Tarkkaavaisuus vaatii hiljentymistä

Sita Jucker & Kurt Baumann: Kuisku. Piilottelukirja. Suomentanut Anna-Maija Raittila. 28 sivua, Lasten Keskus 1984.

Kesällä ollaan aistit herkkinä; kuulostellaan, makustellaan ja välillä nähdään herkästi myös kokonaan piilossa olevia asioita.

Sita Juckerin ja Kurt Baumannin Kuisku on alaotsikkonsa mukaan piilottelukirja.

Vanhoissa aikakauslehdissä ja aikuisten hupilehdissä oli ennen vanhaan piilokuvia: kuvaa tarkasti katsomalla kuvan merkityssisältö muuttui toiseksi. Sittemmin näitä piilokuvia on julkaistu myös lastenlehdissä. 

Kuva-aukeamia yhdistää Kuisku-lintu, joka auttaa lasta sanallisilla ohjeilla löytämään kadonneen asian tai esineen. Tällä aukeamalla piilottelee pieni tyttö alhaalla aukeaman keskikohdassa. Sita Juckerin kuvitusta Kurt Baumannin tekstiin kuvakirjassa Kuisku, Lasten Keskus 1984. 

Kuisku on hyvä esimerkki hiljaisuuden lastenkirjasta: sen aukeamilla ollaan kaikessa rauhassa, katsotaan levittäytyviä  maisemia ja tapahtumantäyteisiä sivuja. Jokaiselle sivulle on kätketty lapsen löydettäväksi piilossa oleva asia, hahmo tai esine.

Poikaa naurattaa: isoäidin kadonneet silmälasit ovat nimittäin tämän otsalla! Sita Juckerin kuvitusta Kurt Baumannin tekstiin kuvakirjassa Kuisku, Lasten Keskus 1984. 

Sita Juckerin herkät akvarellikuvat kätkevät uumeniinsa esimerkiksi pienen kukkia poimivan tytön, sirkusmaneesille eksyneen kyyhkysen, puutarhaan unohtuneen nallen ja järven pohjaan pudonneen piipun. 

Kurt Baumannin lyhyt riimitetty teksti ohjeistaa lasta hukassa olevan asian äärelle.

Sita Juckerin uimarantanäkymä saa hehkuvissa väreissään kaipaamaan kunnon uimakelejä. Juckerin kuvitusta Kurt Baumannin tekstiin kuvakirjassa Kuisku, Lasten Keskus 1984. 

Tuhti Onnimannin teemanumero liputtaa suomalaisen lastenkirjakuvitustaiteen puolesta

Onnimanni 2/2014. Teemanumero Miten kuvitukseni ovat syntyneet. 108 sivua. Toimittaja Päivi Heikkilä-Halttunen. Taittaja Tuomas Korolainen. Irtonumerohinta 15 euroa. Julkaisija Lastenkirjainstituutti. Kansikuva: Katri Kirkkopellon kuvista Suna Vuoren kuvakirjaan Hirveää, parkaisi hirviö, WSOY 2005.

Kyllä nyt on syytä riemuun.

Parahiksi ennen juhannusta on kaikille Onnimannin tilaajille tänään kopsahtanut postiluukusta tuhti erikoisteemanumero, joka keskittyy lastenkirjakuvitukseen.

Numeroon on koottu viime syksynä Tampereella järjestetyn Miten kuvitukseni ovat syntyneet studia generalia -luentosarjan kuvittajapuheenvuorot, joiden kupeeseen on koottu tiedot kuvittajien tuotannosta ja taiteellisesta toiminnasta.

Toimitusperiaate on samanlainen kuin aiemmin toimittamissani instituutin vastaavissa luentosarjoista koostetuissa kirjoissa Matka mielikuvitukseen. Lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat teostensa taustoista (Tammi 2001) ja Luovuuden lähteillä, lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat (Avain 2010), joissa ääneen pääsivät kotimaiset lasten- ja nuortenkirjailijat.

Mukana on kymmenen eturivin kuvittajaa:

Kristiina Louhi, Mauri Kunnas, Jukka Lemmetty, Mika Launis, Markus Majaluoma, Virpi Talvitie, Katri Kirkkopelto, Christel Rönns, Anne Vasko ja Marika Maijala.

Koko alkuvuoden olen saanut tehdä heidän kanssaan yhteistyötä tekstien editoinnin ja teostietojen tarkistuksen merkeissä.

Kukin kuvittajista valottaa kuvittajan uraansa kiinnostavasti ja erilaisia näkökulmia painottaen. Useammassa puheenvuorossa tulevat esille myös kuvittajan ammatin reunaehdot: tekijänpalkkioiden ja apurahajärjestelmän epäsuhta kirjailijoihin nähden ja parin viime vuoden aikana isoissa kustantamoissa tapahtuneet leikkaukset ja nimekemäärien pienentymiset. Näihin ilmiöihin otetaan kantaa myös pääkirjoituksessa.

Maria Laukka, suomalaisen kuvitustaiteen tuntija ja tutkija, kommentoi minulle sähköpostitse numeroa tuoreeltaan. Hänen mielestään tämä Onnimannin teemanumero on  virstanpylväs, joka vihdoin määrittää kuvituksen aseman lastenkirjallisuudessa.

Lastenkirjakuvittajat ovat tottuneet Suomessa puhumaan lähinnä töidensä kautta: äärimmäisen harvoin on ollut mahdollisuutta saada kuulla heidän työnsä kimmokkeista ja taustoista. 

Onnimannin teemanumero tekee kuvittajan yksinäisen työn nyt näkyväksi ja toivon mukaan samalla myös paremmin arvostetuksi.

Teemanumero on sivumäärältään puolet normaalinumeroa tuhdimpi ja se on myös – luonnollisesti – poikkeuksellisen näyttävästi kuvitettu. Onnimannin uuden taittajan Tuomas Korolaisen taitto on levollinen ja antaa paljon tilaa upeille kuvitusnäytteille. 

Teemanumeroa myyvät ainakin Akateemiset kirjakaupat kautta maan ja sitä voi myös tilata suoraan Lastenkirjainstituutista.

Miten kuvitukseni ovat syntyneet -luentosarja järjestetään uusintana Helsingissä ensi syksynä Pro lastenkirjallisuus ry:n organisoiman Tarinoiden puisto -tapahtuman yhteydessä. 

Joskus kuvakirjan visuaalista kuvaähkyäkin pystyy itse kontrolloimaan

Bob Staake: Katso! Kirja! 39 sivua. Suomentanut Maisa Tonteri. Vaukirja 2013.

Rouva Huu on ollut viime aikoina anturit ojossa kaiken lasten kirjallisuuskasvatukseen liittyvän aineiston takia.

Siksi jokainen lastenkirja, jossa kuvataan lapsen ja kirjan kohtaamista, herättää rouva Huussa iloisen hihkaisun.

Kirjallisuuskasvatuspropagandaa parhaimmillaan: Bob Staaken kirjassa lapset haltioituvat löytämästään kirjasta. Kuvitusta Bob Staaken kuvakirjaan Vau! Kirja! (Vaukirjat 2013).

Katso! Kirja! on lasten mieleen erityisesti perinteisestä kuvakirjasta poikkeavan formaattinsa takia. Tässä yhteydessä kannattaa silti muistaa, että tällaiset aukkokurkistuskirjat eivät ole lajityyppinä mikään uusi keksintö: muistetaanpas vain Tove Janssonin klassikkoa Kuinkas sitten kävikään vuodelta 1952.

Kirja ohjeistaa olemaan tarkkana ja lupaa, että "katsomalla kuvia saat hurjan paljon huvia". Kuvitusta Bob Staaken kuvakirjaan Vau! Kirja! (Vaukirjat 2013).  

Avausaukeamalla tyttö ja poika tekevät jännän löydön: Vau! Kirja! Seuraavalla aukeamalla he lukevat yhdessä kirjaa, josta löytyy toinen toistaan tapahtumankylläisempiä aukeamia. 

Aukeaminen detaljien parissa vierähtää pidempikin tovi ja teksti  kehottaa etsimään sivuilta lisää pieniä, piilossa olevia yksityiskohtia.

Pyöreät reiät rajaavat seuraavalta aukeamalta ensin vain kolme yksityiskohtaa: kirjan, taimenen ja karjapaimenen. Kuvitusta Bob Staaken kuvakirjaan Vau! Kirja! (Vaukirjat 2013).

Yksityiskohtia vilisevät panoraama-aukeamat ja erikokoisilla ympyröillä yksityiskohtia rajaavat aukeamat vuorottelevat. Näin huomiota voi kiinnittää myös silmiä lepuuttavasti välillä rajatumpaan kuvamäärään.

... ja seuraavalla aukemalla nämä yksityiskohdat liittyvät isompaan kokonaisuuteen, jossa on paljon vauhtia, liikettä ja uusia yksityiskohtia. Kuvitusta Bob Staaken kuvakirjaan Vau! Kirja! (Vaukirjat 2013).

Maisa Tonterin  suomennos rytmittyy lyhyisiin riimeihin, joissa ei aina tarvitsekaan olla täyttä tolkkua:

Katso! 

Jälkiruokavati! 

Peikko Ritarati! 

Pylväs neuvoo 

parturiin, 

tukka hyvin, 

eikö niin?

Englannin  ja saksan kielissä tällaisille kirjoille on oma terminsä, niitä kutsutaan nimellä wimmel books ja wimmel bücher, jonka voisi vapaasti suomentaa esim. vilinä-hulina-kirjoiksi. Tutkijoiden mukaan tällaiset kirjat ovat jopa perinteistä kuvakirjaa demokraattisempia, sillä ne tarjoavat lapsellekin aktiivisen toimijan roolin sen sijaan, että lapsi olisi vain aikuisen ääneen lukemista vastaanottavan passiivisessa roolissa. 

Visuaalisesta runsaudestaan ja toiminnantäyteisyydestään huolimatta tällaiset hulinakirjat antavat lapselle myös mahdollisuuden rauhoittua pitkäksi aikaa kirjan kuvien äärelle. Lopussa odottaa vielä haasteellinen detaljien etsimistehtävä, jossa harjoitellaan samalla numeroita yhdestä kahteentoista. Kuvitusta Bob Staaken kuvakirjaan Vau! Kirja! (Vaukirjat 2013). 

Vaukirjat on norjalaislähtöinen Suomessa toimiva kirjakerhokonsepti, jonka monipuolisesta tarjonnasta löytyy toisinaan myös Suomessa entuudestaan kokonaan tuntemattomia kuvakirjojen tekijöitä. 

Bob Staake (s. 1957) on yhdysvaltalainen lastenkirjailija ja kuvittaja, sarjakuvan tekijä ja designeri.

Staaken selkeä kuvitustyyli sopii pienimpien katselukirjoihin, joita hän teki paljon uransa alkuaikoina.  Hänen kuvitusrepertuaariinsa voi tutustua hänen  kotisivuiltaan aukeavasta diashowsta, jossa musiikki tehostaa kuvien vitaalista liikekieltä. Bob Staake ammentaa selvästi vaikutteita myös 1950–60-lukujen mainosten muoto- ja värikielestä. 

Varkauden lapset valitsivat jälleen fiksusti

Rouva Huu ei voi olla äimistelemättä Varkaudessa asuvien lasten fiksuutta ja lahjomattomuutta. Vuosi toisensa jälkeen he ovat osanneet valita LukuVarkaus -palkinnon saajaksi tolkun kirjan aikuisraadin valitsemien finalistien joukosta.

LukuVarkaus 2014 -palkinto, 3 500 euroa, luovutettiin tamperelaiselle kirjailijalle Niina Hakalahdelle viime vuonna ilmestyneestä lastenromaanista Tuukka-Omar ja minilapset (Tammi). 

Hakalahden teos on arvosteltu Lastenkirjahyllyssä  viime vuoden elokuussa. 

Raadissa oli mukana kuusi 3.–6.-luokkalaista lasta. Raati piti  Hakalahden kirjan juonta "kivana" ja kuvitusta "hauskana". Jaska-possu oli kirjan hahmoista mieluisin. Lapset moittivat kirjaa siitä, että se oli liian lyhyt!  

LukuVarkaus-raatilaiset määrittelivät myös hyvän lastenkirjan kriteerit: "Hyvän kirjan ei toivoisi koskaan loppuvan, eikä ainakaan se saa loppua kesken". 

Kirjan pitää siis olla paksu. Kirjan fyysisten ominaisuuksien lisäksi raatilaiset arvostavat "hyvää juonta, jonka pitää olla sellainen, ettei alussa arvaa, mitä lopussa tapahtuu. Asiat pitää kertoa myös selkeästi, eikä niitä saa jättää auki. Tilanteet pitää kertoa ymmärrettävästi, mutta liian yksityiskohtaisesti ei saa kertoa, koska kirjasta tulisi silloin liian tylsä. Kirjan pitää olla hauska!"

Varkauden lapset eivät siis näytä kavahtavan pitkiäkään lastenromaaneja. Palkinnonjakotilaisuudessa Hakalahti kertoi saaneensa kirjaston työntekijöitä palautetta, että Tuukka-Omar -kirjat olisivat liian pitkiä.

Lastenkirjaentusiastina luen kernaasti myös lapsiraadin palautteen rivien välejä ja intoudun spekuloimaan: raadissa oli mukana vain yksi poika ja yksi raatilaisista piti hyvänä sitä, että melkein kaikissa kirjoissa oli poika päähenkilönä.  

Joku toinen taas piti kirjoja liian lapsellisina ja lyhyinä. Joidenkin kirjojen mustavalkoiset kuvat harmittivat raatilaisia.  Onko tosiaan niin, että lapset koukuttuvat nykyisin paremmin neliväriseen runsaaseen kuvitukseen myös luistavan lukutaidon omaksumisen jälkeen?

Kiinnostavaa on rouva Huun mielestä sekin, että Hakalahden lastenromaanisarjan päähenkilössä ei ole perinteisellä tavalla ajateltua sankariainesta. Kirjoitin arviossa mm. seuraavasti:

Tuukka-Omar ei nimittäin ole mikään tusinapoika: hänen isänsä on kotoisin Syyriasta ja äiti suunnittelee pääsiäismunien yllätysleluja. Tuukan parhaan ystävän äiti on mystisesti hävinnyt ja pojat omistavat yhteisen minipossun. Päälle päätteeksi Tuukka-Omarilla on kiusallinen vaiva: hänellä on taipumusta yökasteluun.

Varkauden lastenraati ei antanut Tuukka-Omarin erityislaadun haitata lukuelämystä lainkaan. Ja kenties juuri tämä inhimillisyys onkin ollut yksi syy siihen, että lukijat ovat pystyneet samastumaan kirjan tapahtumiin.

Myös muut LukuVarkaus -palkinnon ehdokkaat olivat kelpo teoksia: Kirsti Ellilän Johannes ja Jura (Karisto), Sanna Iston Tinka ja Taika Noidanruohon salaisuus (WSOY), Johanna Hulkon Geoetsivät ja vaeltava aave (Karisto), Tuija Lehtisen Sirkuskoira Rico ja öinen ratsastaja (Otava), Kreetta Onkelin Poika joka menetti muistinsa (Otava) ja Saska Saarikosken Meidän isä on hammaspeikko (Otava).

Intiimiä tirkistelyä lapsen arkisiin askareisiin

Gilbert Delahaye & Marcel Marlier: 

Martine, pikku ballerina; Martine tädin luona; Martine mestarikokki; Martine odottaa joulua; Martine ja varpunen; Martine ja erilainen keskiviikko; Martine eläintarhassa; Martine oppii uimaan. Suomentanut Elina Salonen. Kirjalito 1991–1994.

Toisinaan rouva Huu törmää takavuosien lastenkirjallisuutta penkoessaan hivenen outoihin kuriositeetteihin.

Kirjalito on julkaissut Suomessa vuosina 1992–1994 kahdeksan osaa Martine-kuvakirjasarjaa, joka on syntynyt belgialaisen tekijäparin, kirjailija Gilbert Delahayen (1923-1997) ja kuvittaja Marcel Marlierin (1930–2011) yhteistyönä.

Marlier oli taiteilija ja kuvittaja. Hän ryhtyi opiskelemaan dekoratiivista taidettta Saint-Luc de Tournain oppilaitoksessa jo 16-vuotiaana ja toimi valmistumisensa jälkeen pari vuotta opettajana. 

Belgialainen kustantamo järjesti kuvituskilpailun, jolla etsittin uusia lahjakkaita tekijöitä kuvittamaan lähinnä kouluikäisille lapsille suunnattua oppimateriaalia. Marlier voitti kilpailun ja hänen kuvitustyylinsä läpäisi kokonaisen lapsisukupolven laskutaidon ja lukutaidon oppikirjoissa. Yhteistyö kustantamon kanssa kesti yli neljännesvuosisadan. 

Sittemmin 1950-luvulla Castermanin kustantamo kiinnostui Marlierin tyylistä ja yhteistyö alkoi Alexander Dumasin seikkailukirjojen kuvituksella.  

Vuodesta 1954 lähtien Marlier ryhtyi kuvittamaan Castermanille Martine-sarjaa. Ranskankielisessä sarjassa ilmestyi lähes 60 osaa ja niitä on käännetty lukuisille kielille. Sitä on myyty 100 miljoonaa kappaletta ja siten se lukeutuu maailmalla eniten myytyjen sarjakirjojen joukkoon! 

Kirjailija Delahayen kuoleman jälkeen sarjan kirjoittamista jatkoi Marcel Marlierin poika Jean-Louis Marlier. Viimeisin osa ilmestyi vuonna 2010 ja sarjan julkaisu päättyi kuvittajan kuolemaan. 

Vuonna 2008 on Yhdysvalloissa tuotettu kirjasarjan yksittäisten teosten pohjalta kaksi videopeliä, joissa Martine seikkailee tosin Emma-nimisenä.

Kaikesta päätellen kirjoilla on oma ihailijakuntansa. Tämä käy ilmi esimerkiksi verkosta löytämästäni ranskankielisestä blogikirjoituksesta, jossa on kuvitusnäytteitä Marlierin lastenkirjakuvituksista. Myös Pinterestistä löytyy lukuisia kuvaesimerkkejä. 

Martine-sarja on aikansa lapsi monessakin mielessä: lapsen arjen kuvauksen kautta kirjoissa annetaan tarinoiden kupeessa tietoa esimerkiksi uimataidon hankkimisesta, ruuanlaitosta, herbaarion teosta ja balettiharrastuksesta. Martine, pikku ballerina -kirjan suomenkielisen laitoksen asiantuntijana on ollut tanssija Jutta Mustakallio.

Jokainen lastenkirja heijastelee siis aina aikaansa, sen ihanteita ja pitämyksiä. 

2000-luvun lastenkirjakuvitusperinteen vinkkelistä Martine-kirjat näyttäytyvät eräänlaisena kitschinä, romanttisena ja miljööltään jopa absurdina hömppänä. 

Marcel Marcierin lapsihahmot ovat kiiltokuvamaisen kauniita mutta olemukseltaan ne jäävät silti paperinukkemaisen ohuiksi. Ja juuri samanlaisia silkoisia hahmoja löytyy myös kiiltokuvista ja paperinukeista! 

Muistelen myös, että lapsuuteni postikorteissa ja julisteissa oli hyvin samantyyppisiä lapsihahmoja.

Kirjojen kuvitustyyli tuo mieleeni myös yhden lapsuuteni kirjoista, jonka nimi oli – muistaakseni... – Markku ja Mirkku markkinoilla. Kirjaa ei kuitenkaan kotoani enää löydy, saati sitten Fennicasta tai Lastenkirjainstituutin Onnet-tietokannasta tällä muistinvaraisella nimellä.

Martine-kirjojen yltiö-söpöä vaikutelmaa tehostavat vielä lukuisten lemmikkieläinten jatkuva parveilu lasten lähistöllä. Kaikki on sievää ja suloista. 

Lasten viattomuus ja suora kontakti luontoon todentuu monissa Martine-kirjoissa 
esiintyvien herttaisten lemmikkienkin kautta. Tässä hoivataan pesästään pudonnutta 
varpusen poikasta. Marcel Marlierin kuvitusta Gilbert Delahayen tekstiin kuvakirjassa 
Martine ja varpunen (Kirjalito 1993).

Martine-kirjat ihannoivat kiltin ja kauniin tytön luonnetyyppiä. Kirjat ovat läpeensä kuorrutettuja pastelliväreillä. Tytöt on puettu aikansa viimeisimmän muodin mukaisiin vaatteisiin, jotka sanalla sanoen näyttävät vähän turhankin paljastavilta: pikkuhousut vilkkuvat tyttöjen lyhyiden hameiden helmojen takaa ja tytöt esiintyvät usein hyvinkin keimailevissa asennoissa. 

Nykyisen lastensuojelun näkökulmasta kirjat voitaisiin jopa tuomita eräänlaiseksi lapsipornoksi.

Tässä kuvassa voisi äkkiseltään ajatella, että lapset palvovat korkealla 
valvontatornissaan istuvaa miespuolista uimavalvojaa, joka on toimensa 
mukaisesti varustettu kiikarilla. Marcel Marlierin kuvitusta Gilbert Delahayen tekstiin kuvakirjassa Martine oppii uimaan (Kirjalito 1994). 

Kirjaliton Martine-sarjaan valitut suomennokset on selvästi poimittu eri vuosikymmeninä julkaistuista alkuteoksista. Martine eläintarhassa ja Martine oppii uimaan saattavat olla vaatteiden ja lasten olemusten perusteella jopa 1950–1960-luvuilta, kun taas muut kirjat on kuvitettu todennäköisesti 1970–1980-luvulla.

Hauskana yksityiskohtana kannattaa kiinnittää huomiota kuvan vasemmalla laidalla seisovaan perheen isään, joka tekee valppaasti muistiinpanoja lehtiöönsä! Marcel Marlierin kuvitusta Gilbert Delahayen tekstiin kuvakirjassa Martine eläintarhassa, Kirjalito 1994. 

 

Yllä olevalla kuvitusaukeamalla olevassa tekstissä lapset ovat päätyneet eläintarhan kierroksellaan norsujen luokse. 

Tässä eläintarhassa eläimiä ei ole aidattu lainkaan ja lapset voivat vapaasti vaellella ystävällisten ja herttaisten eläinten joukossa. Elina Salosen suomennoksessa puhutaan myös norsun hartioista:

Eläintarhassa oli kolme norsua, jotka olivat aina yhdessä. Ne olivat isä, äiti ja poikanen. Poikanen rakasti makeisia. Äiti oli viisas ja tiesi paljon asioita. Isä taas oli niistä kaikkein vahvin. Isänorsun nahka oli kuin parkittua ja kärsä taipuisa kuin käärme. 

Isänorsu oli kylpenyt lämpimien maiden joissa ja ollut mukana metsästämässä. Se oli matkustellut ja kulkenut veden, tulen ja metsien läpi. Se oli kaatanut muita yhdellä ainoalla hartian tönäisyllä. Se oli komentanut laumaa useiden vuosien ajan. Se oli oikea valtias. 

Teksti vahvistaa miehisen herooista ja muhoilevaa asemaa. Ja varmuudeksi sitä löytyy piiloviesteinä kuvistakin, joista kyllä voiton vie oheinen kuvituskuva Martine eläintarhassa -kirjasta.

”Maailmassa tarvitaan aina hyviä sanoja ja vilpittömiä tekoja”

Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi Laulua. Kuvittanut Marika Maijala. 141 sivua. Paasilinna kustannus 2013.

Rouva Huun kesän aloitus huipentuu huomiseen.

Sain kevättalvella kutsun alustaa Hannu Mäkelän lastenkirjallisuudesta Mäkelän tuotannon ympärille kootussa seminaarissa Kirjailija Nummelta: Mestari Mäkelä. Seminaarin järjestävät paikalliset toimijatahot. Mäkelä asuu  Nummen Sitarlan kylässä Lohjan lähistöllä. 

Rouva Huun ensimmäiset kokemukset Mäkelän lastenkirjoista paikantuvat vuoteen 1973. Aloitin silloin ensimmäisen luokan, opin lukemaan ja juuri parahultaisen sopivasti samana vuonna ilmestyi Mäkelän ensimmäinen lastenkirja Herra Huu. Sain kirjan vanhemmiltani lahjaksi. 

Samana vuonna ilmestyi myös Jaakko Talaskiven ohjaama ja M. A. Nummisen tähdittämä lastenelokuva Herra Huu.  Elokuvan lauluista koottiin Jestapa Jepulis -niminen lastenlevy, jota kuuntelemalla samastuin elokuvan jännittäviin käänteisiin.

Hannu Mäkelä on kotimaisen lastenkirjallisuuden jääräpäinen vastavirtaan kulkija. 

Hän kuuluu modernin suomalaisen lastenkirjallisuuden päämäärätietoisiin uudistajiin Kaarina Helakisan, Marja-Leena Mikkolan ja Leena Krohnin rinnalla. Kaikki neljä ryhtyivät kirjoittamaan 1970-luvulla kaunokirjallisesti täysipainoista lastenkirjallisuutta, jossa ei koskaan kysytty, mitä lapselle voi tai pitäisi kirjoittaa. 

Nykyisessä lastenkirjatulvassa hitaat, paneutumista ja keskittymistä vaativat lastenkirjat tuntuvat jäävän toiminnantäyteisten lastenkirjojen jalkoihin. 

Näin on käynyt omallakin työpöydälläni Mäkelän viimeisimmälle lastenromaanille, Ääni joka etsi Laulua.

Tarjosin kirjasta arviota Helsingin Sanomiin heti sen ilmestyttyä, mutta kieltävän vastauksen jälkeen kirja hautautui muiden alle.

Romaani on muodoltaan ja esitystavaltaan äärimmäisen verkkainen. Ensimmäinen koetinkivi lapsilukijalle voi olla jo sekin, että keskeinen päähenkilö, pieni poika, on nimeltään Ääni.

 

Joutilaisuudesta ja suoranaisesta tylsistymisen tunteesta syntyy usein jotain isoa. Kotiluolan ja rotkon uumenista poika tähyää maailman haasteisiin. Marika Maijalan kuvitusta Hannu Mäkelän lastenromaaniin Ääni joka etsi Laulua, Paasilinna 2013.

Romaanin alku on hyvin filosofinen: ensimmäisellä lukukerralla olen kirjoittanut marginaaliin tulkintaani tukevia sanoja: ”mielikuvat”, ”olemassaolon oikeutus” --- ”sisäisten kuvien luominen?” ”Oman vahvuuden löytyminen …  Itsetuntemus”.

Marika Maijalan kuvitukset tarjoavat myös katsojalle hauskoja oivalluksia. Sellainen on esimerkiksi yllä oleva kuvituksen kahtia repiminen ja tahallinen aukkoisuus sivujen välillä. Marika Maijalan kuvitusta Hannu Mäkelän lastenromaaniin Ääni joka etsi Laulua, Paasilinna 2013. 

Mäkelän lastenkirjoissa etsitään usein omaa identiteettiä, oikeutusta omalle ainutkertaiselle itselle. Hyvin samantyyppisiä teemoja käsittelee myös lastenromaani Satu tytöstä, joka etsi onnea (Otava 1983).

Poika havahtuu kotiluolansa yksinäisyyteen ja tiedostaa että on jotakin vailla. Jossain on hänen vastakappaleensa, sielunsukulaisensa, jota ilman hän on vain puolikas. Korpin ja oopperalaulajatar Lulun avulla Ääni löytää Laulun … ja Aidan.

Siellä ylhäällä Ääntä oli heti alkanut huimata, sillä kaikki oli ollut uutta ja pelottavaa, aivan liian kirkastakin. Valo oli sokaissut Äänen silmät ja tuulen suhu täyttänyt sen korvat ukkosen jylinän tavoin. Pelästynyt ääni oli heti kiireen vilkkaan palannut kotiinsa. 

Mutta kun on kerran tehnyt jotain uutta, sen tahtoo usein toistaa. Näin kävi Äänenkin kanssa. Niin voimakas oli sen kaiho, niin kiihkeä Äänen halu saada osansa auringon lämmöstä, että Ääni voitti pelon tunteensa.

Alun filosofisen ja vähän hahmottomankin pohdiskelun jälkeen romaani muuttuu seikkailuvetoisammaksi särmikkään Korpin ja muiden avunantajien ansiosta.

Mäkelän lastenromaanien tunnelma on usein melankolinen: kaipuu ja elämän nälkä, kohtalon uskoon perustuva sinnikäs kamppailu isojakin vastuksia kohtaan, siivittävät romaanien sankarien matkaa kohti päämäärää. 

Draaman lakien mukaisesti poika joutuu mittelemään seikkailun kuluessa myös omien voimavarojensa kanssa. Pimeys on ottanut Laulun vangikseen, ja Pimeyden uhmaaminen on edellytys Laulun vapauttamiselle. Marika Maijalan kuvitusta Hannu Mäkelän lastenromaaniin Ääni joka etsi Laulua, Paasilinna 2013.

Hannu Mäkelän lastenkirjatuotantoa ovat vuorollaan kuvittaneet eturivin suomaiset kuvittajat, yksittäisiä kirjoja kuvittaneiden Camilla Mickwitzin ja Leena Lumpeen lisäksi etenkin  Kaarina Kaila ja Kristiina Louhi. Jokainen kuvittaja on tuonut teoksiin oman tulkintansa ja tunnelmansa. 

Viime vuosina Mäkelän lastenkirjallisuuden kuvittajana on ollut Marika Maijala. 

Maijalan pitkäraajaiset originellit hahmot tuovat Mäkelän viipyilevään kerrontaan myös absurdiutta ja nonsensen tuntua. Maijala leikittelee muotokielellä, käyttää rohkeasti tyhjää tilaa ja tekee vähäeleistä mutta silti detaljeiltaan rikasta kuvitusta. 

Ääni joka etsi Laulua -kirjassa on isompien kuvituskuvien lisäksi lukujen alussa pieniä harmaasävyisiä miniatyyrikuvia, jotka toimivat myös lukijan katseen ja omien mielikuvien ankkureina.