Kuvakirja, joka laskee sykettä ja puhuu painokkaasti yhteisöllisyyden voimasta

 

Katri Tapola & Sanna Pellicioni: Valon maja. 32 sivua. Nokkahiiri 2026. 

Lastenkirjojen ja aivan erityisesti kuvakirjojen visuaaliselta yleisilmeeltä on tapana odottaa ja olettaa valoisuutta ja kirkkaita, selkeitä värejä. 

Mustavalkoinen ääriviivakuvitus on lastenkirjoissa jo perin harvinaista: esimerkiksi lukutaidon alkuun suunnatuissa helppolukuisissa kirjoissa värit räiskyvät ja kuvitus suorastaan vyöryy vielä kokemattoman lukijan silmille.

Oletus kuvakirjojen värimaailmasta ja visuaalisesta yltäkylläisyydestä istuu tiukassa.

Itse huomaan ilahtuvani aina, kun kuvakirjoissa tohditaan poiketa totunnaisista, vakiintuneista raameista.

Katri Tapolan ja Sanna Pelliccionin kuvakirja Valon maja kasvaa pientä kokoaan paljon isommaksi ja merkittävämmäksi teokseksi.

Pöllö on viestinviejä ja valonkantaja, hiljainen
tarkkailija. Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan
tekstiin kuvakirjassa Valon maja (Nokkahiiri 2026).

Se ei huuda teemaansa julki: jokainen voi kokea ja tulkita sitä omista lähtökohdistaan ja elämänkokemuksestaan käsin. 

Minulle se avautui yhteisöllisyyden, lähimmäisenrakkauden, kansalaisvaikuttamisen, lohdun ja hiljaisen julistamisen kirjana.  

Kirja pysähdyttää olennaisen äärelle. 

Nykyinen hektinen elämäntapa ja yksilökeskeinen ajattelu rampauttaa meitä, mutta Valon maja antaa uskoa siihen, että pienistä valonpilkahduksista voi kasvaa vähitellen suuri soihtu, joka levittää rauhaa ja harmoniaa ympärilleen.

Yhdessä sovussa puuhailevat ihmiset toimivat
myös vertauskuvana yhteisöllisen voiman
merkitykselle. Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan
tekstiin kuvakirjassa Valon maja (Nokkahiiri 2026).

Sanna Pelliccionin mustalle paperille loihtima keltaisen ja sinisen sävyjä hyödyntävä väriliitukuvitus on tehokas ja voimakas. 

Katri Tapolan niukkaakin niukempi teksti antaa kuvitukselle tilaa hengittää levolllisesti. 

Vaivihkaa kuvakirja ottaa haltuun koko universumin,
kun "Valon majoja näkyy yhä enemmän". Sanna Pelliccionin
kuvitusta Katri Tapolan tekstiin kuvakirjassa Valon maja
(Nokkahiiri 2026).

Kirjan viimeisellä aukeamalla kysytään ”Mitkä ovat sinun valon majasi?”.

Päivi Lukkarilan luotsaama Nokkahiiri-kustantamo on tehnyt hienon lastenkulttuuriteon. 

Tummasävyisen alkuperäiskuvituksen toistuminen kirjapainossa on itsessään riski, mutta latvialainen kirjapaino on selviytynyt haasteesta loistavasti. 

  

Voiko ystäväänsä tuntea koskaan kokonaan?

Katri Alatalo: Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle? 204 sivua. Hertta kustannus 2026. Kansikuva Jussi Kaakinen.

 

 

Minä muistin matematiikan tunnit ja todennäköisyyslaskennat. Tilastot ja numerot kertoivat totuuksia eri tavalla kuin foorumeiden kuvitelmat. Jos halusi, oli mahdollista laittaa taulukkoon arvot ja muuttujat, laskea numero, prosenttiluku. Kadonnut nuori. Ei löytynyt 24 tunnin aikana. Kateissa jo näin monta vuorokautta. Joki. Järvet. Joki.

Spekulatiivisen fiktion ja fantasian kirjoittajana aiemmin kunnostautunut Katri Alatalo otti pari vuotta sitten loikan realistisempaan kerrontaan nuortenkirjallaan Kesäkuu. 

Siitä on ilmestynyt  viime vuonna myös Riikka Tuohimetsän selkomukautus.
 
Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle on Kesäkuun tavoin jäntevä, pitkälti tarkkojen havaintojen ja keskushenkilöiden välisten jännitteisten suhteiden varaan rakennettu nuortenromaani.
 
17-vuotias Santra katoaa. 
 
Kolme kuukautta katoamisen jälkeen hänen ystävänsä Pilke, kämppis Antero ja serkku Lumi tapaavat toisensa. 

Jokainen heistä kokee tuntevansa Santran, mutta kun muistojen ja detaljien palaset yhdistetään, kukin heistä huomaa, että kuvasta ei tulekaan eheää. 

 
Palaset loksahtavat vähitellen kohdalleen, kun nuorten seuraan liittyy vielä Silver, joka väittää olleensa Santran poikaystävä. 
 
Ennen katoamistaan Santra on aloittanut leipuri-kondiittorin ammattikoulussa. Tyttö on ailahtelevainen eikä avaudu kenellekään sisimmistä tunteistaan.
 
Pilke kokee, että Santra tönii häntä loitommalle ”Käsillä tai sanoilla tai hiljaisuudella, joka on kuin tornado keräämässä voimaa”. 
 
Kustantaja Hertta luonnehtii Alatalon kirjaa "dekkarimaisen koukuttavaksi katoamismysteeriksi".  
 
Erityisesti Pilke omaksuu nopeasti rikostutkijan roolin suhteessa muihin:
 

–   – Sitten kun mun elämästä joskus tehdään leffa, sitten kun olen kuuluisa rikostutkija, joka on selvittänyt kymmenien kadonneiden ihmisten tapaukset… Katsokaa vaan niin epäilevänä kuin haluatte. Mä aion selvittää kymmeniä tapauksia, ja ensimmäiseksi Santran. Opettelen vaikka selvänäkijäksi, jos tarvitsee. Tai sitten ryhdyn maailman parhaaksi yksityisetsiväksi, itseoppineeksi tietenkin. Tämä on se juttu, joka on alkanut kehittyä mun päässä viime viikkoina. Ja tästä jutusta mä olen täysin varma. 

 
Alatalo varioi onnistuneesti erityisesti Yhdysvalloissa podcasteina ja dokumentteinakin suosittua True crime -genreä, mikä näkyy kerrontaan lomittuneina fiktiivisinä lainauksina paikallislehtien uutisoinnista, poimintoina murhiin keskittyneeltä nettifoorumilta  ja mobiiliviestipalvelu Jodelissa käydyistä keskustelujen pätkistä, joissa spekuloidaan Santran tapausta.

Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle  voi lukea dekkarina, mutta se täyttää myös perinteisen nuortenromaanin määritelmät: identiteetti, perhesuhteet, seurustelu ja nuoruuden angsti ovat romaanin keskeisiä ainesosia.

Tunnistettaviin paikkoihin ja paikkakuntiin sijoittuvat nuortenromaanit ovat yleistyneet. Alatalo kuvaa rakastavasti ja tarkasti entistä kotikaupunkiaan Jyväskylää.  

Maiseman ja luonnon lukutaitokin on tärkeää

Reetta Niemelä, Karoliina Suoniemi & Sanna Pelliccioni: Ada ja kasvien kuiske. 124 sivua. Sagalund 2025.

Ada ja kasvien kuiske ilmestyi jo viime vuoden puolella, mutta olen odottanut talven kellahtamista vehreän kevään puolelle, jotta tarinallinen tietokirja virittäisi minua sopivalle taajuudelle.
 
Kirjan on kustantanut Kemiönsaaressa sijaitseva Sagalundin museo, joka on Suomen ensimmäinen ulkomuseo, perustettu vuonna 1900. 

Sagalundissa on myös puutarha ja lastenkulttuurikeskus.  
 
Kirja on esineenä tavattoman kaunis: vaaleanvihreä kluuttiselkämys ja lukumerkkinauha ohjaavat itsessään lukijaa rauhoittumaan ja nauttimaan sekä tarinan että luonnon estetiikasta.
 
Ada ja kasvien kuiske on jälleen hyvä esimerkki siitä, kuinka museot näkevät nykyisin entistä enemmän vaivaa löytääkseen museokauppoihinsa ja valtakunnalliseen levitykseen lastenkirjoja, jotka havainnollistavat kiinnostavasti oman alueen erityispiirteitä.  

Sanna Pelliccioni asettaa kauniisti aukeaman oikealla laidalla seisovat lapset
osaksi vanhaa perinnemaisemaa. Pelliccionin kuvitusta Reetta Niemelän ja Karoliina Suoniemen kirjoittamaan lastenkirjaan Ada ja kasvien kuiske (Sagalund 2025). 

Kirjahanke on toteutettu Ympäristöministeriön tuella. 

Sagalundin museo näkyy kirjassa lähinnä kuvituksessa, jossa on hyödynnetty vanhoja valokuvia. Itse tarinassa paikallisväri ei ole niin vahvasti aistittavissa. 
 
Alakouluikäinen Ada lähtee uusperheensä kanssa kesänviettoon vuokramökille. 

Jo mökin pihalla Ada tuntee outoja väristyksiä, ja pian hän jo saa yhteyden nimikaimaansa, kylällä kauan sitten asuneeseen, jo edesmenneeseen vanhaan Adaan, joka oli piikana pappilassa ja teki kyläläisille ompelutöitä. 

Tyttö huomaa myös kuulevansa pihapiirin ja lähialueen kasvien puhetta. 
 
Kirjalla ei ole vain yhtä lukukoodia: sen voi lukea jännitystä leppoisasti nostattavana mysteeriseikkailuna, mutta luonnon tutkimiseen virittynyt lapsi voi saada siitä myös sykäyksen ottaa enemmän selville omasta lähiluonnosta  ja sen arkipäiväisestä suojelusta. 

Ada löytää vanhan kasvion ja tutkii kiinnostuneena sen kasveja.
Sanna Pelliccionin kuvitusta Reetta Niemelän ja Karoliina Suoniemen
kirjoittamaan lastenkirjaan Ada ja kasvien kuiske (Sagalund 2025). 

Kasvit antavat Adalle tietoa ja välittävät myös huolensa siitä, että ihmisten toimet muodostuvat uhkaksi luonnon monimuotoisuudelle:
 

 
Äkkiä Ada ymmärtää jotain tärkeää. Sillä, että etsii ja opettelee tuntemaan kasveja, on todella suuri merkitys. Lapset voivat kertoa aikuisille ja kaikille kiinnostuneille, missä harvinaiset kasvit kasvavat. He voivat saada aikuisetkin suojelemaan niitä. Ada tuntee pulppuilevaa riemua. 

 

Lapset tekevät lähiluontoon päiväretkiä polkupyörillä.
Pelliccionin kuvitusta Reetta Niemelän ja Karoliina Suoniemen
 kirjoittamaan lastenkirjaan Ada ja kasvien kuiske (Sagalund 2025). 

Ada saa paikallisoppaikseen kaksi ikätoveriaan, Daniellen ja Marcuksen, joiden kanssa hän tekee  pieniä päiväretkiä kylän eri puolille. 
 
Reetta Niemelä, Karoliina Suoniemi ja Sanna Pelliccioni vastaavat yhdessä erilaisista tekstikokonaisuuksista. Heidän eri alojen asiantuntijuutensa  lomittuvat toisiinsa, joten keskinäistä työnjakoa ei ole valmiissa lopputuloksessa eritelty. 

 

Sanna Pelliccionin biologin koulutus näkyy hienopiirteisissä
ja tunnistettavissa kasvikuvissa. Aukeamalla pihan ja pientareen
yleisiä kasveja. Pelliccionin kuvitusta Reetta Niemelän ja Karoliina Suoniemen kirjoittamaan lastenkirjaan Ada ja kasvien kuiske (Sagalund 2025). 

Sanna Pelliccioni näyttää jälleen monipuolisuutensa perinteiset puu- ja vesiväritekniikat hallitsevana kuvittajana. Hänen aiempi biologin koulutuksensa näkyy lajipiirteiden osalta tarkoissa kasvikuvissa. 
 
Perinnemaisemat pääsevät oikeuksiinsa  lintuperspektiivistä kuvatuissa jyhkeissä maisemakuvissa. 

Verraton lajissaan on myös  havainnollinen vanhan maalaistalon pohjapiirros, jossa katto ja osa seinistä on poistettu nukkekodin tavoin. 

Myös Pelliccionin henkilökuvissa luonto on eri tavoin väkevästi läsnä. 

Kannen juureva kuva-aihe, lapsi astelemassa paljain jaloin, varioi Johanna Venhon ja Pelliccionin  Metsämuistikirja -kuvakirjan kuvituskuvaa (Teos 2022).

Luin äskettäin Nelli Hietalan romaanin Puun sielu (Aula & Co 2026), joka lomittaa Hietalan oman elämän akuuttia kriisiä kuvanveistäjä Eva Ryynäsen (1915–2001) elämään. 
 
 

Puun sielun minäkertojalle muodostuu erityisen kiinteä suhde kodin lähellä olevaan vanhaan "keisarinmäntyyn". 

Puun sielun tavoin myös Ada ja kasvien kuiske havahduttaa luonnosta vieraantunutta (lapsi)lukijaa aistimaan väkevästi lähiluontoa, ottamaan siihen kontaktia rohkeasti ja siekailematta: 

Hiekkatie johtaa korkealle mäelle. Mäen huipulla tien vieressä seisoo uljas vanha mänty. Kun Ada pyöräilee sen ohi, hän on kuulevinaan sen humisevan aivan erityisellä, mäntymäisellä tavalla. 

    –    Hei pieni ihminen. Minä olen kasvanut tässä jo kaksisataa vuotta. Kun minä olin pieni taimi, täällä näytti aivan erilaiselta. Nyt minä vartioin koko kylää.

 

Hektinen aika altistaa meitä pitämään luontoa itsestäänselvyytenä. 

Nämä kaksi eri kohderyhmille suunnattua uutuutta resonoivat kiinnostavasti keskenään.  

Kotimaisia lastenkirjoja, joissa seikkaillaan museoissa tai museo ollut yhteistyökumppanina kirjan teossa:

Juha-Pekka Koskinen: Mysteerijengi: Kosken kummajainen. Kuvittanut Saana Nyqvist. Karisto 2026 / Verlan tehdasmuseo

Laura Ertimo & Maria Sann: Ateneumin arvoitus, Tammi 2025 /Ateneumin taidemuseo

Juha-Pekka Koskinen:Mysteerijengi: Museon pitkäkyntinen, kuv. Saana Nyqvist, Karisto 2025 / Kansallismuseo

 Riikka Jäntti: Pikku hiiri opintiellä, Tammi 2023 / Ateneumin taidemuseo

Kaisa Happonen: Mur, pieni lintukirja, Tammi 2023 / Ateneumin taidemuseo 

Tiina Hautala & Marjo Nygård: Museon hassu haamuherra, Haamu 2022 / Pohjanmaan museo

Katriina Kaija: Oletko kuullut järven? Toim. Anna-Maria Larikka & Mari Liimatainen. Mikkelin taidemuseo 2022  

Elina Jasu, Marko Laihinen & Markus Rantanen: Maestro Markus & Fiktio Fakta: Kansanmusiikin kyydissä! Puukenkki 2020 / Laitilan Kauppilan umpipiha 

Ria Berg: Kadonnut Fortuna. Seikkailu antiikin Ostiassa. Tampereen museoiden julkaisuja. Vapriikki ja Satukustannus 2019 / Vapriikki 

Saana Saarinen: Kauppaleikki muuttuu todeksi: Tarinoita seikkailuista Suomen linnoissa, Elpo 2019

Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Museoseikkailu, Nemo 2019 / Helsinki: Ateneumin taidemuseo, Luonnontieteellinen museo, Kaapelitehtaan Teatterimuseo, Turku: Turun linna, Aboa Vetus & Ars Nova -museo 

Janina Ahlfors, Minna Honkasalo & Päivi Arenius: Muumimuseokirja, WSOY 2019 / Tampereen taidemuseo / Muumimuseo

Koskettavaa taidetta. Lasten katselu- ja kokeilukirja. Toim. Suvi-Mari Eteläinen, Päivi Nieppola & Päivi Viherkoski. Käännökset Tarja Haikara. Graafinen suunnittelu Jari Karppanen. Serlachius-museoiden julkaisuja 2016. 

Annastiina Mäkitalo: Vanhan Rauman Kirsti, Kiinnoste 2012 / Vanha Rauma

 

 

Silmänkääntötemppuja Marokossa ja Suomessa

 

Harri István Mäki: Loitsu. 158 sivua.  Helmivyö 2023. Kansikuva Susanna Liukkonen. 

 
Viime vuonna joulun alla  uutisoitiin Harri István Mäen teoksiin kohdistuvista plagiointiepäilyistä, jotka sittemmin saivat vahvistuksen myös kirjailijalta itseltään.
 
Maaliskuussa uutisoitiin kolmesta Helmivyö-kustantamon julkaisemasta teoksesta, jotka ovat niin ikään paljastuneet plagiaateiksi. 

Niistä kaksi, Loitsu ja Paras mahdollinen, ilmestyivät nuortenkirjoina.
 
Pikaisen googlettelun jälkeen – kun teos ensin paljastui tietyn kirjailijan plagiaatiksi – Loitsun pystyy paikantamaan marokkolaisen kirjailijan ja taiteilijan Mohamed Mrabatin (s. 1936) esikoisteokseksi, josta on ilmestynyt todennäköisesti heti arabiankielisen alkuteoksen jälkeen Paul Bowlesin englanninkielinen käännös nimellä Love with a few hairs vuonna 1968.
 
Alkuteoksessa Marokossa Tangerin kaupungissa asuva keskushenkilö on nimeltään Mohammed, mutta Loitsussa hänet on nimetty Hamzaksi. 

Nuorukainen viettää huoletonta ja kepeää elämää: ikäänsä nähden hän juo paljon alkoholia, etupäässä konjakkia ja viskiä.
 
Hamza on tottunut saamaan elämässään kaiken haluamansa. 

Hän asuu englantilaisen Davidin omistamassa pienessä hotellissa. 

David on pojalle eräänlainen isähahmo, joka neuvoo ja kannattelee Hamzaa myös pahimpina aikoina.
 
Hamza ihastuu Azizaan, lapsuuden ystäväänsä. Kun Hamza ei vastoin itsevarmoja oletuksiaan saakaan tytöltä vastakaikua tunteisiinsa, poika pyytää noitaa tekemään suurehkoa rahasummaa vastaan taikavoimia, jotka saavat tytön rakastumaan häneen

Taian onnistumiseksi on tärkeää, että Hamza antaa noidalle jotakin Azizalle kuuluvia henkilökohtaisia esineitä tai asioita. Tytön serkun suosiollisella avustuksella Hamza saa rituaaliin tytön hiuksia, joista tehty taikaseos ripotellaan tytön kodin ulko-ovelle. 
 
Tytön perheen ankarasta vastustuksesta huolimatta nuoret menevät naimisiin ja saavat lapsen. 
 
Loitsu herättää paljon kysymyksiä.
 
Miksi kustantamo on nähnyt kirjassa potentiaalia julkaista se nimenomaan nuortenromaanina?
 
Romaanin aikajänne kattaa pari vuotta: alussa Hamza on 17- ja lopussa 19-vuotias. Azizan ikää ei tarkasti mainita. 
 
Keskushenkilöiden iästä huolimatta teoksen rakenne, juoni ja henkilökuvaus eivät anna mitään viitteitä siitä, että sen potentiaalisin kohderyhmä saattaisi löytyä nuorista lukijoista. 

Loitsussa ei ole perinteiselle nuortenromaanille ominaista kasvutarinaa, jossa nuori keskushenkilö miettisi syvällisesti identiteettiään ja peilaisi rakentavasti itseään muihin ikäisiiinsä. 

Hamza näyttäytyy lukijalle itsekkäänä ja narsistisena, ainoastaan omaa etuaan ajavana yksinäisenä sutena. 
 
Muslimi- ja arabikulttuuri tulee esille Loitsun asenteellisessa maailmankuvassa, jossa nainen on alistettu miesten, ensin isänsä ja myöhemmin puolisonsa,  (mieli)vallan ja ikeen alle. 
 
Pian lapsen syntymän jälkeen Hamza raiskaa puolisonsa, mikä kerrotaan hyvin lakonisesti:
 

Juuri ennen aamunkoittoa hän heräsi. 

Hän kuuli Azizan pehmeän hengityksen. 

Hän nousi ylös, meni sängylle ja liukastui hänen viereensä. Kun Hamza suuteli, Aziza työnsi hänet pois ja sanoi: – Jätä minut rauhaan. Olen uninen. 

–    Voit nukkua milloin haluat, hän sanoi. – Sinulla on koko päivä ja koko yö. 

–     Ei! Anna minun nukkua. 

Mutta Hamza piti hänestä kiinni tiukasti ja jatkoi suutelemista. Aziza ei ollut vielä terve synnytyksen jälkeen. Hamza tiesi, ettei pystyisi enää nukkumaan ennen kuin oi tehnyt mitä halusi ja jatkoi kamppailua, kunnes oli voittanut taistelun ja saanut haluamansa. 

Sitten Hamza meni takaisin sänkyynsä ja nukahti nopeasti.

 
Hämmennystä aiheuttaa sekin, että Loitsun lukuisia arabiankielisiä yksittäisiä sanoja tai muita ilmaisuja ei avata suomalaiselle lukijalle lainkaan. Toisaalta kustantajakaan ei todennäköisesti ole esittänyt Mäelle toivetta niiden avaamisesta. 
 
Loitsusta ei liioin löydy suoria viitteitä teoksen tapahtuma-aikaan. 

Huomionarvoinen detalji liittyy kuitenkin kohtaan, jossa Hamza ja Aziza menevät elokuvateatteriin katsomaan Brigitte Bardot´n (1934–2025) tähdittämää elokuvaa.  
 
En halua tässä ottaa kantaa siihen, miksi Harri István Mäki on päätynyt kirjoittamaan omissa nimissään aiemmin ilmestyneen teoksen, jota Suomessa ei tunneta. Pienillä variaatioilla hän olisi voinut muokata juoniaihiota lähemmäs nykyaikaa ja hälventää näin suoraa viittausta Mrabatin alkuteokseen: esimerkiksi uuskummassa tai petoromantiikassa Mrabatin teoksen kaltainen taikuus olisi voinut toimia modernina tehokeinona.  

Vuonna 2023 ilmestynyt Loitsu jäi omassa seurannassani vailla huomiota, vaikka pyrinkin seuraamaan mahdollisimman kattavasti myös pienkustantajien lasten- ja nuortenkirjoja. 

Tiettävästi kirjasta ei ole ilmestynyt  lainkaan arvioita.
 
Kirjastot.fi-kirjastosivuston ylläpitämällä Kirjasammon verkkopalvelussa Loitsua kuvaillaan seuraavasti:
 

Tangerissa elävä nuori Hamza voittaa naapurin tytön huomion noituudella. Ei ole mitään väärää maailmassa, jossa voi saada itselleen rakkautta väkevällä loitsulla, tuumaa Hamza. Aziza rakastuu, mutta taian haihtuessa tyttö kovettaa sydämensä. Hamza ja Aziza elävät muinaisen taikauskon ja länsimaisen vapauden turmelemaa viattomuutta. 

Moraalisen tuomion sijaan suvaitsevaisuus liikkuu kuin autiomaan tuuli nuorukaisten yli. Loitsu on nuorille suunnattu tunnustus rakkaudesta ja huijatuksi tulemisen voimasta.

 
Loitsun kantavana teemana todellakin on huijaaminen ja yksilön mielen manipulointi taikuuden avulla. Tältä osin Harri István Mäen kirjallinen temppu tuntuu erityisen uskaliaalta. 

Kuvakirjoja isoista aiheista

Tuula Pere & Catty Flores: Kun siivet kantavat, 40 sivua, WickWick 2025.
 
Tuula Pere & Catty Flores: Myrskypurjehdus, 42 sivua, WickWick 2025.
 
 
 

 
Kuvakirjoja julkaisevat nykyisin monet pienet kustantamot. 
 
Tuula Pere perusti WickWick-kustantamon vuonna 2010. 

Kustantamon erikoisuutena on se, että Pere laatii itse tekstit kaikkiin kuvakirjoihin ja tilaa kuvitukset ulkomaisilta kuvittajilta. 

Kustantamon alkuvaiheessa hän jopa kuvitti kirjat itse Photoshop-ohjelmalla. 
 
Kustantamon toisena erikoisuutena on se, että WickWick teettää kuvakirjoista myös englanninkieliset versiot ja ne ilmestyvät suomenkielisten laitosten tapaan yleensä sekä kovakantisina että nidottuina laitoksina.
 
Esimerkiksi Englannissa kuvakirjoja on ilmestynyt pitkään nidottuina, mikä madaltaa lapsiperheiden kynnystä hankkia lapselle omia kirjoja. 

Adlibriksen kautta tilattuna nidotun WickWickin kuvakirjan voi ostaa 22 eurolla, mikä tosin ei mielestäni ole vielä ”riittävän” houkutteleva hinta ajatellen jatkuvasti köyhtyvien lapsiperheiden ahdinkoa.
 
Tuula Peren uuden Lyrics of life -kuvakirjasarjan innoittajina ovat olleet hänelle elämän eri vaiheissa tärkeät laululyriikat. 

Myrskypurjehdus on saanut inspiraatiota Rod Stewartin ”Sailing”-kappaleesta ja Kun siivet kantavat Simon & Garfunkelin kappaleesta ”El Cóndor pasa”. 

 

Kondorinkotkan poikaset Artturi ja Valtteri ovat luonteeltaan aivan erilaisia, vaikka niillä on ollut samanlaiset kasvun edellytykset. Valtteri on huimapäistä veljeään varovaisempi luonne. Se pelkää lentoharjoituksia, ja ahdistus lisääntyy, kun Artturi ei palaakaan omilta lentotreeneiltään enää takaisin kotipesään. 
 
Valtteri saa kuitenkin tukea ja kannustusta, minkä turvin se lopulta uskaltaa levittää siipensä ensilentoon.
 

Kun siivet kantavat oli ehdolla Tuikku-palkinnolle, joka nostaa esiin pienkustantajien  julkaisemia teoksia.  

Tunnustuspalkintoa on jaettu vuodesta 2024 lähtien pienkustantamon kustantamalle tai omakustanteena julkaistulle korkeatasoiselle kaunokirjalliselle teokselle. 

Ehdokkaat nimeää ja lopullisen voittajan päättää kirjailijayhdistyksen hallitus. Palkinto ottaa huomioon kaikki kaunokirjallisuuden lajit eli myös lasten- ja nuortenkirjat. 

Palkinnon sai tänä vuonna Carita Forsgrenin aikuisten romaani Iättömät (Osuuskumma 2025).

Kondorikotkan poikaset kallionkielekkeellä sijaitsevassa pesässä.
Catty Floresin kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa
Kun siivet kantavat (WickWick 2025).

Kondorikotkien pesässä on kaksi poikasta, Arttu ja Valtteri. Vaikka ne ovat saaneet kumpikin yhtä paljon ravintoa ja hoivaa, niin Arttu on rohkea ja luottavainen ja Valtteri arka ja varovainen. 

Arttu lähtee rohkeasti kokeilemaan siipiensä kantavuutta, mutta ei palaakaan enää kotipesälleen. 

Valtterin huoli ja pelko kasvavat entisestään.

Vähitellen saamansa tuen ja kannustuksen avulla Valtteri kuitenkin luottaa taitoihinsa ja kohoaa siivilleen.

Arka kotkanpoika saa tukea ja kohoaa lopulta vanhempiensa
kannustamana siivilleen. Catty Floresin kuvitusta Tuula Peren
tekstiin kuvakirjassa Kun siivet kantavat (WickWick 2025).

Kun siivet kantavat on tarinaltaan melko perinteinen kasvun ja itsenäistymisen kuvaus. 

Enemmän ajankohtaista kulmaa löytyy Myrskypurjehdus-kuvakirjasta. 
kertoo Liban-nimisen pojan perheestä, joka on joutunut muiden pakolaisten tavoin jättämään kotinsa ja lähtemään tien päälle. 
 
Matka oli kestänyt jo vuosia, eikä loppua näkynyt. ”Mihin olemme oikein menossa” Liban kysyi välillä aikuisilta.
 
Aikuiset kertovat määränpääksi mitä milloinkin: seuraava kylä tai kaupunki, toisinaan vuoren ylitys tai rotkon kiertäminen. 

Silti pojasta tuntuu, että kukaan aikuisista ei pysty antamaan hänen kysymyksiinsä kunnollisia vastauksia. 

 

Libanin perhe pakenee sodan jaloista.
Catty Floresin kuvitusta Tuula Peren 
tekstiin kuvakirjassa Kun siivet kantavat
 (WickWick 2025).

Libanin perhe kasvaa matkan aikana pikkusisaruksella.  
 
Isä joutuu tekemään kaksi vaikeaa päätöstä: iäkäs sukulaismies joutuu keskeyttämään matkan. Perheen vauva ja äiti lähtevät isolla laivalla jatkamaan matkaa.  Isä ja Liban jäävät rakentamaan hylkytavarasta venettä, jolla he lähtevät ylittämään valtamerta. 
 
Vaarallinen merimatka opettaa poikaa luottamaan isänsä tahdonvoimaan: purjehtimiseen kuuluu se, että aina ei voi edetä suorinta mahdollista reittiä. He joutuvat lopulta veden varaan mutta pelastuvat kuin ihmeen kaupalla.
 

Merimatka hataralle veneellä on vaarallinen.
Catty Floresin kuvitusta Tuula Peren 
tekstiin kuvakirjassa Kun siivet kantavat (WickWick 2025).

Catty Flores on ranskalainen, mutta sittemmin perheensä mukana Espanjaan muuttanut kuvittaja. Kummassakin kuvakirjassa kuvitustyyli on hyvin tyylitelty, mikä toisaalta sopiikin isojen aiheiden käsittelyyn.
 
Värien kontrastit ovat välillä kuitenkin harmillisen heikkoja, ja hahmot eivät erotu riittävästi taustasta. 

Huomio kiinnittyy myös  kummankin kirjan alun ja lopun tyhjiin valkoisiin sivuihin, jotka johtunevat painoarkkien vakiomäärästä. 
 
WickWickin kustantamissa kuvakirjoissa on aiemminkin kerrottu sodan ja teemoista. 
 pakolaisuuden teemoista.
 
Lisää kuvakirjoja sodasta:
 

Essi Kummu & Liisa Kallio: Rauhan alkuja, Tammi 2024
 
Anna Elina Isoaro & Mira Mallius: Aamun toiveet, WSOY 2024
 
Katie Daynes, Ashe De Sousa & Oksana Drachkovska: Kysy ja kurkista! Pakolaisuus,suomentanut Sari Kumpulainen, Tammi 2024
 
Larysa Denysenko & Olena London: Ilmahälytysten lapset, suomentanut Eero Balk, Tammi 2023
 
Frank Furu & Linda Bondestam: Mutta te ette ole äiti, suomentanut Katri Tapola, Etana Editions 2021
 
Riina Katajavuori & Martin Baltscheit: Oravien sota, Tammi 2021
 
Karoliina Suoniemi: Paperinarukengät. Lapset sota-ajan Suomessa, kuvittanut Emmi Kyytsönen, Avain 2023
 
Sanna Pelliccioni: Meidän piti lähteä, S&S 2018
 
Tuula Pere & Andrea Alemanno: Muurien välissä, WickWick 2018.
 
Tuula Pere & Georgia Stylou: Vadelmanpunainen, WickWick 2017.
 
Tuula Pere & Andrea Alemanno: Laakson kehtolaulu, WickWick 2017.
 
Sari Koivukangas: Malaki pelkää sotaa. Terapeuttinen lastenkirja, OK-kirja 2016
 
Tuula Pere & Andrea Alemanno: Muurien välissä, WickWick 2018.
 
Rascal & Sophie: Tinka, suomentanut Hannele Pohjanpalo, Basam Books 2013
 
Alessandro Pelliccioni & Katri Tapola: Pelätin ja rastas, Mirri Creative 2015.
 
Maarit Malmberg & Jouni Koponen: Aapeli ja evakkomatka, Minerva 2011
 
Maarit Malmberg & Jouni Koponen: Aapeli sotaveteraani Reino, Minerva 2010