Urbaania lastenlyriikkaa perheen pienimmille

Jukka Itkonen: Kaupunkiretki. Lastenrunoja. Kuvittanut Matti Pikkujämsä. 40 sivua. Kirjapaja 2010. Taitto Matti Pikkujämsä.










Jukka Itkosen ja Matti Pikkujämsän vast ikään ilmestynyt runokuvakirja Kaupunkiretki on todellinen helmi.

Vauvaikäisten lorutteluvaiheen jälkeen on helppo hypätä Itkosen & Pikkujämsän kaupunkikiertoajelun kyytiin jo parivuotiaiden lasten kanssa. Itkosen runot tekevät tutuksi pikkukaupungin tärkeät maamerkit, kaupungintalon, museon, uimahallin, kirkon, mutta myös monet kaupat ja palvelut, unohtamatta myös yhteisiä ulkotiloja, puistoa, toria, urheilukenttää… ja kaatopaikkaa.

Kotimaisen lastenlyriikan vuosituhannen vaihteen buumissa on aika ajoin hukattu kaikkein pienin kohdeyleisö, joka ei aina pysy kikkailevan sana-akrobatian ja remellyksen kyydissä.

Itkosen runot ovat lakonisen toteavia ja juuri siksi konkretiassaan lapsen mieleen.

KAHVILA

Kahvilaan
on kiva tulla.
siellä tuoksuu
kahvi, pulla.

Siellä on kotoisa
tuoksu.

Aloitusaukeamalla on kaupungin pohjapiirros, johon lapsi voi sijoittaa kiertoajelulla tutuksi tulevat kohteet.




Ekologisesti kestävä elämäntapa tulee vaivihkaa esille esimerkiksi siinä, että Itkosen kiertoajelulla suositaan joukkoliikennettä ja esitellään myös kirpputori! Supermarkettiin sijoittuvassa runossakin kehotetaan, että "Älä koskaan osta liikaa, / enemmän kuin jaksat kantaa."

Ja miten mainiolla tavalla Itkonen kiteyttää pankkilaitoksen rahaliikenteen ytimen pienillekin lapsille!

Taksiasemasta kertovassa lyhyttäkin lyhyemmässä runossa toistuu lasten folkloren napakka muoto:

TAKSIASEMA

Taksi.
Kaksi.
Ja nyt ne lähti pois.

Matti Pikkujämsän pelkistetty, mutta silti hyvin ilmeikäs kuvitus on sanalla sanoen ryhdikästä ja jämptiä ja pienissä nyansseissaan hyvin havainnollista.

Pikkujämsän maneerina ovat hyvin isonenäiset ja vahvati karrikoidut hahmot, joita hän kuvaa mieluusti aina sivuprofiilista.

Hyvä esimerkki Pikkujämsän taidosta nähdä kaupunkia lapsen silmin on aukeama, jolla on runot "Maan alla" ja "Lyhtypylväs". Siinä lapselle näytetään maanalaisten vesijohtojen, putkien ja sähkökaapelien kiehtova labyrinttiverkosto.




Itkosen lastenrunoille on tyypillistä salaviisas pohdiskelu, ja sellaista leppoisaa tuumailua (ja toisinaan myös savolaista venkoilua) löytyy myös monista Kaupunkiretken runoista.

Kaupunkiretki tuo mieleen Rouva Huun oman lapsuuden tärkeän runokuvakirjan, Kirsi Kunnaksen riimittelemän Iloinen eläinkuvasto –sarjaan kuuluvan Pikku lemmikit –pahvikirjan (Weilin+Göös 1967), jonka herttaiset valokuvat ovat japanilaisen K. Tanakan. Kirjan pienet konstailemattomat eläinrunot ovat syöpyneet mieleeni lähtemättömästi:

Kissat

Korvissa pörröiset silkkitupsut
ja silmissä kissankultaa.
nälkäiset kissat, höpsöt, hupsut,
naukuvat maitoa sulta.

Luetut ja lukemattomat, osa 2

Rouva Huu oli tänään koko päivän Matin päivän kirjakutsuilla Tampereen maakuntakirjasto Metsossa. Kirjasto järjesti tämän koulutustilaisuuden Pirkanmaan kirjastoväelle ja muille yhteistyökumppaneille jo seitsemättä kertaa.

Tarjonta oli jälleen runsas, monipuolinen ja virikkeellinen.

Tässä muutamia poimintoja kirjastonhoitajien (Mervi Tilvis, Katariina Ahtiainen, Matti Karjalainen, Katja Leino ja Tuija Mäki) pitämistä esityksistä, joissa luotiin katsauksia viime vuoden lasten- ja nuortenkirjatarjontaan.

Lasten ja nuorten tietokirjatarjonta on entistä monipuolisempaa, mutta esitystapa on muuttumassa jos mahdollista entistäkin silppuisemmaksi. Askartelu- ja kädentaitokirjoista on nyt varaa valita, uusimpina trendeinä mm. helmityöt ja amigurumit. Myös musiikkikirjoja on tarjolla entistä enemmän.

Vampyyri- ja lohikäärmebuumi näkyy myös monissa faktaa ja fiktiota yhdistävissä näyttävissä teoksissa, joiden sijoittelu kirjastossa aiheuttaa usein päänvaivaa.

Kuvakirjatarjonta oli niin ikään runsasta ja alalle on tullut monia uusia pienkustantamoita. Rouva Huulle entuudestaan täysin tuntematon Wickwick-kustantamo herätti kiinnostusta ja sen tuotantoon täytyy pika-pikaa paneutua.

Entistä useammin kuvakirjoissa on riimiteltyä tekstiä. Tämä oli oiva havainto. Aivan varmasti riimitetty teksti tuo lukutapahtumaan aivan erilaisen säväyksen kuin suorasanainen perusteksti.

Monimediaisuus näkyy myös kuvakirjarintamalla: esimerkkeinä mainittiin mm. Hertta-kuvakirjat (Tammi), Lemmettyjen Isän poika (Lasten Keskus) ja Paasilinna-kustannuksen Dibitassut ja kadonnut prinsessa.

Myös kirjastoväki on havainnut kotimaisen realistisen nuortenkirjallisuuden vähäisyyden. Tuija Mäki on aivan oikeassa sanoessaan, että näistäkin ns. realistisista nuortenromaaneista löytyy yllättävän usein jokin fantasiaelementti.

Kirjastoväki antoi pyyhkeitä monesta - sekä kotimaisesta että käännnetystä - järkiään ihan liian paksusta lasten- ja nuortenromaanista, jotka olisivat kaivanneet karsintaa, editointia ja malttia.

Tammen Musta kaista –sarja todettiin epätasaiseksi. Rouva Huu on samaa mieltä siitä, että sarjan perusidea on oivallinen – saada nahkeasti lukevat pojat lukemisen imuun – mutta formaatti on jäänyt vähän puolitiehen. Kaikissa kustantajasarjan kirjoissa ei ole luvattua jännitystä, vauhtia ja vaarallista tilanteita.

M. E. Kuusi –kirjailijakuusikon Haudasta nousee hemmo (WSOY) on saanut hyvän vastaanoton ääneen luettuna. Kiinnostava havainto tämäkin.

Sapiskaa annettiin pienkustantajien monien teosten vähäiselle – ja pahimmillaan olemattomalle – editoinnille ja onnettomalle taitolle ja typografiselle tietämykselle ylisummaan. Kustannustoimittajan ammattitaito jää yhä useammin kokonaan välistä tässä prosessissa (pahimpina esimerkkeinä mainittiin Nordbooks-kustantamon monet kirjat).

Isolla ilolla tervehdittiin nykyistä käännöskirjatrendiä julkaista myös enenevässä määrin muuta kuin angloamerikkalaista fantasiaa. Yhtenä herkkupalan nostettiin esille mm. ranskalaisen Timotheé de Fombellen Tobi Lolness (Tammi), jota Rouva Huukin parhaillaan lukee. (Siitä sitten myöhemmin).

Kiinnostava havainto – ja tärkeä myös ääneen sanottuna – on se, että kirjastoväen vinkkelistä entistä enemmän ilmestyy lastenkirjoja aikuisille, eli kirjoja, joiden ilmeisin kohderyhmä löytyy lastenkirjaluokituksesta huolimatta aikuisista. Yhtenä tällaisena esimerkkinä mainittiin Johanna Sinisalon Moebiuksen maa (Teos).

Vaikka monet kirjat olivat Rouva Huulle entuudestaan tuttujakin tutumpia, päivän antiin mahtui myös monta kiinnostavaa kirjaa, jotka eivät ole Huun työpöydälle lainkaan ennättäneet. Näistä herkkupaloista maistiaisia myöhemmin Lastenkirjahyllyssä.

Ja erityisen hykerryttävää oli kuulla paljon lukevien kirjastonhoitajien kriittisiä näkemyksiä monista kirjoista. Matti Karjalainen ei empinyt sanoa ääneen, että hänen mielestään Sarah Nathanin Taikuutta ilmassa- ja Hullunmylly –teoksia (Sanoma Magazine) ei todellakaan ole tarvis hankkia kirjastoihin, vaikka lapset niitä kuinka sinne hankittavaksi hinkuisivatkin. Karjalaisen mielestä lapselle voi olla parempi vaikka niiden lukemisen sijaan kivittää ikkunoita hajalle!

Menovinkkejä: Kaupungin kaunein lyyli & kumppanit, Kirjakori ja Eduard Uspenski...

Alkavan kevään merkki: monta mielenkiintoista lasten- ja nuortenkirjallisuuteen liittyvää tapahtumaa Tampereella ja Helsingissä.

Suomen Nuorisokirjailijat ry pyyhkii pölyä vanhoista lasten- ja nuortenkirjaklassikoista.
 Alkukevään kirjailijailloissa Topelius- ja Arvid Lydecken –palkinnon voittajat palaavat teoksiinsa ja muistelevat muun muassa sitä, mistä kirjojen ideat tulivat, olisivatko teokset yhä ajankohtaisia ja muuttaisivatko kirjailijat nyt teoksistaan jotain.

Nuorisokirjailijat ry:n, Villa Kivi säätiön ja Lukukeskuksen kaikille avoimet kirjailijaillat järjestetään maalis- ja huhtikuussa kirjailijatalo Villa Kivessä, os. Linnunlauluntie 7, Helsinki.

To 3.3.2011 klo 18-20 
Leena Erkkilä, Uolevi Nojonen ja Jukka Parkkinen. 
Haastattelijana nuortenkirjailija Terhi Rannela.

Leena Erkkilä ja Ulla Vaajakallio saivat Arvid Lydecken -palkinnon teoksestaan Satakieli, Marian lintu vuonna 1980.
 Uolevi Nojonen sai Topelius-palkinnot kahdesti teoksistaan Askeetti ei saa komplekseja (1972) ja Pallo sukassa (1988).
Jukka Parkkinen palkittiin Topeliuksella teoksestaan Kaupungin kaunein lyyli vuonna 1986.

To 7.4.2011 klo 18-20
 Tuula Kallioniemi, Leena Laulajainen ja Ritva Toivola. 
Haastattelijana lasten- ja nuortenkirjailija Raili Mikkanen.

Tuula Kallioniemen Toivoton tapaus? sai Topelius-palkinnon vuonna 1978.
 Leena Laulajainen on saanut Arvid Lydecken -palkinnon kahdesti teoksistaan Loikkeliinin matka lumen maahan (1986) ja Yksisarvinen ja sadepuu (1992)
 ja Ritva Toivolan kertomuskokoelma Kummitusjuna sai Topeliuksen vuonna 2004.





Lastenkirjainstituutin kahdestoista Kirjakori järjestetään Tampereella Vanhan kirjastotalon musiikkisalissa (Keskustori 4) perjantaina 1.4.2011 alkaen kello 10.

Asiantuntijat esittelevät koti- ja ulkomaisia lasten- ja nuortenkirjoja eri näkökulmista. Kirjakoriin liittyy yli tuhannen teoksen näyttely, joka on esillä Lastenkirjainstituutissa 13.5. saakka.

Osallistumismaksu (sisältää kahvin) on 35 euroa, Lastenkirjainstituutin kannatusyhdistyksen jäsenille ja opiskelijoille 25 euroa. Paikkoja on rajoitetusti: sitovat ilmoittautumiset perjantaihin 18.3.2010 mennessä Lastenkirjainstituutin uusilla verkkosivuilla olevan ilmoittautumislomakkeen kautta tai sähköpostitse info(at)lastenkirjainstituutti.fi tai puhelimitse (03) 3141 8400.

Ohjelma:

9.30–10.00 Rekisteröityminen paikan päällä
10.00–10.05 Toiminnanjohtaja Maria Ihosen tervetuliaissanat
10.05–10.30 Vuosi 2010 tilastoina
10.30–11.00 Kotoa ja kaukaa, lastenkirjoja, kriitikko Kaisa Neimala
11.00–11.30 Kuvakirjat ja kuvitukset taiteilijan silmin keramiikkataitelija Heini Riitahuhta
11.30–12.30 Lounastauko
12.30–13.00 Lastenkirjallisuus kaupallisena ilmiönä, kirjakauppias Iida Siimes
13.00–13.30 Maailmojen välisiä kissoja ja muuta kummaa, kirjailija Jukka Laajarinne
13.30–14.00 Kahvitauko
14.00–14.30 Toimintaa vai etsintää? Kotimainen nuortenkirjallisuus, kirjallisuudentutkija Maria Ihonen
14.30–15.00 Tytöt muutoksessa: ulkomaisen nuortenkirjallisuuden painotuksia, kirjailija ja kirjallisuudentutkija Myry Voipio
15.00–15.30 Keskustelua ja siirtyminen näyttelyyn Näyttelyyn tutustuminen ja seurustelua Lastenkirjainstituutissa

Kirjakori 2010 -näyttelyn kirjat ovat esillä instituutin kirjastossa 4.4.–13.5.2011. Kirjoihin voi tutustua vapaasti aukioloaikoina maanantaisin klo 10–18 ja tiistaista perjantaihin klo 10–15. Ryhmien toivotaan sopivan tulostaan etukäteen.

Tampereen kaupunginkirjaston 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi venäläinen lastenkirjailija Eduard Uspenski vierailee Tampereella pääkirjasto Metsossa 16. huhtikuuta. Vierailun kunniaksi nukketeatteri Nirunaru valmistaa yhden Uspenskin tarinoista teatteriesitykseksi.

Elämä on tässä ja nyt

Lauren Oliver: Kuin viimeistä päivää. Suomentanut Tero Valkonen. 412 sivua. WSOY 2010. Päällyksen typografia Kirsi Kujansuu.














Elämän ja kuoleman kaltevalla rajapinnalla viihdytään vampyyrifantasioiden lisäksi entistä useammin myös muissa nuortenromaaneissa.

Gayle Formanin Jos vielä jään (WSOY 2009) kertoo 17-vuotiaasta Miasta, joka herää auto-onnettomuuspaikalta ja huomaa seuraavansa tapahtumia ulkopuolisena, turtana ja näkymättömänä. Saman aiheen inhorealistisempi ja sävyltään tummaakin tummempi variointi löytyy myös Mats Wahlin Näkymättömästä (Otava 2005), joka kertoo skinien uhriksi joutuneen 16-vuotiaan Hilmerin haamuelämästä kotona ja koulussa.

Hannu Hirvosen Tuonenkehrääjät (Tammi 2010) sysää auto-onnettomuudessa päähenkilön, 12-vuotiaan Mii-tytön, kuoleman ja elämän rajatilaan. Siiri Enorannan Nukkuu lapsi viallinen (Robustos 2010) kertoo 1940-luvulle sodanjälkeiselle maaseudulle sijoittuvan tarinan noin kymmenvuotiaasta Soniasta, joka sairastuu keuhkotautiin ja enkeli istuu jo hänen vuoteensa vierellä…

Yhdysvaltalaisen Lauren Olivierin esikoisromaani Kuin viimeistä päivää hyödyntää monista elokuvistakin nykyisin tuttua ns. aikaluuppi-ideaa, jossa päähenkilö joutuu kokemaan samat tapahtumat useasti (esim. Harold Ramisin komediassa Päiväni murmelina, 1993).

17-vuotias Samantha Kingston kuuluu koulun suosituimpiin oppilaisiin, jos suosiota mitataan ulkonäöllä, sosiaalisella statuksella ja kaveripiirillä. Sam valmistautuu bileisiin, joissa hänen on tarkoitus vihdoinkin päästä neitsyydestään pitkäaikaisen poikaystävänsä Robin myötävaikutuksella. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan ja illan päätteeksi Sam joutuu vakavaan auto-onnettomuuteen.

Sam elää - tahtoen tai tahtomattaan - viimeisen elinpäivänsä vielä kuudesti – hieman poikkeavin painotuksin. Hän korjaa hapertuneet välit kotiväkeensä, erityisesti äitiin ja pikkusiskoon, yrittää hyvittää koulukiusaamisen jälkiä ja pelastaa yhden oppilaan itsemurhan. Ennen muuta Sam herkistyy tarkkailemaan lähipiiriään uusin, paremmin näkevin silmin ja kuuntelee sydämensä ääntä:

… tämä on uuden alun ensimmäinen päivä. Tästä lähtien toimin oikein. Minusta tulee eri ihminen, hyvä ihminen. Minusta tulee ihminen jota muistellaan hyvällä, ei ainoastaan muistella. Olen toistellut sitä toistelemasta päästyäni, ja ajatus antaa minulle voimaa, jotain mistä voi pitää kiinni, turvaa.

Ennalta-arvattava toisteinen rakenne sai välillä empimään, jätänkö kirjan kesken. Samin vähittäinen muodonmuutos pissis-tytöstä vastuunsa kantavaksi ja ystäviään kunnioittavaksi humaanisuuden kiiltokuvaksi ei kaikin puolin vakuuta, mutta romaanissa on hetkensä. Nuoria lukijoita arvattavasti kiinnostaa amerikkalaisen high school -elämän eksotiikka Cupido-päivineen ja autoajeluineen.

Kuin viimeistä päivää on taas hyvä todiste kirjailijoiden kekseliäisyydestä varioida nuortenromaaneissa jo kliseytynyttä kehityskertomuksen ideaa.

Omena putoaa joskus kauas puusta

Leevi Lemmetty & Jukka Lemmetty: Isän poika. Lasten Keskus 2010. 28sivua. Taitto Leevi Lemmetty.









Toisinaan jokin teema tai miljöö ei jätä tekijäänsä rauhaan, ja aihetta on työstettävä vielä uudelleen.

Isä ja poika, Jukka ja Leevi Lemmetty, ovat tehneet kuvakirjan vanhempien epärealistisista odotuksista lapsiaan kohtaan. Aihe on mitä ajankohtaisin tänä nykyisenä tulosvastuullisuuden ja tehokkuuden aikana, jolloin kasvattajat usein kadottavat suhteellisuudentajunsa sen suhteen, mitä voivat perillisiltään kohtuudella vaatia. Liikoja alleviivaamatta kirja työstää myös suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden kunnioituksen periaatteita.

Isän poika –kuvakirjassa on omintakeinen ja viehättävä miljöö: tapahtumat sijoittuvat lelukaupasta löytyvän flyygelin jalassa olevaan hiiriperheen kotiin. Lapset tunnetusti rakastavat tällaisia miniatyyrimaailmoita ja tapa, jolla kuvitus ”avaa” hiiriperheen pesän, on hurmaava:



Nykyisin pianonvirittäjänä työskentelevä isähiiri on ollut nuoruudessaan maineikas nyrkkeilysankari. Isä toivoo poikansa seuraavan hänen jälkiään, mutta pojalla onkin omat haaveensa: se haluaa balettitanssijaksi ja harjoittelee uutterasti.



Isän on vaikea peittää pettymystään. Kunnes hiiripoika näyttääkin taitonsa ja pelastaa isän varmalta kuolemalta kissan rontin vaaniessa isähiirtä. Poika tekee ”tyrmäävän debyytin” ja isä oivaltaa vihdoin, että pojan on aika toteuttaa unelmiaan.

Kirjan ansio on sen maltissa kiteyttää tarina 14:ään aukeamaan: Leevi Lemmetty on tikistänyt tekstin vain olennaiseen ja isän ja pojan yhdessä toteuttama kuvitus kertoo paljon lisää: nyansseja, tunnetiloja, tihentyvää jännitystä.

Nykyisin monissa kotimaisissa kuvakirjoissa on järkiään aivan liikaa tekstiä. Rouva Huu on kuullut päiväkotien työntekijöiltä, että esikouluikäistenkään keskittymiskyky ei enää riitä moniin perinteisiin kuvakirjoihin.



Kuvakirja perustuu lyhytanimaatioelokuvaan, joka on osa laajempaa kansainvälistä hanketta ja liittyy vuonna 2010 vietettyyn säveltäjä Frederic Chopinin 200-vuotisjuhlavuoteen. Animaatio esitetään TV 2:lla pääsiäisenä 2011. Kuvakirjasta on tehty myös iPad –versio.


Nyrkkeilyteema ja hiirihahmot olivat esillä jo Lemmetyn ja Hannele Huovin kuvakirjassa Miinalan Veikon nyrkkeilykoulu (Tammi 2008). Se pohjautui Lemmetyn omiin lapsuusmuistoihin, ja Hannele Huovi on korvakuulolta kirjoittanut muistot tarinaksi.

Miinalan Veikon nyrkkeilykoulu herätti ilmestyessään hämmennystä: väkivallan kulttuurin työstäminen lastenkirjassa koettiin vieraaksi ja araksi aiheeksi. Toisaalta koulujen opettajat olivat kirjasta innoissaan: kirjan tarinan kautta pääsee helposti keskustelemaan tappelemisesta, urheilun ja muun elämän väkivallasta tai reilun pelin säännöistä.



Vanhemman ja lapsen odotusten ja haaveiden ristiriitoja käsitellään myös näissä kuvakirjoissa:

Max Bolliger & Michael Grejniec: Aukusti ja trumpetti. Kustannus-Mäkelä 1989.
Janosch: Leijonanhammas ja Silkkitassu. WSOY 1984.
Sinikka ja Tiina Nopola: Rauhallinen Erkki. Tammi 2001; Rauhallinen Erkki harrastaa. Tammi 2010.
Piotr Wilkon & Jozef Wilkon: Oli kerran kissaperhe. Lasten Keskus 1989.

Pikku tiikeri ja pikku karhu ystävyyden ytimessä

Janosch: Hyvää päivää, pikku possu. Kertomus siitä, kuinka pikku tiikeri eräänä päivänä ei palannutkaan kotiin. Suomentanut Riitta Mäyrälä. 48 sivua. WSOY 1987.

Janosch: Panama-kirja. Pikku karhun ja pikku tiikerin seikkailuja. (sis. teokset Oi ihana Panama, Aarretta etsimässä, Postia tiikerille). Suomentanut Riitta Mäyrälä. 140 sivua. WSOY 1988.

Janosch: Suuri Panama-kirja (sis. Panama-kirjan lisäksi teokset Tule terveeksi, pikku possu, Hyvää päivää, pikku possu ja Pikku tiikerin jymyjuhlat). Suomentanut Riitta Mäyrälä. 282 sivua. WSOY 2004.




Lastenkirjoissa ystävyys tuppaa olemaan sokerikuorrutettua yhdessä olon auvoa, jossa vastakohdatkin täydentävät aina luontevasti toisiaan.

Puolassa syntyneen ja sittemmin saksalaistuneen Janoschin (oik. Horst Eckert, s. 1931) lastenkirjoissa ystävyyttä kuvataan sitä vastoin särmikkäästi ja rempseästi.

Pikku tiikeri ja pikku karhu eivät ole mitään järjen jättiläisiä, mutta ehkä juuri siksi ne osaavat toimia monessa kiperässä pulmatilanteessa vaistonsa ja sydämen viisauden johdattamina. Tutut rutiinit ja keskinäinen työnjako ovat niille sopusoinnun ja yhteiselämän edellytyksiä.



Hyvää päivää, pikku possu on luettavissa parisuhdeoppaana. Tiikerin ja karhun paratiisimaiseen onnelaan luikertelee käärme vaaleanpunaisen possun muodossa. Vaikutteille altis ja laiskotteluun taipuvainen pikku tiikeri joutuu kevytkenkäisen pikku possun pauloihin ja unohtaa tyystin karhun sille antamat kotiaskareet.

Panama-kirjassa ystävykset lähtevät etsimään onnea, jonka uskovat löytävänsä Panamasta. Joessa ajelehtiva banaanilaatikko, jossa lukee Panama, vertautuu karhun ja tiikerin ajatuksissa unelmiin. Ystävykset kiertävät matkallaan tietämättään kehää ja päätyvät takaisin omaan matalaan kotitaloonsa. Mutta kuten tunnettua, matkailu avartaa ajattelua, ja niine hyvineen ne asettuvat aloilleen ja uskovat olevansa unelmiensa maassa, Panamassa.

Mutta eteenpäin elävän mieli. Aarretta etsimässä -tarinassa ne saavat taas kylläkseen joutenolosta ja lähtevät etsimään onnea maailmalta. Karutkaan kokemukset eivät tätä kaksikkoa lannista, ja taas ne palaavat viisastuneina takaisin kotiinsa.

Postia tiikerille -tarinassa ne vahvistavat keskinäistä yhteen kuuluvuuden tunnettaan myös päivän mittaan joutuessaan arkisten askareiden toimittamisen takia etäälle toisistaan. Tiikeri ja karhu kehittelevät metsän eläinten suosiollisella avustuksella postilaitoksen ja asennuttavat myös maan alaiset kaapelit puhelinverkostoa varten.

Janoschin lastenkirjojen lumo perustuu letkeään kerrontaan ja ilmeikkääseen kuvitukseen. Kertoja kommentoi näiden kahden sankarin edesottamuksia heltymyksen ja huolenpidon äänenpainoilla. Tiikerin ja karhun sukupuolta ei ole tarinoissa napitettu kiinni. Ne vetävät usein perässään jotain itselleen rakasta lelua ja vertautuvat näin lapsiin.

Janoschin lastenkirjoissa ei havitella maallista mammonaa ja pidetään toiminnallisia elämyksiä ja yhdessäoloa rahaa tärkeämpänä. Niinpä hänen lastenkirjansa agitoivat parahultaisesti juuri nyt niin muodikasta hidastamisen filosofiaa ja slow life -elämäntapaa, jossa vähemmän on enemmän.

Lisää uusintapainoksia tiikerin ja karhun seikkailuista, kiitos!

Nuoruus on olotila, jossa voi myös viihtyä

Salla Simukka: Ylivalotus. 150 s. WSOY 2011.









Salla Simukan Tapio ja Moona –sarja on edennyt viidenteen osaansa.

Suren jo etukäteen sitä, että sarja on vääjäämättä etenemässä päätökseensä. Tapion ja Moonan vivahteikkaisiin persooniin on ennättänyt sarjan mittaan kiintyä ja heidät tekisi mieli tavata joskus ihan oikeassakin elämässä: niin todenmakuisia Simukan luomat hahmot ovat.

Simukka kuvaa aikuistuvien nuorten elämän kipupisteitä ja tuikitavallista perusarkea ilman suurta draamaa tai itsetarkoituksellisen rankkoja aiheita. Tällaisia lukijan omille pohdinnoille tilaa jättäviä, oman elämän puntarointiin ja eettisiin kysymyksenasetteluihin yllyttäviä nuortenromaaneja ei meillä totta tosiaan ilmesty ruuhkaksi asti.

Moona käy ilmaisutaitopainotteisen lukion viimeistä vuotta ja valmistautuu ylioppilaskirjoituksiin. Tapio aloittaa samassa koulussa. Moona on jännittänyt, kuinka heidän ystävyytensä voi jatkua koulun käytävillä, kun erilaiset ihmissuhdeverkostot ja muuttuneet elämäntilanteet vaativat osansa. Huoli osoittautuu kuitenkin turhaksi. Sosiaalisesti aiemmin melko estoinen Tapio näyttääkin olevan entistä paremmin sinut itsensä kanssa.

Moonan hyvä ystävä Maija palaa yllättäen Venäjältä hyväntekeväisyystyöstä takaisin koulunpenkille. Tyttöporukka suhtautuu hieman empien Maijan uskonnolliseen heräämiseen. Maijan olemukseen tullut uusi tyyneys hämmentää erityisesti Moonaa, joka on aina kokenut Maijan sielunsiskokseen. Moona pohtii myös omaa suhdettaan uskoon.

Ylivalotuksen keskiössä on kuitenkin Moona ja hänen parisuhdetempoilunsa. Leo on varattu Sirjelle, mutta tuntuu, että kaikki ei ole loksahtanut heidänkään välillään vielä lopullisesti paikoilleen. Moona opettelee kuuntelemaan sydämensä ääntä ja vapauttaa itsestään myös aivan uusia voimavaroja, jotka arvatenkin auttavat häntä tekemään pian päätöksiä myös tulevan ammatinvalinnan suhteen.

Sivujuonteena kulkee Moonan äidin ja tämän miesystävän suhteen kehittyminen, uusperheen arjen monet vivahteet ja aivan uudenlaisten perheenvälisten kiintymyssuhteiden syntyminen.

Ovelasti Simukka koukuttaa lukijaa perustekstin lomaan liitetyissä kursiivilla painetuissa osuuksissa, joissa paljastetaan tulevia tapahtumia pieninä siivuina.

Ylivalotuksen lukemisen jälkeen katsoin aivan uusin ja ymmärtävimmin silmin omia teinejäni – kuinka monenlaisten odotusten ja suoritusten ja tunteiden ristipaineissa nykynuoret joutuvat omia tulevaisuuden visioitaan sommittelemaan.

Perhesuhteiden kuvauksessa Simukka ei sorru realistisessa nuortenkirjallisuudessa juuri nyt niin tyypillisiin ylilyönteihin ja tekotaiteelliseen raflaavuuteen, ja niinpä sarjaa tekee mieli suositella myös murrosikäisten nuorten vanhemmille

sitten kun on kuollut

Bo Carpelan: Taivaan maalari. Runoja pienille ja suurille. Kuvittanut Hannu Taina. Suomentanut ja toimittanut Kaarina Helakisa. 102 s. Otava 1990.













Eilen edesmennyt Bo Carpelan teki merkittävän uran paitsi aikuistenkirjailijana – prosaistina, lyyrikkona ja kääntäjänä – niin myös lastenkirjailijana.

Lastenromaaneissaan hän kuvasi herkkiä poikia, jotka tarkkailivat ympäristöään virkein ja ihmettelevin silmin. Anders, Johan ja tämän kehitysvammainen ystävä Marvin sekä Julius Blom filosofoivat elämän ilmiöitä myös luontevasti yhdessä aikuisten kanssa. Carpelanin lastenromaaneissa on vahvasti humaani pohjavire. Hän oli yksi ensimmäisistä suvaitsevaisuuden teemoja ilman teennäistä alleviivausta käsittelevistä lastenkirjailijoistamme.

Carpelan uudisti myös lastenlyriikkaa 1980-luvun lopulla, jolloin tämä lastenkirjallisuuden alalaji ei ollut liiemmin muodissa. Kaarina Helakisa toimitti ja suomensi Carpelanin kahdesta runokirjasta Poesi… Poeså… Dikter för stora och små (1982) ja Måla himlen. Vers för små och stora (1988) kokoelman Taivaan maalari. Runoja pienille ja suurille. Kuten alaotsikotkin kertovat, Carpelan ei halunnut vetää selkeää rajaa aikuisten- ja lastenlyriikan välille.

Taivaan maalarin loppusoinnullisten ja vapaata mittaa olevien runojen aiheet vaihtelevat itsetutkiskelusta luonnon ilmiöihin, vuodenaikojen vaihteluineen sekä lapsen ja vanhemman arjen kuvauksiin ja perinteisiin eläinrunoihin ja lastenloruihin.

Carpelan herättelee lasta ihmettelemään kanssaan paitsi elämää niin myös kuolemaa esimerkiksi runoissa "Poissa" ja "Sitten".

Sitten
kun on kuollut
ei näe mitään
ei ajattele mitään
on vain
valoa ja ilmaa
johon ei voi tarttua, joka
on vain
kuin ruohistossa kaste
sitten
kun on kuollut.

Ruotsi tutuksi lintuperspektiivistä

Selma Lagerlöf: Peukaloisen retket. Ensi-ilta ja Euroopan kantaesitys Tampereen teaterissa marraskuussa 2010. Sovitus Naomi Iizuka. Suomennos Mikko Viherjuuri. Ohjaus John Blondell. Lavastus Marjatta Kuivasto. Rooleissa: Arttu Ratinen (Peukaloinen) ja Markku Eskelinen (Martti-hanhi) sekä
Inkeri Mertanen, Aliisa Pulkkinen, Jannastiina Hakala, Markku Thure, Ville Majamaa, Aaro Wichmann ja Kirsimarja Järvinen. Esityksen kesto 1,30 h. Suositellaan yli 5-vuotiaille.

Selma Lagerlöf: Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lyhennetty lasten painos. Kuvittanut Maija Karma. Suomentanut Juhani Aho. 299 sivua. WSOY 1958. 12. painos 1995.

Selma Lagerlöf: Nils Holgerssonin ihmeelinen matka. Kuvittanut Lars Klinting. Tage ja Kathrine Aurellin lyhentämä laitos. Suomentanut Päivö Taubert. 89 sivua. WSOY 1989. 4. painos 2000.



Rouva Huu oli eilen teatterissa.

Tampereen Teatterissa on viime marraskuusta lähtien esitetty Selma Lagerlöfin (1858–1940) lastenkirjaklassikkoa Peukaloisen retket. Sovituksen on tehnyt vuonna 1906–1907 alun perin ilmestyneestä lasten saturomaanista Nils Holgerssons underbara resa genom Sverige yhdysvaltalainen näytelmäkirjailija Naomi Izuka. Tampereen teatterin sovitus on samalla Euroopan kantaesitys.

Ruotsalaisilta koululaisilta puuttui hyvä maantiedon tunneilla käytettävä lukukirja ja sellainen tilattiin jo aikuistenkirjailijana meritoituneelta Lagerlöfiltä. Hän sai idean eläinten keskeiseen asemaan Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta.

Näin syntyi tarina kurittomasta Nils-pojasta, jonka kotihaltija taikoo peukaloiseksi tämän eläimiä kohtaan osoittaman julmuuden ja yleisen piittaamattomuuden vuoksi. Nils lähtee hanhilauman mukana kohti Lappia ja tutustuu laajaan maahansa lintuperspektiivistä. Vaiherikkaan ja jännittävän matkan aikana Nils oppii paljon elämästä ja itsestään. Kotiin palaa varttunut, viisastunut ja eläimiä kunnioittava poika. Lagerlöfin saturomaani oli aikaansa edellä yhdistäessään jouhevasti faktaa ja fiktiota toisiinsa.

Juhani Ahon suomennos ilmestyi samanaikaisesti ruotsalaisen alkuteoksen kanssa vuosina 1906 ja 1907–1908. Tiettävästi Aho teki suomennoksen suoraan kirjailijan hänelle toimittamasta käsikirjoituksesta. Lagerlöf teki käsikirjoitukseen sittemmin vielä muutamia korjauksia, erityisesti kolmanteen lukuun, mutta Ahon alkuperäinen suomennos oli voimassa aina vuoteen 1958 asti, jolloin kirjasta tehtiin kustantajan lyhentämä lastenlaitos, jossa tietoainesta on hieman karsittu lapsiystävällisempään muotoon.



Maija Karman herkät tussipiirrokset antavat tarinalle viehättävän tunnelman, mutta eittämättä nykylapsille Nils Holgersson on visuaalisena hahmona tunnetumpi vuodesta 1983 Suomen televisiossa esitetyn japanilaisen 52-osaisen piirrosanimaation kautta. Siinä Nils on saanut seurakseen myös hamsterin. Animaatiosarjan tunnussävel lienee iskostunut monen suomalaisen mieleen.

Tällä erää uusin Päivö Taubertin Peukaloisen retkien suomennos on vuodelta 1989, ja se pohjaa entisestään lyhennettyyn lastenlaitokseen ja Lars Klintingin silmiä hivelevän kauniiseen neliväriseen vesivärikuvitukseen.

Tampereen Teatterin näytelmä on tehty yhteistyössä amerikkalaisen Lit Moon Theatre Companyn kanssa ja sen on ohjannut niin ikään amerikkalainen John Blondell, joka kertoo näytelmän käsiohjelmassa olevansa isänsä puolelta kaukaista sukua Lagerlöfille.


Blondellin ohjaus ja Naomi Izukan sovitus luottavat tarinan lumoon eivätkö vokottele lapsiyleisöä päälleliimatulla huumorilla tai remellyksellä. Nilsin tunteiden ristiriitaisuus tulee Arttu Ratisen roolihahmossa hyvin esille. Markku Eskelisen Martti-hanhi huokuu lujaa luottamusta ja lojaalisuutta, joka tosin hiukan rakoilee – ymmärrettävästi – sen löytäessä puolisokseen Hienohöyhenen.

Marjatta Kuivastonminimalistinen lavastus ei konstaile kokoeroilla ja jättää näin katsojan mielikuville tilaa. Näyttelijät tekevät monta eri roolisuoritusta samalla rekvisiitalla ja vaatetuksella, mutta eilinen noin 5-10-vuotiaista lapsista ja aikuisista koostuva yleisö pysyi yllättävän hyvin kärryillä roolinvaihdosten tiimellyksessä.

Valokuva: Copyright Harri Hinkka. Kuvassa Arttu Ratinen (Peukaloinen) ja Markku Eskelinen (Martti-hanhi).

Kun Maukka ja Väykkä sanomalehden perustivat

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä toimittajiana. Kuvitus Virpi Talvitie. 24 sivua. Sanomalehtien liitto 2009. Taitto Satu Salmivalli.


















Kuluvalla viikolla vietetään kouluissa Sanomalehtien liiton organisoimaa sanomalehtiviikkoa.


Sanomalehtien Liitto on kustantanut vihkosen Maukka ja Väykkä toimittajina, joka on suunnattu alakoulujen toisluokkalaisille. Siinä kirjailija Timo Parvelan ja kuvittaja Virpi Talvitien entuudestaan Maukka ja Väykkä -kirjoista (Itupiikki ja Tammi v:sta 2007) tutut eläinhahmot opettavat letkeästi, mihin sanomalehteä tarvitaan.



Maukka-kissa on tohkeissaan Kana von Gotilta kylän raitilla kuullusta onnettomuudesta, jonka uhreina oli silminnäkijöiden mukaan useampi ranskalainen ja jossa niiden ystävä Lammas Bääkkönen loukkaantui vakavasti.

Tällaisina hetkinä hän toivoi, että olisi voinut varmistaa Maukan kertomuksen jostain. Että tapahtumat olisi kirjattu kiihkottomasti ja järjestelmällisesti johonkin. Että kylässä olisi ilmestynyt…. Väykän silmät laajenivat, sen korvat heilahtivat pystyyn ja häntä jännittyi kaarelle.
- Mikä sinulle tuli? Maukka säikähti.
- Sanomalehti! Huokasi Väykkä.
- Tuliko? Missä? Ihmetteli Maukka.
- Tässä. Nyt! Sanoi Väykkä.

Lievään pomotteluun taipuvainen Väykkä patistaa Maukan ottamaan asiasta tarkempaa selkoa. Odotuksenmukaisesti Maukan haastattelu- ja valokuvauskeikka ei mene ihan Väykän suunnitelmien mukaan, mutta yhtä kaikki sen lopputulemana kylään perustetaan sanomalehti!

Kirjaa on jaettu viime vuonna kansainvälisenä lukutaitopäivänä noin 13 000:lle koululaisille lähinnä Pohjanmaalla, Keski-Suomessa ja Kaakkois-Suomessa.

Viehättävä kuriositeetti 1960-luvulta

Anna Riwkin-Brick & Elly Jannes: Elle Kari Lapin tyttö. 46 sivua. Otava 1962. 2. painos 1965.















Eilen vietettiin saamelaisten kansallispäivää.

Sen kunniaksi Lastenkirjahyllyssä esitellään 1960-lukulainen kuriositeetti – kuvatietokirja, joka lisäsi suomalaislasten tietoisuutta yhdestä kansallisesta vähemmistöstä, saamelaisista.

Elle Kari on kolmivuotias pikkutyttö, jonka kerrotaan asuvan ”kaukana Lapissa, missä voi hiihtää myöhään kevääseen ja missä aurinko paistaa koko yön.”

Kirja kertoo Elle Karin arkisista toimista. Saamelainen perinne käsitöineen, vaatetuksineen ja poroerotuksineen tulee kuvissa havainnollisesti esille. Toiminnallisen säikeen tarinaan tuo Elle Karille rakkaan Tsahpe-koiran katoaminen.



Anna Riwkin Brickin kuvista välittyy eloisa ja silottelematon Lapin lapsen arkipäivä. Kuvissa ei ole lainkaan poseerauksen tuntua, mikä lisää kuvituksen dokumentaarista arvoa.

Alkeellisia oloja ei juurikaan tekstissä äimistellä ja ainoa tyylillinen ylilyönti löytyy kohtauksesta, jossa kerrotaan kuinka ”keväisin hän muuttaa tällaiseen veikeään tupaan, joka muistuttaa sokeritoppaa. Sitä kutsutaan kodaksi. Se on tehty puunrungoista ja turpeesta. Lapsista on hauska kiipeillä sen päällä.”



Ruotsalainen Rabén & Sjögrenin kustantamo aloitti 1950-luvun lopulla maailman lasten elämää esittelevän kuvakirjasarjan, jota Astrid Lindgren toimitti työskennellessään kustantamossa lasten- ja nuortenkirjaosaston kustannustoimittajana.

Sarjassa ilmestyivät kirjat muun muassa Israelin, Etiopian, Jugoslavian ja Intian lasten arjesta. Kirjat tutustuttivat lapsia eri maiden kulttuuriin ja perinteisiin. Sarjan ulkoasuun oli kiinnitetty huomiota: jokaisen kirjan kansikuva on saanut erilaisen ornamentiikan, joka tyylittelee eri kansojen perinnekäsitöitä tai värimaailmaa.

Kirjasarja oli aikaansa edellä: 1950–60-luvulla yli kansallisuusrajojen menevä suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus olivat vielä melko tuntemattomia käsiteitä. Suomen takapajuisuudesta kertonee se seikka, että näille kirjoille ei katsottu olevan Suomessa vielä juurikaan markkinarakoa. Sarjasta on suomennettu ainoastaan Lindgrenin tekstiin ja Riwkin-Brickin kuviin perustuva suomalaispojasta kertova Matti ja kesä (1969) sekä tämä Elle Kari, Lapin tyttö.

Anna Riwkin Brick (1908-1970) on syntyjään venäjän juutalaisia. Ensimmäisen maailmansodan aikana Riwkinin perhe muutti Ruotsiin. 20-vuotiaana hän oli jo perustanut oman valokuva-ateljeen, mutta tämä aloillaan pysyttelyä vaativa työ ei häntä pitkään tyydyttänyt. Niinpä hän ryhtyi kuvittamaan ruotsalaisen Vi-aikakauslehden reportaaseja valokuvin. Tällaisella reportaasin valokuvausmatkalla hän tutustui norjalaiseen Elle Kariin ja otti hänestä lukuisia valokuvia.

Jellona suuri sai Rudolf Koivu -palkinnon

Grafia ry on myöntänyt tänään 10 000 euron suuruisen Rudolf Koivu -lasten- ja nuortenkirjakuvituspalkinnon kuvittaja Anne Vaskolle Jellona Suuri -kirjan kuvituksesta (WSOY 2010). Kirjan graafinen suunnittelija on Erika Kallasmaa ja valokuvat on ottanut Jaakko Vasko.

Grafia ry jakaa Rudolf Koivu -palkinnon joka toinen vuosi parhaasta lasten- tai nuortenkirjakuvituksesta. Suomalaisen kuvakirjallisuuden hyvästä myötätuulesta ja menestyksstä kertoo sekin, että palkinnosta kisasi tällä kertaa 116 teosta, kun edellisellä kerralla kirjoja oli mukana kilpailussa 78.

Kilpailuun lähetetyistä teoksista tuomaristo valitsi ensin yhdeksän kärjen. Yhdeksän kärkiehdokasta ovat nähtävillä Design Forumissa Helsingissä (os. Erottajankatu 7) 13. helmikuuta saakka.



Rudolf Koivu -palkinnon 2011 tuomaristoon kuuluivat kuvittaja Marika Maijala, joka sai Rudolf Koivu -palkinnon vuonna 2009, dramaturgi Laura Ruohonen, kuvittaja Christel Rönns, AD Nestori Brück ja lastentarhanopettaja Tarja Keinänen.

Tuomaristo perusteli valintaansa seuraavasti:

Anne Vaskon koskettava pieni tarina pehmoleijonasta on ehjä ja loppuun ajateltu. Oivaltava tekniikka sopii kuin nappi silmään kirjan tarinaan. Vasko on onnistunut vangitsemaan vanhoilla kangastilkuillaan juuri sen hellyttävän nuhjuisuuden, jonka löytää ainoastaan vanhoissa loppuun rakastetuissa pehmoeläimissä. Hämmästyttävän taitavasti Vasko on onnistunut luomaan vivahteita, hienovaraisia ja vaihtuvia tunnelmia kangastilkkujen melko karkealla tekniikalla. Hahmot ovat herkullisen ilmeikkäitä. Niitä tekisi mieli koskettaa. Valokuvien lievä epätarkkuus häiritsi alussa raatia mutta kuvien humoristisuus ja innovatiivinen tekotapa voitti kuitenkin tämän teknisen puutteen. Kirjan kuvitus on kankaiden kuosien myötä viehättävän retrohenkinen, kuitenkaan kompastumatta pastissien joukkohautaan.

Tekotapa vaalii ns. vanhoja arvoja, itse tehtyä ja kierrättämistä. Tarinan kaari alleviivaa Vaskon käyttämää kierrätystekniikkaa, Jellona siirtyy tarinan lopussa seuraavalle lapselle, joka kaipaa halattavaa pehmoeläintä. Kirja on sopivan lyhyt kohderyhmää ajatellen ja kirjan typografiaan kiinnitetty huomio oli raadin mielestä suuri plussa.

Anne Vasko (ent. Peltola) on syntynyt 1969 Kalajoella. Hän on valmistunut taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta muoti- ja tekstiilitaiteen osastolta vuonna 1998 ja asuu perheineen nykyisin Hyvinkäällä.

Varsinaisen ammattilaistuomariston lisäksi myös vantaalaisen Mistelin päiväkodin esikoululaiset valitsivat kilpailutöiden joukosta oman suosikkinsa. Voittajaksi nousi yhdeksän suosikkikirjan kärkijoukosta Laura Valojärven kuvittama runokuvakirja Ohjeita lohikäärmeiden kasvattajille (WSOY 2009, teksti Emilia Lehtinen).


Jellona Suuri on arvioitu Lastenkirjahyllyssä viime marraskuussa. Rouva Huu onnittelee lämpimästi Anne Vaskoa ja antaa virtuaalisen rutistuksen myös Jellonalle.

Makulointikoneen leuat hotkivat ahnaasti myös lastenkirjoja

Tämä teksti syntyi kahden Internetissä vast ikään julkaistun, kustannusmaailmaa zuumaavan näkökulman lopputulemana.

Verkkolehti Kiiltomadon tuoreessa pääkirjoituksessa WSOY:n mainospäällikkönä vuosina 1997–2007 työskennellyt Jussi Keinonen kertoo kirjamainonnan lainalaisuuksista ja toisaalla kirjailija Jukka Laajarinne mainostaa Privaattidosetti-blogissaan, kuinka hänen mainiota kertomuskokoelmaansa Ruoalla ei saa leikkiä (WSOY 2009) voi nyt ostaa WSOY:n kirjakaupasta Bulevardilta nimelliseen kolmen euron hintaan.

Rouva Huu joutui viime keväänä ensimmäisen kerran mielikuvittelemaan, miltä makulointikoneen ahnas ja ammottava kita näyttää. Toimittamaani vuonna 2004 ilmestynyttä Matka mielikuvitukseen. Lasten- ja nuortenkirjailijat kertovat teostensa taustoista –kirjaa oli jäänyt Tammen varastoon kaikista alennusmyynneistä ja muista myyntiponnisteluista huolimatta noin 500 kappaletta.

Minulle tarjottiin kirjan toimittajana mahdollisuutta lunastaa koko painos tai osa siitä kolmen euron kappalehintaan. Hankin kolme kirjaa arkistooni ja neuvottelin kustantamon kanssa että teoksessa mukana olleet kirjailijat saivat lunastaa kirjaa samaan hintaan itselleen. Loput, vajaat 400 kirjaa menivät sitten niine hyvineen makuloitaviksi.

Varastotila ei ole kustantamoille ilmaista ja pelkkä kulttuuritahto ei riitä kirjojen pitkäaikaiseen varastointiin.

Matka mielikuvitukseen -teoksessa mukana olevien kirjailijoiden kesken virisi ajatus jäljelle jääneiden makulointiin menevien teosten lahjoittamisesta esimerkiksi koulukirjastoille – onhan kyse kuitenkin lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaa ja nykypäivää valottavasta ja ajan hammasta kestävästä hakuteoksesta, jota voi käyttää vaikkapa kirjailijaesitelmien laadintaan. Mutta kustantamon ystävälliseltä johtajalta saimme kuulla, että lahjoittaminenkaan ei ole kustantamoille ilmaista ja sitä paitsi kirjalahjoitukset olisivat myös tekijänoikeuksien kannalta kyseenalaisia.

Lastenkirjahyllyssäkin taannoin arvioitu Jukka Laajarinteen Ruoalla ei saa leikkiä -kirja on anarkistinen kaiken ikäisten kirja, jota ei todennäköisesti osattu kustantamossa markkinoida kaikkein otollisimmille kohderyhmille. Kirjan salaviisaat tarinat tyydyttävät Rouva Huun otaksuman mukaan parhaiten varttuneempia nuoria ja aikuisia. Koulujen kirjallisuuskasvatuksessa tällaiset yllätykselliset tarinat ovat onnen omiaan. Rouva Huu toivookin lisää viisautta ja keinotekoisia kohderyhmärajoja ylittävää rempseyttä kustannustalojen markkinointiosastoille.

Kirsi Kunnas on puhunut avoimesti makuloinnista omien suomennostensa yhteydessä: hän on surrut sitä, että monet lastenkirjat lakkaavat kertakaikkisesti olemasta, kun niitä makuloidaan. Taiteen akateemikkona Kunnaksella on riittävästi paitsi kirjallista meriittiä niin myös arvovaltaa, ja niinpä hänen suomentamistaan lastenrunoista on koottu viime vuosina erilaisia antologioita (Tiitiäisen tuluskukkaro, 2000 ja Kuka on nähnyt tuulen. Runoja ja satuja maailmalta, WSOY 2010), joiden ansiosta aikojen saatossa makuloidut runot ovat taas uusien lapsisukupolvien nautittavina.

Makulointi taitaa olla suurelle osalle lasten- ja nuortenkirjailijoista arkipäivää, vaikka lasten- ja nuortenkirjojen painoksia on 2000-luvun mittaan jonkun verran pienennettykin. Asiasta ei kuitenkaan liiemmin puhuta.



Rouva Huun mielestä lastenkirjojen makulointiprosessin irvokkuus kiteytyy hyvin oheiseen Elsa Beskowin kuvituskuvaan kuvakirjassa Tonttulan lapset (Gummerus 1973, 8. painos 2007). Siinä vuoren peikko pelottelee Tonttulan pienokaisia, jotka pakenevat kauhuissaan pois metsästä.


Toivottavasti Jukka Laajarinteen kirja säästyy makulointikoneen ahnaalta kidalta.

Laajarinne on tosin itsekin viehtynyt koneisiin: hän on julkaissut yhdessä kuvittaja Martti Ruokosen kanssa kuvakirjan Mummon kone (WSOY 2005), jonka takakannesta on peräisin tämän blogitekstin aloituskuva.

Kirjan… ja blogien… lukemisen iloa

Lauren Child: Se on totta vieköön minun kirjani! Samu ja Salla -sarja. Teksti perustuu Bridget Hurstin ja Carol Noblen käsikirjoitukseen sekä kuvat Tiger Aspectin tuottamaan televisioanimaatioon. Suomentanut Riitta Oittinen. WSOY 2010.






Jatketaan vielä vähän eilisestä aiheesta, kirjallisuuskasvatuksesta.

Äskettäin Lastenkirjahyllyssä esiteltyä Hertan maailma -sarjaa on kiintoisaa verrata Lauren Childin kansainväliseen suursuosioon nousseeseen brittiläiseen Samu ja Salla -sarjaan. Konsepti on molemmissa animaatioissa ja sen pohjalta tuotetuissa kirjasarjoissa samankaltainen: aiheet ammentavat lapsen arkipäivästä.

Samu ja Salla -sarja kiinnostaa kuitenkin laveampaa ikäryhmää kuin Hertan maailma. Sen takaa jo päähenkilöiden erilaisuus: Samu on aikava isoveli, joka jaksaa ihmetellä pikkusiskonsa Sallan tempauksia. Salla on särmikäs pikkuneiti, joka tietää, mitä tahtoo.



Sallan lempikirja on nimeltään Koppiaisia ja kuoriaisia. Salla tahtoo lainata tämän kirjan kirjastosta kerta toisensa jälkeen eikä suostu kuulemaankaan muiden kirjojen erinomaisuudesta. Mutta eräänä päivänä Salla ei löydäkään lempikirjaansa kirjastosta tutulta paikaltaan, sillä eräs pikkutyttö on juuri lainannut sen itselleen. Salla menee pois tolaltaan. Salla EI HALUA kirjaa helikoptereista, koska sellaisessa kirjassa on liikaa melua. Salla ei myöskään halua lukea kirjaa, jossa on paljon sanoja.



Aina niin diplomaattinen ja loistavan lastenkasvattajan anturit omaava Samu keksii ehdottaa pikkusiskolleen kirjaa simpansseista. Salla lupaa vilkaista sitä. Ja eipä aikaakaan, kun tästä kirjasta on tullut Sallan uusi lempikirja!

Letkeän juonen ohessa tarjoutuu monta hyvää tilaisuutta puhua lapselle kirjaston käytöstä, lukemisharrastuksesta ja lukemisen ilosta. Lukemiskasvatuksen ei totta vieköön aina tarvitse olla ryppyotsaisen totista.

Rouva Huu samaistuu voimakkaasti Samuun: Samu yrittää luotsata pikkusiskoaan avaraksi ja uteliaaksi ja alati uusista asioista innostuvaksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden suurkuluttajaksi. Sama tavoite on myös Rouva Huun Lastenkirjahyllyllä.



Lastenkirjahylly on saanut reilun viikon aikana Beautiful Blogger –tunnustuksen Marika Laijärven Maagisen arkin, Johanna Venhon Valon talon, Johanna Hulkon ja Marjo Heiskasen Hulkko & Heiskanen -blogin sekä Seija Vilénin Kirjailijablogin kautta.

Rouva Huu on vallan äimänä ja iloissaan tällaisesta vuorovaikutuksellisuudesta.

Tunnustus edellyttää kertomaan itsestään seitsemän asiaa. Rouva Huu on avannut itseään jo aiemmin viime vuoden syyskuussa samoissa merkeissä, mutta herkeää nyt uudelleen avoimeksi, vähän eri vinkkelistä.

1. Rouva Huulla on tänä vuonna parisuhteen ja kriitikon työn juhlavuosi: molempia takana 25 vuotta.

2. Rouva Huu rakastaa yhä siippaansa ja työtään.

3. Rouva Huu aloitti tyttärensä innoittamana tänä vuonna astangajoogan. Ennen pitkää Lastenkirjahyllyssä varmasti esitellään Paula Kiurun ja Karoliina Tiilikaisen Satujoogaa. Lasten joogakirja (WSOY 2010) ja Baron Baptisten Isäni on rinkeli (Pieni Karhu 2007).

4. Rouva Huu opettelee alkuvuonna dreijaamaan. Joogassa ja dreijauksessa on kyse oikeastaan samasta asiasta: mielen tyhjentämisestä kaikesta jonnin-joutavasta ja keskittymisestä olennaiseen. Ensimmäisessä kokeilussa Huu yritti tehdä viilikulhoa, mutta savi karkasi kädestä dreijauksen aikana, ja lopputuloksena oli pikkuruinen viilikulho, joka sopisi Kultakutri ja kolme karhua –sadun pienimmälle karhulle.

5. Uusi vuosi ja uudet kujeet myös työperäisissä mielenkiinnon kohteissa: juuri nyt Rouva Huu ryhtyy tutkimaan kääntökirjojen nurinkurista, vaikeasti jäljitettävää historiaa ja suomalaisen kuvakirjallisuuden monikulttuurisuuden ilmentymiä … ja yrittää samaan aikaan keskittyä viimeistelemään pitkään työn alla olleita artikkeleita eri tahoille, jotta pääsisi iskemään kyntensä näihin uusiin, mielenkiintoisiin töihin.

Niinpä Rouva Huu samaistuu voimakkaasti Hannu Mäkelän runoon ”Tehdä yhtä työtä, toista,/ kolmatta rinnan, neljättä ajatella,/ viidettä rakastaa, kuudetta välittömästi/ haluta laittaa alulle,/ ei käsi käden,/ vaan työ/ pesee työn.”

6. Rouva Huulla on likipitäen 20 erilaista exlibristä eli kirjanomistajamerkkiä. Merkkien runsaus selittyy suurelta osin Rouva Huun isän keräilyharrastuksella.

7. Rouva Huu kuuli ensimmäistä kertaa blogeista vuonna 2005 osallistuessaan Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskuksessa Suomen Arvostelijain liiton järjestämään virtuaaliseen kriitikkokoulutukseen. Tuolloin hän ihmetteli kovasti, kuinka ihmisillä voi olla aikaa haahuilla netissä lukemassa ihmisten ajatuksia. Ja tässä ollaan nyt: nalkissa omaan blogiin ja liutaan muiden blogeja.


Beautiful blogger –tunnustukseen sisältyy toivomus pistää tunnustus kiertoon. Näitä blogeja Rouva Huu seuraa taajaan:

1. Puhti. Käsittämättömän monipuolisen ja toimeliaan kuusilapsisen turkulaisen perheen äidin kädentaitoihin ja elämän arkisten ihmeiden ällistelyyn keskittyvä blogi, josta tulee aina hyvälle tuulelle.

2. Grafomania. Kiinnostava kurkistus lasten- ja nuortenkirjailijoiden arkipäivään. Bloggaajat ovat vaihtuneet useasti sitten vuoden 2007, jolloin Grafomania perustettiin. Tällä hetkellä bloggareina ovat Kirsti Kuronen, Siri Kolu, Tapani Bagge, Anneli Kanto, Terhi Rannela ja Salla Simukka. Blogissa pohditaan paljon muun muassa lasten- ja nuortenkirjailijoiden erityisasemaan ja kirjoittamisprosessiin liittyviä asioita.

3. Hulkko & Heiskanen. Kiinnostava kurkistus vuoden 2009 esikoiskirjailijoiden, Johanna Hulkon ja Marjo Heiskasen, arkeen ja juhlaan. Näillä aloittelevilla kirjailijoilla on jalat maassa ja päät pilvissä. Blogitekstien aiheet vaihtelevat niin ikään hauskasti maan ja taivaan välillä.

4. Parnasso.fi. Kirjallisuuslehti Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen ylläpitämä aikuistenkirjallisuuden eri ilmiöihin porautuva blogi, jossa syntyy myös aika ajoin kiinnostavaa kirjallisuuspoliittista keskustelua.

Nämä kaksi lasten- ja nuortenkirjallisuussivustoa eivät varsinaisesti täytä blogien tunnusmerkkejä, mutta siitä viis.

5. Sivupiiri on nuorille suunnattu Kirjastot.fi –verkkopalvelusivuston alla toimiva nuorille suunnattu yhteisöllinen verkkopalvelu, jonka aiheena on nuortenkirjallisuus. Sivuilta löytyy sekä aikuisten kirjavinkkareiden lukuvinkkejä että nuorten itse kirjoittamia kirja-arvosteluja.

6. Okariino keskittyy Sivupiiriä nuorempien lukijoiden, alle 13-vuotiaiden lasten kirjallisuuteen. Okariino on Sivupiiriä huomattavasti toiminnallisempi: sieltä löytyy pelejä, tehtäviä ja monenlaisia täkyjä myös oman tekstin tekemiseen. Lapset tuottavat sivuille itse paljon materiaalia. Lasten- ja nuortenkirjojen lisäksi Okariino innostaa myös muiden medioiden (elokuvat, sarjakuvat, lehdet, pelit, Internet) pariin lukemaan, kirjoittamaan, hakemaan tietoa ja käyttämään kirjaston palveluja. Okariinon sivuja toimitetaan ja valvotaan säännöllisesti. Okariino on osa Opetusministeriön rahoittamaa Lapset, media ja kirjastot –mediakasvatushanketta.

7. A pot of rose tea. Kirjailija Laura Honkasalon blogi, joka valitettavasti on vuoden taitteessa jo lopettanut toimintansa mutta on edelleen luettavissa. Blogissa yhdistyivät kädentaidot, kierrätys, free lancer –kirjoittajan työn ja arjen yhteensovittaminen ja lapsiperheen sattumukset. Kirjapajalta ilmestyy tänä keväänä Honkasalon kädentaitoharrastuksesta kertova kirja Kotikutoista. Itsetekemisen ihanuudesta.