Tunnelmaltaan vangitseva kuvakirja lähimmäisenrakkaudesta

Triinu Laan & Marja-Liisa Plats: Luuranko-Juhanin loppuelämä. Suomentanut Heli Laaksonen. 64 sivua. WSOY 20026.

Käännettyjen kuvakirjojen valikoima on Suomessa kaventunut koko 2000-luvun ajan. 

Enää ei pidetä tärkeänä seuloa käännöskirjoihin edustavia, kiinnostavia, korkeatasoisia tai omasta kotoperäisestä tarjonnasta olennaisesti poikkeavia teoksia. 
 
Isot yleiskustantamot keskittyvät entistä hanakammin tarkasti brändättyihin kuvakirjasarjoihin. 

Monen hahmon varaan rakennetun kuvakirjasarjan vetoapuna ovat myös muut mediat (lastenohjelmat, mobiilipelit, animaatiot, elokuvat). 

Hyviä esimerkkejä vaikkapa Ryhmä Hau- ja Metsämarja Aittokosken Pikkuli-sarjat. 
 
WSOY perusti pari vuotta sitten uuden sarjan, jossa julkaistaan palkittua lasten- ja nuortenkirjallisuutta maailmalta. 

Sarjassa on julkaistu jo kuusi teosta, joista kolme kuvakirjaa, yksi sarjakuva ja kaksi nuortenkirjaa.
 
Olen jo useaan otteeseen kiinnittänyt Lastenkirjahyllyssäkin huomiota siihen, että virolaisessa lastenkirjallisuudessa on aivan erityinen viisto huumori, jonka kaikki vivahteet eivät välttämättä edes avaudu muunkielisille lukijoille.
 
Triinu Laanin ja Marja-Liisa Platsin kuvakirja Luuranko-Juhanin loppuelämä on jälleen hyvä todiste virolaisen lastenkirjallisuuden ominaislaadusta.
 
Jo kuvakirjan kansi hätkähdyttää. 

Pitkä työura koulussa anatomian havaintovälineenä tulee päätökseensä.
Marja-Liisa Platsin kuvitusta Triinu Laanin tekstiin kuvakirjassa 
Luuranko-Juhanin loppuelämä (WSOY 2026).

Vaaleanpunaista, yliviivaustusseista tuttua sähäkkää yhtenäistä taustaväriä vasten on kuvattu groteski luuranko, jossa kiipeilee lukuisia kotiloita. 

Luurangon voi tulkita hymyilevän hampaat yhteen puristettuina. Sympaattinen vaikutelma syntyy luurangon tervehdykseen nostetusta kädestä.
 

Tarinan alkuasetelma on absurdi ja jopa makaaberi, mutta se synnyttää silti lukijassa oitis halun samastua luurangon tuntoihin.
 
Luuranko, jolla ei vielä kirjan alussa ole nimeä, on tehnyt pitkän uran koulun anatomian tuntien havaintovälineenä. 

Ajan myötä ja vanhemmiten se – tai hän – kuitenkin uupuu isossa koulussa: 
 

Hän vanheni, hajosi monesta kohtaa, eikä tahtonut enää työskennellä luurankona. Hänen suurin haaveensa oli päästä eläkkeellä olevaksi luurangoksi. 

 

Juhani karkottaa myös mummon ja papan pihapiiriin
tunkeutuneet rosvot. Marja-Liisa Platsin kuvitusta Triinu Laanin

 tekstiin kuvakirjassa Luuranko-Juhanin loppuelämä
(WSOY 2026).

Luurangon onneksi eräs koulun opettajista keksii soittaa tutulleen, vanhalle papalle, joka ottaa mieluusti ”luu-ukon” kotiinsa eläkepäiviä viettämään.
 
Kuvakirja koostuu lyhyistä, erikseen nimetyistä luvuista, joissa seurataan Juhaniksi nimetyn luurangon kotiutumista papan ja mamman maatilalle. Miltaltaan kuvakirja on puolet tavanomaista kuvakirjaa  pidempi, 64 sivua. 

Vanhukset ottavat luurangon avosylin ja empimättä osaksi pienperhettään. 

Pappa antaa sille jopa vanhan juhlapukunsa, jonka rinnuksissa on kaksi kunniamerkkiä. Niistä toinen on saatu ahkerasta verenluovutuksesta ja toinen taitavasta traktorilla ajamisesta.
 
Vaikka Juhani ei mitään puhukaan, se toimii silti eri tavoin mamman ja papan terapeuttina ja koulii myös lapsenlapsia voittamaan esimerkiksi pimeänpelkoaan. 

Juhani pääsee myös savusaunaan ja vilvoittelee muun väen kanssa lumihangessa. 

Juhanin tekemä lumienkeli on kaikkien mielestä kaunein! 
 
Papalla on haave, että hän voisi kuollessaan päästä samaan arkkuun Juhanin kanssa. 

Mummo ei tyrmää ajatusta, mutta sitten käykin yllättäen niin, että mummo kuolee ensin: 
 

Suru hellittää pikkuhiljaa, mutta papan ei tee mieli enää puuhailla kesäkeittiössä. Hän muuttaa Juhanin paikan lopullisesti sisätiloihin. Kun lehmukset alkavat kukoistaa, pappa tajuaa, että enää ei ole mammaa keräämässä hänelle puista kukkia. Hänen pitää kerätä ne itse. 

Lehmuksenkukkia on paljon, ja pappa levittelee niitä uuninpankon päälle kuivumaan. Hän keittää tuoreista lehmuksenkukista kannullisen teetä ja juo sitä Juhanin kanssa kesäkeittiössä. Lehmustee maistuu pehmeältä kuin mamman kanssa yhdessä vietetty elämä.

"Lehmuspehmusteet", keksii pappa, ja se kuulostaa aivan taikasanalta. Hänestä tuntuu, että niin kauan, kuin se sana on olemassa ja joku vielä osaa sen lausua, kaikki on hyvin. "Lehmuspehmusteet", toistaa Juhanikin.

 

Hyvästit mummolle. Marja-Liisa Platsin kuvitusta Triinu
Laanin  tekstiin kuvakirjassa Luuranko-Juhanin loppuelämä
(WSOY 2026).

 
Triinu Laanin salaviisas tarina kertoo elämänkierrosta, pitkästä parisuhteesta ja lähimmäisenrakkaudesta tavalla, joka puhuttelee samanaikaisesti eri sukupolvia. 

Marja-Liisa Platsin harmaan lukuisia sävyrekistereitä tavoittava ja taidokas  lyijykynäkuvitus myötäilee tarinaa, mutta vaaleanpunainen tehosteväri toimii erityisen säväyttävästi.  

Tulkintani mukaan sen tarkoituksena on lempeästi hiukan tuupata lukijan ja katsojan ajatuksia absurdiin lempeyteen.
 
Heli Laaksosen suomennoksessa hänelle tyypillinen lounaismurre pääsee esiin dialogissa.  
 
 
WSOY:n palkittua lasten- ja nuortenkirjallisuutta maailmalta -sarjassa ilmestyneet teokset vuodesta 2024:
 

Arndis Thórarinsdóttir & Hulda Sigrún Bjarnadóttir: Maailman lopun saari, suom. Marjakaisa Mathiasson, WSOY 2024 / nuortenkirja
 
Nora Dåsnes: Sydän vasta puolillaan, suom. Kati Valli, WSOY 2025 / sarjakuva
 
Blessing Musariri: Kaikki mitä kaipasimme, suom. Helene Bützow, WSOY 2025 / nuortenkirja
 
Baek Heena: Taikakaramellit, suom. Riina Vuokko ja Janne Tynkkynen, WSOY 2025 / kuvakirja
 
Iva Bezinović-Haydo & Hana Tintor: Missä on Vedran? suomentanut Boris Vidovic, WSOY 2026 / kuvakirja
 
Triinu Laan & Marja-Liisa Plats: Luuranko-Juhanin loppuelämä. Suomentanut Heli Laaksonen. WSOY 2026 /kuvakirja
 
 
 

Absurdi tarina Kaisan kengistä

Suomen lasten aapinen. Toimittanut Kaisa Hälinen. Kuvittanut Rudolf Koivu. WSOY 1951. 128 sivua. 

Eivätpä aapisten tarinat nykylasten isovanhempien kouluvuosinakaan olleet aina mitään pönäköitä opetustarinoita.

Esimerkiksi 1950-luvun Suomen lasten aapisesta löytyy nonsense-tyylinen lyhyt tavutettu tarina Kaisan uusista kengistä. Tarinan tekijää ei ole aapisessa mainittu ja se niinpä voisi olettaa sen olevan aapisen toimittajan Kaisa Hälisen tekemä. Samankaltainen tarina löytyy kuitenkin Aili Palménin toimittamasta Satumaailma -sarjan osasta Peukaloputti vuodelta 1965 ja siinä kuvatarina on kirjattu ruotsalaisen Ottilia Adelborgin nimiin!

Kaisa on ylpeä uusista kengistään ja iloinen asia siirtyy myös hänen uneensa. Unessa tosin mummo epäilee, että kengät olisivat Kaisalle alkuaankin liian pienet.

Pienessä kuvatarinassa lähdetään liikkeelle maalaispirtin idyllistä. 
Kaisan kengistä tulee lopulta jättiläiselle sopivat, ja niin Kaisa päättääkin 
muuttaa kenkään asumaan. Rudolf Koivun kuvitusta 
Suomen lasten aapiseen, WSOY 1951.

Ottilia Adelborgin versiossa on paljon vähemmän nukkekotiefektiä ja samastumispintaa Rudolf Koivun tulkintaan verrattuna. Ottilia Adelborgin omaa kuvitusta kuvatarinaan Kaisan puukengät, satuantologiaan Satumaailma: Peukaloputti, Otava 1965. 

Unessa kengät suurenevat silmissä. Niistä tulee lopulta niin isot, ettei Kaisa voi niitä enää käyttää! Niinpä hän tekee toiseen kenkään itselleen oman kodin.

Sii-nä hän öi-sin nuk-kuu. Sii-nä hän päi-vi-sin lait-taa ruo-kan-sa. Mutta erää-nä päi-vä-nä ken-kä ha-le-ta pau-kah-taa, niin et-tä Kai-sa he-rää.  

Kenkätalolle käy kehnosti ja kaikki huushollitavarat menevät mukkelis-makkelis. 
Kuvasta tulee mieleen Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa. 
Rudolf Koivun kuvitusta Suomen lasten aapiseen, WSOY 1951.

Lyhyen tarinan viehätys perustuu pitkälti Rudolf Koivun kuvitukseen. Koivun kuvat ovat Marja Salosen ja Maria Laukan Rudolf Koivu 1890–1946 -tutkimuksen (Weilin+Göös 1990) bibliografian mukaan tehty jo vuonna 1940. 

Kaisa Hälisen toimittamasta aapisesta on otettu vuoden 1951 laitoksen jälkeen monta uutta painosta. Vuotta myöhemmin Suomessa ilmestyi myös brittiläisen lastenrunouden klassikko, Hanhiemon iloinen lipas, jossa Kirsi Kunnas loruilee Kenkätalon eukosta. 

Eukko mahtuu sadan lapsensa kanssa vallan hyvin vanhaan varsikenkään, 
kuten Fjodor Rojankovskin kuvituskuvakin todistaa. Rojankovskin kuvitusta 
Hanhiemon iloiseen lippaaseen, WSOY 1952. 

4. luukku: "Jouluna voi olla vaikka outo, kunhan on mukavaa elikkä naurua"

Tuomas Kyrö & Antti Kyrö: Pukin paha päivä. 111 sivua. WSOY 2011. Graafinen suunnittelu Antti Kyrö.














Tässäkin joulukirjassa kliseet ovat kohdallaan.

Joulupukilla on identiteettikriisi, sillä hänen uskottavuutensa lahjojen alihankkijana on lasten keskuudessa pahasti vaakalaudalla:

Mutta minkä ihmeen takia minuun ei uskottaisi? Luuliko joku ihan totisesti että lahjat ostettaisiin jostain Tarjous-Liiteristä? Ja vaikka ostettaisiin, niin meidän pajastahan ne sinne toimitetaan. Minä muistaakseni keksin koko joulun ja olen melkomoisen tärkeä osa sitä. Sitä paitsi joulupuuhista saa erityisen hyvän palkan. Lasten hyvän mielen. Vaan nytpä Manu Kössilällä oli paha mieli ja sen takia minullakin.

Manu on huolissaan siitä, että jouluaattona ei lapsilla ole leikkirauhaa leikkiä kaikilla uusilla leluilla. Aikuiset vaativat lapsia joulupöytään ja joulusaunaan ja joulukirkkoon joululauluja laulamaan. Manu toivookin Joulupukin järjestävän aikuisille niin kiinnostavia lahjoja, että lapset saavat puuhailla omiaan.



Joulupukki tarttuu toimeen tonttujensa kanssa ja ryhtyy painamaan Joulusanomat-nimistä lehteä aikuisten ajanvietteeksi. Hankkeen edetessä ilmaantuu tietysti vastoinkäymisiä, mutta vastukset voitetaan.



Tuomas Kyrön velmuileva tyyli näkyy Pukin pahassa päivässä elikkä-sanan toistamisena ja pienenä filosofointina.

Nykylapsien tavaraähky ja aikuisten kaavoihin kangistuneet joulurituaalit saavat osansa, ja ihan syystä.

Pukin paha päivä on veijarihenkinen jouluhupailu, joka osunee parhaiten maaliinsa Tuomas Kyröä fanittavien aikuisten keskuudessa, vaikka ei sen lukeminen ääneen lapsillekaan pahaa tee.

Kirja on selvästi Kyrön viime vuoden myyntimenestyksen, Mielensäpahoittajan, vanavedessä tilattu täsmätuote joulumarkkinoille. Tuotekehittelyä olisi vielä voinut jalostaa lihottamalla muutoinkin jo rönsyilevää tarinaa neljälle luvulla, niin kirjasta olisi sukeutunut aikuisten kirjajoulukalenteri.

Antti Kyrön kuvituksista löytyy kosolti kielikikkailua ja ahaa-elämyksiä.

Filosofisia ruokatarinoita

Jukka Laajarinne: Ruoalla ei saa leikkiä. Kuvat Martti Ruokonen. 60 sivua. WSOY 2009.

Se, joka ei tunne entuudestaan Jukka Laajarinteen moniaalle rönsyilevää ja lukijan ajatuspiintymiä verryttelevää tuotantoa, voi hämääntyä tästä kirjasta.

Laajarinne venyttää ja vanuttaa jälleen perinteisen lastenkirjallisuuden kohderyhmää.

Jukka Laajarinne on selvästi äitynyt itsekin isäksi tulleena ihmettelemään ruoan hallitsevuutta arkisessa elämässä. Hän käsittelee ruokaa, syömistä ja ruokakulttuuria hyvin laveasti ja suvereenisti.

Ruoalla ei saa leikkiä -kokoelman tarinoiden lähtökohtana voi olla arkinen sananparsi tai tutun ilmaisun aukipurkaminen ja sillä leikitteleminen.

Kreikkalaisesta mytologiasta tuttu kaiken kosketuksellaan kullaksi muuttava kuningas Midas on Laajarinteen toisinkerronnassa muuntunut tahmakätiseksi lapseksi, joka sottaa kaiken ympärillään olevan.

Englantilainen painovoimateorian keksinyt fyysikko Isaac Newton esiintyy tyhjäpäisenä tollona, joka ei ymmärrä siirtyä pois hedelmiä syytävän puun alta.

Laajarinne ilkamoi moraalisatujen pitkällä perinteellä esimerkiksi tarinassa Susi tulee, susi tulee!, joka näyttää toteen, miksi ei ole viisasta puhua ruoka suussa.

Mies makkarana –tarinassa Sami nukahtaa lihatiskille ja päätyy Ainon leikkuulaudalle. Sami toentuu järkytyksestä ja saa puhekykynsä takaisin. Hän lupaa täyttää Ainon kolme toivomusta… ja niin Samista tulee toivomusmakkara.

Jukka Laajarinne on tehnyt pitkään yhteistyötä graafikko Martti Ruokosen kanssa. Tekijäparin radikaali kuvakirja Mummon kone (WSOY 2004) voitti muutama vuosi sitten pohjoismaisessa kuvakirjakilpailussa ensimmäisen palkinnon.

Ruokonen antaa palttua (!) pikkusievälle lastenkirjan kuvituskuvalle.

Graafinen pelkistys on paikoitellen jopa vulgaariä ja muistuttaa vauvojen ensimmäisiä katselukuvia räväköissä värivalinnoissaan ja pyöreissä muodoissaan.

Tässä kuvitusnäyte tarinasta Nallemakaronin harharetket:



En halua leimautua tosikoksi, mutta uskoisin, että Laajarinteen ja Ruokosen 16 absurdin ruokatarinan kimara olisi löytänyt paremmin kohderyhmänsä toisella kirjastoluokituksella. Lasten sijasta sen otollisin lukijakunta löytynee sanaleikkeihin ja absurdismiin viehtyneistä teineistä ja aikuisista pienten lasten vanhemmista.

WSOY on tänä syksynä julkaissut Rosa Liksomin ja design-suunnittelijana maailmallakin mainetta niittäneen Klaus Haapaniemen aikuisten samuraiseikkailun, kuvakirjan Neko. Onko Laajarinteen aiempi status lasten- ja nuortenkirjailijana tässä tapauksessa estänyt ruokakirjan luokittelua puhtaasti aikuisten herkuksi?


Meidän perheessä Laajarinteen & Ruokosen kirja kirvoitti hauskoja muistoja Voipaalan lastenkulttuurikeskuksessa Sääksmäellä todennäköisesti kesällä 1997 järjestetystä Taideteollisen korkeakoulun opiskelijoiden RUUALLA SAA LEIKKIÄ –nimisestä näyttelystä, jossa lapset pääsivät muun muassa piiloutumaan herneenpalkoon, paiskomaan toisiaan lihapullilla, tekemään jättimäisen hampurilaisen paistetulla munalla ja istumaan perunamuusiin.