ja mustavalkoiset kuvitukset, joissa peikot, hiidet ja muut otukset saavat hellyttävän, hurjan kipunoivan ja salaperäisen ilmiasun. 

 

Ihmisten toimet ovat ajaneet luonnonhenget ja haltiat ahtaalle ja ne ovat joutuneet hajaantumaan. Osa niistä on muuttanut luonnonsuojelualueille. 

Myös ihmisen ahneuteen ja luonnonvoimien valjastamiseen viitataan tässä avausosassa kiinnostavasti. 

 

– Jotkut koettavat löytää uusia asuinpaikkoja ihmisten nykyisestä maailmasta, Pikkukorvaksi kutsuttu nörttimaahinen selitti. – Kuten vaikka roskisluirut ja ovikranssipöhöt.

 

– Hankaluus on vain siinä, että nykyihmiset pelkäävät meitä, sillä he eivät ole tottuneet meihin, Tuffe Kloppi jatkoi. – He luulevat meitä kaikkia hirviöiksi.

Niemelä punoo fantasiamysteeriä vähitellen tihentyville kierroksille. 

 

Lukija saa aavistuksen pikkukaupungin kyräilevien aikuisten katalista aikeista jo heidän nimissään: Halla Haavan ja Quumestarin tai kaupunginjohtaja Pia Pahkapään puheisiin kannattaa todellakin suhtautua varauksellisesti!

 

 

Tärkeäksi käännekohdaksi muodostuu Saimin vierailu
Laiskan peikon taikatarvikepuodissa. Katri Kirkkopellon
kuvitusta Reetta Niemelän saturomaaniin Mustan Kuun majatalo 
(Lasten Keskus 2021). 

Saimin päätyminen Pirkko Kuunsilmä Muurisen Laiskan peikon taikatarvikepuotiin on tärkeä käännekohta.  

Pirkko nimittäin aistii heti Saimin taika-auraväreilyn!  

 

Mustan kuun majatalon erityinen ansio on Niemelän sävykkäässä ja säkenöivässä kielessä.  

 

Saturomaani pääseekin parhaiten oikeuksiinsa ääneen luettuna. 

Saimi ystävystyy vähitellen mm. hiisiprinsessan, Anskariina Myrskylehden, yksivarpaisen Morri Collianderin ja jeti Kallasen kanssa.  

Seikkailun tiimellyksessä vilisee lukuisia valloittavasti nimettyjä otuksia,  

vaikkapa hautausmaakeiju Ikiuningainen, räyhähenki Räävikäs, tomuhiukkasista muodostunut Tomuska, linnun ja ihmisen risteytys Harpuli ja hölyherhiläinen.

 

Rouva Hörölän olo vaikuttaa hieman hämmentyneeltä
jeti Kallasen ja Hilja hahmottoman välissä... 
Katri Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän
saturomaaniin Mustan Kuun majatalo 
(Lasten Keskus 2021).

Saimi on seikkailun sankarina valloittavan särmikäs: hän kyseenalaistaa mennen tullen perinteisen kiltin tytön kliseisen roolin. Saimin hahmo onkin tarpeellinen  vastakohta  äkäileville, käytökseltään arvaamattomille ja tulisieluisille otuksille. 

Seikkailu tihentyy juhannuskekkereihin. 

Tapahtumat ovat saamassa kohtalokkaan käänteen, mutta Saimi ja ystävät pelastavat tilanteen. Tyvenen loppuratkaisun jälkeen lukija jääkin malttamattomana odottamaan, mitä kaksi seuraavaa osaa tuovat tullessaan.

Lasten Keskuksen sivuilta löytyy saturomaaniin liittyviä tehtäviä. Reetta Niemelä ja Katri Kirkkopelto esittelevät lyhyesti kirjan alkuasetelmaa videolla. 

 

Mustan Kuun majatalo on Niemelältä kiinnostava alueenvaltaus: Milja-kuvakirjasarjan (kuv. Leena Lumme, Otava 2002–2009) ja kokeilevan lastenlyriikan (Makkarapiruetti, Otava 2005 ja Kakaduu, Ntamo 2009) jälkeen hän  on kirjoittanut helppolukuisia lastenkirjoja ja kaupunkiluontoon johdattavaa Nähdään majalla -tietokuvakirjasarjaa yhdessä Sanna Pelliccionin ja Mia Röngän kanssa (Sammakko v:sta 2016).

 

Niemelä on ollut myös Vilske-aapisen ja -lukukirjan (Edukustannus 2016 ja 2017) työryhmässä tarinoiden kirjoittajana. Oppikirjojen hahmot ovat seikkailleet myös Pikkiriin pulmatoimisto -sarjassa (Lasten Keskus v:sta 2017, kuv. Katri Kirkkopelto).

Melkein uskoisin, että kimmoke fantasiatrilogiaan onkin saanut sykäyksensä juuri tästä oppikirjahankkeesta.   

 

Maaginen eräseikkailu vie lukijan mennessään

Anniina Mikama: Myrrys, 370 sivua, WSOY 2021. Kansikuva Riikka Turkulainen /iStockphoto. 

 

Jo ensimmäinen luku kietoo lukijan pauloihinsa: pojat kohtaavat karhun metsässä ja toinen heistä joutuu kontion kynsiin. 

Jännite ja epäsuhta poikien välille luodaan taitavin, harkituin vedoin.

 

Anniina Mikaman taikatrilogia (Taikuri ja taskuvaras, Huijarin oppipoika ja Tinasotamiehet, WSOY 2018–2020) osoitti hänen taitonsa vetävän historiallisen seikkailuromaanin tekijänä.   

Syksyn uutuus Myrrys on taattua Mikamaa. 

Seikkailun mausteet ovat hieman erilaiset kuin taikatrilogiassa, vaikka uutuudessakin eletään 1800-lukua, keskushenkilönä on orpolapsi ja kansanperinteen taikuus on isossa osassa vetävän juonen kuljetuksessa. 

Sivumäärältään tuhti historiallinen romaani sijoittuu Kainuun jylhiin korpimaisemiin. 

Ankarat elinolot ovat saaneet kyläläiset kyräilemään toisiaan. Omaisuus antaa toisille enemmän valtaa, ja sitä hankitaan myös kyseenalaisin keinoin ja kaikkein julkeimmat hyödyntävät toisten hädänalaista  tilannetta häikäilemättä. 

Nälkävuodet ovat pakottaneet monia lähtemään vastentahtoisesti pois kotikylistään. 

Myrryksen päähenkilö, noin 14-vuotias Niilo, päätyi äitinsä kanssa pikkupoikana Kivihalmeen taloon, mutta äidin voimat ehtyivät ja Niilo jäi orvoksi. Talon väki hyväksikäyttää Niiloa ilmaisena työvoimana ja pojan heikot elinolot vertautuvat klassisesta sadusta tutun Tuhkimon ahdinkoon. 

 

Ensimmäinen kohtaaminen karhun kanssa antaa Niilolle jo aavistuksen siitä, että hänellä on yliluonnollisia kykyjä. 

Hän pystyy kätkemään itsensä esimerkiksi metsän peittoon ja ohjailemaan karhun mieltä. Lukija hoksaa jo ennen Niiloa, että pojan pienestä pitäen kaulassa roikkunut karhunhammas on todiste taikavoimista. 

 

Ensimmäisessä luvussa karhu rouhaisee Kivihalmeen ison talon ainoan pojan, Akselin, jalkaa. Niilon neuvokkuuden avulla poika pelastuu äkkikuolemalta. 

Niilo lähetetään hakemaan kylän liepeillä metsässä asuvaa tietäjää, jonka olemus herättää kaikissa pelkoa. Martin haluaa palkaksi Akselin parantamisesta Niilon oppipojakseen, ja niin poika pääsee pälkähästä ihmisarvoisempaan elämään.

Martin on kiertänyt itäisillä mailla, hän on vaeltanut "karavaanien matkassa Nižni Novgorodista Samarkandiin ja sieltä Persian halki aina Levanttiin saakka". 

Tietäjän olemukseen on tullut beduiiniheimon henkivartiokaartissa poikkeuksellista avarakatseisuutta ja humaanisuutta, jonka Kainuun korpikyläläiset tulkitsevat väärin ja leimaavat Martinin noidaksi ja puoskariksi.

"Joskus ihmisen on matkustettava kauas vain tietääkseen mistä on tullut", Martin sanoo Niilolle.

Niilo varttuu Martinin suojissa vahvaksi ja omiin kykyihinsä luottavaksi nuorukaiseksi, joka oppii käyttämään yliluonnollisia avujaan viisaasti ja harkiten. 

Pojasta tulee "metsän vertainen". 

Niilon kasvutarinassa on myös fantasiakirjallisuuden juonteita. 

Samalla kun orpo poika löytää oman elämänpolkunsa, hän saa tietoa sukujuuristaan ja saa näin menetetyn ihmisarvonsa takaisin:

Hän ei ollut mikään tuulen porstuaan puhaltama irtolainen, vaan ihan oikea ihmisolento, josta oli tietoja kirkonkirjoissa ja ihmisten kirjeissä.

Seikkailuun mahtuu kosolti vastoinkäymisiä, taisteluita, joissa otetaan miehestä mittaa, traagisia ihmiskohtaloita ja pieni ripaus romantiikkaakin. 

Matkat varjojen maahan, aliseen, on kuvattu vaikuttavasti.

WSOY julkaisi viime vuonna Meri Luttisen esikoisromaanin Myrskynsilmä, joka sijoittuu Suomen muinaishistoriaan. 

Siinäkin päähenkilö, nuori tyttö, löytää oman erityisyytensä ja taikavoimansa vanhemman mentorin, parantajan, avustuksella. 

Mikaman Myrrys ja Luttisen Myrskynsilmä ovat hyviä esimerkkejä vetävistä, kansainvälisessäkin vertailussa pärjäävistä lukuromaaneista, joiden äärellä myös aikuinen viihtyy.

 

Anniina Mikaman Myrryksen erityisenä vahvuutena on eränkäynnin ja suomalaisen jylhän luonnon väkevä kuvaus, jonka kaltaista en ole hetkeen saanut kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta lukea.

 

Romaanin nimi on osuva. 

Se on jo yksinomaan äänteellisestikin kunnioitusta herättävä. Sanan etymologiaa tuntematon saattaa vaistonvaraisesti tulkita nimen kuvaavan myös päähenkilön murrosta, kehittymistä omaksi minäkseen. 

Nykysuomen sanakirjan mukaan myrrysmies tarkoittaa noitaa, velhoa,tietäjää ja poppamiestä.  

 

 

Enemmän kuin ripaus taikuutta

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras, 415 sivua, WSOY 2018. Kansikuva Sami Saramäki.

Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras on vetävästi kirjoitettu lukuromaani, jonka otollisin kohderyhmä löytynee varhaisnuorista. 

Historiallista romaania ja seikkailua yhdistävää, jäntevän juonen varaan rakennettua teosta voi hyvin perustein verrata esimerkiksi  Cornelia Funken romaaneihin  tai Brian Sieltznickin kuvaromaaniin Hugo Cabret.

Mikama on luonut 1890-luvun Helsinkiin sijoittuvan kiehtovan historiallisen miljöön. Historialliset detaljit on luotu  vaivattoman tuntuisesti, vaikka ovat eittämättä vaatineet aikaa vievää taustatutkimusta.  

Keskiössä on 15-vuotias orpotyttö Mina, menestyneen liikemiehen tytär, joka on perhettä kohdanneiden epäonnisten sattumusten takia ajautunut kodittomaksi pikkurikolliseksi.

Sattumalta Mina kohtaa nuoren keksijän ja taikurin, Tomin, joka ottaa tytön empimättä hoteisiinsa.  Tom on päätynyt Krakovan ja Pietarin kautta Helsinkiin ja perustanut sinne Ihmeiden teatterin

Mina uskoo unelmiin eikä kyseenalaista mitään ennalta. Hän lumoutuu Tomin taikatempuista ja ottaa empimättä apulaisen pestin Tomin ja vanhan äkäisen professorin taloudessa. Mina kokee Tomin monessa suhteessa sielunsukulaiseksi, joskin tyttö elättelee myös muita toiveita salskean nuorukaisen suhteen.

Taidokkaasti Mikama lisää romaanin kierroksia ja koukuttaa lukijan pauloihinsa: alun tyttökirjamaiset romanttiset elementit saavat nopeasti höysteekseen myös klassisen salapoliisitarinan arvoituksellisuutta.  Tomin mekaanisten keksintöjen kautta teos laajenee vielä koneromantiikkaa ihannoivaan steam punk -romaanigenreen.  

Kaikkia lajityyppilaajennuksia ei ole syytä tarinan intensiteetin säilymisen takia edes paljastaa. Taikurilla ja taskuvarkaalla on nimittäin sivujensa välissä myös yllätysässiä. 

Tomin rakentaman robotin, Sotamiehen, kautta pohditaan myös ihmisen identiteettiä ja sielua. Taustatekstinä romaanissa hyödynnetään Hans Christian Andersenin satua Vakaa tinasotamies. 

Mikaman taikuuden historian ja jopa esitystekniikan tuntemus herättää kunnioitusta.

Mitään selittämättä Tom nosti pöydällä olevan korttipakan ja ryhtyi sekoittamaan kortteja näppärästi kuin ei olisi koko elämässään muuta tehnytkään. Hän tanssitti niitä hyrränä sormenpäissään ja sai ne lentämään ilman halki kädestä toiseen kuin niistä jokaisella olisi ollut siivet selässään.

Hän onnistuu tarkasti valituin vedoin havainnollistamaan lukijalle 1800-luvun lopun magiaan ja ihmeisiin liittyvää hurmosta ja ”silmänkääntäjien ja loihtutaiteilijoiden” kultakautta. 

Inspiraation lähteenä on olllut ranskalainen Jean Eugéne Robert-Houdini, jota pidetään nykyaikaisen näyttämötaikuuden isänä.

Monien kotimaisten nuortenromaaneja kirjoittavien kollegoiden tavoin myös Mikama kirjoittaa kauniisti kirjojen tarjoamista mahdollisuuksista.

– Väitin aiemmin, etten ole koskaan matkustanut, Mina sanoi silmäillen kirjahyllyä. – Enkä minä olekaan. En muuten kuin kirjojen avulla.  

– Mutta sehän onkin maailman nopein ja mukavin tapa matkustaa! sanoi Tom. – Avaat vain kirjan ja ryhdyt lukemaan, ja siinä samassa sinut on tempaistu jonnekin kauas omasta nojatuolistasi. Pääset kokemaan seikkailuja ja tutustumaan merkillisiin ihmisiin, joita ei koskaan olisi tavannut oikeassa elämässä. Ja saatat päästä jopa sellaisiin paikkoihin, joissa yksikään toinen ihminen ei ole ennen käynyt. 

Anniina Mikama onnistuu solmimaan Taikurin ja taskuvarkaan juonilangat tihentyvässä lopussa löyhälle solmulle. Trilogian avausosa toimii näin myös itsellisenä romaanina. Toinen osa Huijarin oppipoika ilmestyy ensi vuonna.  

Anniina Mikamalta  (s. 1977) on ilmestynyt aiemmin yhdessä kuvittaja Carlos da Cruzin kanssa tietokuvakirja  Täyttä laukkaa maailman ympäri. Hän on tehnyt myös muutamia oppi- ja tietokirjakuvituksia.