Menolippu Kittilään

 
 

Daniela Hakulinen: Kittilä rewind. 154 sivua, Tammi 2026. Kansikuva Laura Lyytinen.

 

 
Suru tuLee yllättäen. Kotimatkalla taivas on kirkas ja täynnä tähtiä. Jään seisomaan paikalleni ja katselen niitä. Kuolleista sanotaan, että ne lähtee tähtien luo tai muuttuu tähdiksi taivaalla. Se ei ole rationaalista, ja silti tähdet saa mut ajattelemaan äitiä. Samassa repivä kipu lävistää mun pallean, salpaa hengityksen. Suussa maistuu suola. Lopulta itku vain lakkaa. Pyyhin nenää ja naamaa hanskoihin. Tien päässä näkyvän talon ikkunoissa loistaa valo.

 
Näin kokemaansa äkillistä surua työstää 17-vuotias Joonatan Daniela Hakulisen romaanissa Kittilä rewind.  

Nuortenkirjatarjontaa on olut tapana jaotella karkeasti kolmeen ryhmään päähenkilöiden iän mukaan: varhaisnuorten kirjat kertovat yleensä 11–12-vuotiaista, nuortenkirjat 13–16-vuotiaista ja aikuistuvien nuorten kirjat toisen asteen opiskelijoista tai sitä vanhemmista. 
 

Lastenkirjainstituutin  Onnimanni-lehden kuluvan vuoden ykkösnumerossa kirjastonhoitaja-kirjailija Sini Helminen ja kirjailija Elina Rouhiainen kirjoittivat kantaa ottavassa artikkelissaan uudistuksesta, jonka takia kustantamoissa on luovuttu kokonaan kirjojen kaksoisluokituksista N84.2/ 84.2. 

Helmisen ja Rouhiaisen mielestä uudistus pikemminkin hankaloittaa kuin helpottaa kirjojen päätymistä lukijoiden käsiin. 

Taustalla on kaupallisista lähtökohdista luotu kansainvälinen Thema-luokitus, jolla halutaan mahdollistaa kirjan parempi löydettävyys esimerkiksi verkkokaupoissa ja lukuaikapalveluissa. 

 

Kyseisessä luokituksessa kirjalle annetaan

 
1) yksi tai useampi Thema-kategoria, joka kuvaa kirjan aihetta, 
2) kirjalle voidaan antaa myös mm. paikkaa ja aikaa kuvaavia lisämääreitä, mikäli ne liittyvät olennaisesti kirjan sisältöön. 
3) lisäksi kirjan kohderyhmä tai yleisö on voidaan määritellä aiempaa tarkemmin. 

 

Lasten ja nuorten kirjoilla ikäsuositus on pakollinen. Luokitus on kuitenkin poistanut aiemman mahdolisuuden antaa kirjalle ns. kaksoisluokitus, jota on viime aikoina käytetty erityisesti sellaisten teosten kohdalla, jotka voisivat kiinnostaa sekä varttuneempia nuoria että aikuisia. 

Kustantaja Tammi suosittelee Daniela Hakulisen keväällä ilmestynyttä romaania Kittilä rewind noin 17–29-vuotiaille lukijoille. Sen kerrotaan edustavan modernia kirjallisuutta ja nykykirjallisuutta. Teemoiksi on nostettu sateenkaari-ihmiset, kuolema, suru, menetys, rakkaus ja ihmissuhteet sekä identiteetin kuvaus. 

Elokuva- ja televisiokäsikirjoittaja Daniela Hakulinen kirjoitti Ilona Ahdin kanssa käsikirjoituksen Alli Haapasalon elokuvaan Tytöt tytöt tytöt, jonka pohjalta ilmestyi muutaman vuoden viiveellä myös samanniminen nuortenkirja. 

 
Kittilä rewind on Hakulisen ensimmäinen itsenäinen teos. 

Se on saanut nyt aikuisten kaunokirjallisuuden kirjastoluokan 84.2, vaikka romaani kertoo vasta lukioikäisestä, 17-vuotiaasta Joonatanista. 

Vaikea sanoa, tuoko aikuistenkirjan status teokselle nyt enemmän lisäarvoa ja näkyvyyttä. 

Muodoltaan ja teemoiltaan Kittilä rewind on mielestäni varsin perinteinen nuortenromaani.
 
Joonatanin äiti kuolee yllättäen ja poika lähtee Kittilään tapaamaan isäänsä. Vanhemmat ovat tavanneet Sodankylän elokuvajuhlilla ja eronneet, kun Joonatan on ollut pikkulapsi. 

Suhde isään on äidin kuoleman jälkeen luotava kokonaan uudelleen.
 
Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämästä, ohjaaja Richard Linklaterin Before sunrise -elokuvasta jatko-osineen tulee isä–poika-suhteen rakennuksessa tärkeä liima. 
 
Joonatan löytää Kittilästä uuden heimonsa. johon kuuluvat Susi, Mouka ja Derek. 

Sudella ja Moukalla on selvät suunnitelmat lähteä heti lukion päätyttyä Helsinkiin, toinen Teatterikorkeakouluun ja toinen lääketieteelliseen. 

Kaikilla kolmella on selvä käsitys sukupuolisesta suuntautumisestaan: Mouka on homo, Susi pan ja Derek hetero. Kolmikko on luonut omat selviytymisstrategiansa junttimaisten luokkakaverien, ”Raunojen, varalle. 
 
Joonatanin tunteet ovat äidin kuoleman vuoksi myllerryksessä ja yllätykseksi itselleenkin hän huomaa, että Susi aiheuttaa hänelle aivan erityistä sydämentykytystä.   

Hyvin vähäeleisesti Hakulinen kuvaa isän ja pojan vähittäistä surutyötä kohtauksessa, jossa he ripustavat joulukoristeita kuuseen:
 

–    Miten siitä pääsee yli?
–    Mistä?
–    Kun joku kuolee.
–     Ei kait siitä oikein pääsekään. Sitä vain ellää etteenpäin. 

Nyt isä ottaa käteensä punaisen pallon, ripustaa sen. 

– Mutta kyllä mie välillä tunnen niiden läsnäolon. Mettässä kesällä mie olen taas poika ja isä on siellä minun kanssa. 

Mua ärsyttää sen löpinä. Kuollut on kuollut, poissa.

 
Joonatan oivaltaa vähitellen, että ei voi ottaa vastuuta vanhempiensa tekemistä ratkaisuista. 

Joonatan ymmärtää, että hänen on löydettävä ja säilytettävä omat tärkeät yhteytensä itselleen tärkeisiin ihmisiin. 
 
Pohjoinen mielenmaisema näyttäytyy Joonatanille myös konkreettisesti pitkinä välimatkoina. Isä kyyditsee häntä silti mielellään kaverien luokse. 

Susi valmistelee Teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin väkevän monologin, joka viittaa Kittilän originelliin taiteilijaan, Reidar Särestöniemeen: 
 

Meillä pohojosessa kasvaa väkeviä miehiä ja vereviä naisia. Miehiä, jokka ei liikoja puhu eikä pukaha, mutta puukkoa ne ossaa käyttää ja naistaan lujasti lempiä. Ja naisia, jokka pistää että vittu ja kertoo mistä kana pissii ja kukko kussee. Ja linnuista puhheen ollen mie synnyin samana päivänä ku isä näki taivaanjaaran rakentavan pessää joen rantaan ja piti sitä hyvänä merkkinä. Sillä isä on pohojosen poikia ja uskoo, että orava ei käpyä syyttä liikauta. Ja jos mietitte, mikä vittu on taivaanjaara, niin googlettakkaa. Löydätte ainakin viitteitä Särestöniemen tauluihin, hänhän oli homoseksuaali ja Kittilästä, ja nykyään voimme jo puhua siitä vaikka vieläkään meillä ei juuri homoja Kittilässä ole. Poroja kyllä on. – – 

 
Kittilä rewind kuvaa kauniisti läheisten kannattelua tilanteessa, jossa nuori joutuu traumaattisten tapahtumien jälkeen kokonaan tyhjän päälle. 

Joonatanin äidin vanhemmat joutuvat hyväksymään pojan päätöksen jäädä pohjoiseen. Eri tahoilta saadun tuen avulla Joonatan löytää tasapainon, vaikka mitään selkeää happy endiä romaani ei lukijalle ja Joonatanille tarjoakaan.
 

”Tiedän miltä kaipaus tuntuu”

  

Elina Komulainen: Kaisla ja kallisarvoiset kääröt. Kuvittanut Tanja Riutta. 46 sivua. Kaarna Kustannus 2026. 
 
 

Näin haikealta minusta ei ole tuntunut vielä koskaan aikaisemmin. Tunnen pientä hiljaista tärinää koko kehossani. Se liikkuu kohti varpaita. Välillä kohti sormenpäitä. Se muljahtelee vatsassani. Tunnen, miten sydämeni poukkoilee levottomasti aivan kuin se haluaisi vaihtaa paikkaa mummun sydämen kanssa. Kaikesta huolimatta minun on hyvä olla siinä. En haluaisi olla missään muualla nyt niin paljon kuin siinä. En haluaisi koskaan päästää irti mummun kädestä. Silitän mummun kaunista ihoa. Mummu lepää silmät kiinni. Piirrän mummun kämmenelle hieroglyfejä. Kuusen. Kukan. Auringon. Linnun. Tähden. Sydämen. Mummu hymyilee. 

 
 
 
Harvoin koen tärkeäksi palata karttuvien lastenkirjasarjojen myöhempiin osiin, mutta aina joskus nosto on tarpeen. 
 
Suomessa ilmestyy nyt niin paljon kohelluksen, huumorin ja äkkikäänteisen juonen varaan sommiteltuja sarjoittuneita lastenkirjoja, että verkkaisemmat ja lapsen arkisia tuntoja kuvaavat realistispohjaiset lastenkirjat ovat vaarassa jäädä kokonaan katveeseen.
 
Elina Komulaisen kahdeksanvuotias Kaisla tuli tutuksi jo viime vuonna ilmestyneessä sarjan avausosassa Kaisla ja kissankäpälä. 

Siinä kerronnan fokus oli perhedynamiikan epätasapainossa, joka juontui isoveljen masennuksesta.

Onneksi Kaisla sai tukea mummultaan, kummiltaan ja Raita-kissalta. Mummun rakkaus kasveihin korostui jo tässä ensimmäisessä sarjan osassa. 
 
 
Toisessa vast ikään ilmestyneessä jatko-osassa Kaisla ja kallisarvoiset kääröt mummun vointi on jo hiipumassa, mutta Kaislalla ja mummolla on hyvä yhteys, jota pidetään yllä myös postin kautta lähetettyjen kirjeiden ja piirustusten avulla. 

Mummu opettaa Kaislalle paljon uusia pihapiirin kasvien nimiä ja esittelee myös kasvionsa, herbaarion.
 
Lastenpsykologina työskentelevä Komulainen sanoittaa kauniisti lapsen surua isovanhemman kuoleman jälkeen. 

Kohtaus, jossa Kaisla koskettaa luontevasti ja rakkaudentäyteisesti mummuaan vain vähän kuoleman jälkeen, on tavattoman kaunis ja konkreettinen: 
 

Niin kuin lakastuneita kukkasia voi hellästi ja varoen koskettaa, voi koskettaa myös mummua. Tämän mummu on minulle opettanut. Kun mummu ei enää hengitä, silitän hänen kättään. Mummun kädet lepäävät siinä kauniisti päällekkäin. Mummun iho on kuin kauneinta papyrusta. Kallisarvoisinta. – – 

Samalla intensiteetillä Komulainen kuvaa myös surun hidasta taittumista ikäväksi:
 

Mummun kuoleman jälkeen talvi on pitkä ja tummansininen. Kuuset ovat paksun lumen peitossa. Rungot ovat jäähileessä. Minusta tuntuu, että kaikki on peitelty valkoisen, hiljaisen peiton alle. Olen itsekin kuin talvihorroksessa. Makaan usein lumihangessa. Hanki on täynnä siipien jälkiä. Teen talven aikana hangelle satoja lumienkeleitä. Kaipaus ja suru tuntuvat voimakkaasti joka puolella kehoani niin kui pakkasen puraisut poskipäissä. 

 
Seuraavana keväänä ja kesänä Kaislan surua liennyttää se, että hän piirtää kasveja ja muistelee samalla  mummon niihin liittyviä opetuksia.
 

–  Vaalit kauniisti mummun muistoa, äiti kiittää.
–   Kuljet mummun jalanjäljissä, isä kiittelee.
 

Tanja Riutan sävyissään heleän pastellinen kuvitus taltioi lapsenlapsen ja mummun kohtaamisia ja heille tärkeitä esineitä ja asioita.

 

 

Kuvakirja toipumisesta jättää ison visuaalisen jäljen

 

Hannamari Ruohonen: Yksinäinen merenneito, 32 sivua,  Etana Editions 2026.
 

Asuipa syvissä vesissä yksinäinen Merenneito.
Hän uiskenteli päivät pitkät simpukoiden ja kalojen
joukossa. Merenneidon mielestä se oli hirmuisen tylsää.
 
–    Haluaisin nähdä muutakin kuin vettä! Merenneito puuskahti.

 
 
 

Tylsistyminen vedenalaiseen elämään näkyy merenneidon
olemuksessa ja ilmeessä.Hannamari Ruohosen kuvitusta
kuvakirjaan Yksinäinen merenneito (Etana Editions 2026) 

Kuvakirjojen kirjo on nykyisin valtava. 

Harvassa ovat silti viime aikoina olleet sellaiset kuvakirjat, jotka olisivat saaneet minut – myönteisessä mielessä – pois jengoiltani.
 
Hannamari Ruohosen kuvakirja Yksinäinen merenneito on pyörinyt mielessäni jo viikon ajan eikä tunnu jättävän minua vieläkään rauhaan.
 
 
Kuvakirjan kansikuva vihjaa kirjan olevan H. C. Andersenin ”Pieni merenneito” -sadun harmiton variaatio. 
 
Mutta tarina ja varsinkin kuvitus lähtevätkin  nopeasti aivan omille teilleen ja saattavat  jopa tyrmätä lukijansa ja katsojansa. 

Yksinäinen merenneito  ei kaihda rankkaa ja visuaalisesta jopa karkeaa ilmaisua aiheensa esille tuomisessa.
 
Kuvakirjan omiste: ”Omistettu äidiltä Villelle. Kiitos Ville, tämä kirja on sinun” vihjaa, että kirja on saanut jollain tavalla kimmokkeensa tekijän oman perhepiirin kokemuksista.  
 
Merenneito hyppää suin päin vedestä autotielle ja joutuu auton yliajamaksi. 

Merenneidon pyrstö katkeaa. Nopeasti se ymmärtää tilanteen tukaluuden.

Onnettomuudessa merenneidon pyrstö ja samalla koko identiteetti
leikkautuu irti ja kuvitus näyttää sen ilman mitään softausta.
Hannamari Ruohosen kuvitusta kuvakirjaan Yksinäinen merenneito 
(Etana Editions 2026) 

Se ei voi palata takaisin mereen mutta ei pysty liikkumaan maallakaan.
 
Onneksi paikalle tulee vanha mummo, joka kantaa merenneidon pieneen mökkiinsä 

Mummo hoivaa häntä ja ruokkii ”merileväsoosilla”. 

Merenneito toipuu ja vähitellen hänelle kasvavat vantterat jalat.

Mummo hoivaa merenneitoa kärsivällisesti.
Hannamari Ruohosen kuvitusta kuvakirjaan 
Yksinäinen merenneito (Etana Editions 2026) 

 
Kuvakirjan viisaus on sen niukassa tarinassa, joka jättää paljon varaa tulkinnalle. 

Tulkitsen kirjan kertovan mistä tahansa traumasta ja siitä selviämisestä. 

Kun menettää jotain itselleen tärkeää, siitä voi ajan myötä seurata myös paljon uutta ja hyvää.
 
Lapset – ja kokemukseni mukaan myös aikuiset – voivat hätkähtää merenneidon pyrstön leikkautumisen jälkiä. 

Tällainen shokkireaktio on kuitenkin tarpeellinen tarinaan eläytymisen kannalta. 

Ruohosen kirja kuuluu ehdottomasti kategoriaan "rankat kuvakirjat".

Olen vakuuttunut siitä, että se puhuttelee yhtä voimakkaasti ja viisaasti myrskynsilmään joutunutta lasta, joka on pakotettu luopumaan jostakin tärkeästä ja aiemmin itsestäänselvyytenä pitämästään asiasta sekä  lasta, jonka lähipiirissä on tapahtunut jotakin traumaattista. 

Aukeama, jossa mummo ja merenneito kelluvat yhdessä, kertoo kauniisti luottamuksesta ja yllättävästä ystävyydestä. Hannamari Ruohosen kuvitusta kuvakirjaan Yksinäinen merenneito
(Etana Editions 2026) 

 
Tarinan etäännyttäminen ikiaikaisen sadun maailmaan on onnistunut. 

Andersenin sadussakin on kyse identiteetistä ja halusta kuulua joukkoon, oman äänen ja minuuden löytämisestä. 
 
Hannamari Ruohosen kasvoiltaan uurteinen, muodoiltaan pyöreä ja pehmeä mummo on itsessään terapeuttinen hahmo, jonka ilmeet ja eleet myötäelävät merenneidon tuskaa.
 
Ruohonen käyttää tarinan dramaattisissa käänteissä shokeeraavaa keltaista, joka vahvistaa  kuvakirjan intensiteettiä.

Ruohonen kuvittaa usein kirjansa värikynillä. Yksinäiseen merenneitoon  tekniikka tuo  kotoisuutta ja arkista pehmeyttä. 

Onneksi kuvakirjoihin ei Suomessa liitetä sisältövaroituksia. 

Olen jo pitkään puhunut siitä, että aikuisen tulisi aina perehtyä ennalta lapselle ääneen luettavaan kuvakirjaan, jotta hän osaa orientoitua lapsen reaktioihin.

Yksinäinen merenneito on hyvä esimerkki kuvakirjasta, joka edellyttää aikuisen esiluennan. 

Kun aikuinen on ensin itse tykönään sisäistänyt tarinan viestin, hän pystyy jakamaan sen lapsen kanssa yhdessä kirjan herättämistä ajatuksista keskustellen.  

Toivo rauhasta orastaa hentona versona Zofian piirustuksissa

Essi Kummu & Liisa Kallio: Rauhan alkuja. 45 sivua. Tammi 2024.  

 

Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on näkynyt melko niukasti kotimaisen lastenkirjallisuuden aiheissa. 

Otavan, WSOY:n, Tammen ja Unicefin yhteistyönä julkaistiin viime vuonna kääntökirja Pieniä tarinoita lapsille / Pieniä tarinoita nuorille. 

23 suomalaista lasten- ja nuortenkirjailijaa kirjoitti siihen lyhyitä kertomuksia, joissa toivo ja usko tulevaisuuteen kannattelee lapsia ja nuoria erilaisissa elämäntilanteissa. Oheen koottiin myös Suomeen Ukrainasta sotaa paenneiden lasten haastatteluissa kertomia henkilökohtaisia haaveita sekä lasten piirustuksia. Kirjan myyntitulot menevät UNICEFin kautta ukrainalaisten lasten paremman tulevaisuuden rakentamiseen.

Essi Kummun ja Liisa Kallion lastenkirja Rauhan alkuja ansaitsee huomiota monestakin eri syystä. Se havainnollistaa konkreettisesti ukrainalaisten lasten ja nuorten hätää ja huolta perheestään ja tuo esille, kuinka pitkään jatkuva epätietoisuus kotimaahan palaamisesta hankaloittaa keskittymistä ja arjen sujumista. 

Kirjan tärkein viesti on suunnattu kantasuomalaisille lapsille; toivottavasti Rauhan alkuja lisää heidän ymmärrystään ukrainalaisten ikä- ja luokkatovereiden todellisuudesta. 

Alakouluikäinen Zofia on paennut sotaa Suomeen isoäitinsä ja isänsä kanssa. Ukrainaan jääneeseen isoisään yritetään pitää yhteyttä videopuheluiden kautta. 

Isoäidin ja Zofian käsien asento kertoo
rakkaudesta ja kaipauksesta. Isoisään pidetään
yhteyttä videopuheluiden kautta. Liisa Kallion
kuvitusta Essi Kummun lastenkirjaan
 Rauhan alkuja (Tammi 2024). 

Isoäiti, baabuska, on kadottanut elämänhalunsa lähes kokonaan. 

Zofia keskustelee mieltä hiertävistä ajatuksista isänsä kanssa ja ryhtyy erilaisten mielikuvaharjoitteiden kautta askel kerrallaan muuttamaan ajatteluaan valoisammaksi. 

Essi Kummu kuvaa rakastavan ja tarkkaan havainnoivan katseen kautta Zofian Suomen kodin yksityiskohtia ja perheenjäsenten vaihtelevia tunnetiloja.

Koulussa istutetut auringonkukan siemenet ja Zofian kotona piirtämät kuvat ihmisistä, joiden rinnasta kasvaa pieniä vihreitä versoja, välittävät kauniisti ajatusta paremmasta huomisesta. 

Riitapukareiden kehonkielet kertovat olennaisen.
Liisa Kallion kuvitusta Essi Kummun lastenkirjaan
 Rauhan alkuja (Tammi 2024).  

Kotihuolien lisäksi tytön arkea hankaloittaa välirikko parhaaseen ystävään, Alisaan, jonka Zofia on blokannut pois kaikilta sosiaalisen median alustoilta. 

Kouluavustaja Oksana aistii herkästi tytön tunteita ja toimii tarvittaessa tulkkina myös sellaisissa asioissa, joita Zofia ei itse osaa edes sanoittaa. 

Ajankohtaisten teemojen lisäksi Rauhan alkuja kuvaa oivaltavasti lasten keskinäistä valtataistelua – ystävyyden ja luottamuksen säröilyä ja joukon ulkopuolelle sulkemista. Teema on viime aikoina näkynyt monin  erilaisin nyanssein lasten- ja varhaisnuorten romaaneissa. 

Kummu kuvaa koskettavasti, mutta riittävän arkisesti ja siksi samastuttavasti vaikeidenkin tunteiden työstämistä. Zofialle piirtäminen on selvästi yksi mieluinen tapa jäsentää ajatuksiaan. 

Zofia piirtää ihmisten rintaan hentoja rauhan versoja.
Liisa Kallion kuvitusta Essi Kummun lastenkirjaan
 Rauhan alkuja (Tammi 2024). 

Liisa Kallion runsas ja ilmaisuvoimainen nelivärikuvitus ei tyydy toistamaan Kummun tekstiä, vaan vahvistaa tarvittaessa tunteita ja antaa lukijalle näin  välineitä oman tulkinnan tekemiseen.  

Rauhan alkuja ei ole perinteinen pikkulasten kuvakirja, vaan pikemminkin läpikuvitettu pienoisromaani, jonka tarkka ihmiskuvaus ja syvällinen tarina puhuttelevat nähdäkseni jopa murrosikäistäkin lasta. 

 

"Liikuttunut on vähän kuin surullinen"

 

Ritva Kokkola: Leija, 63 sivua, Atrain & Nord 2023. Kansikuva Terhi Suomela. 

 

 

 

En saa kyyneleitä silmiin. Miksi ei itketä, vaikka isä on kuollut. Äiti itkee vähän väliä. Hän sanoo jollekulle, että on liikuttavaa katsoa minua. Surullista ja liikuttavaa, että lapsi menettää isän ja joutuu miettimään asioita. Äiti on liikuttunut ja hänestä on liikuttavaa katsoa minua. Liikuttunut on vähän kuin surullinen. Yritä pakottaa tuommoisen tunteen, mutta en onnistu. En liikutu. Olen melkein vihainen. En kuitenkaan rupea riehumaan. Riitti se vaatteitten ja repun heittelyä. Jotakin haluttaa tehdä. Jotakin muuta kuin makoilla sängyssä. – – 

 

 

Tyven realistinen arjen kuvaus on lastenkirjallisuudessa harvinaista herkkua.

 

Noin kymmenvuotiaan lapsen isä on kuollut odottamatta. Lapsen on vaikea ymmärtää tapahtunutta ja hän vetäytyy kuoreensa. 

 

Pienoisromaani etenee lapsen tajunnanvirtana, muistoina isästä ja hänen erityispiirteistään. 

Surun symboliksi nousee isän lapselle tuliaisena tuoma leija, joka meni jo ensilennätyksessä hieman rikki eikä noussut toivotusti lentoon.

 

Kerronta karttaa yksityiskohtia, maininnat Wilma-merkinnöistä viittaavat kyllä nykyhetkeen, mutta muutoin kirja tuntuu telekoituvan enemmän menneeseen, useammankin vuosikymmenen takaiseen mentaliteettiin – esimerkiksi tavassa, jossa lapsi jätetään surunsa kanssa kokolailla yksin. Vasta kirjan lopussa äiti ja lapsi löytävät heille sopivan tavan surra yhdessä. 

 

 

Atrain & Nord on kemiläinen pienkustantamo, joka keskittyy erityisesti historiaa käsittelevien tietokirjojen julkaisemiseen.  

Ritva Kokkola (s. 1948) on syntynyt ja käynyt koulunsa Kemissä ja työskentelee Kemissä kieltenopettajana Kemi-Tornion ammattiopistossa. 

Kokkola on kirjoittanut aiemmin dekkareita aikuisille sekä mm. nuortenromaanin Koira katoaa (Myllylahti 2009), lastenrunokokoeman Limonaatia ja silliä (Nordbooks 2017) sekä lastenromaanisarjaa Ansu ja Armas (Nordbooks v:sta 2012).