Maiseman ja luonnon lukutaitokin on tärkeää

Reetta Niemelä, Karoliina Suoniemi & Sanna Pelliccioni: Ada ja kasvien kuiske. 124 sivua. Sagalund 2025.

Ada ja kasvien kuiske ilmestyi jo viime vuoden puolella, mutta olen odottanut talven kellahtamista vehreän kevään puolelle, jotta tarinallinen tietokirja virittäisi minua sopivalle taajuudelle.
 
Kirjan on kustantanut Kemiönsaaressa sijaitseva Sagalundin museo, joka on Suomen ensimmäinen ulkomuseo, perustettu vuonna 1900. 

Sagalundissa on myös puutarha ja lastenkulttuurikeskus.  
 
Kirja on esineenä tavattoman kaunis: vaaleanvihreä kluuttiselkämys ja lukumerkkinauha ohjaavat itsessään lukijaa rauhoittumaan ja nauttimaan sekä tarinan että luonnon estetiikasta.
 
Ada ja kasvien kuiske on jälleen hyvä esimerkki siitä, kuinka museot näkevät nykyisin entistä enemmän vaivaa löytääkseen museokauppoihinsa ja valtakunnalliseen levitykseen lastenkirjoja, jotka havainnollistavat kiinnostavasti oman alueen erityispiirteitä.  

Sanna Pelliccioni asettaa kauniisti aukeaman oikealla laidalla seisovat lapset
osaksi vanhaa perinnemaisemaa. Pelliccionin kuvitusta Reetta Niemelän ja Karoliina Suoniemen kirjoittamaan lastenkirjaan Ada ja kasvien kuiske (Sagalund 2025). 

Kirjahanke on toteutettu Ympäristöministeriön tuella. 

Sagalundin museo näkyy kirjassa lähinnä kuvituksessa, jossa on hyödynnetty vanhoja valokuvia. Itse tarinassa paikallisväri ei ole niin vahvasti aistittavissa. 
 
Alakouluikäinen Ada lähtee uusperheensä kanssa kesänviettoon vuokramökille. 

Jo mökin pihalla Ada tuntee outoja väristyksiä, ja pian hän jo saa yhteyden nimikaimaansa, kylällä kauan sitten asuneeseen, jo edesmenneeseen vanhaan Adaan, joka oli piikana pappilassa ja teki kyläläisille ompelutöitä. 

Tyttö huomaa myös kuulevansa pihapiirin ja lähialueen kasvien puhetta. 
 
Kirjalla ei ole vain yhtä lukukoodia: sen voi lukea jännitystä leppoisasti nostattavana mysteeriseikkailuna, mutta luonnon tutkimiseen virittynyt lapsi voi saada siitä myös sykäyksen ottaa enemmän selville omasta lähiluonnosta  ja sen arkipäiväisestä suojelusta. 

Ada löytää vanhan kasvion ja tutkii kiinnostuneena sen kasveja.
Sanna Pelliccionin kuvitusta Reetta Niemelän ja Karoliina Suoniemen
kirjoittamaan lastenkirjaan Ada ja kasvien kuiske (Sagalund 2025). 

Kasvit antavat Adalle tietoa ja välittävät myös huolensa siitä, että ihmisten toimet muodostuvat uhkaksi luonnon monimuotoisuudelle:
 

 
Äkkiä Ada ymmärtää jotain tärkeää. Sillä, että etsii ja opettelee tuntemaan kasveja, on todella suuri merkitys. Lapset voivat kertoa aikuisille ja kaikille kiinnostuneille, missä harvinaiset kasvit kasvavat. He voivat saada aikuisetkin suojelemaan niitä. Ada tuntee pulppuilevaa riemua. 

 

Lapset tekevät lähiluontoon päiväretkiä polkupyörillä.
Pelliccionin kuvitusta Reetta Niemelän ja Karoliina Suoniemen
 kirjoittamaan lastenkirjaan Ada ja kasvien kuiske (Sagalund 2025). 

Ada saa paikallisoppaikseen kaksi ikätoveriaan, Daniellen ja Marcuksen, joiden kanssa hän tekee  pieniä päiväretkiä kylän eri puolille. 
 
Reetta Niemelä, Karoliina Suoniemi ja Sanna Pelliccioni vastaavat yhdessä erilaisista tekstikokonaisuuksista. Heidän eri alojen asiantuntijuutensa  lomittuvat toisiinsa, joten keskinäistä työnjakoa ei ole valmiissa lopputuloksessa eritelty. 

 

Sanna Pelliccionin biologin koulutus näkyy hienopiirteisissä
ja tunnistettavissa kasvikuvissa. Aukeamalla pihan ja pientareen
yleisiä kasveja. Pelliccionin kuvitusta Reetta Niemelän ja Karoliina Suoniemen kirjoittamaan lastenkirjaan Ada ja kasvien kuiske (Sagalund 2025). 

Sanna Pelliccioni näyttää jälleen monipuolisuutensa perinteiset puu- ja vesiväritekniikat hallitsevana kuvittajana. Hänen aiempi biologin koulutuksensa näkyy lajipiirteiden osalta tarkoissa kasvikuvissa. 
 
Perinnemaisemat pääsevät oikeuksiinsa  lintuperspektiivistä kuvatuissa jyhkeissä maisemakuvissa. 

Verraton lajissaan on myös  havainnollinen vanhan maalaistalon pohjapiirros, jossa katto ja osa seinistä on poistettu nukkekodin tavoin. 

Myös Pelliccionin henkilökuvissa luonto on eri tavoin väkevästi läsnä. 

Kannen juureva kuva-aihe, lapsi astelemassa paljain jaloin, varioi Johanna Venhon ja Pelliccionin  Metsämuistikirja -kuvakirjan kuvituskuvaa (Teos 2022).

Luin äskettäin Nelli Hietalan romaanin Puun sielu (Aula & Co 2026), joka lomittaa Hietalan oman elämän akuuttia kriisiä kuvanveistäjä Eva Ryynäsen (1915–2001) elämään. 
 
 

Puun sielun minäkertojalle muodostuu erityisen kiinteä suhde kodin lähellä olevaan vanhaan "keisarinmäntyyn". 

Puun sielun tavoin myös Ada ja kasvien kuiske havahduttaa luonnosta vieraantunutta (lapsi)lukijaa aistimaan väkevästi lähiluontoa, ottamaan siihen kontaktia rohkeasti ja siekailematta: 

Hiekkatie johtaa korkealle mäelle. Mäen huipulla tien vieressä seisoo uljas vanha mänty. Kun Ada pyöräilee sen ohi, hän on kuulevinaan sen humisevan aivan erityisellä, mäntymäisellä tavalla. 

    –    Hei pieni ihminen. Minä olen kasvanut tässä jo kaksisataa vuotta. Kun minä olin pieni taimi, täällä näytti aivan erilaiselta. Nyt minä vartioin koko kylää.

 

Hektinen aika altistaa meitä pitämään luontoa itsestäänselvyytenä. 

Nämä kaksi eri kohderyhmille suunnattua uutuutta resonoivat kiinnostavasti keskenään.  

Kotimaisia lastenkirjoja, joissa seikkaillaan museoissa tai museo ollut yhteistyökumppanina kirjan teossa:

Juha-Pekka Koskinen: Mysteerijengi: Kosken kummajainen. Kuvittanut Saana Nyqvist. Karisto 2026 / Verlan tehdasmuseo

Laura Ertimo & Maria Sann: Ateneumin arvoitus, Tammi 2025 /Ateneumin taidemuseo

Juha-Pekka Koskinen:Mysteerijengi: Museon pitkäkyntinen, kuv. Saana Nyqvist, Karisto 2025 / Kansallismuseo

 Riikka Jäntti: Pikku hiiri opintiellä, Tammi 2023 / Ateneumin taidemuseo

Kaisa Happonen: Mur, pieni lintukirja, Tammi 2023 / Ateneumin taidemuseo 

Tiina Hautala & Marjo Nygård: Museon hassu haamuherra, Haamu 2022 / Pohjanmaan museo

Katriina Kaija: Oletko kuullut järven? Toim. Anna-Maria Larikka & Mari Liimatainen. Mikkelin taidemuseo 2022  

Elina Jasu, Marko Laihinen & Markus Rantanen: Maestro Markus & Fiktio Fakta: Kansanmusiikin kyydissä! Puukenkki 2020 / Laitilan Kauppilan umpipiha 

Ria Berg: Kadonnut Fortuna. Seikkailu antiikin Ostiassa. Tampereen museoiden julkaisuja. Vapriikki ja Satukustannus 2019 / Vapriikki 

Saana Saarinen: Kauppaleikki muuttuu todeksi: Tarinoita seikkailuista Suomen linnoissa, Elpo 2019

Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Museoseikkailu, Nemo 2019 / Helsinki: Ateneumin taidemuseo, Luonnontieteellinen museo, Kaapelitehtaan Teatterimuseo, Turku: Turun linna, Aboa Vetus & Ars Nova -museo 

Janina Ahlfors, Minna Honkasalo & Päivi Arenius: Muumimuseokirja, WSOY 2019 / Tampereen taidemuseo / Muumimuseo

Koskettavaa taidetta. Lasten katselu- ja kokeilukirja. Toim. Suvi-Mari Eteläinen, Päivi Nieppola & Päivi Viherkoski. Käännökset Tarja Haikara. Graafinen suunnittelu Jari Karppanen. Serlachius-museoiden julkaisuja 2016. 

Annastiina Mäkitalo: Vanhan Rauman Kirsti, Kiinnoste 2012 / Vanha Rauma

 

 

Aivasteleva vesihiisi Verlan tehdasmuseossa

 

J

Juha-Pekka Koskinen: Mysteerijengi: Kosken kummajainen. Kuvittanut Saana Nyqvist. 91 sivua. Karisto 2026.

 

Todellisiin paikkoihin sijoittuva lastenkirjoja on taatusti ollut kautta aikojen. 

Havahduin tätä miettimään kartoittaessani tammikuussa edesmenneen Maijaliisa Dieckmannin tuotantoa. Likipitäen kaikki hänen lasten- ja nuortenkirjansa sijoittuvat tietylle paikkakunnalle!
 
Olisi kiinnostavaa selvittää, kuinka paljon esimerkiksi museot ja muut matkailukohteet osaavat hyödyntää paikkasidonnaisia lastenkirjoja omassa markkinoinnissaan. Löytyykö esimerkiksi Laura Ertimon ja Maria Sannin Ateneumin arvoitus Ateneumin taidemuseon museokaupasta? 
 
Juha-Pekka Koskisen Mysteerijengi-sarjassa on aiemmin ilmestynyt neljä osaa. 
 
Neljä lasta, Nico, Mimosa, Elina ja Iivo, sekä  museoalalla aiemmin työskennellyt yhden lapsen isotäti Elina ovat ratkoneet pieniä mysteereitä esimerkiksi Helsingissä Rikhardinkadun kirjastossa ja Kansallismuseossa.

 

Saana Nyqvistin kuvituksessa Mysteerijengi esiintyy
usein yhtenäisenä joukkona. Nyqvistin kuvitusta 
Juha-Pekka Koskisen lastenkirjaan Mysteerijengi:
Kosken kummajainen (Karisto 2026).

 

Mysteerijengillä on taipumus vetää  ”puoleensa kummajaisia aina, ja jos niille käänsi selkänsä, ne putkahtivat esiin vaikka limpsapullosta”. 

 
 
Kevään uutuudessa ja sarjan päättävässä viidennessä osassa Mysteerijengiläiset lähtevät Kouvolan lähellä sijaitsevaan  Verlan tehdasmuseoon. 

Elinan ystävän tytär tarvitsee koiravahteja ulkomaanmatkansa ajaksi, ja jengiläiset ovat valmiita apuun. 
 
Museo-oppaana työskentelevä ikämies Aukusti kaipaa lasten apua: joku kastelee tehdasmuseon lattioita alvariinsa. 
 

–   Nappaatte kiinni sen otuksen ja sanotte sille, ettei Aukustin tehtaaseen tulla vettä loiskottelemaan. Jukopliut, jos se kurkkaa kierroksen aikana jonkin koneen takaa ja säikyttää vieraat, tänne ei tule enää kukaan. 

 

Nico havaitsee koiralenkillä jotakin tavatonta: omituinen otus on
nousemassa kanavan seinämää pitkin. Saana Nyqvistin kuvitusta
Juha-Pekka Koskisen lastenkirjaan Mysteerijengi:
Kosken kummajainen (Karisto 2026).

Koskinen ei sommittele kaikkein perinteisintä dekkarijuonta: syyllisen jäljittämisessä tarvitaan onnea ja ennakkoluulottomuutta, eikä suomalaisen kansanperinteen tuntemuksestakaan ole haittaa. 

Monien lasten dekkarisarjojen tapaan Mysteerijengiläisten erityistaidoista ja mielenkiinnon kohteista on hyötyä mysteerien ratkaisuissa.

 
Saana Nyqvistin nelivärikuvituksessa ei juurikaan luoda tunnistettavaa museomiljöötä: toiminnallisen kuvituksen sijaan näytetään usein nelikko poseeraamassa ryhmäkuvissa.

Kirjan sisäkansiin olisi  kernaasti voinut laittaa Verlan museoalueen kartan.

Omintakeinen, vetävä ja visuaalisesti huima fantasiasarjan avaus vie maanalaiselle junamatkalle

 

Silja Sillanpää & Pasi Pitkänen: Ouroboros: Sateenkaarikäärme. 257 sivua, WSOY 2024. 

 

Kotimaisissa lasten- ja varhaisnuortenromaaneissa kansalliset erityispiirteet ovat selvästi viime aikoina liudentuneet. 

Keskushenkilöt eivät enää ole leimallisesti suomalaisia lapsia ja kirjan miljöitä ei välttämättä tarkenneta tiettyyn maantieteelliseen alueeseen. 
 
Esimerkiksi Jukka Behmin jalkapalloharrastuksesta kertova varhaisnuorten-romaani Ihmepoika Leon (Tammi 2023) sijoittuu kokonaan Isoon-Britanniaan. 

Salla Simukan lastenromaanissa Poika ullakolla, poika kellarissa (Tammi 2024) miljöölle ei anneta tarkkaa sijaintia. 
 
Lastenkirjallisuudessa on toki tyypillistä seikkailla erilaisissa fantasiamaailmoissa tai toden ja kuvitellun välitiloissa, jolloin tapahtumapaikan tuttuudella ei lukijalle  ajatella olevan mitään erityistä merkitystä, pikemminkin päinvastoin: lukijan ajatellaan olevan jopa helpompi heittäytyä seikkailuun, kun kirjasta ei löydy yhtymäkohtia omaan (harmaaseen) arkeen.  
 
Mielestäni  Timo Parvelan, norjalaisen Björn Sørtlandin ja kuvittaja Pasi Pitkäsen Kepler62-sarja (WSOY 2015–2021) on yksi tienraivaaja ja innoittaja tällaiselle uudenlaiselle kirjakonseptille, joka on todistettavasti menestynyt myös käännösmarkkinoilla. 

Myös Silja Sillanpään ja Pasi Pitkäsen Ouriboros: Sateenkaarikäärme on Kepler 62-sarjan tavoin selvästi tarkoin mietitty ja fiksattu kokonaisuus, joka povaukseni mukaan tulee kiinnostamaan myös  Suomen ulkopuolella. 
 
Silja Sillanpään edelliset seikkailuvetoiset kuvakirjat Salasaaren salaisuudet ja Salasaari: Kadonneet tarinat (WSOY 2021 ja 2022, kuv. Marja Siira) pohjautuivat Pikku Kakkosen lastenohjelmakonseptiin, jossa lapset pääsivät seikkailemaan studioon rakennetussa fantasiamaailmassa. 
 
Sivumäärältään tuhti ja fantasiamaailmaltaan huolella suunniteltu Ouroboros: Sateenkaarikäärme on siis Sillanpäälle aivan uusi alueenvaltaus.

Kolmiulotteisuuden tuntu on vahva läpi Pasi Pitkäsen kuvituksen.
Tässä Kivi putoaa maan alle kuin Lewis Carollin Liisa Ihmemaassa
ikään. Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään lastenromaaniin
Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024). 

 

Sillanpään ja Pitkäsen lastenromaanin perusasetelma itsessään on hyvinkin klassinen: Päähenkilö Kivi on 12-vuotias poika, joka on asunut koko ikänsä isovanhempien hoteissa. Äiti on kadonnut mystisesti pojan ollessa vielä vauva. 

Tarkemmista yksityiskohdista isovanhemmat vaikenevat yksituumaisesti ja isoisäkin toteaa vain, että Kivin äiti ”katosi kuin maan nielemänä”. 

 

Sen tiedän, että minulla on aina ollut ikävä äitiä. Jos väität, että se on mahdotonta, kun en edes ole kunnolla tavannut häntä, olet väärässä. Mietipä niitä kaikkia kortteja, joita päiväkodissa ja koulussa askarrellaan, kun äitienpäivä lähestyy. Mieti kaikkia kevät- ja joulujuhlia, joissa muilla lapsilla on mukana ikiomat vanhemmat.Minulla on Mauri, joka nauraa kuin sammakko, ja Malviina, jonka taskusta saattaa juhlapäivänäkin löytyä sanomalehtipaperiin kääritty hileinen hiirenraato tai purkillinen kiemurtelevia kärpäsentoukkia. Saattaahan siinä tulla äitiä ikävä. 

 

Romaanin aloitus on vetävä ja imee lukijan tehokkaasti mukaan seikkailuun.  

 

Hyvää tarkoittavat sosiaaliviranomaiset vievät jo vanhuudenhöppänöiksi määritellyt isovanhemmat, Maurin ja Malviinan,  hoitolaitokseen. Lähtiessään Mauri kehottaa lapsenlastaan vielä pesemään sukat, tarkistamaan maidon ja tekemään kuin Pedro. 

Omituiset ohjeet johdattavat Kivin salaperäisen rasian äärelle, josta löytyvät tarkemmat toimintaohjeet. Näin poika päätyy Ruotsiin ja Ormhovin hautausmaalle tietyn riimukiven luokse matkaseuranaan äidin ennen katoamistaan pojalle jättämä lemmikkikäärme Niji. 

Pasi Pitkäsen kuvituksen lataus syntyy usein tummista
 sävyistä. Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään lastenromaaniin 
Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024).

Kivi putoaa maan alle ja ymmärtää pian päätyneensä maanalaiselle juna-asemalle. Poika kohtaa asemalla muutaman vuoden itseään vanhemman tytön, Dian, jonka kanssa hän hyppäää liikkuvaan junaan.

 

– – Juna oli jotain aivan muuta kuin pääkaupungin kalpea metro, jolla olin matkustanut ennen aarrejahtipäivää. Se ei muistuttanut myöskään pehmeäpenkkisiä pitkän matkan junia, joiden eteisessä oli vessa ja matkalaukkulokeroita. Mikään tässä junassa ei ollut modernia eikä muovista. Rappuset olivat koristeelliset, seinät kiiltävää tummaa puuta ja verhot paksua samettia. Aivan kuin olisin päätynyt keskelle fantasiaelokuvaa.

 

–  – Koko vaunu oli täynnä väkeä. Näin tummia ja vaaleita kasvoja, erimuotoisia silmiä, suita ja neniä. Punaisia, valkoisia, ruskeita, mustia, keltaisia, kiharia, suoria, lyhyitä, pitkiä hiuksia. Huppuja, huiveja, hilkkoja, hattuja, housuja, hameita, kaikenkirjavaa ja jollain lailla tursuavaa ja ylitsepursuavaa pukeutumista. Moni oli kuronut vaatteita kasaan vyötäisilleen sidotulla narulla, vyöllä tai kangaskaistaleella, joissa roikkui vielä pussukoita, lusikoita, mukeja, saksia ja muita varusteita. 

 

 

Sillanpään lastenromaanin asetelmat toivat mieleeni eteläkorealaisen post-apokalyptisen dystopian, Bong Joon-hon ohjaaman elokuvan Snowpiercer (2013). Se  kertoo ekokatastrofista hengissä selvinneistä, eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvista ihmisistä, jotka ovat pelastautuneet junaan. Tämä juna ei pysähdy väliseisakkeilla, koska ulkona vallitsee hyinen, tappava kylmyys. 

Suljetusta  tilasta huolimatta Pitkänen loihtii junan
eri vaunuosastoihin upeita, kolmiulotteisia
atmosfäärejä. Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään
lastenromaaniin Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024). 

 

Pian Kiville selviää, että valtaosa junan matkustajista on todellisuutta pakenevia eskapisteja, vallanhaluisia katastrofaatteja ja taidetta luovia visionäärejä. Mutta jännityksen ja erilaisten ryhmien klikkiytymisen tehosteeksi junasta löytyy  myös vierakkoja, tarhureita, kieltäjiä ja  häntäväkeä, joiden roolia tai ominaispiirteitä ei  tässä avausosassa vielä tarkemmin avata.  
 
Kivi huomaa joutuneensa keskelle salamyhkäistä juonittelua ja taktikointia. Voiko hän luottaa sataprosenttisesti Diaan tai junan itsevaltiaaseen Boaan? Onko Kivin kadonnut äiti samassa junassa?  

Jännitys tiivistyy neljänsadan junankierron verran piilossa lymynneeseen Sateenkaarikäärmeeseen.   
 
Paljastamatta enempää juonesta, sanon silti, että Ouroboros tuntuu iskevän silmää ja tekevän kunniaa myös Kirsi Kunnaksen lastenlyriikalle! 

Pitkäsen kuvitus synnyttää katsojassa jopa hypnoottisen tunnelman. 
Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään lastenromaaniin 
Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024). 

 

Hauskasti Silja Sillanpää ripottelee tarinaan kuvaannollisia ilmaisuja tai sanontoja, joiden merkityksen minäkertoja Kivi epäilee olevan ainakin osalle lukijoita hieman vieraampia. 

Tässä pari esimerkkiä:

 

Ormhovin kirkkomaalla ei näkynyt ristin sielua. (Oletko kuullut tuota sanontaa aiemmin?) Mauri käyttää sitä aina tilanteissa, joissa ketään ei näy missään, ja minun mielestäni sanonta sopii erinomaisesti kirkkomaalle).
 
– – Kesti hetken ennen kuin silmäni avautuivat. (Oletko kuullut sellaista sanontaa? Se tarkoittaa, että kuvaannollisesti näkee jonkin asian ensimmäistä kertaa, ymmärtää viimein jonkin asian). Minä tajusin ja huusin niin, että koko vaunu kaikui. – – 

 

Silja Sillanpäällä on ollut onni saada tarinamaailmansa kuvittajaksi Pasi Pitkänen, joka laajensi jo edellä mainitussa Kepler62-sarjassa ymmärrystä näyttävän nelivärisen kuvituksen roolista hiljattain lukemaan oppineille lapsille suunnattujen romaanien tarinan kuljetuksessa, luetun ymmärtämisessä ja tunnelman nostatuksessa. 

Pasi Pitkäsen kuvitus on sananmukaisesti tasa-arvoinen Sillanpään tekstin kanssa, niin määränsä kuin laatunsakin puolesta. Pitkänen loihtii toinen toistaan taidokkaampia kolmiulotteisia, tietokonepeleistäkin tuttuja kiehtovia tiloja, joihin lukija solahtaa vaivatta sisälle.  

Kiehtovat ja taidokkaat kuvat riimukirjoituksista, salaperäisten ovien avausmekanismeista ja junan komentokeskuksen tekniikasta tukevat Sillanpään tarinalinjastoja. 

Ouroboros: Sateenkaarikäärme luo suljettuun tilaan tihentyvää jännitystä, joka ei tekstissä ja kuvissa kuitenkaan kiihdy liian piinaavaksi alakouluikäiselle lukijalle.  

 

  

 

 

Neljä Satua Satujen saarilla

Satu Kontinen & Satu Rämö: Satujen saaret 1: Lottalehto. Kuvittanut Satu Kontinen. 183 sivua. Tammi 2024. 

 

Kotimaisten lasten- ja varhaisnuortenromaanien sarja-avauksia on tänä keväänä luvassa todella paljon.  

 

Satujen saaret -sarjan alkuidea on peräisin Satu Kontiselta, joka pyysi työparikseen aiemmasta yhteistyöstä tutun Satu Rämön. 

Kontinen tunnetaan graafisena suunnittelijana ja kuvittajana. Lapsille ja nuorille hän on aiemmin tehnyt muun muassa kartonkisia ensikirjoja (Hupskeikkaa, WSOY ja Mokomaki-sarja, Myllylahti) sekä kuvittanut Laura Ertimon tekstiin perustuvia, visuaalisesti poikkeuksellisen näyttäviä lasten ja nuorten tietokirjoja (Myllylahti ja S&S). 

Satu Rämön Islantiin sijoittuvat Hildur-dekkarit ovat muutamassa vuodessa nousseet Suomessa ilmiömäiseen suosioon. 

 

Satujen saaret -sarjan konsepti on monella tavalla nerokas. 

 

Sarjan molempien tekijöiden etunimi on Satu. Sarjan päähenkilöinä ovat serkukset Satu ja Saga. Sagan perhe asuu tulivuoritutkija-äidin työn takia Islannissa, jota kutsutaan yleisesti satujen saareksi. 

Serkut tapaavat toisiaan lähinnä loma-aikoina.

 

Nimiösivulla esitellään sarjan päähenkilöt, Saga (vas.) ja
Satu. Satu Kontisen viivassa ja lapsikuvauksessa on samaa
konstailematonta herkkyyttä kuin Maija Karmalla. 
Satu Kontisen kuvitusta Kontisen ja Satu Rämön
lastenromaaniin Satujen saaret 1: Lottalehto (Tammi 2024). 

 

 

Todennäköisesti kaikki sarjan osat  tulevat sijoittumaan todellisiin miljöisiin Suomessa ja Islannissa. Arvatenkin kahden kertojan vetovastuu tulee myös vaihtumaan eri osissa. Toinen osa, Islantiin sijoittuva Kotikumpu, ilmestyy jo ensi vuoden alussa.  

 

Ensimmäisessä osassa seikkaillaan Kontisen kotimaisemissa Lauttasaaren  Lottalehdossa. 

 

Sadun ja Sagan isoisällä on Lauttasaaressa Sadun kodin lähistöllä vanha kesämaja. Jostain syystä tytöt eivät ole aiemmin tavanneet juroa isoisäänsä, joten luottamuksen saavuttamiseen menee tovi. 

 

Lapsilukija tuskin ihmettelee serkusten isoisän korkeaa ikää. Isoisän kerrotaan nimittäin olleen Suomen jatkosodan aikaan jo nuorukainen! Toisaalla mainitaan, että Sadun vanhemmatkin ovat hieman iäkkäämpiä.

Juron isoisän hahmo varastaa huomion
taustalla juoksentelevilta tytöiltä. 
Satu Kontisen kuvitusta Kontisen ja 
Satu Rämön lastenromaaniin 
Satujen saaret 1: Lottalehto (Tammi 2024). 

 

Lottalehdossa olisi ollut aineksia vain ”söpöksi”  sadunomaiseksi seikkailusaduksi, mutta onneksi tarinakonseptissa on mukana myös etsiväseikkailujen patinaa ja  ja mystistä tunnelmointia. 

Satu on Saga-serkkuaan arempi sosiaalisissa tilanteissa, mutta kumpikin tytöistä on virittynyt huomaamaan kaikkialla väreilevän seikkailun mahdollisuudet isoisän kesämajalla: kyse voi olla esimerkiksi viileästä tuulenpuuskasta sisätiloissa keskellä kesähellettä, ikkunaruutuun piirtyvästä ikuisuuden symbolista tai sinisen  lemmikkikukan ilmiintymisestä eri yhteyksissä.   

 

Satu Kontisen kuvituskuvissa kesämajan vehreä luonto
ja etenkin kasviaiheet muodostavat usein tunnelmalisen
 kehyksen. Tässä  katsojan huomion anastaa kuitenkin kesämajan
liepeillä liikkuva lempeä kummitus. Satu Kontisen kuvitusta
Kontisen ja Satu Rämön lastenromaaniin 
 Satujen saaret 1: Lottalehto (Tammi 2024). 

Avauosassa tytöt tutustuvat ikäisiinsä poikiin, Björniin ja Keviniin, joten sarjan tarinalinjastossa saattaa olla tulevissa osissa koukkuja myös pojille. 

 

Tosin Satu Kontisen tarkkaviivaisen, kuvakulmilla ja kasviornamenteilla leikittelevän sekä visuaalisesti hyvin latautuneen piirroskuvituksen perusteella sarjan kohdeyleisöksi on todennäköisesti ajateltu etupäässä tyttöjä.   

Kontisen kuvitus Lottalehtoon poikkeaa rohkeilla kuvakulmillaan perinteisestä, yksinomaan esittävyyteen perustuvasta lastenromaanin kuvituksesta. 

Useammassa kuvassa ihmishahmot tuntuvat jopa sulautuvan osaksi maisemaa, joten katsojalta vaaditaan tarkkaa silmää ja hahmotuskykyä! 

 

Suomen lähihistorian tapahtumat, jatkosodan vuodet,  punotaan luontevasti isoisän ja hänen rakastettunsa rakkaustarinan kautta juonen osaksi. 

”Jos ei tiedä, mistä on tullut, on vaikea olla tässä hetkessä. Kyllä te ymmärrätte, eikö niin?” toteaa lasten oppaana oleva aikuinen Elle, joka on Sadun vanhempien lelukaupan uskollinen asiakas.

 

Satu Rämön  Hildur-dekkareissa aikuislukijalle  annetaan juonen lomassa rutkasti Islantiin liittyvää tapatietoutta ja kansanperinnettä. Lottalehdossa islantilainen säväys tulee ilmi lähinnä Sagan hauskassa puheenparressa. 

Saga on kaksikielinen, ja hän maustaa usein puhettaan islantilaisilla sanonnoilla, jotka hän kääntää sellaisenaan suomeksi.

 

Satujen saaret -sarjan tekijäkaksikko hyödyntää lasten etsiväkirjojen ikiaikaista kliseetä, kun  taajaan toistuvia ruokailutilanteita ja nautittuja ruokia kuvataan antaumuksellisesti. Satu-tytön isällä on esimerkiksi tapana paketoida tyttöjen eväät huolellisesti ja nimetä ne kiehtovasti ja makunystyröitä jo ennakkoon kutkuttavasti:

Tyttöjen ajatukset laukkasivat villisti, joten he päättivät ryhtyä yöeväille. Satu avasi evässalkun. Sieltä löytyi taas isän hauskasti nimeämiä nyyttejä ja kylmää kaakaota. Saga valitsi "Aamuauringon noustessa" -nimisen nyytin, Satu otti "Pienen huikopalan". Molemmissa oli kolmioleivät. Hiukopalassa oli sisällä meetwurstia, juustoa ja kurkkua, aamuauringoissa puolestaan voita, banaania ja kanelia. Saga ei ollut koskaan kuullut sellaisesta yhdistelmästä, mutta se maistui kerrasssaan taivaalliselle.  

Tänään julkistettava lastenromaani on herättänyt jo ennen ilmestymistään kiinnostusta myös muilla taiteen alueilla: tamperelainen Komediateatteri esittää ensi kesänä lastenromaanista tehtyä näytelmää Panu Raipian dramatisointina ja Take Two studios -tuotantoyhtiöllä on kirjasarjasta jo optio elokuvaksikin. 

 

 

 

 

 

Nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve piirtyy upeasti esiin Sanna Iston mysteeriromaanissa

Sanna Isto: Näkymättömät. 293 sivua. Tammi 2023. Kansikuva Laura Lyytinen. 

 

 

Tiesin olevani erilainen kuin muut. Mutta halusinko tietää kuuluvani johonkin minimaalisen pieneen vähemmistöön maailman ihmisistä, joilla oli taito muuttua näkymättömäksi?  

 

Sanna Iston äskettäin ilmestynyt varhaisnuorten romaani Näkymättömät viittoo veikeästi kahtaalle. 

 

Agatha Christien Herculet Poirot- ja Neiti Marple -dekkarien hyvin tunnettuihin kliseisiin viitataan tarinasssa useampaankin kertaan. 

Romaanin tunnelma, juoneen punotut mysteerit, menneen ja nykypäivän sekä arjen ja fantasian taidokas lomittuminen palauttivat mieleeni oitis ruotsalaisen Maria Gripen 1980-luvulla ilmestyneen neliosaisen Varjo-sarjan, josta parahultaisen sopivasti Tammi on tulevana syksynä julkaisemassa uudet painokset. 

Vaikka Gripen monet lasten- ja nuortenromaanit sijoittuvatkin menneeseen aikaan, Varjo-sarja 1910-luvulle, niin Iston romaanin mysteerien tihentämä tunnelma on hyvin samankaltainen Maria Gripelle tyypillisen kerrontatyylin kanssa.   

 

Piiskun eli Piin äiti on saanut päähänsä, että hän viettää Piin ja tämän sisarpuolen Mimon kanssa kesää  pienessä maaseutukylässä ja asettuen taloksi vanhaan huvilamaiseen taloon. Kesänviettoon otetaan mukaan äidin naisystävä Kettunen ja tämän tytär Iiris.  Talon aiempi omistaja, omissa oloissaan viihtynyt mies, on kuollut puoli vuotta aiemmin epämääräisissä olosuhteissa. 

 

Pii suhtautuu äidin innostukseen viettää kesä vieraalla paikkakunnalla kaukana kaikesta juuri niin nyreästi kuin kuka tahansa murrosikäinen toimisi vastaavankaltaisessa tilanteessa.

Piitä ärsyttää se, kuinka ihmiset ovat tietävinään hänestä erilaisia asioita. 

Hän tiedostaa toki itsekin olevansa kuin ”kiviseinä. Ja sitten joku tunki sormensa laastin alle ja alkoi murentaa”.

 

Tuo häiritsevästi Piin reviirille työntyvä "joku" on salaperäinen pipopäinen poika, jolla ei syystä tai toisesta ole vakituista asuinpaikkaa. Pii tutustuu poikaan ja saa tietää, että heillä on sama erityisominaisuus, näkymättömäksi muuttuminen, jota on vaikea itse hallita.  

Näkymättömyytensä ansiosta Pii pystyy tarkkailemaan perheenjäseniään ja Iiristä. Hän myös salakuuntelee äitinsä ja Kettusen keskusteluja, jotka paljastavat, että äidin on koko kesän ajan pitänyt kertoa Piille jotakin tärkeää... 

 

Tultuaan tiedoksi erikoisesta taidostaan Pii ymmärtää myös monien aiempien hämmentävien tilanteiden johtuneen siitä, että hän on ollut aivan oikeasti muille näkymätön, vaikka ei itse ole sitä edes tiedostanut. 

Koulussa Pii ei ole koskaan halunnut olla huomion keskipisteenä. Opettajat ovat jopa valittaneet, että Pii katoaa luokan takaseinään, mutta pulpetin siirtäminen luokan etuosaan ei ole tuonut opettajien kannalta toimivaa ratkaisua tilanteeseen.

 

Vivahteikkaasti Isto kuvaa murrosikäisen tarvetta ja kaipuuta tulla nähdyksi omana itsenään. Näkymättömyyden taikapiiri murtuu todennäköisimmin, kun näkymätön tulee nimetyksi ja sananmukaisesti nähdyksi tilanteessa, jossa vastapuoli  kohtaa "näkymättömän" avoimesti ja ilman varauksia.

Huvilasta katoaville esineille löytyy lopulta hyvinkin arkinen selitys, mutta Piin herkkävaistoisuuden ansiosta hän selvittää huvilan omistaneen, tapaturmaisesti kuolleen miehen kuoleman todellisen syyn ja pääsee erään paikkakunnalla asuvan vanhemman naisen myötävaikutuksella myös selville omasta menneisyydestään.  

Jännitteiseksi tihentyvän juonensa kupeessa Näkymättömät kertoo myös perhesuhteista ja jokaisen oikeudesta tietää oma perimänsä. 

 

Sanna Isto onnistuu taidokkaasti häivyttämään viittaukset nykynuoruuteen: Piin pienperhe ja äidin ystävä tyttärineen tuntuvat elävän eräänlaisessa aikakuplassa. 

Vaikutelma johtuu pitkälti siitä, että eletään kesäloman välitilassa, kaukana tutustua arjesta.

 

Romaanin loppu tyyntyy seesteiseksi, mutta selvästi Isto jättää  portin raolleen mahdollista jatko-osaa varten.