”Tiedän miltä kaipaus tuntuu”

  

Elina Komulainen: Kaisla ja kallisarvoiset kääröt. Kuvittanut Tanja Riutta. 46 sivua. Kaarna Kustannus 2026. 
 
 

Näin haikealta minusta ei ole tuntunut vielä koskaan aikaisemmin. Tunnen pientä hiljaista tärinää koko kehossani. Se liikkuu kohti varpaita. Välillä kohti sormenpäitä. Se muljahtelee vatsassani. Tunnen, miten sydämeni poukkoilee levottomasti aivan kuin se haluaisi vaihtaa paikkaa mummun sydämen kanssa. Kaikesta huolimatta minun on hyvä olla siinä. En haluaisi olla missään muualla nyt niin paljon kuin siinä. En haluaisi koskaan päästää irti mummun kädestä. Silitän mummun kaunista ihoa. Mummu lepää silmät kiinni. Piirrän mummun kämmenelle hieroglyfejä. Kuusen. Kukan. Auringon. Linnun. Tähden. Sydämen. Mummu hymyilee. 

 
 
 
Harvoin koen tärkeäksi palata karttuvien lastenkirjasarjojen myöhempiin osiin, mutta aina joskus nosto on tarpeen. 
 
Suomessa ilmestyy nyt niin paljon kohelluksen, huumorin ja äkkikäänteisen juonen varaan sommiteltuja sarjoittuneita lastenkirjoja, että verkkaisemmat ja lapsen arkisia tuntoja kuvaavat realistispohjaiset lastenkirjat ovat vaarassa jäädä kokonaan katveeseen.
 
Elina Komulaisen kahdeksanvuotias Kaisla tuli tutuksi jo viime vuonna ilmestyneessä sarjan avausosassa Kaisla ja kissankäpälä. 

Siinä kerronnan fokus oli perhedynamiikan epätasapainossa, joka juontui isoveljen masennuksesta.

Onneksi Kaisla sai tukea mummultaan, kummiltaan ja Raita-kissalta. Mummun rakkaus kasveihin korostui jo tässä ensimmäisessä sarjan osassa. 
 
 
Toisessa vast ikään ilmestyneessä jatko-osassa Kaisla ja kallisarvoiset kääröt mummun vointi on jo hiipumassa, mutta Kaislalla ja mummolla on hyvä yhteys, jota pidetään yllä myös postin kautta lähetettyjen kirjeiden ja piirustusten avulla. 

Mummu opettaa Kaislalle paljon uusia pihapiirin kasvien nimiä ja esittelee myös kasvionsa, herbaarion.
 
Lastenpsykologina työskentelevä Komulainen sanoittaa kauniisti lapsen surua isovanhemman kuoleman jälkeen. 

Kohtaus, jossa Kaisla koskettaa luontevasti ja rakkaudentäyteisesti mummuaan vain vähän kuoleman jälkeen, on tavattoman kaunis ja konkreettinen: 
 

Niin kuin lakastuneita kukkasia voi hellästi ja varoen koskettaa, voi koskettaa myös mummua. Tämän mummu on minulle opettanut. Kun mummu ei enää hengitä, silitän hänen kättään. Mummun kädet lepäävät siinä kauniisti päällekkäin. Mummun iho on kuin kauneinta papyrusta. Kallisarvoisinta. – – 

Samalla intensiteetillä Komulainen kuvaa myös surun hidasta taittumista ikäväksi:
 

Mummun kuoleman jälkeen talvi on pitkä ja tummansininen. Kuuset ovat paksun lumen peitossa. Rungot ovat jäähileessä. Minusta tuntuu, että kaikki on peitelty valkoisen, hiljaisen peiton alle. Olen itsekin kuin talvihorroksessa. Makaan usein lumihangessa. Hanki on täynnä siipien jälkiä. Teen talven aikana hangelle satoja lumienkeleitä. Kaipaus ja suru tuntuvat voimakkaasti joka puolella kehoani niin kui pakkasen puraisut poskipäissä. 

 
Seuraavana keväänä ja kesänä Kaislan surua liennyttää se, että hän piirtää kasveja ja muistelee samalla  mummon niihin liittyviä opetuksia.
 

–  Vaalit kauniisti mummun muistoa, äiti kiittää.
–   Kuljet mummun jalanjäljissä, isä kiittelee.
 

Tanja Riutan sävyissään heleän pastellinen kuvitus taltioi lapsenlapsen ja mummun kohtaamisia ja heille tärkeitä esineitä ja asioita.

 

 

Ankea kesäloma mummolassa kääntyy seikkailuksi

 

Andrus Kivirähk: Oskarin ihmepuhelin. Kuvitus Anne Pikkov. Suomentanut Anja Salokannel. 296 sivua. Orava-kirjat 2026.

 

Hän istui talon portaille. Isoäiti sai puuhata omiaan, mitä enemmän ja mitä kauempana hän oli talosta, sitä parempi. Täällä tapahtui nyt niin paljon tärkeämpiä asioita: harjojen sukukokous sängyn alla ja kermanekan ja sokeriastian kauan odotettu jälleennäkeminen olohuoneen oven kautta. Lisäksi tuoli lopetteli vajassa maailmanympärimatkaansa. Käkikello piti eläintarhaa, kattolamppu ennusti kärpäsille tulevaisuutta. Isoäiti ei tiennyt siitä kaikesta mitään eikä hänen ollut syytäkään tietää.

 

 

Kun seuraa laveasti koko tarjontaa, on helppo huomata, että eri maiden lastenkirjoilla on tunnistettavia kansallisia erityispiirteitä.

 

Andrus Kivirähk (s. 1970) on monipuolinen virolainen kirjailija, toimittaja ja kolumnisti, joka tunnetaan myös näytelmäkirjailijana ja käsikirjoittajana.  

Hänen lastenkirjoistaan on aiemmin suomennettu tarinakokoelmat Kun Musti muni mummon (suom. Heli Laaksonen, kuv. Christer Nuutinen, WSOY  2018) ja  Koiranne alkaa kohta kukkia (suom. Heli Laaksonen, kuv. Joel Melasniemi, Otava 2016), jotka jo nimillään paljastavat niiden omintakeisen huumorin ja yllätyksellisyyden. 

Hieman tavanomaisempaa tyyliä edustaa   animaatioelokuvanakin tuttu lastenkirja Keksijäkylän Lotta (suom. Kaisu Lahikainen, kuv. Heiki Ernits, Otava 2008).

 

Virolaisen lastenkirjallisuuden yksi leimallinen ja suomalaista lukijaa myös ainakin jossain määrin vieraannuttava ominaispiirre on nimenomaan hieman viisto absurdismi, jossa totinen arki ja mielikuvitus heittävät huolettomasti volttia. 

 

Oskarin ihmepuhelin on ilmestynyt Virossa jo hieman yli 10 vuotta sitten. 

Oskar kokee isoäidin jauhelihapihvien sipulit ällöttävinä zombeina.
Anne Pikkovin kuvitusta Andrus Kivirähkin lastenromaaniin 
Oskarin ihmepuhelin (Orava-kirjat 2026).

 

Seitsemänvuotias Oskar joutuu kesälomallaan vastoin tahtoaan isoäitinsä luokse maalle peräti kahdeksi kuukaudeksi. Äiti on työmatkalla Yhdysvalloissa ja isälläkin on työkiireitä. 

 

Oskar  on aiemmin vieraillut isoäidin luona ainoastaan yhdessä vanhempiensa kanssa. Kokemus on hänelle uusi ja hämmentävä. Isoäidin leppoisa elämä maalla poikkeaa tyystin pojan hektisestä ja tapahtumantäyteisestä  kaupunkilaisarjesta. 

 

Perinteiseen tapaan isoäiti pyrkii rakastamaan pojanpoikaansa ruoalla, mutta Oskarille eivät isoäidin pöperöt maistu lainkaan. 

 

Puisesta puhelimen muotoisesta puukapulasta tulee Oskarin kesän pelastus.
Anne Pikkovin kuvitusta Andrus Kivirähkin lastenromaaniin 
Oskarin ihmepuhelin (Orava-kirjat 2026).

 

Oskari löytää pihavajasta pienen puunkappaleen, joka muistuttaa muodoltaan hieman kotiin vahingossa unohtunutta älypuhelinta. 

Pian paljastuu, että sen avulla poika pystyy muodostamaan yhteyden isoäidin kodin ja pihapiirin esineisiin ja huonekaluihin.

 

    – –  Oli olemassa salaperäinen tavaroiden maailma, jonka hän löysi puhelimensa ansiosta ja siinä maailmassa kaikki sujui suurenmoisesti, siellä oli jännittävää ja hauskaa. Mutta sitten oli vielä olemassa oikea maailma, jota edusti isoäiti jauhelihapihveineen ja Matka Kuuhun -peleineen. Se maailma oli tylsä ja iloton, siitä oli mahdoton nauttia se piti vai kestää.

 

Oskar tekee  voitavansa, jotta pöytäryhmään kuuluva tuoli voisi laajentaa
elinpiiriään. Anne Pikkovin kuvitusta Andrus Kivirähkin lastenromaaniin 
Oskarin ihmepuhelin (Orava-kirjat 2026).

Tuoli, joka on iän kaiken joutunut jököttämään paikoillaan, pääsee Oskarin avulla seikkailulle lähiympäristöön. 

Kermanekka ja sokeriastia, jotka ovat kaivanneet toisiaan, voivat Oskarin suopeuden ansiosta kohdata jälleen toisensa. 

 

Lastenromaanin rakenne on mekaaninen esitellessään aina uusia elolliseksi muuttuneita esineitä. 

Yksi originelleimmista lienee runoileva laskiämpäri:

 

”Mitä enemmän minun sisääni kertyy, sitä suuremmalla innostuksella luon säkeitä. Tänään on ollut hyvin tuottelias päivä, minun runoratsuni nousi suorastaan lentoon! Mitä arvelet seuraavasta runosta. ´Ei kauniimpaa kuin leivänpala, jonka reunassa on jo homeinen ala!´  – –  

 

Oskari on hyväntekijä, mutta toisaalta hän joutuu koko ajan salailemaan asioita isoäidiltä ja ottamaan esineiden murheita kannettavakseen. 

Pientä traagisuutta mahtuu erityisesti punaisen ilmapallon kohtaloon, jota Oskar jännittää erityisesti. Isoäidin nuoruudessa kadottama sormus löytyy kaapin takaa ja poika saa sormuksen kanssa jutellessaan  hetkellisesti yhteyden luonteeltaan ja iältään vielä nuoreen isoäitiinsä.

 

Anne Pikkovin punaisella ja sinisellä sävytetty mustavalkokuvitus esittää esineet usein inhimillisinä  silmine ja suineen. 

Monet tavarat arvostavat erityisesti sitä, että Oskarilla on kaksi kättä ja jalkaa, joiden ansiosta asiat hoituvat sutjakasti.

Kuvittaja Anne Pikkov inhmillistää esineitä piirtämällä niille
silmät ja suun.  Pikkovin kuvitusta Andrus Kivirähkin
lastenromaaniin Oskarin ihmepuhelin (Orava-kirjat 2026).

 

Kotimaisessa lastenkirjallisuudessa isovanhemmat ovat usein lapsen tukijoita ja ymmärtäjiä. 

Oskar sen sijaan kokee tapoihinsa jumittuneen ja television ääreen nukahtavan ja kuorsaavan isoäidin hyvin etäisenä hahmona:

 

Isoäiti oli kuin jotain toista lajia verrattuna Oskariin. Hänen kanssaan ei voinut puhua normaalisti, hän laittoi omituisia ruokia ja teki kaiken tosin kuin kaupungissa tehtiin. Oskar oli nähnyt eläintarhassa, kuinka yhdessä ja samassa häkissä asuivat kilpikonna ja kani. Ne eivät olleet toinen toiselleen vaaralliset, mutta eivät ne myöskään osanneet seurustella keskenään. Kani hyppeli ympäriinsä ja kilpikonna ryömi omia teitään. Jossain mielessä Oskar tunsi itsensä juuri sellaiseksi kaniksi. 

 

 

Oskarin ihmepuhelin on lapsen itse lukemaksi kirjaksi muodoltaan ja typografialtaan hieman raskas. Parhaiten se todennäköisesti pääsee oikeuksiinsa aikuisen ääneenlukemana. 

 

 

Vastakohdat täydentävät aina toisiaan, olipa kyse sisaruudesta tai elämästä ylisummaan

 

Veera Salmi: Veljeni Valentin. Kuvittanut Nelli Långstedt. 176 sivua. Otava 2026.

 

 

–   – Minusta oli hauskaa, että sain asua tällaisessa paikassa kuin Antraluusia, jossa kaikki saivat tehdä mitä tykkäsivät, ja jonka presidentin motto oli: Ensin valo, sitten ilo. Minä olin täällä Antraluusiassa tosi iloinen, ja eniten siksi, että tämän paikan ainoa sääntö oli: Toisia ei saa kiusata! 

 
 
Alkuvuodesta olin katsomassa Helsingin kaupunginteatterissa Jacob Höglundin ohjaaman lastennäytelmän Veljeni, Leijonamieli. 

Näytelmä sai ensi-iltansa jo syksyllä 2024 ja se on pienen tauon jälkeen otettu suuren kysynnän jälkeen uudelleen ohjelmistoon. 
 
Kuulun itse Lindgrenin lastenromaanin ensimmäiseen lukijasukupolveen. Itse näytelmä jätti minut kylmäksi enkä vakaasta halustani huolimatta päässyt lapsuuden lukukokemukseni taikapiiriin. 
 
Veera Salmen lastenromaani tunnustaa jo nimellään vaikutevelan Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamielelle. 

Salmen teosta lukiessani pohdin kuitenkin jatkuvasti kirjailijan – tai kustantajan? – perimmäisiä vaikuttimia tuoda edeltävän klassikon inspiroiva vaikutus niin avoimesti esille. 

Uskon, että hieman toisenlaisilla juonen variaatioilla kirjailija olisi voinut luoda jopa nykyistä paljon omannäköisemmän ja siten valovoimaisemman,  fantasian keinoja hyödyntävän ja moniarvoisuutta tomerasti puolustavan saturomaanin. 
 
Veljeni Valentin kertoo kaksosista, Valentinista ja Ramonasta. Kun sisarukset ovat yhdessä kaupungilla,  Valentinin nopeus pelastaa puhelimeensa hajamielisesti keskittyneen Ramonan joutumasta auton alle, mutta veli  kuolee sairaalassa saamiinsa vammoihin. 
 
Pian Ramonakin siirtyy Antraluusiaan, missä veli ja kaksosten syntymän yhteydessä kuollut äiti häntä odottavat. 

Ramonaa on kiusattu koulussa ja se on vaikuttanut hänen itsetuntoonsa nujertaen samalla monia unelmia. 
 
Ramonalle selviää, että Antraluusiassa jokaisella on oma voimansa ja erikoiskykynsä. Valentinin voima liittyy puihin ja  kärsivällisyyteen, mutta Ramonalla ei ole vielä pienintäkään aavistusta omasta erityisyydestään. 

Antraluusiassa presidentin virkaa toimittaa lyhtykrotti.
Nelli Långstedtin kuvitusta Veera Salmen lastenromaaniin
Veljeni Valentin (Otava 2026). 

 
Ramona saa kuulla, että Antraluusiassa ihmiset saavat itse päättää asioistaan. 

Ainoa sääntö on, että ketään ei saa kiusata tai muutoin satuttaa. Kaupungin asioista muodollisesti vastaava presidentti on todellisuudessa kala, lyhtykrotti.  

 
 

–   Eikö täällä missään ole parkkitaloja, toimistoja, laitoksia tai virastotaloja? minä kysyin katsellessani innoissani joka suuntaan. 

Valentin kertoi, ettei Antraluusiassa ollut mitään sellaista. 
 
–   Täällä ei ole edes poliisilaitosta, koska yhtään rosvoa ei ole missään. Jos jossain syttyy tulipalo, niin kaupungin väki kokoaa joukostaan nopeasti palokunnan, joka lähtee punaisella autolla paloa sammuttamaan. Ja se onkin Antraluusian ainoa auto, hän sanoi.

 
Ramona saa uusia ystäviä, muiden muassa robottikoira Tiikerin ja Martan, vanhemmistaan eksyneen pienen tytön, josta sukeutuu karismaattinen ja sanavalmis sivuhenkilö. 

Martan toiveikkuus ja uhmakkuus auttavat välillä Ramonaakin pahimman epätoivon hetkillä. 
 
Antraluusian olot kuulostavat aluksi kieltämättä vähän liian hyviltä ollakseen totta. 
 
Onnella on tietysti myös kääntöpuolensa. 

Rajanaapurina oleva Gorgonorin kaupunki hohkaa jo nimellään ynseyttä ja kolkkoutta. 
 
Antraluusiassa unimaatti valmistaa ihmisille unia, jotka kertovat heidän läheisistään, eli heistä, jotka eivät ole vielä päässeet Antraluusiaan. 

Painajaisia sisarensa kanssa tehtaileva Lusius ei ole
ulkoiselta olemukseltaan järin pelottava. Nelli Långstedtin kuvitusta
Veera Salmen lastenromaaniin  Veljeni Valentin (Otava 2026).  

Gorgonorissa taas syntyvät painajaiset, mutta tähän saakka niiden kulku Antraluusiaan on saatu estetyksi erityisten unisieppareiden avulla. Gorgonoria hallitsevat särmikkäät sisarukset, Lusius ja Leila,  joiden väliset skismat sysäävät Antraluusian asukkaat ahdinkoon. 
 
Valentin lähtee vaaralliselle matkalle Gorgonoriin. Ja odotustenmukaisesti Ramonan on karaistava itsensä ja lähdettävä veljensä perään.  
 
 
Erityisen huomion ansaitsee tapa, jolla Veera Salmi hyvin pienieleisesti kertoo Ramonan ja Valentinin perheen romanitaustasta, esimerkiksi kun isä viittaa sukunsa tuhatvuotiseen historiaan ja äkkipikaiseen luonteeseen tai äidin taitoon tehdä ennustuksia ihmisten käsistä. 
 
Lopussa korostuu koko lastenromaanin punaisena lankana moniarvoisuuden ja moninaisuuden puolustus. Ramona hyväksyy itsensä sellaisenaan ja samalla hän ymmärtää kuinka elämässä valo ja pimeys vaihtelevat. 

Gorgonorin luurangon ja Ramonan kohtaamisessa on Nelli Långstedtin
kuvituskuvassa aivan erityistä latausta. Långstedtin kuvitusta 
Veera Salmen lastenromaaniin  Veljeni Valentin (Otava 2026).  

 
Nelli Långstedtin viivapiirrokset ovat tarkkoja, mutta  jäävät usein paperin pintaan. Hän kuvaa hahmot melko staattisina, mikä vaimentaa hieman kerronnan sadunomaista tunnelmaa. 

Enemmän latausta ja intensiteettiä löytyy kuvista, joissa kohtaus on kehystetty art nouveau -tyyliin. 

Esimerkiksi kuvituskuva Ramonan ja Gorgonorin luurangon kohtaamisesta  on todella tehokas ja mieleenjäävä!