Aikamatkalla Kukkulan korttelissa

Maija Larmola, Antti Larmola ja Leena Lumme: Tiikerihevonen ja muita juttuja Kukkulan korttelista. 88 sivua. SKS 2010. Graafinen suunnittelu ja taitto Henriikka Salonen.















Kukkulan kortteli –sarja (1987–2010) on tiedekustantamona tunnetun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran monikymmenvuotinen (lasten)kulttuurityö, joka hakee pohjoismaisessakin mittakaavassa vertaistaan.

Kukkulan kortteli on kuvitteellinen yhdistelmä helsinkiläisistä korttelinäkymistä sekä yli sadan vuoden takaisesta elämänmenosta. Korttelin suunnittelussa olivat alun perin mukana 1980-luvulla Maija Larmolan ja Leena Lumpeen lisäksi myös Yrjö Larmola ja Erkki Mäkiö.

Ensimmäisen, poikkeuksellisen isokokoisen Kukkulan kortteli: kaupungin kaksi vuosisataa -kirjan jälkeen ovat ilmestyneet tietokuvakirjat Kesätukka (1990), Monosukka (1992), Jenkkikassi (1998) sekä viimeisimpänä Tiikerihevonen ja muita juttuja Kukkulan korttelista.

Kirjoista kolme keskimmäistä sijoittuu 1920–1950-luvulle ja uusin Tiikerihevonen jälleen 1800-luvun lopulle.




Tiikerihevosessa seurataan herrasväen ja työväestön arkea ja juhlaa pienten sattumusten ja tilannekuvien kautta. Fiktiiviset tarinat ovat saaneet teoksen loppuun täydentävän selitysosion, jossa taustoitetaan historiallista tilannetta, ajankuvaa, esineitä, tapatietoutta ja anekdootteja.

Sarjassa piirtyy komeasti suomalaisen lapsen lapsuuden historia. Kuvaus ammentaa tavallisesta arjesta ja sen monista kuriositeeteista, jotka tuodaan pikantein lisämaustein nykylapsenkin ulottuville.

Tämäntyyppinen faktan ja fiktion lomittaminen oli 1980-luvulla vielä uutta ja radikaaliakin, nyttemmin keino on yleisesti käytössä lasten ja nuorten tietokirjallisuudessa.




Kukkulan kortteli –kirjat ovat myös monia sukupolvia luontevasti yhdistävää tietokirjallisuutta – siinäkin mielessä sarja oli 1980-luvulla aikaansa edellä.

Leena Lumme on monipuolinen kuvittaja. Yksistään hänen Kukkulan kortteli –epookkikuvatietokirjoihin tekemät kuvitukset riittäisivät elämäntyöksi.

Leena Lumme on suomalaisen ”peruslapsen” herkkävaistoinen kuvaaja. Hän on ihaillut Tove Janssonin lisäksi erityisesti ruotsalaisen Ingrid Vang Nymanin tyyliä ja tunnustanut sälyttäneensä omia lapsuudenmuistojaan kuvituksiinsa.

Suomalaisen lapsiperheen rosoinen ja tunnepitoinen arki tiivistyy hienosti Lumpeen kuvittamissa Pirkko Haraisen Emma-kuvakirjoissa (WSOY v:sta 1998) ja toisaalla Reetta Niemelän Milja-kuvatietokirjat (Otava, v:sta 2002) ylläpitävät vähän idyllisempää lapsikuvaa.

Olen aina ihaillut Leena Lumpeen taitoa sisällyttää lapsihahmojen asentoihin, ilmeisiin ja jopa lunuttaviin sukkahousuihin suuria tunteita ja elämän pientä-suurta draamaa!

Leena Lumme täyttää tänään maanantaina 70 vuotta.

Lastenkirjahylly onnittelee lämpimästi.






Tänä iltana Lastenkirjainstituutissa Tampereella (os. Puutarhakatu 11 A) on mahdollisuus kuulla klo 18.15 alkaen kaksi alustusta lastenkirjallisuuden uusista ilmiöistä ja tekijöistä:

Rouva Huu alustaa aiheesta Rankka, rankempi, lastenkirja? eli missä kulkee kuvakirjojen kipuraja? sekä FT, lastenkirjallisuudentutkija ja kirjastonhoitaja Maria Lassen-Seger kertoo kahdesta ALMA-palkitusta lastenkirjailijasta, Kitty Crowtherista ja Shaun Tanista. Tervetuloa!

Kyllä maailmaan kirjoja mahtuu

Helsingin kirjamessut Helsingin
messukeskuksessa 30.10.2011 asti.


Rouva Huun päässä surisee vieläkin torstain kirjamessupäivän jäljiltä. Vaikka kyseessä olikin todennäköisesti yhä jatkuvien messujen kävijämäärältään hiljaisin päivä, niin äänten kakofonia ja ihmismassat saivat kyllä minun pääni tehokkaasti pyörälle.

Mutta olipas hauska tavata pitkästä aikaa monia kollegoita ja vaihtaa kuulumisia. Erityisen lystiä oli nähdä ensimmäistä kertaa monia ruuhka-Suomen ulkopuolella sijaitsevia pienkustantajia, joiden kanssa on aiemmin ollut vain sähköpostitse yhteydessä.

Kovin systemaattisesti Rouva Huu ei edes kahdeksan tunnin messuhallissa vaeltelunkaan jälkeen kyennyt koko kirjamessualueeseen tutustumaan.

Kirjailijaesiintymisistä mieleen jäivät Marja-Leena Tiainen ja Kahden maailman tyttö sekä WSOY:n uuden Papu-pahvikirjaston väri-ilo ja yhtä säkenöivät nuoren polven kuvittaja-ammattilaiset Satu Kontinen, Leena Junnila ja Katriina Koskinen. Ajatuksia herättivät myös Jukka Itkonen ja Leikkihaitari ja keskustelu suomenruotsalaisesta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta ja sen kieli-identiteetistä.

Illan päätteeksi Rouva Huu juhlisti vielä Kustannus-Mäkelän 40-vuotisjuhlaa Talvipuutarhan kabinetissa ja sai ilokseen kuulla muun muassa, että historiallisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden rautaisella pitkän linjan ammattilaisella Maijaliisa Dieckmannilla on jälleen työpöydällään uusi aihe.

Kirjamessujen avajaisissa julkistettiin myös vuoden 2011 Rakkaudesta kirjaan –palkinnon saajat eli viisi kirjablogistia Jessica Andersin (Bokbabbel), Salla Brunou (Sallan lukupäiväkirja), Penjami Lehto (Jäljen ääni), Hanna Matilainen (Morren maailma) ja Hanna Pudas (Kirjainten virrassa).

Palkintoperusteissa todettiin, että

tietoverkko toimii erinomaisesti myös yhteisöllisten lukukokemusten edistäjänä. Blogit ja blogistit ovat tärkeä osa verkossa käytävää keskustelua kirjoista ja kirjallisuudesta. Blogistit edistävät lukemisen harrastusta.

Kun eri mediat jatkuvasti niukentavat kirjallisuuden esittelyä, kritiikkiä ja aihepiiriin liittyviä haastattelua, niin nettiavaruus haastaa nämä perinteiset mediat mennen tullen ja viekoittelee kirjallisuuden ystäviä verkkoon.

On hienoa, että kirjallisuuden kenttä laventuu ja verkossa toimiville kirjallisuutta harrastaville entusiasteillekin annetaan tällä tavoin julkista tunnustusta.

Voi hyvä tavaton!

Tanja Lönnroth: Tuire Tavaton saa ystävän. 37 sivua. Schildts 2011.

Tanja Lönnroth: Thyra Ohyra får en vän. Schildts 2011.
















Sattuman oikusta Lastenkirjahyllyn haaviin osuu heti perään toinenkin Schildtsin kustantama kuvakirja. Onko niin, että pienemmät kustantajat tekevät nykyisin uhkarohkeampia kokeiluja kuvakirjallisuuden suhteen, olipa kysymys monitulkintaisesta sisällöstä tai kohderyhmistä?

Vaikka Rouva Huukin on jo tähän ikään mennessä nähnyt ja lukenut kaikenlaista, niin aina välillä jokin lastenkirja vain lyö kerta kaikkiaan ällikällä.

Tohdin väittää, että esikoiskuvakirjailija Tanja Lönnrothin (s. 1985) Tuire Tavaton saa ystävän hukkaa otollisimman kohderyhmänsä kokonaan. Kuvakirjan ydinsanoma on periaatteessa hyvä ja mitä ajankohtaisin mutta kliseinen sanonta lapsesta, joka menee pesuveden mukana pitää tämän kirjan kohdalla valitettavan hyvin paikkansa.




Tuire Tavaton on muodokas peikko (joskin lajin määritys on hiukan vaikeaa. Tuirella on porsaan sieraimet ja hiukan rottamainen siimahäntä). Se kohtaa niityllä pienen koiran.




Tuire päättää ottaa koiran omakseen ja hoitaa sitä parhaan taitonsa mukaan. Kuvitus puhuu kuitenkin toista kuin teksti: koira esitetään kuvissa räytyneenä ja perin kärsivänä… kunnes roolit kääntyvät nurin ja valtaviin mittoihin kasvaneesta koirasta tuleekin Tuiren pomo ja käskyttäjä.





Eipä hätää. Tuiren kannalta kaikki päättyy hyvin, sillä roolien nurinkääntö paljastuukin Tuiren omaksi painajaiseksi. Tuiren kohdalla roolien nurinkääntö toimii ja se ryhtyy hoitamaan lemmikkiään kuunnellen entistä paremmin sen tarpeita ja toiveita.




Kuvakirjoissa on järkiään nykyisin aivan liikaa tekstiä. Lönnrothin kuvakirjan kuvan ja niukkaakin niukemman tekstin suhde viittaisi siihen, että kirja olisi tarkoitettu hiljattain katselukirjavaiheesta tavallisiin kuvakirjoihin siirtyvälle leikki-ikäiselle.

Itse asiassa tarina tulisi kuitenkin vallan hyvin toimeen jopa kokonaan ilman tekstejä. Kuvatarina kertoo yksinäänkin kaiken olennaisen.

Mutta kenelle kirja oikeasti on tehty?

Se on saanut selkämykseensä sovinnaisesti kirjastoluokituksen L85.2 mutta kyse on mielestäni aikuisten kuvakirjasta.

Lönnrothin makaaberi ja jopa hivenen irvokas kuvitustyyli saattaa pelottaa lasta. Kuvissa on pieniä kollaasielementtejä ja raisut värivalinnat viittaavat kikkailevaan postmodernismiin, joka on tässä mittakaavassa enemmän aikuisen kuin lapsen heiniä.

Kuinka tarinaa sitten tulisi tulkita? Narsismia käsitteleviä lastenkirjoja on ollut jo aiemminkin esillä Lastenkirjahyllyssä. Tuire Tavaton on omaa napaansa ja hyvinvointiaan ajatteleva huonotapainen tyhjäpää, joka onneksi havahtuu kuplastaan huomioimaan myös toisten viihtyvyyden.

Tämän tulkinnan kautta kirjasta sukeutuu moraliteetti, jonka ydin ei kuitenkaan kosketa lasta.

Aikuisten parisuhteen ristiriitatilanteiden terapiaksi kirja sopii mainiosti: toimiva ja molempia osapuolia tyydyttävä parisuhde edellyttää pusujen ohella myös roppakaupalla vastavuoroisuutta, uhrautuvuutta ja yhteen hiileen puhaltamista.


Rouva Huu jalkautuu huomenna Helsingin kirjamessuille ja lupaa raportoida kaikesta näkemästään ja kokemastaan viimeistään viikonloppuna.

Suvaitsevaisuudesta, ilman sormen heristystä

Anna Härmälä: Du hör inte hit, Beiron. 39 sivua. Schildts 2011.

Anna Härmälä: Sinä et kuulu tänne, Beiron. Suomentanut Mirjam Ilvas. 39 sivua. Schildts 2011.













Anna Härmälän esikoiskuvakirja on hyvä esimerkki uusimpien kuvakirjojen vaivihkaisesta asennekasvatuksesta. Härmälän samanaikaisesti sekä suomeksi että ruotsiksi ilmestyneen kuvakirjan voi lukea ainakin kahdesta vinkkelistä, eikä kumpikaan niistä ole toista huonompi.

Beironin kerrotaan olevan tavallinen ”utelias kylärakki”. Koiran lajikäyttäytymiselle tyypillisesti se on hyvin tietoinen reviireistä ja laumojen välisistä hierarkioista. Se näkee ilmoituksen koiranäyttelystä ja päättää osallistua kilpaan. Sen ystävät yrittävät toppuutella, sillä näyttely "ei ole meitä varten”, mutta Beiron on jääräpäinen.



Koiranäyttelyn sihteeri tivaa Beironilta tiukkaan sävyyn, mitä rotua se edustaa. Beiron itse ei ole koskaan ajatellut asiaa ja heittää koirasihteerille vastakysymyksen: ”Mitä rotua sinä olet?”

Beiron viis veisaa näsäviisaasta sihteeristä ja lähtee tutustumaan muihin koirarotuihin. Se uskoo että löytää vielä etsimänsä eli oman rotunsa. Se yrittää naamioitua ja siten huijata näyttelyn järjestäjiä, mutta epäonnistuu tietysti kerta toisensa jälkeen.




Haavojaan nuollen se palaa nolona takaisin kotikyläänsä. Ystävät ottavat sen avosylin vastaan ja niin se viimein tietää, että kuuluu omiensa luokse – ystävien, jotka arvostavat sitä juuri sellaisena kuin se on.

Kirjan voi rouva Huun tulkinnan mukaan lukea ”ihan tavallisena” ja lastenkirjallisuudessa tyypillisenä seikkailuna kodin turvasta maailmalle ja takaisin.

Toinen tulkintavaihtoehto taas vie suvaitsevaisuuden ja monikulttuuristuvan maailman suuntaan. Härmälän kuvitus antaa tähän tulkintamalliin monia viitteitä, mutta malttaa jättää ahaa-elämyksen ja tulkinnan lukijan itse tehtäväksi. Se on hyvän, itseriittoisen kuvakirjan merkki.



Anna Härmälä (s. 1981) on opiskellut graafista suunnittelua Lahden muotoiluinstituutissa ja valmistunut visuaalisen viestinnän maisteriksi Bergenin Taideteollisesta korkeakoulusta. Härmälä asuu nyttemmin Norjassa ja työskentelee opettajana, kuvittajana ja sarjakuvataiteilijana.

Beiron-kirjassa on paljon sarjakuvamaista kerrontaa. Eläinhahmot ovat selkeitä ja ilmeikkäitä. Kiitosta tekijä saa myös tiiviistä ja ilmaisuvoimaisesta tekstistä. Kuvitustyyli ja tekstin ladonta kiinnostavat vielä kouluikäistäkin, hiljattain lukemaan oppinutta lasta.

Ainoa moite tulee kirjan nimestä: miksi kirjan nimi lähestyy aihetta negaation kautta: Sinä kuulut tänne, Beiron! olisi ollut paljon myyvempi ja myönteisempi nimi kirjalle.

Härmälä on aiemmin kuvittanut Eevamaria Halttusen Petra-kirjasarjaa (Dramaforum 2006–2009), jossa siinäkin on monikulttuurinen lähestymistapa maailman eri uskontoihin.

Beiron-kuvakirjan käännösoikeudet on myyty äskettäin Tanskaan.

Tänään vietetään Yhdistyneiden kansakuntien päivää, joka on myös rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun teemapäivä.

Myös Tampereen kaupunginkirjastossa vietetään kuluvalla viikolla monikulttuurista viikkoa. Rouva Huu alustaa Tampereen maakuntakirjastossa Metsossa ylihuomenna keskiviikkona 26. lokakuuta klo 14 Pietilä-salissa otsikolla Mustasta pikku Sambosta Amoksen haaveeseen: Lasten kuvakirjojen pitkä tie uteliaisuudesta tasa-arvoisiin esitystapoihin.

Tervetuloa kuulolle!

Lastenkirjakauppa avattu Helsingin ydinkeskustaan

Suomen Lastenkirjakauppa. Simonkatu 9. Helsinki. Avoinna ma-pe klo 11–19 ja la klo 11–18.
















On hienoa että Suomesta löytyy näinä taloudellisesti ankeinakin aikoina yhä lastenkulttuuritahtoa.

Helsingin ydinkeskustaan aivan Kampin kauppakeskuksen kupeeseen Simonkadulle on avattu lokakuun ensimmäisenä päivänä Suomen Lastenkirjakauppa





Moni lastenkirjallisuuden entusiasti muistaa vielä lähikorttelissa Fredrikinkadulla aina vuosituhannen taitteen tietämille toimineen Lasten Kirjakaupan, joka perustettiin vuonna 1977.

Lasten Kirjakaupan toimijoina olivat Lasten Keskus ja Seurakuntien Lapsityön keskus. Yläkerrassa myytiin lasten- ja nuortenkirjoja ja alakerrassa kerhoille, kouluille ja päiväkodeille suunnattua materiaalia (pelejä, leluja ja askartelutarvikkeita).




Suomen Lastenkirjakaupan on perustanut turkulainen lastenkulttuuriaktivisti Matias Saarni. Kirjakaupalla on myös nettikirjakauppa.

Rouva Huu pääsi kurkkaamaan vasta avattua liiketilaa Sadun päivänä ja tykkäsi kovasti näkemästään. Kirjakaupasta on tarkoitus tehdä lasten ja vanhempien, alan toimijoiden, kirjailijoiden ja kuvittajien yhteinen kohtauspaikka, jossa voidaan järjestää monenlaisia tilaisuuksia kirjanjulkistuksesta intiimiin sadunluentaan asti.

Parasta aikaa kirjakaupassa on esillä Sari Airolan pienimuotoinen kuvitusnäyttely, joka Sadun päivänä oli vielä hiukan keskeneräinen ripustukseltaan. Airola on myös maalannut kirjakaupan sivuseinälle hienon fantasiamaalauksen.





Sadun päivänä kaupassa oli mahdollista kuunnella Meri Savosen ääneenluentaa juuri ilmestyneestä kirjasta Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat (Saarni kirjat), tavata Marjut Hjelt lukemassa keijukais- ja menninkäissatuja kirjastaan Lumoava haltijakansa (Karisto) sekä kirjailijat Tuula Korolainen ja Annika Sandelin lukemassa uusinta tuotantoaan.




Kirjakaupan sisustus oli väljyydessään, kierrätyshenkisyydessään ja lapsilähtöisyydessään Rouva Huun mieleen.

Toivottavasti sisustuselementtinä kirjakaupassa olevasta näyttävästä puisesta kaarisillasta tulee symboli monelle hyvälle lastenkirjallisuus- ja kulttuurihankkeelle.

Kirjahyllyt olivat suurelta osin lasten korkeudella. Kirjoja oli asetettu houkuttelevasti esille: sijansa olivat saanet yhtälailla vanhat rakastetut klassikot kuin uusimmat lastenkirjatkin.

Valikoimissa pyritään pitämään kattava valikoima suurten ja pienten kustantamoiden lastenkirjoja.

Käykääpäs ihmiset ihmettelemässä tällaista herkkua paikan päällä.

Satumaista päivää kaikille

Kaiken maailman eläinsadut. Toimittanut Katriina Kauppila. Kuvittanut Matti Pikkujämsä. 167 sivua. Otava 2011. Graafinen suunnittelu Matti Pikkujämsä.










Lyhyistä saduista on jatkuvasti aivan HUUTAVA pula.

Onneksi kustantajat tekevät tahoillaan voitavansa ja käyvät välillä läpi myös vanhaa sadustoa toimittaen siitä aika ajoin oikeasti käyttökelpoisia satuvalikoimia, jotka eivät jää pölyttymään lastenhuoneen kirjahyllyyn.

Kaiken maailman eläinsatuja on juuri tällainen kirja. Katriina Kauppila on haravoinut tiheällä kammalla maailman eläinsatuja laidasta laitaan ja löytänyt lyhyitä, nasevia ja puhuttelevia eläinaiheisia satuja eri puolilta maailmaa.

Eläinsadut ovat satujen aatelia. Sadunkerronnan viisaus kiteytyy karakterisoituihin eläinpäähenkilöihin, joilla kullakin on oma toimijan roolinsa, luonteensa ja kohtalonsa.

Kokoelman sadut seurustelevat hauskasti keskenään. Intiaanisatu "Kuinka opossumi menetti häntäkarvansa" muistuttaa juonenkulussaan ja surullisessa loppuratkaisussaan paljon suomalaista kansansatua "Karhun kalanpyynti". Kokoelmasta löytyy Grimmin veljesten klassinen satu "Susi ja seitsemän pientä kiliä" ja Jukka Itkosen velmuileva satuparodia "Vuohet".




Samanlainen hauska satupari syntyy suomalaisesta kansansadusta "Hiiri kissan räätälinä" ja Itkosen sadusta "Sorsa norsun räätälinä", joka ilakoi huimalla liiottelulla: Norsu haluaisi nahkasta kukkaron, mutta sorsapa loihtiikin siitä suuren kuumailmapallon, jolla norsu pääsee lentomatkalle!

Mukana on toki myös rakastetut sadut "Bremenin soittoniekat", H. C. Andersenin "Ruma ankanpoikanen", Aisopoksen "Jänis ja kilpikonna" ja monet muut… mutta niiden rinnalla yhtä valovoimaisina säihkyvät myös esimerkiksi Kari Hotakaisen nonsense-satu "Kotka", joka kertoo tatuoinnilla elantonsa hankkivasta lehmästä ja Arnold Lobelin absurdi satu "Heinäsirkan tie". Lajissaan veikeitä ovat myös Hannele Huovin sadut "Kenguru" ja "Kirahvi".




Lyhyet ja ääneen luettuina nautinnolliset sadut kruunaa Matti Pikkujämsän värikylläinen kuvitus, joka tyytyy melko staattiseen esittävyyteen, mutta herkuttelee sitten väreillä ja eläinten olemuksella sitäkin antaumuksellisemmin.

Tänään Sadun nimipäivänä vietetään valtakunnallista sadun päivää. Ympäri maata levittäytyvän tapahtuman vastuullisena organisoijana on Suomen Teatterit ry monien lastenkulttuurin ja –kirjallisuuden toimijoiden kera. Oheinen Sadun päivän tunnus on kuvittaja Sari Airolan suunnittelema.


Satupäivänä satuja luetaan, esitetään ja käsitellään kaiken ikäisten kanssa teattereissa, kirjastoissa, kirjakaupoissa, kouluissa, päiväkodeissa, vanhainkodeissa ja museoissa ympäri maan.

Satupäivän päätapahtuma järjestetään Teatterimuseossa Helsingin Kaapelitehtaalla.

Rouva Huu on mukana klo 17 alkavassa paneelikeskustelussa, jossa aiheena on pahuuden käsittely lastenkulttuurin keinoin. Keskusteluun johdattaa Lahden kaupunginteatterin johtaja Maarit Pyökäri. Muina panelisteina ovat taiteilijapedagogi Anne Rossi-Horto, luokanopettaja Timo Jantunen ja Teatterikorkeakoulun maisteriopiskelijat Asta Honkamaa ja Teemu Päivinen.

Satupäivää vietetään yli 50 paikkakunnalla Helsingistä Kittilään lähes 120 kaikille avoimen satutapahtuman voimin. Lisäksi päiväkoteihin, kouluihin ja palvelutaloihin jalkautuu yli 40 vapaaehtoista sadunlukijaa.

Tavoitteena on luoda lapsille, nuorille ja aikuisille yhteinen elämys keskellä arjen kiireitä. Tänä vuonna Satupäivää vietetään teemalla ”Satu on silta”, jolla korostetaan satua siltana sukupolvien ja kulttuurien välillä, sekä siltana omaan itseen, rauhoittumisen ja kuuntelemisen äärelle.

Sadun päivänä voi lukea myös näitä tänä syksynä ilmestyneitä kotimaisia satukokoelmia:

Päivi Alasalmi: Sinnikäs meripoika. Satuja. Kuv. Riikka Jäntti. Gummerus 2011.
Maria Vuorio: Kuningattaren viitta ja muita kiperiä kysymyksiä. Kuv. Virpi Talvitie. Tammi 2011.
Inkeri Karvonen: Pikku Kulta ja Tähti-karhu. 12 vuodenaikoihin liittyvää satua. Kuv. Kati Vuorento. Mäntykustannus 2011.
Eija Timonen: Lymyvuoren peikot. Kuv. Christel Rönns. Tammi 2011.

Lasten ja lastenkirjojen asialla jo 70 vuotta

Lapsen maailma –lehti 10/2011. 84 sivua. Päätoimittaja Seppo Sauro. Julkaisija Lastensuojelun Keskusliitto. Osa lehdestä on luettavissa myös netissä. Kansikuva Katriina Roiha.















Lastensuojelun Keskusliiton lehti Lapsen Maailma täyttää tänä vuonna 70 vuotta ja lokakuun lehti on juhlavuoden erikoisnumero.

Lastensuojelua edistävän järjestön lehti perustettiin vuodenvaihteessa 1937-38 ja se ilmestyi ensin nimellä Lapsi ja nuoriso. Lehden ilmestyminen lakkasi sotavuosiksi 1942–1944.

Lehden nimi muutettiin jälleen vuonna 1973: Lapset ja yhteiskunta vastasi todennäköisesti enemmän ajan henkeä.

Vuodesta 1989 lehti on tunnettu nimellä Lapsen maailma. Siitä on vuosikymmenten saatossa sukeutunut monipuolisesti lastensuojelua ja lapsen arkea käsittelevä kerran kuussa ilmestyvä erikoisaikakauslehti, joka puhuttelee monipuolisella, kriittisellä ja vähemmän kaupallisella sisällöllään usein jopa laajempaa kohderyhmää kuin vauva-aikaan ja lapsiperheen arkeen ankkuroituneet Kaksplus, Vauva ja Meidän perhe.

Lehden päätoimittaja, Lastensuojelun Keskusliiton toiminnanjohtaja Seppo Sauro ei halua ylevöittää lehden ja järjestön tehtävää. Pääkirjoituksessaan hän kirjoittaa:

Tällä vuosikymmenellä Lapsen Maailman lukija on lasten suojelija. Siis kuka vain meistä, joka on oivaltanut lapsen ainutlaatuisuuden ja sen, että voi sitä suojella. Moderni lasten suojelu on tosiaan jokamiehen ja -naisen hommaa. Se on osa hyvää aikuisuutta, eikä siihen tarvita omia lapsia.

Juhlanumerossa haastatellaan muiden muassa köyhyysrajan alapuolella sinnittelevää lapsiperhettä, ylivilkkaan pikkutytön äitiä ja sijaiskodin isää. Lasten- ja nuorisokulttuurista on juhlanumerossa kaksikin kiinnostavaa juttua: Iita Kettusen artikkeli nuorten alakulttuureista ja Antti Vanaksen juttu, johon on haastateltu Vallatonta lastenmusiikkia. Lastenmusiikkikulttuuri 2000-luvun Suomessa –kirjan tehnyttä Taru Leppästä.

Juhlanumerosta löytyy myös Tuomas Kyrön lyhyt tarina "Ihan älytön siivooja". Jokaisessa lehden numerossa on Tietotulva-palsta, joka uutisoi uusimmista tutkimuksista ja puheenaiheista.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden vinkkelistä Lapsen maailma –lehden ehdoton valttikortti moniin muihin järjestöjen julkaisemiin erikoislehtiin verrattuna on kuitenkin sen jo 1940-luvulla aloittamissa pitkissä perinteissä lasten- ja nuortenkirjallisuuden esittelijänä.

Suomessa ei ole tällä hetkellä toista 12 kertaa vuodessa ilmestyvää lehteä, joka säännöllisesti, asiantuntevasti ja pitkäjänteisesti esittelisi jokaisessa numerossaan näyttävästi ja paneutuneesti aukeaman verran Suomessa ilmestyvää lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

1950-luvulla lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kirjoitti lehteen kirjallisuudentutkija Kaarina Laurent. Hänen kuolemansa jälkeen vuodesta 1956 vetovastuu siirtyi Kerttu Manniselle, legendaariselle kriitikko-kirjastonhoitajalle ja monien lasten- ja nuortenkirjailijoiden taustavaikuttajalle, johon Rouva Huullakin oli ilo tutustua oman kriitikon uransa alkutaipaleella.

Mannisen tyylilaji oli pakinoiva ja hänen äänenpainonsa tähtäsivät usein lastenkirjallisuuden esittelyssä kuluttajavalistukseen. Manninen (1921–2006) hoiti pestiään aina vuoteen 2002 asti, jolloin hän sälytti perinteikkään ja vastuullisen tehtävän lasten- ja nuortenkirjallisuuden monitoimijalle, kriitikko Ismo Loivamaalle.

Loivamaan aloittaessa Lapsen maailman Kuukauden kirjat –palstan toimittamisen lasten- ja nuortenkirjakritiikkiä oltiin laman ja muiden syiden varjolla ajamassa monissa sanoma- ja aikakauslehdissä alas.

Loivamaan tyylilaji on Manniseen verrattuna iskevä ja naseva. Hänen laaja lukeneisuutensa näkyy lyhyissä kirja-arvioissa ja hän onnistuu kiteyttämään hyvin pieneen tilaan kiinnostavia havaintoja kirjoista ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden ilmiöistä.

Ismo Loivamaa palkittiin Lapsen maailman 70-vuotisjuhlassa viime viikolla ansaitusti 5 000 euron suuruisella Lukutikku-palkinnolla lasten- ja nuortenkirjallisuuden hyväksi tekemästään työstä. Perusteluissa kiitettiin hänen laajaa asiantuntemustaan, vilpitöntä rakkautta kirjallisuuteen ja syvää vastuunkantoa nuorista lukijoista.

Rouva Huu onnittelee lämpimästi sekä Lapsen maailma-lehteä että kriitikkokollegaa Ismo Loivamaata !

Lastenkirjahyllyssä käynnistyy nyt aika ajoin täydentyvä sarja, jossa esitellään lastenkultttuuriin ja –kirjallisuuteen eri kanteilta paneutuvia, Suomessa ilmestyviä lehtiä.

Mummon ja vaarin kanssa ei ole kiire mihinkään

Maikki Harjanne: Minttu ja mummo. 32 sivua. Otava 2010.

Maikki Harjanne: Vanttu ja vaari. 26 sivua. Otava 1983. 5. painos 2011.










Maikki Harjanteen Minttu-sarjaa sopii verrata ruotsalaisen Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas -sarjaan.

Molemmat alkoivat realistisen lastenkirjallisuuden "kultaisella" 1970-luvulla ja ovat uhmanneet aikaa ja valloittaneet puolelleen yhä uusia lapsisukupolvia.

Minttu- ja Vanttu-kirjat keskittyvät lapsen arkisiin pieniin ja suuriin sattumuksiin. Ne sopivat hyvin hiljattain puhumaan oppineelle lapselle monien selkeiden yksityiskohtien ja tunnistus- ja muiden toiminnallisten pikkutehtävienkin ansiosta.





Minttu ja Mummo -kirjan keskusaiheena on lapsen yökyläily. Minttu matkaa itsenäisesti bussilla peräti neljäksi päiväksi mummolaan. Minttu nauttii mummon jakamattomasta huomiosta. Yhdessä mummon kanssa tehdään kaikkea hauskaa ja mikä tärkeintä - syödään erikoisherkkuja.





Mummo on myös selvästi paremmin virittynyt mielikuvitusjuttuihin kuin Mintun arkiaskareiden rasittama äiti. Niinpä mummon kanssa voi jutella myös maahiaisista ja tehdä virtuaalimatkoja ympäri maailmaa.

Lapsen ja isovanhemman luonteva yhdessäolo välittyy kuvista ja tekstistä. Harjanne kierrättää joitakin aiemmissa Minttu-kirjoissa olleita jippojaan, mutta tämä tuskin haitannee hartaimpia Minttu-faneja.


Vanttu-sarja syntyi vuonna 1983. Kaupunkimiljööseen sijoittuvat Minttu-kirjat kaipasivat todennäköisesti rinnalleen myös seesteiseen maaseutuidylliin paikantuvaa rinnakkaissarjaa. Vanttu-kirjoissa onkin selvästi rauhallisempi tempo.

Hiljattain uusintapainoksena ilmestynyt Vanttu ja vaari -kuvakirja kertoo kaksikon yhteisestä nikkaroinnista. Vaari sanoo rakentavansa matolaatikkoa, mutta Vantun iloksi lopputulos onkin jotain aivan muuta!

Vanttu-kirjassa on miehistä uhoa ja jännitystäkin: Vanttu ihailee vaarin puukkoa ja kietaisee sen vaarin tupluurien aikana tupen kanssa vyötäisilleen ja menee omin lupinensa opettelemaan puukon käyttöä ... vähän surullisin seurauksin tietysti.



Vanhan maalaistalon rauha huokuu kuvista, sivustavedettävine puusohvineen, seinäkelloineen ja salusiiineineen.


Tänään vietetään isovanhempien päivää. Vanhus- ja lähimmäispalvelun liiton aloitteesta on vietetty isovanhempienpäivää syksystä 1985. Päivän tavoitteena on kiinnittää erityistä huomiota isovanhempien merkitykseen lapsenlapsilleen ja muille lapsille sekä isovanhempien merkitykseen ja arvostukseen koko yhteiskunnassa. Isovanhempien rooli esimerkiksi perinnetiedon välittäjänä on ensiarvoisen tärkeä. Isovanhempien rooli perheyhteisön tukijana on myös viime vuosina kasvanut.

Maikki Harjanne sai äskettäin Suomen Kirjailijaliiton myöntämän Tirlittan-palkinnon (5 000 euroa) ansioistaan lastenkirjailjana. Perusteluissa todettiin seuraavaa:

Maikki Harjanteen kirjat ovat ilostuttaneet lapsilukijoita jo usean sukupolven ajan. Vuodesta 1978 ilmestynyt Minttu-kuvakirjasarja on lasten kestosuosikki ja kuuluu lastenkirjallisuuden moderneihin klassikoihin. 

Mintun kanssa lapset ovat päässeet eskariin, kirjastoon, mummolaan ja morsiusneidoksi. Mintun kanssa voi pohtia paitsi arjen pieniä ihmeitä, myös elämän suuria kysymyksiä.

Maikki Harjanteella on omaperäinen tyylinsä niin kirjailijana kuin kuvittajana. Harjanne nauttii arjen värikkäistä sattumuksista, mutta ei karsasta hankalampiakaan asioita. Elämänmakuiset ja kursailemattoman aidot tarinat tuovat väriä sekä lasten että aikuisten lukuhetkiin. 

Harjanteen pitkä ja intensiivinen ura käsittää yli 70 kirjaa. Mintun lisäksi hänen sankareitaan ovat mm. Alma, Vanttu, Santtu, Mixi ja Mutsi. Maikki Harjanne osaa vangita hetkien taian, mutta syleilee samalla riehakkaasti maailmoja. 


Lastenkirjahylly onnittelee Maikki Harjannetta ja kaikkia lapsenlapsia ja isovanhempia kautta koko Suomen maan.

Pikku äiti, Kana Karoliina ja kumppanit… eli muistumia Tammen kultaisista kirjoista

Ruth Krauss & Mary Blair: Minä lennän. Suomentanut Ritva Toivola. 24 sivua. Tammi 2010.

Margery Williams & Judith Sutton: Samettipupu. Suomentanut Marjatta Kurenniemi. 24 sivua. Tammi 1993. 3. painos 2009.

J. P. Miller: Kana Karoliina. Suomeksi kertonut Marjatta Kurenniemi. 24 sivua. Tammi 1963. Uusin Pixi-kirjalaitos Tammi 2011.








Minulla on parasta aikaa iso ilo paneutua Tammen Kultaisiin kirjoihin, jotka täyttävät ensi vuonna 60 vuotta. Alkuperäinen yhdysvaltalainen sarjakonsepti Little Golden Books täyttää niin ikään ensi vuonna 70 vuotta.

Tammi on tänä vuonna lanseerannut markkinoille myös Tammen Kultaisten Kirjojen Pixi-kirjat, eli nidotut 10 x 12,5 cm:n pikkukirjaset, joita myydään esimerkiksi tavaratalojen kassojen tuntumassa 2,50 euron myyntihintaan.




Kun sarja alunperin luotiin Yhdysvalloissa, sen mottona oli ”Books for the Masses, not for the Classes”. Vuonna 1942 sarjan kirjat maksoivat 25 centiä. Kirjan hinta saatiin niin alhaiseksi isojen painosmäärien ja uudenlaisen, paperia säästävän sidosasun ansiosta.

Tämä alkuperäinen kaunis ajatus toteutuu hauskasti TKK:n Pixi-kirjoissa: lastenkirjan voi ostaa pikkurahalla, vaikka sen tikkarin tai suklaapatukan sijasta. Pieni kokoformaatti sopii yllättävän hyvin Kultaisiin kirjoihin, ei vähiten sen vuoksi, että kuvitus on kirjoissa aina pääosassa ja tekstiä on melko niukasti.

Rouva Huusta on tullut viime aikoina todellinen Little Golden books–bongari.

On totinen tosi, että kun on intohimoisesti kiinnostunut tietystä asiasta, sitä alkaa havaita ympärillään joka taholla!

Lastenkirjahyllyn alkuvaiheissa tein havainnon Zaida Bergrothin Skavabölen pojat -elokuvan Tammen kultaiset kirjat -viittauksesta: elokuvan alussa perheen pojat salpaavat lastenhuoneen oven pinkalla Tammen kultaisia kirjoja. Yritän parasta aikaa jäljittää elokuvan lavastajaa Kaisa Mäkistä ja kysyä häneltä suoraan noiden kirjojen symboliarvosta ja viestistä, joka niihin on mielestäni varta vasten elokuvassa haluttu sisällyttää.

Raportoin aiheesta jos tai kun saan häneltä vastauksen.

Viime viikolla ensi-iltaan tulleessa Tate Taylorin Piiat-elokuvassa tummaihoinen palvelija Aibileen lukee perheen tyttärelle Kana Karoliinaa, ja tästäkin Rouva Huu on löytävinään selvää allegoriaa.

Kana Karoliina on toisinto tutusta kansansadusta, jossa kana löytää vehnänjyvän ja päättää kylvää sen maahan. Kana pyytää apua muilta eläinystäviltään sen kastelussa ja myöhemmin myös sadonkorjuussa, viljan jauhamisessa myllyssä jauhoksi ja lopuksi leivän leivonnassa. Eläinystävät ovat kuitenkin liian laiskoja antamaan apuaan. Mutta kun Kana Karoliina kysyy kuka haluaisi syödä valmiin leivän niin kaikki aiemmin apunsa evänneet toverit ovat halukkaita auttamaan sitä. Mutta Kana Karoliinapas syö leipänsä ihan itse, ilman muiden apua!

Yhdellä tasolla Piiat-elokuvakin kertoo Kana Karoliinan kaltaisesta nurkumatta tehdystä elämäntyöstä, jota kukaan ei ole kunnioittanut, kunnes palvelusväki ottaa heille kuuluvat oikeudet ja penää työlleen enemmän arvostusta.

Viime perjantaina TV 1:ssä esitetyssä Kennedyt-epookkisarjan jaksossa presidenttiperheen lastenhoitaja ilmoittaa Jacqueline-äidille lukeneensa perheen esikoistyttärelle iltasaduksi Margery Williamsin tekstiin perustuvaa Samettipupu-kirjaa (alk. The Velveteen Rabbit).

Suomeksi kirja on ilmestynyt TKK-sarjassa viimeksi vuonna 2009 otettuna uusintapainoksena, mutta Judith Suttonin kuvitus on haaleasta väritystyylistä päätellen todennäköisesti 1980-luvulta. Todennäköisesti Kennedyn perheessä onkin siis luettu alkuperäistä Samettipupua, joka ei vielä 1960-luvulla kuulunut Little Golden books –sarjaan.

Rouva Huu palaa kuitenkin tähän yhdysvaltalaiseen lastenkirjaklassikkoon vielä myöhemmin Lastenkirjahyllyssä!





Kennedyn perhe oli itse asiassa laajemminkin markkinoimassa Little Golden books –sarjaa.


Leonard S. Marcusin komeassa ja tiedontäyteisessä sarjan 65-vuotisjuhlakirjassa Golden Legacy. How Golden Books Won Children´s Hearts, Changed Publishing Forever, And Became an American Icon Along the Way kerrotaan, kuinka I Can Fly –kirjan kirjoittanut Mary Blair oli lähettänyt kirjan tervehdyksenä vasta valitun presidentin tyttärelle Carolinelle loppuvuodesta 1960.



Seuraavana vuonna kirja esiintyi näyttävästi Parade-lehdessä äidin ja tyttären potrettikuvassa… ja teki näin hyvää myynninedistystyötä koko sarjan eteen!

Samainen kirja on vasta äskettäin ilmestynyt TKK-sarjassa Ritva Toivolan suomentamana nimellä Minä lennän.

Ruth Kraussin kuvitus on raikasta ja Mary Blairin runomittainen, vain säeparin aukeamalle levittävä kerronta on sekin tuulen-keveää ja sen matkassa tempautuu hauskasti tytön mielikuvitusleikkeihin. Tyttö tutustuu lähiympäristöönsä yhdessä eläinten kanssa tai niihin muuten samaistuen.




Rouva Huu peräänkuulutti pari vuotta sitten Lastenkirjahyllyn lukijoita lähettämään lapsuuden lukumuistoja Tammen kultaisista kirjoista.

Uudet lukijat ja totta kai vanhatkin – lähestyvän juhlavuoden herkistämät – Lastenkirjahyllyn lukijat voivat nyt avata sanallisen muistoarkkunsa ja kertoa rakkaimmista TKK-kirjoistaan!

Koskettavimman lukumuiston tai hauskimman anekdootin lähettäneelle Rouva Huu lupaa postittaa Pikku äiti -kirjan uusintapainoksen vuodelta 2010.





Ohessa Rouva Huun lapsuuden kirjahyllyn ehdoton kärkikolmikko: Mattilan isännän karjatarha, Atte-ankka ja hänen ystävänsä ja Pikku äiti.

Kaksi ensimmäistä ovat Richard Scarryn kuvittamia ja viimeisin Sharon Kanen.

Scarry aloitti uransa Little Golden books -sarjan kuvittajana. Atte-ankka on hauska tarina ystävyyden, yhteistyön ja keskinäisen huolenpidon voimasta. Haaveilin aina pienenä saavani vielä joskus kokea samanlaisen hauskan eväsretken kuin Atte-ankka ystävineen!




Äskettäin sain kolmivuotiaan kummipoikani Kuutin taholta kokea odottamatonta arvostusta. Matkustimme yhdessä junalla ja hänen äidillään oli mukana matkan hauskutuslukemisena Pikku äiti -kirja. Aloin lopottamaan pojalle ulkomuistista ääneen lähes sanatarkasti jokaisen aukeaman tekstin aina pari sekuntia ennen hänen äitinsä ääneen lukua.

Kultaisissa kirjoissa onkin usein kyse lapsuuden rakkaille kirjoille tyypillisestä ns. eideettisestä, aistivoimaisesta muistista. Tutun kuvan näkeminen aktivoi muistia ja siinä samassa koko kirjan teksti ja kuvat muistuvat mieleen vaivatta.

”Hyvä runo on sellainen/ että sanoo, ja sanojaan avaa”

Hannu Kankaanpää: Uutiset seis. Lastenrunoja. Kuvittanut Päivi Niinikangas. 78 sivua. Enostone 2011. Taitto Katri Niinikangas.













Turkulainen pienkustantamo Enostone laajentaa repertuaariaan nyt myös lastenlyriikkaan. Hannu Kankaanpää on aikuislyyrikkona entuudestaan tuttu mutta lastenrunouden tontille hän astuu runoilijana nyt ensimmäistä kertaa. Tosin hän on aiemmin verrytellyt riimittelytaitojaan muun muassa Sylvia Plathin lastenrunojen kääntäjänä (Sänkyjen kirja ja Salaperäinen puku, WSOY 1994 ja 1996) ja muutama kokoelman runoista on julkaistu aiemmin toisaalla.

Lastenlyriikassa voi jo puhua lähes ylitarjonnasta: niin paljon ja monentasoista runokokoelmaa lapsille juuri nyt pukkaa markkinoille.

Kankaanpää on parhaimmillaan suomalaisesta kansanrunoudesta ammentavilla loruvariaatioillaan, esim. runoissa ”Kierros” ja ”Pukari”:

Kello löi viisi
viisi löi takaisin
siitä kasvoi kuusi
joka aina huusi
seitsemälle veljekselle
kahdeksalle kaverille
yhdeksälle ystävälle:
korjaa siitä luusi!

Perinteisissä riimirunoissa haravoidaan lastenlyriikan ydinalueita laidasta toiseen: kokoelmasta löytyy inhimillistettyjä kulkuvälineitä (esim. ”Immu Imuri”), eläinaiheisia runoja, kuulaita tunnelmarunoja (”Iltaisin”), lapsiperheen hektistä kiirettä ilmaisevia hoppurunoja (”Express” ja ”Äkkiä nyt”) sekä maltillista potta- ja pieruhuumoriakin (”Apina potalla” ja ”Me lennetään”).



Kankaanpää viittaa ajankohtaisiin mediailmiöihin esimerkiksi tunnelmallisessa ”Tanssi tähtien kanssa”-runossa ja runossa ”Huhuu”, jossa

Huuhkaja nimeltä Ilmaveivi
tähyilee tuikeasti
tavaratalon katolta
Espan puistoon asti – –

Voi olla että tulkitsen ”Lumisadetta” -runon tyystin väärin, mutta nykylapselle assosiaatio ennen vanhaan televisiolähetyksen päättymisen jälkeen alkaneesta ns. lumisateesta ei varmasti aukene.

Päivi Niinikankaan karikatyristinen kuvitus tyytyy usein esittämään runosta jonkun kohtauksen ilman sen suurempaa tulkintaa.

Poliittista korrektiutta vai mitä lie sisältyy ”Kuinkas sitten” -runon kuvitukseen, jossa kovasti Urho Kekkosen näköinen mies vilkuttaa presidentinlinnan parvekkeelta:

Presidentti linnastaan
vilkuttelee kinnastaan.
Ministeri pihan poikki
Mustaan limusiiniin loikki – –

Visuaaliselta toteutukseltaan ja idealtaan yksi kokoelman hauskimmista runoista on ”Kaksi vanhaa”, jossa ikääntyneet peruna ja porkkana tuumailevat omiaan hiukan Lauri Pohjanpään klassisen ”Syksy”-runonkin hengessä.




Loppurunossa ”Resepti” Hannu Kankaanpää antaa vielä määreen hyvälle runolle.

Lapsilukija päättäköön tahollaan, kuinka hyvin tämä kokoelma täyttää hyvän lastenrunon kriteerit.

Nuori, nuorempi, nuortenkirjailija?

Ei ole otsikkoon aina uskomista. Nuoruus ei nimittäin ole mikään itseisarvo nuortenkirjailijan ammatissa.

Mutta totta on kuitenkin se, että suomalaisten nuortenkirjailijoiden keski-ikä on tätä nykyä melko korkea.

Terhi Rannela ja Salla Simukka ovat Rouva Huun alkeellisen ynnäystaidon mukaan tällä haavaa ainoat 1980-luvulla syntyneet, asemansa jo vakiinnuttaneet ja kohtuullisen ison tuotannon tähän mennessä kirjoittaneet nuortenromaanien tekijät.

Siiri Enoranta (s. 1987) antaa kuitenkin lupauksen siitä, että kustannusmaailmassa on yhä sijaa myös oikeasti nuorille nuortenkirjailijoille. Enoranta on vasta 24-vuotias ja hän on lunastanut kannuksensa jo kolmella nuortenromaanillaan.

Edellinen käänteentekevä sukupolvimurros tapahtui realistisessa nuortenkirjallisuudessa 1990-luvulla, kun muiden muassa Timo Parvela, Mika Wickström, Markku Karpio sekä Hannamarjut Marttila debytoivat nuortenromaaneillaan. Vastaavaa yhtenäistä nuoren polven kirjallista liikettä ei siis ole vähään aikaan ollut näköpiirissä.

Mutta siitä viis. Meillä on onneksi Marja-Leena Tiainen, joka tarttuu taustatöitä pelkäämättä ajankohtaisiin ja usein jopa hankaliin aiheisiin ja – mikä tärkeintä - kirjoittaa nuoria puhuttelevalla tyylillä.

Liperissä Joensuun lähellä asuvana Tiainen sai kimmokkeen kirjaansa Joensuussa sattuneista maahanmuuttajavihamielisistä tapahtumista, ja näitä kaikuja tallentui nuortenromaaniin Pikkuskini (Tammi 2002), joka nimellään kertoo jo kaiken olennaisen. Arttu K.-sarjassa (Tammi 1998–2002) hän kuvasi myös Sortavalasta Suomeen muuttaneen Julia-tytön tuntoja.

Alex-sarjassa (Tammi 2006–2008) hän eläytyy oleskelupaikkaa Suomesta anovan maahanmuuttajapoikaan, taustoittaen pojan kotimaan tapahtumia ja myötäeläen myös sopeutumista ensin itäsuomalaiseen maahanmuuttajakeskukseen ja sieltä suomalaiseen yhteiskuntaan. Tiaisen tähän sarjaan tekemien taustahaastattelujen ja muun lähdeaineiston keräämiseen huvennutta aikaa voi vain arvailla. Tärkeintä on kuitenkin se, että tämä tietoaines ei mitenkään häiritsevästi ja sormi ojossa valistaen työnny rivien välistä lukijalle, vaan auttaa nimenomaan hahmottamaan itselle vierasta tilannetta ja elämänkokemuksia.

Tiainen on aina kokenut tärkeäksi kuvata maaseudun lapsia ja nuoria. Esimerkiksi metsästysharrastus on kiinnostavasti esillä Vihreä varis –sarjan Antti-kirjoissa (Tammi 2001–2003).

Myös urheilu on Tiaisen sydäntä lähellä, tästä aihepiiristä kannattaa muistaa vaikkapa pesäpalloaiheiset lastenromaanit Väärät pois, Vatanen! ja Pallo hukassa, Vatanen? (Tammi 1988 ja 1989) sekä Jääprinsessa-kirjat (Tammi 1996–1999). Tiainen on myös yksi harvoja realistisen varhaisnuorten- ja nuortenkirjallisuuden tekijöitä, joka on kirjoittanut puhuttelevasti suomalaisten lapsiperheiden köyhyydestä (esim. Pyry, Pilvi ja pennittömät, Tammi 1993).

Tiainen oli myös kokeellisen nuortenromaanin uudistaja teoksellaan Rakas Mikael (Tammi 1999), jossa kertojana on liikenneonnettomuudessa kuollut teinipoika, jonka elämä kuitenkin jatkuu tyttöystävän kautta.

Ja se kaikkein uusin Tiaisen nuortenromaani, äskettäin ilmestynyt Kahden maailman tyttö (Tammi 2011), jatkaa ja laventaa komeasti Tiaisen monikulttuuristen nuortenromaanien aihepiiriä.

Rouva Huu on lupautunut kirjoittamaan romaanista toisaalle, joten vihjaanpa vain tässä, että Kahden maailman tyttö on mitä mainioin kirja myös aikuisen luettavaksi yhdessä Jari Tervon Laylan (WSOY 2011) kanssa. Ne seurustelevat nimittäin kiinnostavasti keskenään.

Hitaana hämäläisenä Rouva Huu onnittelee lämpimästi eilen 60 vuotta täyttänyttä Marja-Leena Tiaista. Tiainen itse on pitänyt enteellisenä sitä, että sattui syntymään juuri Suomen kirjallisuuden ja Aleksis Kiven syntymäpäivänä.

Lohduttomuudestakin kajastaa toivon pilkahdus

Ruta Sepetys: Harmaata valoa. Suomentanut Maria Lyytinen. 354 sivua. WSOY 2011. Kansikuva Theresa M. Evangelista.














Amerikkalaisen Ruta Sepetyksen kirjaa voisi markkinoida raflaavasti teiniversiona Sofi Oksasen romaanista Puhdistus, mutta lähestytään kirjaa kuitenkin vähän toisesta vinkkelistä.

15-vuotias liettualainen Lina perheineen vangitaan Stalinin vainoissa ja he lähtevät junalla Vilnasta kohti tuntematonta määränpäätä. Lina, tämän pikkuveli Jonas ja äiti yrittävät pitää isään yhteyttä Linan täyteen piirtämien kankaan- ja puunpalasten avulla. Matkan fyysinen ja psyykkinen rasitus ja maantieteelliset ulottuvuudet havainnollistuvat hyvin kirjan alkuun liitetystä kartasta aikajanoineen:



Raskaan matkan päätepysäkkinä on Siperian työleiri. Ja kuten asiaan kuuluu, romaanin tapahtumat pohjaavat todellisuuteen, ainakin siteeksi. Takakansi kertoo kirjan ammentaneen kirjailijan isosedän perheen vaiheista Baltian neuvostomiehityksessä.

Hyvinvointiyhteiskunnassa elävälle nuorelle kirjan lukeminen voi olla lähestulkoon perverssiä tirkistelyä niukkaakin niukempiin oloihin. Linan selviytymiskamppailu on monissa traagisissa käänteissään karua luettavaa, ja kirjailijan loppuun liittämissä saatesanoissa vasta selviää, kuinka monikymmenvuotisesta kamppailusta on tosiasiassa ollut kyse.

Isoja traumoja käsitteleville nuortenromaaneille tyypillisen kliseisesti mutta puhuttelevasti myös Linalla on oma selviytymisstrategiansa. Lina ihailee norjalaisen taidemaalari Edvard Munchin tyyliä. Hän piirtää syvimmät tuntonsa piirustuksiin, jotka hän piilottaa matkalaukkunsa pahviseinämän taakse. Epäuskon hetkinä hän voimaantuu menetetyn kotinsa piirtämisestä hänelle rakkaiden muistikuvien tukemana.

Taiteellisesta itseilmaisusta tulee hänen keinonsa selviytyä ankarista koettelemuksista:

Löysin kepin ja katkaisin sen. Istahdin piirtämään sillä maatilkulle, jossa multa oli kovaa. Ehdin piirtää kotitalomme, puutarhamme ja puut, ennen kuin meidän piti taas jatkaa työtä. Painoin peukalollani multaan pieniä kiviä poluksi ulko-ovellemme ja reunustin katon risuilla.

Orastava rakkaus Andriukseen vie Linan synkät ajatukset välillä muualle. Aika ajoin hyvinkin hirtehisen huumorin säilyminen ankarimmissakin käänteissä ovat Linan ja hänen läheistensä salaiset aseet vihollisen mielivaltaa ja julmuutta vastaan.

Harmaata valoa on osuva nimi kirjalle, joka valaa kurjiinkin oloihin toivoa ja selviytymistahtoa. Vastaavanlainen nimiallegoria löytyy myös norjalaisen Mette Newthin 1800-luvun spitaalisairaalaan sijoittuvasta historiallisesta nuortenromaanista Pimeä valo (Tammi 1998). Ja unohtaa ei sovi tässä yhteydessä myöskään Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenromaania Valoa valoa valoa (Karisto 2011) !

Ruta Sepetyksen Harmaata valoa on tapahtumiltaan ja henkilögallerialtaan lähes identtinen Sisko Latvuksen äskettäin ilmestyneen nuortenromaanin Kaukana omalta maalta (WSOY 2011) kanssa. Lähihistorian traumaattiset vaiheet kiinnostavatkin nyt samanaikaisesti jopa eri puolilla maailmaa.

Sepetyksen kirjassa samastutaan myös suomalaisiin:

Suomalaisia. Olin unohtanut Suomen. Muistin sen illan, kun tohtori Seltzer oli tullut tapaamaan isää. Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen.
”Se on vain kolmenkymmenen kilometrin päässä Leningradista, Jelena”, tohtori Seltzer oli sanonut äidille. ”Stalin haluaa suojautua länttä vastaan.”
”Ryhtyvätkö suomalaiset neuvotteluihin?” äiti kysyi.
”Suomalaiset ovat vahvaa kansaa. He taistelevat”, tohtori Seltzer sanoi.

”Ei turhaan sanota, että nuoriso on nykyään aika hoksaavaista”

Kari Levola: Suorin mutka ikinä. 101 sivua. Tammi 2011. Kannen suunnittelu Markko Taina. Kannen valokuvat iStockphoto.














Erilaisille kertomuksille, stooreille ja mininovelleille on koulujen kirjallisuuskasvatuksessa jatkuvasti huutava tarve. Kari Levola on yksi tämän niukan lajin kiistattomista kotimaisista mestareista. Rouva Huun suosikkeja ovat olleet jo pitkään Levolan kokoelmat Syvältä veistoluokan uumenista (Tammi 2002) ja Valheenpaljastuskone ja muita melkein tositainoita (Tammi 2001), joista ensin mainittu viittaa hauskasti myös Juhani Ahon Lastuihin.

Suorin mutka ikinä -kokoelman tekstit on määritelty kirjan takakannessa mininovelleiksi. Levolan vahvuus onkin nimenomaan lyhyissä, ytimekkäissä – niukimmillaan vain puolen sivun mittaisissa teksteissä – , jotka on helppo lukaista nopeasti. Aivan Syvältä veistoluokan uumenista -kokoelman kaltaiseen minimalismiin hän ei uudessa kokoelmassaan yllä, mutta lähelle kuitenkin.

Novellien aiheet ammentavat yläkoululaisten rosoisesta arjesta, johon kuuluvat ulkonäköpaineet, kimurantit henkilökemiat vastakkaiseen sukupuoleen, koulukiusaamisen monet variantit sekä suhteet kotiväkeen.

Parhaimmillaan Levola on absurdien asioiden kuvaajana, kuten tarinassa ”Hörökorvien korjaus", jossa opettaja menee kauneusleikkaukseen jouduttuaan koulukiusaamisen uhriksi.

Eittämättä Levola on paneutunut uusimpiin nuorisobarometreihin, joissa nykynuorten on havaittu kannattavan jopa yllättävän konservatiivisiakin arvoja. Hän kuvaa nykynuorisoa pieni ironian juonne suupielessään: nuoret ovat kovasti tulevaisuusorientoituneita ja tulosvastuusta tietoisia yhteiskunnan kansalaisia, jotka osaavat perusteluissaan ottaa mallia myös politiikan jargonista. Toisaalta nuoret samastuvat myös Huuto.netissä omaisuutensa myyneeseen lumenpudottajaan, kuten tarinassa ”Napa kohti Thaimaata”.

Kokoelman nimikertomuksessa ”Suorin mutka ikinä” tiivistyy median ihannoima julkisuushakuinen elämäntapa ja menestymisen karut reunaehdot minäkertojan perustaessa tovereineen bändin. Toisaalta, esimeriksi tarinassa ”Unelmavävy” nuori minäkertoja ei siekaile julkistaa perhekeskeisiä unelmiaan lasten kanssa viettämästään laatuajasta:

– – Olen ajatellut sen niin, että haluan hyvän vaimon ja kolme lasta. Lapset on hyviä joka tapauksessa, ei sitä tarvitse erikseen sanoa. Ne on hyviä, jos niille jaksaa olla hyvä. Minä olen ajatellut jaksaa , leikkiä niitten kanssa kun ne on pieniä, viedä retkille metsiin. Ja sitten kun ne on isompia, voin kuskata harrastuksiin, ihan mihin vain, minä en ole ennakkoluuloinen ja jaksan kyllä istua vaikka kylmässä autossa odottamassa niitä jostain judosalilta. Tai meidän pojat käy judosalilla, yksi voisi olla tyttö ja se voisi mieluummin harrastaa soittamista, ihan mitä soitinta vain, kunhan nyt ei heti rumpuja aloita. – –

Aivan Kari Hotakaisen yhä ylivertaiseen Näytän hyvältä ilman paitaa –kokoelman (WSOY 2000) kaltaiseen hulvattomasti ilkamoivaan sävyyn Levola ei uutuuskokoelmallaan yllä, vaikka aineksia siihenkin on, esimerkiksi tarinassa ”Säveltapailua” ja ”Kirjesalaisuuden raunioilla”, jossa perhe kokoontuu joka viikko yhdessä seuraamaan Ajankohtaista kakkosta, sillä perheen isän mielestä

– – Nuortenkin on hyvä seurata sitä, saa aiheita vaikka koulun ainekirjoitukseen, ja ajankohtaisohjelmien jälkeen maistuu paremmin unikin, kun tietää, että on turvassa kotona. – –

Toteutukseltaan verraton on myös kertomus ”Korkit silmillä”, jonka voi lukea scifi-tarinana valvontayhteiskunnan keinoista hallita nuorison elämäntapoja.

Omimmillaan Levola on edelleen nuoren, orastavan rakkauden kuvaajana (vrt. nuortenromaanit Tahdon, Tammi 1999 ja Viimeiset sanat, Tammi 2000).

Yksi kokoelman ehdottomista helmistä on viimeinen kertomus ”Nössö”, jossa tyttö pompottaa ja nöyryyttää häneen ihastunutta poikaa, mutta saakin lopussa nenilleen. Kertomuksen intensiteetti on kaikessa traagisuudessaan julman-kaunis ja kiertyy onneksi loppuaan kohti happy-endin suuntaan.

Lopuksi kaino viesti kustantajalle: Levolan Suorin mutka ikinä on kompakti 101-sivuinen tiivis paketti, mutta sen luettavuus eritasoisten lukijoiden käsissä olisi silti parantunut isommasta kirjasimesta ja väljemmästä rivityksestä. Hiukan myös arveluttaa, kuinka varsinainen kohderyhmä suhtautuu valokuvakuvitettuun kansikuvaan. Se jääköön nähtäväksi.

Kieliriehaa kirjan täydeltä

Tittamari Marttinen: Voiko tuulipuvussa lentää? Kieliriemua ja sanahelinää. Kuvitus ja taitto Virpi Penna. 64 sivua. Kirjapaja 2011.















Tittamari Marttinen on viljellyt tuotannossaan aina mieluusti sanariehaa ja kielikieppejä. Hänen tapahtumiltaan ja kieleltään tavattoman runsaissa lastenromaaneissaan ja -runoissaan kieli on usein kuin sulaa vahaa, jota Marttinen omaksi ja lasten iloksi muovailee.

Tätä taustaa silmällä pitäen Marttisen syksyn uutuus onkin luontevaa jatkoa hänen aiemmalle tuotannolleen.

Toivon hartaasti, että kirjan ominaislaatu tunnistetaan kirjan markkinoinnissa ja kirjan käyttökelpoisuus oivalletaan oikein päiväkodeissa ja kouluissa sekä erilaisissa sanataideryhmissä.

Kirja onkin luokiteltu viisaasti kahteen kirjastoluokkaan, kertomakirjallisuuteen ja kielitieteeseen.




Tittamari Marttinen saa lapsen – ja aikuisen – kiinnostumaan suomen kielen monista mahdollisuuksista vastaan panemattoman kursailemattomasti ja ennen muuta innostavasti.

Emma ja Kalle ovat kiinnostuneet kielestä. Kiira Kielipoliisi on lasten mielestä ensin ynseä ja heidän intoaan kyseenalaistava normiaikuinen, mutta ennen pitkää lapset ja Kiira löytävät aivan sananmukaisesti yhteisen kielen ja puheen poljennon.

– Nyt keksin mikä minusta tulee isona, Kalle hihkaisi.
– Poliisi, eikö niin? Kiira Kielipoliisi huikkasi torin laidalta.
– Kirjailija, Kalle ilmoitti.
–Miksi ihmeessä? Kiira kielipoliisi kysyi pettyneenä. – Eiväthän kirjailijat tee muuta kuin leikkivät sanoilla.
– Juuri siksi haluan kirjailijaksi, Kalle sanoi. – En halua koskaan lopettaa leikkimistä.
– Minäkin haluan kirjailijaksi! Emma huusi.
– Pelkkää sanahelinää, Kiira huokaisi.
Emmasta ja Kallesta oli ihanaa kuunnella sanojen helinää. He eivät olisi muuta tehneetkään päivät pääksytysten. He olivat Sanaseppojen sukuja. Niin kuin jokainen lapsi on.

Lukija pääsee Emman ja Kallen kanssa matkalle suomen kielen rikkaaseen ilmaisuun: makustelemaan kuvaannollisia, onomatopoeettisia ja homonyymisiä sanoja, pelaamaan kielipelejä, riimittelemään, tutustumaan nonsensen vallattomuuteen, vanhan kansan sananlaskujen viisauteen ja sanojen etymologiaan.





Tietoaines on upotettu toimivasti itse tarinaan niin että tämän kuvatietokirjan runsasta antia ei oikein opiksi oivallakaan... sen verran luontevasti Marttinen näitä suomen kielen monia mahdollisuuksia lapselle esittelee.

Erityiskiitoksen ansaitsee kuvittaja Virpi Penna, jonka värikylläinen ja yksityiskohdiltaan tavattoman runsas, mutta silti levollinen kuvitus sananmukaisesti visuaalistaa kielikuvia!




Toinen vastaava, kenties enemmän varttuneempaan makuun vetoava kielen moninaisuutta havainnoiva opus on Jukka Parkkisen Aasinsilta ajan hermolla. 500 sanontaa ja niiden alkuperä (WSOY 2005).

Saarnilaaksossa asuu friikkejä aikuisia ja tavallisia lapsia

Netta Walldén: Ruben ja rouva Mallamudin tapaus. Kuvittanut Laura Valojärvi. 161 sivua. WSOY 2011.










Nyt eletään fantasian kyllästämiä aikoja.

Lapsille ja varhaisnuorille ilmestyy ilahduttavan paljon helppolukuisia, sopivan mittaisia ja aihepiireiltäänkin mukavan erilaisia fantasiaromaaneita.

Muista uutuuksista kannattaa tässä yhteydessä mainita Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia (Karisto), Katja Krekelän Romisko (Gummerus) ja Tuulia Ahon Urpukas (WSOY).

Nämä kaikki kolme kirjaa vaikuttavat yksittäisiltä lastenromaaneilta, mutta aika näyttää, sukeutuuko niistäkin vielä pienimuotoisia sarjoja.



Ruben ja rouva Mallamudin tapaus nappaa lukijan pihteihinsä tarkkaan laskelmoiduilla pikkuseikoilla: lyhyet luvut ruokkivat uteliaisuutta sopivalla intensiteetillä ja cliff-hangereilla.

Jokaisessa luvussa tapahtumia kuvataan yhden tai kahden keskushenkilön näkökulmasta.

Kirjassa seikkailevat erakon maineen saanut rouva Mallamud, herra ja rouva Pinterä sekä heidän lapsensa Ruben ja Lisa, uteliaat naapurit Armas ja Marsela Vaara, kymmenen pientä posliininukkea rouva Malamudin ikkunalaudalla sekä posteljooni Pasternak.



Rouva Mallamudin toimet herättävät naapurustossa uteliaisuutta. Aikuiset ovat tahdikkaan pidättyneitä, mutta lapset Ruben ja Lisa ovat valmiita ryhtymään tuumasta toimeen rouvan salaisuuden selvittämiseksi.

Sujuupa tämä nyt hämmästyttävän hyvin, Ruben ajatteli hytistessään pyjamassaan aivan ratkaisun äärellä, syreenipensaikon takana. Yksi kurkistus vain, ja kaikki olisi selvää. Mutta myös jännitys olisi sen jälkeen tipotiessään, hän ajatteli ja pitkitti tahallaan ratkaisun hetkeä. Puutarhan varjot venyttelivät raukeasti ja läikkyivät rouva Mallamudin talon seinustalla niin, ettei Rubenin omaa, takapihan poikki piirtyvää varjoa voinut erottaa muista. Pensasaidan takana kohosivat naapuritalojen siluetit, mutta missään ei voinut havaita valoja tai liikettä. Ruben hivuttautui lähemmäs pensaita, kunnes oli jo niin lähellä, että olisi yhdellä pään kallistuksella saanut ratkaistua kummallisen äänen arvoituksen.

Tapahtumat lähtevät rivakasti vyörymään eteenpäin ja päätyvät yhtä varmasti ja ennalta arvattavasti tyveneen loppuratkaisuun asti. Lapset jäävät kuitenkin hieman harmillisesti toinen toistaan omituisempien aikuisten varjoon. Heille ei ole juurikaan ”käsikirjoitettu” itsenäistä seikkailua, jossa heidän luonteenlaatunsa tulisi lukijalle likeisemmin tutuksi.

Lieneekö kysymys kuvituspalkkioiden minimoimisesta vai uudesta typografisesta ja kerrontateknisestä jiposta, mutta minä en ainakaan päässyt täysin jyvälle, miksi lukujen alussa toistuvat kunkin päähenkilön kohdalla Laura Valojärven sinällään varsin taidokkaat ja eloisat kuvituskuvat: kun tapahtumista kerrotaan rouva Malamudin näkökulmasta, lukija näkee rouvan työntymässä pesukoneen uumeniin ja Rubenin vaiheita kuvattaessa luvun alussa on kuva varovaisesti hiipivästä pikkupojasta.



Romaaniin olisi tullut paljon enemmän visuaalista nostetta, jos Valojärvi olisi kuvittanut sen "tavalliseen tapaan" vauhdikkailla ja karikatyyrisillä mustavalkokuvilla. Nyt kuvitus jää turhan jähmeäksi.

Netta Walldén on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Klaukkalasta. Ruben ja rouva Mallamudin tapaus on hänen esikoiskirjansa ja se avaa kuvitteellisen Saarnilaakson maisemiin sijoittuvan fantasiasarjan.

WSOY:n syksyn kirjauutuuksia esittelevässä Kirjasanomissa Walldénia tituleerataan korskeasti luonnehdinnalla ”esikoiskiintotähti, josta viisi kustantamoa kilpaili”. Näinhän ne menestystarinat syntyvät... pienistä ylisanoista, joissa aina on hippunen totuuttakin mukana.

Kirjan mottona on katkelma yhdysvaltalaisen muusikon Elliott Smithin (1969–2003) laulun sanoituksesta, jossa mainitaan ympäristöään tarkkaileva kiinalainen posliininukke.

Tämä voi nyt mennä saivarteluksi, mutta jostain kumman syystä tämän syksyn lasten- ja nuortenkirjoissa suhtaudutaan entistä ylimalkaisemmin kirjaan esineenä. Tuija Lehtisen Piiiitkä jäähy –nuortenromaanissa (Otava) päähenkilö Roope päätyi repäisemään kirjaston tietokirjasta mäkiauton rakennusta käsittelevät sivut. Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa –nuortenromaanissa (Karisto) annetaan lukijalle lupa repiä kirjasta sellaiset sivut, jotka eivät lukijaa miellytä. Ja nyt Netta Walldénin saturomaanissa kirjat päätyvät tieten tahtoen pesukoneeseen, jossa painomuste pyyhkiytyy kokonaan pois!

Puhu tässä sitten tahollasi lapsille ja nuorille siitä, että kirjaa – sekä omaa että lainakirjaa – tulee kohdella kauniisti ja kunnioittavasti.