Näytetään tekstit, joissa on tunniste monikulttuurisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste monikulttuurisuus. Näytä kaikki tekstit

tiistai 13. lokakuuta 2026

Maryam Abuzaid-Ryun esikoisromaani kysyy rohkeasti, kenen joukoissa saa seisoa










Maryam Abuzaid-Ryu: Kompastellen. 255 sivua. Kuvitus tekijän. Otava 2026.  


Riim tuijottaa kattoa silmät suurina. Miten ne seurustelun säännöt menivätkään? Ei flirttailua, ei koskettamista, ei pussailua. Mutta tässä hän haaveilee kovaa vauhtia kaikista niistä. Eikä vain haaveile, hänhän on mennyt lupautumaan siihen kaikkeen. Tai no – tanssia kai voi ilman flirttailua ja pussaamistakin.


 

Maryam Abuzaid-Ryun nuortenkirja  sekoittaa rohkeasti ja siekailematta vanhoista tyttökirjoistakin tuttua koulumaailmaan, kaverisuhteisiin ja seurusteluun keskittyvää kepeää kerrontaa nykyhetken maailmanpoliittisesti tulenarkaan tilanteeseen.

Abuzaid-Ryun esikoisen rinnalla monet viime vuosina ilmestyneet yhteiskunnallisesti kantaa ottavat kotimaiset nuortenkirjat vaikuttavat yht´äkkiä jopa teennäisiltä ja varovaisilta.

Lukion luonnontiedelinjalla opiskeleva 17-vuotias Reel haluaa lääkäriksi. 

Hän on suorittaja ja hikipinko, joka ”lukee kurssimateriaalitkin aina ennakkoon ja kaivaa netistä lisätietoa jokaiseen aiheeseen. Hän ei koskaan, ikinä, vastaa, ettei tiedä. Ne sanat eivät kuulu hänen sanavarastoonsa”.

Oppilaskunta käynnistää rahankeruun kakkosluokkalaisten vanhojen tansseja varten, ja tunnollinen Reel nimetään festarityöryhmän vastuulliseksi vetäjäksi.   


Ystävissä on tuki ja turva. Reel (oik.) ja Ji-Hyee kannustavat Riimiä hänen seurusteluun liityvissä linjauksissaan. Maryam Abuzaid-Ryun kuvitusta nuortenromaaniin Kompastellen (Otava 2026). 


Reelin sukujuuret ovat Sudanista ja hänen parhaan kaverinsa Riimin vanhemmat ovat Jordaniasta, Palestiinasta. Tiedostavien tyttöjen ydinryhmään kuuluu vielä Ji-Hyee, jonka vanhempien juuret ovat Etelä-Koreassa. 

Abuzaid-Ryun nuortenkirja sijoittuu Turkuun ja osa sen keskushenkilöistä asuu Varissuolla.

Kompastellen kuvaa kauniisti muslimien lujaa perheyhteyttä. Sekä Riimin että Reelin vanhemmat ovat aidosti kiinnostuneita tyttäriensä elämästä ja lähettävät jopa terveisiä heidän ystävilleen.

Reelin äidille on tärkeää selvittää, mistä tyttären ystävät ovat kotoisin, mutta Reel kokee äitinsä perinpohjaisuuden lähinnä kiusaannuttavana asiana: 

Reel ei ole koskaan välittänyt toisten taustoista – mitä se hänelle kuuluu. Häntä itseään tympii, kun jopa tuiki tuntemattomat utelevat kadulla hänen kansalaisuuttaan, erityisesti jos kuulevat hänen puhuvan arabiaa. Vastatessaan hän miettii aina, sanoako suomalainen vai sudanilainen. Kumpaan tahansa hän päätyykin, lähes kaikki toteavat pitäneensä häntä somalialaisena. Äidille nämä asiat ovat kuitenkin jostain syystä hyvin tärkeitä, eikä hän ujostele kysyä niistä ihmisiltä. Äiti väittää, että toista ihmistä ymmärtää paremmin, kun tietää tämän kulttuurisen taustan.  


Kompastellen työstää lukuisten nuortenkirjojen kestoaihetta eli identiteetin muotoutumista, nuoren tarvetta kuulua joukkoon ja saada hyväksyntää. 

Keskushenkilöiden kulttuuristen taustojen vuoksi valintojen tekeminen on heille kuitenkin ”tavisnuoriin” verrattuna moninkertaisesti vaikeampaa. 

Vaikka he elävätkin nuoruuttaan antaumuksella, niin sodankäynti suvun ja perheen entisissä kotimaissa haittaa keskittymistä ja luo varjonsa myös moniin ilon hetkiin. 


Riimin ja äidin muulta perheeltä rauhoitettu yhteinen koti-ilta on äidille selvästi rentouttavampi kuin Riimille. Riim arkailee kertoa totuutta Jamilista. Maryam Abuzaid-Ryun kuvitusta nuortenromaaniin Kompastellen (Otava 2026). 

Riim on ihastunut näyttelijän urasta haaveilevaan Jamiliin. Hän saa tunteilleen vastakaikua ja lupautuu jopa pojan tanssipariksi vanhojen tansseihin, mutta potee silti jatkuvasti huonoa omatuntoa, koska ei ole kertonut Jamilista vanhemmilleen. 

Kotona on puhuttu, että seurustelu on haram eli kiellettyä ja että mahdolliseen kumppaniin tutustumisessa on tiettyjä sääntöjä – paikalla pitäisi olla aina läheinen sukulainen, mielellään miespuolinen, suljetussa tilassa ei saa olla kaksin ja sitä rataa. mutta Riimistä se kaikki tuntuu liian rajoittavalta. Hän haluaisi kokea jotain sellaista kuin romanttisissa elokuvissa ja kirjoissa – rakkauden, joka voi roihahtaa, hitaita kävelyitä, pitkiä katseita… Ja hän haluaisi tehdä sen kaiken rauhassa itse, ilman kenenkään valvontaa.


Romaanin ajankohtaisuus konkretisoituu erityisesti Reelin ja Riimin ryhmätyönä tekemään esitelmässä, jossa tulisi käsitellä kolmella eri ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeellä ja eri mantereilla sijaitsevia maita. 

Tytöt nostavat omaan esitelmäänsä Islannin, Sudanin ja Palestiinan. 

Opettajan mukaan viimeksi mainittu ei kuitenkaan täytä itsenäisen valtion kriteerejä. Riim miettii ääneen opettajan vaikutteita: 

– Vaikka ope tietäisikin Palestiinan tilanteen, niin me ei tiedetä, mitä mieltä se on palestiinalaisista. Ajatteleeko se esimerkiksi, että palestiinalaiset ovat kaikki terroristeja ja on ihan ok, että Israel vangitsee, kiduttaa, ryöstää ja tappaa niitä.

Tytöt kyseenalaistavat kuitenkin opettajan perustelut ja sävyltään kipakan väittelyn jälkeen opettaja lupaa paneutua asiaan tarkemmin – ja myöhemmin hän ilmaantuu jopa Palestiinaa tukevaan mielenosoitukseen. 

Enpä muista lukeneeni ainakaan hetkeen nuortenkirjaa, joka näin rohkeasti kyseenalaistaa opettajan auktoriteetin!  

Kompastellen kuvaa arkista islamin uskon harjoittamista luontevasti. Koulun varasto toimii kokoustilana,  mutta huonetta käytetään myös hiljaisena huoneena,  jonne voi vetäytyä rukoilemaan. 

Monet muslimikulttuuriin liittyvät perinteet tulevat esille muun muassa kursivoituina sanontojen, asusteiden ja ruokien niminä. 

Reel on saanut vanhemmiltaan muslimien paastokuukauden, ramadanin, päättävää Eid-juhlaa varten kuffiyeh-huivin, mutta se on jäänyt kaapin perukoille. 

Myös Riimillä on samanlainen huivi, mutta sen käyttäminen kaupungilla on liki mahdotonta: 

– – hän muistaa vieläkin kipeästi sen, kuinka häntä katsottiin vinoon kaduilla ja nimiteltiin terroristien huoraksi ja pikkuterroristiksi, kun hän ensimmäisen kerran innoissaan puki päälleen jotain niin tiiviisti omaan kulttuuriin kuuluvaa. 


Oppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja, Adam, on romaanin neljäs päähenkilö.  Hänen sukulaisensa elävät keskellä Gazan pommituksia. 


Romaanin viisi keskushenkilöä hiljattain ajokortin saaneen Adamin autossa.
Katseet tiivistävät olennaisen kunkin tunnetiloista. Maryam Abuzaid-Ryun
kuvitusta nuortenromaaniin
Kompastellen (Otava 2026). 

 

Riim ja Reel osallistuvat Adamin organisoimaan  mielenosoitukseen Palestiinan ja Gazan tilanteen puolesta. Adam on saanut sytykettä omalla poliittiselle aktivismilleen Greta Thunbergiltä.

Nuorten voimaantuminen yhteisen asian puolesta kuvataan poikkeuksellisen hienosti: 

Riim päättää uskaltautua itsekin. Aluksi hän säikähtää kovaa ääntään, mutta samalla hän tuntee sisällään olevan möykyn liikahtavan. Huutamisessa on jotain vapauttavaa. Äänet kaikuvat rakennusten seinistä, ne kantautuvat varmasti kauas. Hän ei ole ennen tuntenut tällaista voimaa itsessään. Möykky sisällä alkaa hellittää otettaan. 

Abuzaid-Ryu osallistui vuonna 2022 Otavan ja Koko Hubaran luotsaaman RT Lit Akatemian järjestämään, POC-kirjoittajille (people of colour) suunnattuun käsikirjoituskilpailuun, jossa etsittiin entistä moniäänisempiä kirjoja erilaisille lukijoille. 

Palestiinalais-korealaisessa perheessä Kuusamossa varttunut Abuzaid-Ryu asuu nyttemmin Turussa. 

Lastenkirjainstituutin syyskuussa järjestämän Sananvapaus-seminaarin paneelikeskustelussa hän muisteli, että liki ainoa nuortenkirja, joka tarjosi hänelle nuorena samastumispintaa muslimitytön elämään, oli australialaisen Randa Abdel-Fattahin nuortenkirja Näyttääkö pääni tässä isolta? (Karisto 2007, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom). 

Abuzaid-Ryu on myös sarjakuvataiteilija. Nuortenromaanissa on muutamia puhekuplin varustettuja mustavalkoisia kuvituskuvia. 

Kuvitus luo vaikutelmaa keveydestä ja helppolukuisuudesta, vaikka rivitys onkin tiuhaa ja fonttikoko melko pientä. 


 


 


 









keskiviikko 10. kesäkuuta 2026

Outoja katoamisia Tuonijärvellä
















Eeva Klingberg: Neljäskin katoaa, 279 sivua, Kumma-kustannus 2026. Kansikuva Janne Hiltunen.

 






Nuorille suunnattu vetävä kotimainen esikoisdekkari on aina erityisen ilon aihe. 
 
Eeva Klingberg on aiemmin kirjoittanut romaanin aikuisille, Syvän maan juuret (Gummerus 2020). Neljäskin katoaa on hänen ensimmäinen nuortenkirjansa. 

Kotisivujensa ja bloginsa mukaan hän on kiinnostunut kirjoittamaan myös lapsille. 
 
Kirjan nimi jäljittelee yhdysvaltalaisten nuorille suunnattujen murhamysteerikirjojen tyyliä ”paljastamalla” jo nimessään olennaisen asian kirjan juonesta. 
 
Klingbergin kirjan erityinen vahvuus on sen miljöössä.

14-vuotias Irakista Suomeen äitinsä kanssa muuttanut Ammaar on sijoitettu äidin sairastelun ja elämänhallinnan menettämisen takia Tuonijärven autioituneessa teollisuuskaupungissa  sijaitsevaan perhekotiin, missä ”suljetun paperitehtaan raato häilyi keskustan laitamilla ja heitti varjonsa kaupungin ylle”. 

Paikkakunnan kanta-asukkaiden kuvataan olevan ”juroja ja vähän epäystävällisiä, mutta tiukan paikan tullen he pitävät kyllä yhtä ja huolehtivat toisistaan”.
 
Perhekodissa ja Tuonijärvellä liikkuessaan poika saa heti ongelmatapauksen leiman, joka lyödään häneen erityisesti epämääräisen lähiötaustan ja ruskean ihonvärin takia. 
 
Janne Hiltusen suunnittelemassa kannessa on tehokas kuva-aihe: risuista punottu variksenpelätin, joka on rikoksen ratkaisemisen kannalta keskeisessä roolissa.

Perhekodista on aiemmin kadonnut eri aikoina kolme poikaa hämärissä olosuhteissa, viimeisimpänä Matias.  Poliisi ei ole kiinnostunut pojista, koska heidän on oletettu lähteneen hatkaan. 
 
Matiaksen sisko Ida ei usko veljensä lähteneen vapaaehtoisesti, ja niinpä nuoret ryhtyvät selvittämään katoamista. 
 
Tutustuminen Idaan aiheuttaa pojassa monenlaisia tunteita:
 
Ammaarin suku oli hajalla ympäri maailmaa. Hänellä oli täti Saksassa, yksi setä Kanadassa ja pari enoa Briteissä. Hänellä oli serkkuja Irakissa, Amerikan mantereella ja Ruotsissa. Silti Ammaarilla ei ollut ketään, jolle olisi voinut puhua suoraan. Ei siskoa, jolta olisi oppinut millaisia tytöt ovat. Ei vanhempaa serkkupoikaa, jolta olisi voinut saada vinkkejä tyttöjen kanssa jutusteluun. Ammaarille ei ollut koskaan ollut kaveria, joka olisi ollut tyttö, tyttöystävästä puhumattakaan. – – 

 
Klingberg nostattaa jännitystä taitavasti. 

Perhekodin nuorten lisäksi myös perhekodin aikuisilla työntekijöillä on risainen lapsuus ja sukupolvelta toiselle periytynyttä taakkaa kannettavanaan. 

Epäilyt kohdistuvat useampaankin aikuiseen. 

Jopa paikkakunnan poliisi on yhdessä vaiheessa epäiltyjen listalla. 

Nuoret hakkeroivat epäiltyjen tietokoneita ja murtautuvat omin luvin lukittuihin huoneisiin ja rakennuksiin. 
 
Varhaisnuorten- ja nuortenkirjoissa harjoitetaan nykyisin usein suorasukaisesti kirjallisuuskasvatusta. 

Perhekodin työntekijä Elmi puolustelee Ammaarille kiinnostustaan viihdekirjoihin.
 
–      – ”Viihdekirjoilla on hömppäkirjojen maine, mutta on ne silti paljon syvällisempiä kuin kaikki ne trillerit, joita tyrkytetään miehille isänpäivänä ja joulun alla. Kukaan ei koskaan kyseenalaista mun lukemista, jos sanon pitäväni dekkareista, mutta viihdettä? Sen lukemista saa puolustella jatkuvasti, ja kuka nyt sellaista jaksaa.

 
 
Yksi oikolukukierros olisi tehnyt käsikirjoitukselle vielä hyvää:  ilmaisuissa on pientä kieleen liittyvää horjuvuutta ja Ammaaarin nimi esiintyy välillä muodossa Anmaar. 
 
Loppu kiertyy onnelliseksi: Ammaar muuttaa asumaan Saksaan tätinsä luokse ja elvyttää loitontuneet suhteensa isäänsä. 
 
 

perjantai 2. tammikuuta 2026

Piilosilla Oivan kanssa

 















Katri Tapola & Karoliina Pertamo: Oivan piilo, 24 sivua, S&S 2026.
 






Vuoden vaihtuminen on aina yhtä jännittävää. 

Mikä on vuoden ensimmäinen työpöydälleni luettavaksi päätynyt lastenkirjauutuus?
 
Katri Tapolan ja Karoliina Pertamon Oivan piilo jatkaa vuonna 2017 alkanutta katselukirjasarjaa. Kustantamo S&S on ottanut nyt myös uusintapainokset näistä kolmesta aiemmasta sarjan kirjasta. 

Aiemmat osat ovat Oivan pallo, Oivan laiva ja Oivan tie. 



Oivan leikki on omaehtoista ja luovaa. Maja syntyy kotoa
löytyvistä materiaaleista. Karoliina Pertamon kuvitusta Katri 
Tapolan tekstiin pikkulasten kuvakirjaan Oivan piilo (S&S 2026).

 


Sarjan konsepti on sanalla sanoen oivaltava: sarjan kaikissa kirjoissa lapsen vapaa leikki ja mielikuvitus ovat keskiössä.  Oiva on leikki-ikäinen ruskeaihoinen poika.
 
 
 
Oiva ripusti kankaat.
Oiva kokosi tyynyt.
Tyynyistä tuli seinät. 
Kankaista tuli katto.
Nyt oli Oivan piilo valmis.

 
 
Painotuoreessa uutuudessa tutustutaan Oivan isään, jonka paita on tehty  kuoseiltaan ja muotokieleltään värikkäästä afrikkalaisesta painokankaasta, jollaisia  Oivakin käyttää majaleikissään. 

Perheen kulttuuritausta ja arvot tulevat hauskasti esille Karoliina Pertamon kuvituksessa, jossa värikylläiset kankaat levittäytyvät aukeamille. 



Oivan isäkin kurkkaa majaan. Karoliina Pertamon kuvitusta
Katri Tapolan tekstiin pikkulasten kuvakirjaan 
Oivan piilo (S&S 2026).  

 
Oivan leikki laajenee, kun kouluikäinen naapurin Niilo tulee iltapäivähoitoon Oivan luokse. 
 
Niilo ihaili iloisia kankaita.
Isä kietoi kankaan Niilon ympärille.
Sitten alkoi merenrantatanssi.

Lapsikuvan monipuolisuus näkyy siinäkin, että
Oivan ja Niilon ikäero ei vaikuta lainkaan leikin intensiteettiin.
Karoliina Pertamon kuvitusta Katri Tapolan tekstiin pikkulasten kuvakirjaan 
Oivan piilo (S&S 2026). 

 
Yhteinen, laajentunut leikki väsyttää Oivan päiväunille, mutta seuraavana päivänä aiotaan taas jatkaa.  
 
Katri Tapolan leppeä ja lapsentahtinen kerronta ja Karoliina Pertamon värikylläinen mutta helposti hahmottuva kuvitus toimivat täysipainoisesti yhdessä. 

Leikkiin ei tarvita hienoja saati kalliita välineitä: rikas mielikuvitus ja heittäytyminen synnyttävät parhaat leikit ja ideat. 





 







 

maanantai 19. toukokuuta 2025

Kaaleet ja kaajeet, yhdessä ja erikseen

















Tuula Saarto: Suljetut ovet, 154 sivua. Otava 1972. Kansikuva Katriina Viljamaa-Rissanen. 
 



Tuula Saarron (1942–2018) nuortenkirja Suljetut ovet tarjoaa kiinnostavan näkökulman 1970-luvun yhteiskunnallisesti kahtia jakautuneeseen Suomeen. 

Saarto oli oman aikansa julkkis: hän avioitui Hagertien romaanisukuun vuonna 1959. Allan Hagert ja Saarto menivät näyttävästi naimisiin Senaatintorilla Helsingissä. 

Suljetut ovet kertoo Mirjamin ja romanipoika Merzin rakkaustarinan, josta löytyy  yhtymäkohtia Saarron ja Hagertin vaiheisiin. 

Saarto kuvaa sävykkäästi romaniyhteisöä ja tarjoaa  kiinnostavaa ajankuvaa.  

Romaani kuvaa aikaa, jolloin rotusyrjinnän kieltävä laki on tullut juuri voimaan.

Merzin ja hänen taiteilijaveljensä Timin suulla lukijalle annetaan tietoa romanien (kirjassa käytetään nimitystä mustalainen) historiallisista vaiheista maailmalla ja Suomessa:  

 

–      – joskus ne on ajettu pois kaikista Euroopan maista tappamisen uhalla ja lahjoitettu orjina luostareille sitä ennen kunnes papitkaan ei enää saaneet olla tekemisessä niitten kansa. Ihme vaan, että on näinkin paljon meitä säilynyt. Yhteen aikaan sai Suomessakin kuka tahansa ampua mustalaisen jos näki sen maillaan. Vanhat kaaleet osaa kertoa, minkälaista oli piileskellä metsissä ja siihen tottui ja siitä kehittyi ihan omat kulkutapansa ja muut. 

–      –  puolet meistä asuu jo kaupungeissa – slummeissa. Siten on syntynyt uusi luokka, jota kukaan ei ymmärrä. Se on asian ydin. Vanhat ammatit ei enää elätä, tiedät sä nuo tinurit, povarit ja pitsinvirkkaajat. Eikä kaikista nuorista voi laulajia tai poppareitakaan tulla… Sitä joudutaan yksinkertaisesti köyhälistön asemaan. 

Mirjam havahtuu romanien syrjittyyn asemaan. 

Romanien yhteisöllinen elämäntapa, heimohenki sekä ymmärrys omasta historiasta ja sen vaikutuksesta, korostuu monin tavoin, mutta toisaalta Saarto ei peittele myöskään kiertolaiselämän varjopuolia, runsasta alkoholinkäyttöä, vuokrarästejä ja vähäistä koulutusta. 

Suljetut ovet hyödyntää julkaisuajakohtaansa nähden kunnianhimoisesti ja sävykkäästi näkökulmakertojia, mikä syventää ja monipuolistaa kerrontaa.  


;

perjantai 7. heinäkuuta 2023

Kun ihmiset ajattelevat asioista eri tavoin

















Nunna Kristoduli: Pienet pyhiinvaeltajat. Kuvitus Zsuzsa Demeter, 200 sivua. Lasten Keskus 2003. 

 





Se oli elämäni säikähdys! 


Olin lempipaikassani pikkuruisessa kirkossa lähteen luona ja juttelin Taivaalliselle Äidilleni. Hän hymyili kauniisti ikonistaan, ja Jeesus-lapsi istui iloisena ja reippaana hänen sylissään kuin valtaistuimella. Tuntui niin lämpimältä sydämessä, niin kuin aina ollessani pikkukirkossa. – – 



Rukoushetken intiimi, levollinen tunnelma
kuvastuu hienosti Zsuzsa Demeterin kuvituksesta
Nunna Kristodulin lastenromaaniin 
Pienet pyhiinvaeltajat (Lasten Keskus 2003).



Nunna Kristodulin (oik. Anna-Leena Lampi, 1945–2020) äskettäin julkaistu vuodet 1957–2001 kattava Päiväkirjat (toim. Marja ja Riitta Lampi, Lintulan luostari 2023) muistutti mieleeni 20 vuotta sitten ilmestyneen lastenromaanin Pienet pyhiinvaeltajat. 

 

Kristoduli varttui luterilaisessa perheessä, kääntyi ortodoksiksi ja vietti yliopisto-opintojen jälkeen ensimmäiset luostarivuotensa Kreikassa Bytoman luostarissa Thessaliassa, mistä hän palasi Suomeen 2001 asettuen pysyvästi Lintulan luostariin Heinävedelle.  

 

Pienet pyhiinvaeltajat on kiinnostava monestakin eri syystä, vaikka kirjan kerrontatapa vaikuttaakin nykylukijan mielestä jo perin vanhanaikaiselta. 

 

Kirja kuvaa kauniisti noin 10-vuotiaan tytön arkea, johon  ortodoksinen usko kuuluu luontevana osana. 


Leenu, jota läheiset puhuttelevat  myös nimillä  Eleni, Elenitsa ja Nitsa, asuu suuren osan vuodesta kreikkalaisessa pikkukaupungissa kreikkalaisen isänsä ja tämän vanhempien yhteisessä taloudessa. Kesät tyttö viettää Suomessa, auto-onnettomuudessa kuolleen äitinsä kotimaassa äidinpuoleisten sukulaisten kanssa. 

 

Nunna Kristodulin lastenromaani tavoittaa hienosti maailmankansalaisen ja kahdessa eri kulttuurissa kasvavan lapsen tunnot, pakolaisten ja vähemmistökulttuurien ahdingon. Näiltä osin kuvaus on ollut humaaneissa painotuksissaan jopa aikaansa edellä! 

 

Romaanin rakenne tuo mieleen klassisen tyttökirjan konventiot esimerkiksi kohtauksessa, jossa Leenu rohkaistuu maaherran vastaanotolla tuomaan esille ystävänsä,  romanityttö Marian, hädänalaisen tilanteen: tyttö ei osaa lukea ja kirjoittaa ja ansaitsee muutamia lantteja pesemällä autojen tuulilaseja vilkkaasti liikennöidyillä risteysalueilla vaarantaen näin jatkuvasti henkensä. 

 

Leenun opastuksella Maria oppii lukemaan ja pääsee maaherran aloitteesta perustettuun kouluun.

 

Pienet pyhiinvaeltajat kertoo sananmukaisesti ”lapsenuskosta”. 


Leenu tutustuu omalaatuiseen Kosta-poikaan, joka asuu yhdessä isoisänsä kanssa, koska hänen vanhempansa ovat Saksassa ansiotyössä. 


Kun Leenu kokee kohdelleensa hyvää ystäväänsä
epäoikeudenmukaisesti, hän keventää sydäntään tunnustamalla
syntinsä  isä Mitrofanekselle. 
Zsuzsa Demeterin kuvitusta
Nunna Kristodulin lastenromaaniin
Pienet pyhiinvaeltajat (Lasten Keskus 2003). 



Kosta on kiinnostunut luonnontieteestä ja maailmankaikkeudesta  ja hänen uskonnon harjoituksensa on Leenua vähäeleisempää, mutta yhtä harrasta.

 

Esimerkiksi rukoileminen on Kostalle ”sydämen työskentelyä”. 

 

Kosta kertoo Leenulle albanialaispakolaisina maahan tulleista pojista, jotka luostarin nunnat ottivat hoteisiinsa. Leenun ymmärrys elämän epätasa-arvoisuudesta kasvaa.

 

– Ooh! Huokasin ja ajattelin, kuinka isä ja Jaija kilvan hellittelevät minua. Ja on toisia lapsia, jotka joutuvat kaksitoistavuotiaina lähtemään ulkomailla etsimään työtä elättääkseen sisaruksensa! 

 

Leenu uhoaakin ryhtyvänsä isona sosiaaliministeriksi. Hän haluaa huolehtia ”ettei kukaan lapsi tässä maassa näe nälkää ja kaikki saavat käydä koulua”.


Kosta ja Leenu lähtevät vuoristoon keräämään yrttejä yhdessä
luostarin nunnien kanssa. Zsuzsa Demeterin kuvitusta 

Nunna Kristodulin lastenromaaniin 
Pienet pyhiinvaeltajat (Lasten Keskus 2003). 

 

Seikkailullistakin ainesta ja suoranaista jännitystäkin lukijalle tarjoaa Kostan löytämä emonsa hylkäämä sudenpentu sekä pankkiryöstäjien takaa-ajo.

 

Romaanin lopussa Leenu matkustaa kesän viettoon Suomeen. 


Pitkin romaania hän vertaa suomalaisten ja kreikkalaisten erilaisia tapoja harjoittaa uskoaan.

 

Kreikassa kaikkien muidenkin luut kaivetaan esiiin haudoista ja pannaan hautausmaiden luuhuoneisiin. Meistä se on ihan luonnollista, mutta kun kerroin siitä suomalaisille sukulaisilleni, se tuntui heistä kauhealta. Ihmiset voivat siis ajatella ihan eri lailla samoista asioista! Olen huomannut, ettei  Suomessa muutenkaan  puhuta mielellään asioista, joilla on tekemistä kuoleman kanssa. Kummallista! Kreikassa ei ole ollenkaan niin. Jaijallakin on ollut jo monta vuotta kuolinvaatteet valmiina ja hän on näyttänyt minullekin moneen kertaan, missä ne ovat, ettei tarvitse etsiskellä, kun niitä tarvitaan. 

 

Leenun äiti on kääntynyt luterilaisesta uskosta ortodoksiksi tutustuttuaan tulevaan mieheensä. Tämä on herättänyt äidin perheessä aluksi pahennusta tai ainakin hämmennystä. Sittemmin Leenun isovanhemmat ovat kuitenkin liittyneet ortodoksiseen kirkkoon ja kesällä Leenu saa kuulla, että he ovat rakennuttamassa tsasounaa tyttärensä muistoksi. Tässä voi halutessaan nähdä yhtymäkohtia myös nunna Kristodulin omaan elämään.


Nunna Kristoduli kiittää kirjan esilehdellä Hellevi Salmista "rohkaisusta ja avusta kirjan tekemisessä". 


Valamon luostari järjestää lapsille Pienet pyhiinvaeltajat -kursseja, joilla tutustutaan lasten näkökulmasta Valamon luostariin. Kurssilla etsitään mm. kadonnutta aarretta, haastatellaan munkkia, kuullaan tarinoita ortodoksipyhistä, saadaan kirjavinkkejä ja innostusta ikonimaalaukseen sekä osallistutaan  jumalanpalveluksiin.  








perjantai 18. marraskuuta 2022

Joskus lumikin voi hohkata lämpimiä tunteita















Sari Airola: Lumiyö, Karisto 2022. 


Mila Teräs & Hannamari Ruohonen: Ensilumi, Karisto 2022.






Tässä kaksi kuvakirjaa, joiden teemoissa voisi ajatella olevan jo kirjan nimien perusteella paljon samaa. 

 

Kumpikin yllättää kuitenkin lukijansa.

 

Sari Airolan Lumiyö ja Mila Teräksen & Hannamari Ruohosen Ensilumi ovat mainiota esimerkkejä siitä, kuinka kotimainen kuvakirjallisuus rohkenee ottaa aiheikseen painavia, yhteiskunnallisestikin merkittäviä teemoja, mutta ei silti hiero viestiään vastaanottajan naamaan.

 

Tuiskun vaari rakastaa kauniita värikkäitä kankaita ja kimalletta. 


Lapsenlapsi auttaa vaaria taitoluistelunäytöksen esiintymisasun viimeistelyssä. 



Vaari sovittaa ylleen valmista hametta. 

Tuisku katsoo pitkään vaaria,  

joka ottaa muutaman tanssiaskeleen.

 

Ja kun vaari tekee piruetin,  

hame välähtää kuin ikkuna,

    jonka läpi näkee uuteen maailmaan.

 

– Vaari, Tuisku kysyy.

– Oletko sinä nainen vai mies?


 

Ja vaari vastaa olevansa 60-vuotias, iso nainen.



Vaarin liehuva esiintymisasu viestii vahvasti isosvanhemman
halua ilmaista itseäänrehellisesti. Hannamari Ruohosen kuvitusta
Mila Teräksen tekstiin kuvakirjassa Ensilumi (Karisto 2022).



Mila Teräksen teksti havainnollistaa transsukupuolisuutta lapselle ymmärrettävällä, konstailemattomalla  tavalla. 


Hannamari Ruohosen kuvituksessa vaarin lapsuuden perhealbumeissa nähdään vielä totinen ja surullinen poika, joka ei selvästikään ole sinut itsensä ja läheistensä kanssa.


Läheisten hyväksyvä, rakastava katse ja kokemus nähdyksi
tulemisesta tuskin voisi olla tämän suorempi ja paljon puhuvampi. 
Hannamari Ruohosen kuvitusta Mila Teräksen tekstiin
kuvakirjassa 
Ensilumi (Karisto 2022).

 

Ensilumen aihe on kuvakirjan aiheeksi rohkea, jopa raflaava. Silti ohi erityisen aiheensa kuvakirjan pääteemaksi nousee laajemmin hyväksyvän, rakastavan katseen merkitys meille jokaiselle. 


Hannamari Ruohonen on onnistunut tiivistämään keskushahmojen katseeseen käsittämättömän paljon rakkautta, huolenpitoa, joka myös säteilee ympäristöön: 

 

Ja joka kerta kun, kun joku katsoo vaari 

ystävällisesti 

tai sanoo hänelle 

jotakin hyvää, 

ilta tuntuu Tuiskusta vähän valoisammalta.

 

Mila Teräksen niukka mutta ilmaisuvoimainen teksti on lyyristä, mutta silti ymmärrettävää ja samastuttavaa.

 


Sari Airolan kuvakirja Lumiyö malttaa jättää paljon asioita ja yksityiskohtia myös kuvan katsojan itse oivallettavaksi. 


Kuvakirjan sisäkansissa on muuttolaatikoita, joiden kupeesta katse poimii myös valokuvan, jossa perhe on pukeutunut eksoottisiin vaatteisiin. 

 

Lyytin ja perheen uuden kodin kerrotaan olevan ”ihan erilainen kuin entinen koti”. 



Ulkopuolisuuden tunnot korostuvat kuvituskuvassa, jossa
Lyyti tarkkailee ikkunasta kotipihalla ensilumen riehaannuttamia lapsia. 
Sari Airolan kuvitusta kuvakirjaan Lumiyö (Karisto 2022). 

 

Eräänä aamuna Lyyti hämmästyy katsottuaan ikkunasta ulos: 


– Värit ovat kadonneet! Lyyti huudahtaa. 

Kaikki on muuttunut valkoiseksi. Pihan puut kantavat oksillaan kermavaahtoa. Maailma on kuin suuri marenki jättiläisen nuolaisua vailla. 

– Lunta! Tämä on varmasti sitä lunta, mistä äiti on kertonut.

 

Lyytin ulkopuolisuuden ja toiseuden kokemuksia tuodaan esille hienovaraisesti. 


Lumi on tytölle entuudestaan täysin vieras asia. 



 

 Ensikohtaaminen lumen kanssa. Sari Airolan
kuvitusta kuvakirjaan 
Lumiyö (Karisto 2022). 



Kun Lyyti sitten vihdoin rohkaistuu menemään ulos, niin lumen ja pihan lapsien ensikohtaaminen ei mene ihan toivotusti. 

 

Kuvituksessa näytetään Lyytin tarvitsevan liikkumiseen kyynersauvoja. 


Onko tarve pitkä- vai lyhytaikainen, sitä ei kerrota, eikä ole tarpeenkaan. 


Juuri tällä tavalla lavennetaan lastenkirjallisuuden sankarikaartia! 

 

Lyyti työstää suhdettaan lumeen yön aikana. 


Mielikuvitus, unimaailman ja todellisuus kietoutuvat luontevasti toisiinsa. 


Ja seuraavana päivänä koko Lyytin perhe lähtee yhdessä lumileikkeihin ulos ja ensijännityksen jälkeen yhteys muihin pihan lapsiinkin löytyy.  




Hellyttävä perhepotretti! Sari Airolan kuvitusta
kuvakirjaan 
Lumiyö (Karisto 2022). 

 


Sekä Hannamari Ruohosen että Sari Airolan kuvitustekniikasta tunnistaa arkisen puuvärin, joka tuo kuvituksiin aivan erityistä lempeyttä, armollisuutta ja arkisuutta. 


Viileä sininen väri saa kummassakin kirjassa tarpeellista kontrastia punaisesta.

 

Sari Airola on työstänyt kulttuurista toiseen muuttamisen teemoja myös kuvakirjassaan Mia Tiu ja sata sanaa (WSOY 2006). 


Airola on perheineen asunut pitkään miehensä työn vuoksi Hongkongissa ja Istanbulissa. 


Kuvakirjan lopusta löytyykin omistus ”kaikille muuttajille, uusille ja ulkopuolisille”.