Peruskoulu kesken ja paksuna

Merja Pietilä: Pikkusisko. 202 sivua. Lector kustannus 2026. Kansikuva Saturn Labouf. 

 

 

Eihän siinä tietysti kovin kauaa mennyt, kun Iikka alkoi kärttää pussailun lisäksi muutakin. Olihan se juuri täyttänyt yhdeksäntoista ja sillä lailla aikuinen. Siitä minä olin kuitenkin tiukkana, etten alkanut sen kanssa millekään ennen kuin täytin kuustoista. Niinpä minä sitten menetin neitsyyteni syntymäpäiväni aamulla, ennen kouluunmenoa. Mulla oli kymmenen aamu ja olin lähtenyt muka kahdeksaksi kouluun.

 
Kotimaisia realistisia nuortenromaaneja ilmestyy muutaman vuoden pienen notkahduksen jälkeen taas aiempaa enemmän. 

Isojen kustantamojen tarjontaa täydentävät monet pienet kustantamot. Erityisesti Myllylahdella on yhtenä selvänä painotuksena nuortenkirjat. 
 
Lectorin kustantama Merja Pietilän Pikkusisko lienee tekijänsä esikoinen.

Kustantajan sivuilta ei löydy Pietilästä  taustatietoa lainkaan enkä ole liioin saanut vastausta kustantajalle lähettämääni sähköpostiviestiin. 
 
Nuortenkirja alkaa sisarusten Emman ja Annan näkökulmalukujen vuorotteluna. 

Anna on abiturientti ja tuntee samalla luokalla olevan Iikan, johon hän on ollut ihastunutkin rippileirillä. 

Iikka iskee silmänsä Annan pikkusiskoon Emmaan, ja tämä aiheuttaa sisaruussuhteiisinkin pientä kärhämää.

Pian ääneen pääsee myös Iikan pikkuveli Topi. 
 
Emma huomaa pian olevansa raskaana. Hän ei aluksi saa juurikaan tukea Iikalta, mutta päättää silti pitää lapsen. 

Emma suhtautuu teiniäitiyteen hämmentyneesti, mutta saa onneksi apua vanhemmiltaan. Ennen pitkää myös Iikka ymmärtää ottaa vastuuta teoistaan ja tarjoutuu ottamaan tyttärensä viikonloppuisin hoitoon, vaikka suhde Emman kanssa onkin jo päättynyt. 

 
Emma haluaa ottaa etäisyyttä vanhoihin kavereihinsa ja jatkaa välivuoden jälkeen lukiota Limingan sijasta Kempeleessä. 

Näkökulmakertojia tulee vielä lisää: lestadiolaisperheessä varttunut Karoliina ja rikkinäisistä kotioloista tuleva Nora. 
 
Merja Pietilän käyttämä sovinistinen ja seksistinen kieli hämmentää.  

Pojat nimittävät tyttöjä puluiksi. Topi puhuu juhannusyön pahnoista ja toteaa, että miksi tyytyä yhteen pesään, kun voi kokeilla useampaa, kun entinen tyttöystävä ei juurikaan jakanut pipariaan. 
 
Topi pitää fysioterapeutin ammattia ämmämäisenä ja ihmettelee, ettei hänen ystävänsä sen sijaan hakenut lääkikseen. Hän kutsuu luokkatoveriaan mutiaiseksi ja musulmaaniksi. Söpö vaaleeverikkö on Topin mielestä ”kuin tehty rutistettavaksi. semmonen ihanan pehmee ja silonen”.
 
Ongelmallisin kohta liittyy kuitenkin lukion uskonnon, psykologian ja filosofian opettajaan, ”rokkipastori” Upiin, joka liehittelee useampaakin oppilastaan. 

Koulun oppilaat laativat olemukseltaan ja opetusmetodeiltaan rennon Upin puolesta jopa adressin estääkseen tämän irtisanomisen! 

 
 
Saturn Laboufin kansikuvassa ja takakannessa näytetään kolme käsi kädessä seisovaa ihmistä takaapäin. Käsien ympärillä on sidottu punaiset langat, jotka vihjaavat tulkintani mukaan vallankäyttöön tai väkivaltaan, teemoihin, jotka eivät kuitenkaan nouse teoksen kantaviksi teemoiksi. 

Pikkusisko on teiniäidin selviytymistarina, jonka jännite hajaantuu useamman sivuhenkilön rönsyjen vuoksi. Todenäköisesti Pietilä on halunnut tuoda esille nuoruuden monet kipupisteet, mutta rajaaminen olisi terästänyt teoksen viestiä.

Nuortenromaanin nimellä on kaksoismerkitys. Kyse on Emman ja Annan välisistä suhteista, mutta myös Iikka puhuttelee Emmaa ajatuksissaan pikkusiskoksi.

 

Silmänkääntötemppuja Marokossa ja Suomessa

 

Harri István Mäki: Loitsu. 158 sivua.  Helmivyö 2023. Kansikuva Susanna Liukkonen. 

 
Viime vuonna joulun alla  uutisoitiin Harri István Mäen teoksiin kohdistuvista plagiointiepäilyistä, jotka sittemmin saivat vahvistuksen myös kirjailijalta itseltään.
 
Maaliskuussa uutisoitiin kolmesta Helmivyö-kustantamon julkaisemasta teoksesta, jotka ovat niin ikään paljastuneet plagiaateiksi. 

Niistä kaksi, Loitsu ja Paras mahdollinen, ilmestyivät nuortenkirjoina.
 
Pikaisen googlettelun jälkeen – kun teos ensin paljastui tietyn kirjailijan plagiaatiksi – Loitsun pystyy paikantamaan marokkolaisen kirjailijan ja taiteilijan Mohamed Mrabatin (s. 1936) esikoisteokseksi, josta on ilmestynyt todennäköisesti heti arabiankielisen alkuteoksen jälkeen Paul Bowlesin englanninkielinen käännös nimellä Love with a few hairs vuonna 1968.
 
Alkuteoksessa Marokossa Tangerin kaupungissa asuva keskushenkilö on nimeltään Mohammed, mutta Loitsussa hänet on nimetty Hamzaksi. 

Nuorukainen viettää huoletonta ja kepeää elämää: ikäänsä nähden hän juo paljon alkoholia, etupäässä konjakkia ja viskiä.
 
Hamza on tottunut saamaan elämässään kaiken haluamansa. 

Hän asuu englantilaisen Davidin omistamassa pienessä hotellissa. 

David on pojalle eräänlainen isähahmo, joka neuvoo ja kannattelee Hamzaa myös pahimpina aikoina.
 
Hamza ihastuu Azizaan, lapsuuden ystäväänsä. Kun Hamza ei vastoin itsevarmoja oletuksiaan saakaan tytöltä vastakaikua tunteisiinsa, poika pyytää noitaa tekemään suurehkoa rahasummaa vastaan taikavoimia, jotka saavat tytön rakastumaan häneen

Taian onnistumiseksi on tärkeää, että Hamza antaa noidalle jotakin Azizalle kuuluvia henkilökohtaisia esineitä tai asioita. Tytön serkun suosiollisella avustuksella Hamza saa rituaaliin tytön hiuksia, joista tehty taikaseos ripotellaan tytön kodin ulko-ovelle. 
 
Tytön perheen ankarasta vastustuksesta huolimatta nuoret menevät naimisiin ja saavat lapsen. 
 
Loitsu herättää paljon kysymyksiä.
 
Miksi kustantamo on nähnyt kirjassa potentiaalia julkaista se nimenomaan nuortenromaanina?
 
Romaanin aikajänne kattaa pari vuotta: alussa Hamza on 17- ja lopussa 19-vuotias. Azizan ikää ei tarkasti mainita. 
 
Keskushenkilöiden iästä huolimatta teoksen rakenne, juoni ja henkilökuvaus eivät anna mitään viitteitä siitä, että sen potentiaalisin kohderyhmä saattaisi löytyä nuorista lukijoista. 

Loitsussa ei ole perinteiselle nuortenromaanille ominaista kasvutarinaa, jossa nuori keskushenkilö miettisi syvällisesti identiteettiään ja peilaisi rakentavasti itseään muihin ikäisiiinsä. 

Hamza näyttäytyy lukijalle itsekkäänä ja narsistisena, ainoastaan omaa etuaan ajavana yksinäisenä sutena. 
 
Muslimi- ja arabikulttuuri tulee esille Loitsun asenteellisessa maailmankuvassa, jossa nainen on alistettu miesten, ensin isänsä ja myöhemmin puolisonsa,  (mieli)vallan ja ikeen alle. 
 
Pian lapsen syntymän jälkeen Hamza raiskaa puolisonsa, mikä kerrotaan hyvin lakonisesti:
 

Juuri ennen aamunkoittoa hän heräsi. 

Hän kuuli Azizan pehmeän hengityksen. 

Hän nousi ylös, meni sängylle ja liukastui hänen viereensä. Kun Hamza suuteli, Aziza työnsi hänet pois ja sanoi: – Jätä minut rauhaan. Olen uninen. 

–    Voit nukkua milloin haluat, hän sanoi. – Sinulla on koko päivä ja koko yö. 

–     Ei! Anna minun nukkua. 

Mutta Hamza piti hänestä kiinni tiukasti ja jatkoi suutelemista. Aziza ei ollut vielä terve synnytyksen jälkeen. Hamza tiesi, ettei pystyisi enää nukkumaan ennen kuin oi tehnyt mitä halusi ja jatkoi kamppailua, kunnes oli voittanut taistelun ja saanut haluamansa. 

Sitten Hamza meni takaisin sänkyynsä ja nukahti nopeasti.

 
Hämmennystä aiheuttaa sekin, että Loitsun lukuisia arabiankielisiä yksittäisiä sanoja tai muita ilmaisuja ei avata suomalaiselle lukijalle lainkaan. Toisaalta kustantajakaan ei todennäköisesti ole esittänyt Mäelle toivetta niiden avaamisesta. 
 
Loitsusta ei liioin löydy suoria viitteitä teoksen tapahtuma-aikaan. 

Huomionarvoinen detalji liittyy kuitenkin kohtaan, jossa Hamza ja Aziza menevät elokuvateatteriin katsomaan Brigitte Bardot´n (1934–2025) tähdittämää elokuvaa.  
 
En halua tässä ottaa kantaa siihen, miksi Harri István Mäki on päätynyt kirjoittamaan omissa nimissään aiemmin ilmestyneen teoksen, jota Suomessa ei tunneta. Pienillä variaatioilla hän olisi voinut muokata juoniaihiota lähemmäs nykyaikaa ja hälventää näin suoraa viittausta Mrabatin alkuteokseen: esimerkiksi uuskummassa tai petoromantiikassa Mrabatin teoksen kaltainen taikuus olisi voinut toimia modernina tehokeinona.  

Vuonna 2023 ilmestynyt Loitsu jäi omassa seurannassani vailla huomiota, vaikka pyrinkin seuraamaan mahdollisimman kattavasti myös pienkustantajien lasten- ja nuortenkirjoja. 

Tiettävästi kirjasta ei ole ilmestynyt  lainkaan arvioita.
 
Kirjastot.fi-kirjastosivuston ylläpitämällä Kirjasammon verkkopalvelussa Loitsua kuvaillaan seuraavasti:
 

Tangerissa elävä nuori Hamza voittaa naapurin tytön huomion noituudella. Ei ole mitään väärää maailmassa, jossa voi saada itselleen rakkautta väkevällä loitsulla, tuumaa Hamza. Aziza rakastuu, mutta taian haihtuessa tyttö kovettaa sydämensä. Hamza ja Aziza elävät muinaisen taikauskon ja länsimaisen vapauden turmelemaa viattomuutta. 

Moraalisen tuomion sijaan suvaitsevaisuus liikkuu kuin autiomaan tuuli nuorukaisten yli. Loitsu on nuorille suunnattu tunnustus rakkaudesta ja huijatuksi tulemisen voimasta.

 
Loitsun kantavana teemana todellakin on huijaaminen ja yksilön mielen manipulointi taikuuden avulla. Tältä osin Harri István Mäen kirjallinen temppu tuntuu erityisen uskaliaalta. 

Yhteiskuntaluokkia ja jakolinjoja

Marja Aho: Chiaroscuro,  269 sivua, Myllylahti 2025. Kansikuva Karin Niemi.

 

Marja Ahon nuortenromaani Chiaroscuro on viihdyttävä joskin asetelmallinen kuvaus eri yhteiskuntaluokissa kasvavien nuorten yllättävästä ja eriparisesta rakkaudesta.  
 
16-vuotias  Fiona on vauraan kulttuurikodin kasvatti. Hänen isänsä on juuri saanut kiinnityksen Lontoon Philharmoniaan kapellimestariksi. Isän suhdeverkostojen ansiosta Fiona saa myös kesätyön kamarimusiikkifestivaaleilla. 
 
Yllättäen ja aluksi vähän itseltäänkin salaa hän ihastuu ja rakastuu pahamaineisessa kerrostalolähiössä varttuneeseen Rafaan, joka kantaa itsesuojelutarkoituksessa mukanaan viidakkoveistä.
 
Nuorten ensikohtaaminen on dramaattinen, sillä Rafa pelastaa Fionan laukkurosvon kynsistä. Sittemmin paljastuu, että Rafa tuntee ryöstelijän.
 
Fiona järkyttyy aluksi Rafan taustoista ja ymmärtää, miksi poika hymyilee niin harvoin. 
 
Turvallisessa pumpulissa kasvaneen Fionan mielestä Rafan elämä muistuttaa jopa enemmän gangsterielokuvaa kuin tavallisen nuoren elämää! 
 
Fionan maalausharrastus tuo romaaniin jännitettä. Kuvaamataidon opettaja antaa kesäläksyksi tehdä maalauksen, jossa leikitellään valoilla ja varjoilla. 
 
Romaanin nimi juontaa italialaisen renessanssiajan taiteilijan Caravaggion kehittelemästä valohämyn vaikulteman luovasta chiaroscuro-tekniikasta.
 
Aiemmin Fiona on käyttänyt maalauksissaan hempeitä ja kuulaita värejä, "– – 

 – –  romanttista vaaleanpunaista, herkkää shampanjaa ja viatonta valkoista. Värejä, jotka huokuvat puhtautta, rauhaa ja tyyneyttä. Iloa ja valoa."

Tutustuminen Rafaan tuo maalaamiseen kaivattuja tummempia sävyjä, yön hämyä ja jopa sysimustaa, eli samoja värejä, joita Fiona tunnistaa Rafan elämästä.  
 
Keskiviikkona julkaisin Lastenkirjahyllyssä arvion Tiia Mattilan säeromaanista Selviämisen soundtrack.  

 

Marja Ahon Chiaroscurossa on monin paikoin samankaltaista vastakkainasettelua liittyen keskushenkilöiden erilaisten elämänkokemusten ja yhteiskunnallisen aseman kuvaukseen.
 
Mattilan päähenkilön Iiron tavoin myös Fiona päätyy salailemaan suhdettaan Rafaan   luottoystävälleen Manuelalle ja vanhemmilleen. 

 

Hän tiedostaa, että jo lapsuudesta tuttu perheystävien poika Julius olisi läheisten mielestä monella tavalla varma ja turvallinen valinta. 
 
Manuelan mielestä Julius on ”aika hot” ja Fiona ja Julius olisivat ”cute couple”. 

 

Rafan tatuointeihin Manuela sen sijaan suhtautuu paheksuvasti. 
 

Ensivierailu Rafan kotiin avaa Fionan silmät lopullisesti. Hän ei voi käsittää, että Rafan perheessä on niin tiukkaa rahan kanssa. 
 
Rafa konkretisoi asiaa: 

–   Loppukuusta on aina sama homma, hän mutisi. – Joudutaan venaan, että faijan tilille kilahtaa Kelalta rahaa. Ei voida oikein ostaa mitään, saati mennä ulos syömään.  – – 

Fiona kuunteli Rafaa järkyttyneenä. Hän ei ollut tiennyt, että Rafan perhe eli näin niukasti. Kirjaimellisesti kädestä suuhun. 
 
Hän oli pahoillaan Rafan puolesta. Mitä ihmettä Rafan isä tekisi, jos joku perheestä sairastuisi vakavasti? Tai jos pyykkikone hajoaisi tai tapahtuisi jotakin muuta yllättävää? Säälin ja järkytyksen lisäksi Fiona tunsi halua auttaa.
 
–  Tilataanko jotain syötävää? hän ehdotti. – Vaikka susheja. Mä tarjoan.

Fionan maailmankuva avartuu ja samalla hän huomaa vanhempiensa luutuneet asenteet. 
 
Tytär katsoo isäänsä uusin silmin: 

Kuinka vähän isä tiesikään toisenlaisesta elämästä. Siitä maailmasta, jossa Rafa eli. 
 
Se ei ollut Rafan syytä, että hän oli erilainen. Kukaan ei voinut vaikuttaa siihen, millaiseen kotiin sattui syntymään. Miten isä, joka oli viisas ja sivistynyt, ei ymmärtänyt sitä.

Rafan moottoripyöräharrastuksen kautta Fiona tutustuu itselleen vieraaseen alakulttuuriin. 

 

Eroottinen lataus välittyy tavassa, jolla Aho kuvaa Fionan herkkkyyttä aistia Rafan kehon tuoksuja:

Fiona nojasi päätään Rafan paljaaseen rintaan. Iho oli kuuma, ja se tuoksui auringolta, hieltä ja energiajuomalta.
 
–  –  Hän otti hupparin vastaan ja puki sen suosiolla yllensä. Se tuoksui öljylle, bensalle ja tupakalle.

Isovanhemmilla on nuortenkirjoissa edelleen tärkeä tehtävä kannatella nuoria päähenkilöitä erilaisissa vastoinkäymisissä. 

 

Rafan mummi ja Fionan isoisä kannustavat kumpaakin nuorta välillisesti ja suoraan kuuntelemaan paremmin sydämensä ääntä.
 
Romaanin loppu kiertyy lopulta seesteiseksi dramaattisen moottoripyöräonnettomuuden ja ylisukupolvisten  perheselkkausten purkautumisen jälkeen. 

 

Tukiverkostoista huolimatta nuori kaipaa vanhemman hyväksyvää ja arvostavaa katsetta Tiia Mattilan säeromaanissa

  

Tiia Mattila: Selviämisen soittolista, 246 sivua. Myllylahti 2026. Kansikuva Riikka Pihlajamaa. 
 

 
Tiia Mattilan viime vuonna ilmestynyt esikoinen, säeromaani Humalan soundtrack palkittiin alkuvuodesta Topelius-palkinnolla. 
 
Yläkoululaisen Iiron tarina täydentyy nyt jatko-osalla Selviämisen soittolista. 
 
Iiro on muuttanut epävakaiden kotiolojen takia parhaan ystävänsä Topin perheeseen.
 
 
Iiron tukiverkostoon kuuluu onneksi myös kummitäti Annika. Hän yrittää vakuuttaa pojalle, että 15-vuotiaalla ei tarvitse olla vielä kovin kauaskantoisia tulevaisuuden suunnitelmia. 
 

–     –  ” Ei sun tarvii 
viisitoistavuotiaana tietää,
mitä haluat loppuelämältäs. 
Moni opiskelee
useemman ammatin elämänsä aikana
tai päätyy tekemään ihan jotain muuta
kuin mitä on opiskellu.
Eikä kummassakaan ole mitään väärää.”

 
Tuntuu hyvältä lukea tällaisia aikuisen järjen ääniä nykyaikana, jolloin nuoruuden kuvaus niin mediassa kuin tosielämässäkin näyttää äityvän entistä suorituskeskeisemmäksi.
 
 
Iiron alkoholisoituneet ja monin tavoin elämässään sivuraiteelle ajautuneet vanhemmat yrittävät nyt ryhtiliikettä ja tekevät aloitteen paikata rikkoutuneita välejä.  
 
Sattumalta äiti tulee töihin samaan kahvilaan, missä Iirokin on koulun jälkeen töissä. Niinpä pojan on vaikea unohtaa solmulle menneitä suhteita.
 
Samaan aikaan Topin ja Iiron kaverisuhde syventyy uudelle tasolle, ja siitäkin aiheutuu Iirolle päänvaivaa. Isällä on nimittäin jyrkät mielipiteet homoista.

Perhedynamiikan häiriöistä ja luottamuksen menettämisestä huolimatta Iiro kaipaa vanhemmiltaan hyväksyntää. Tätä vaikeaa ja monisyistä asiaa Mattila kuvaa myötäeläen ja uskottavasti.  
 
Mattila puhuttelee kiitossanoissaan nuoria lukijoitaan, joilla on Iiron tavoin vaikeuksia saada omilta vanhemmiltaan hyväksyntää seksuaaliselle suuntautumiselleen. 

Valtaosassa kotimaisia nuortenkirjoja on jo siirrytty entistä moniarvoisempaan ja sallivampaan ajatteluun koskien yksilön seksuaalisesta identiteettiä.

Siksi 2020-luvulla tällainen vanhempien homofobian kuvaus tuntuu jo hieman aikansa eläneeltä, joskin sen kuvaamiselle varmasti ja valitettavasti on edelleen tarvetta.  

Topi on kuitenkin valmis aluksi sopeutumaan Iiron toivomaan ”kaappisuhteeseen”. 
 
Iiron vanhempien homofobia rinnastetaan viitteellisesti myös heidän alhaiseen koulutustasoonsa. 

Sen sijaan kaikissa muissakin toimissaan fiksut, sallivat ja valveutuneet Topin vanhemmat ovat nopeasti tehneet päättelyitä poikien lähentyneistä väleistä.
 
Säeromaanin muoto tuntuu jatkuvasti etsivän uusia uomia, jotka mahdollistavat parhaimmillaan vähän lukeville nuorille kannustavia ja riittävän helppolukuisia elämyksiä. 
 
Tiia Mattilan säeromaaneissa puhekielisyys ja dialogi keventävät kokonaisuutta.
 
 
Kukaties Mattila vielä jatkaa Iiron itsenäistymisen kuvausta?  Säeromaani-formaatissa ei muistini mukaan olekaan aiemmin Suomessa ilmestynyt samasta päähenkilöstä kertovia sarjakirjoja. 

Vilja-Tuulia Huotarisen nuoruuden vimmasta helisevä nuortenromaani näyttää, kuinka otetaan ja saadaan tilaa kasvamiseen

 

Vilja-Tuulia Huotarinen: Kaikki Saharasta. 188 sivua. Tammi 2026. Kansikuva Laura Lyytinen.

 
 

Nuori ja teini, ne on vanhanaikaisia sanoja, mehän eletään tässä ja nyt. Saisiko sitä olla vain ihminen? Jokin elollinen olento? 

 
Näin pohtii Vilja-Tuulia Huotarisen juuri ilmestyneen Kaikki Saharasta -nuortenromaanin päähenkilö, 15-vuotias Sahara.

Sahara asuu Vantaanjoen varrella Vanhankaupunginkosken maisemissa. Hän ottaa tilaa ja maisemaa haltuunsa parkourin avulla. 

Sahara nauttii liikuntalajista erityisesti sen vaatiman ponnistuksen, ketteryyden ja tasapainon vuorottelun takia. Näistä samoista taidoista on hyötyä myös elämässä. 

Saharalle parkour on myös keino olla yhteydessä maailmaan tilanteessa, jossa hän

 ”on enemmän kuin ennen” ja jossa hän toisaalta vie äkkiä liikaa tilaa. 

 

 
Äidin mielestä Sahara on pahimmassa mahdollisessa iässä:
 

Pahin ikä ikinä. Sitä paitsi hän on oikeassa. Kesästä lähtien on tuntunut siltä kuin jokin sisällä lämpenisi koko ajan. Ihan kuin ihoni pehmenisi ja veri virtaisi nopeammin, kiehuisi. Siksi avauduin Tiolle. Puhuin niin kuin puhuin, ja tässä on lopputulos. Ei enää Tioa.

 
Romaanin jännite syntyy, kun Saharan paras ystävä Tio muuttaa Kokkolaan. 

Ennen muuttoa Sahara on tunnustanut rakkautensa Tiolle, mutta kokee tulleensa torjutuksi.
 
Ero ystävästä on Saharan mielestä verrattavissa kuolemaan. Hän traumatisoituu ja lakkaa puhumasta. 
 
Samalla Sahara huomaa siirtyneensä uuteen aikaan ja elämänvaiheeseen, jossa ongelmista ei enää pääse yli juoksemalla.  
 
Pikaistuksissaan hän lähtee Rovaniemelle Keitoon kapakkaan, missä hänen edesmenneen isänsä bändi keikkailee. Matkalla Sahara pysähtyy myös Kokkolaan tapaamaan Tioa.  
 
Matkan eri vaiheissa hän saa paljon apua ja tukea. 
 
Tärkein opas ja henkiystävä on muille näkymätön Xei, jolla on sininen irokeesi. 
 
Junamatkalla tukijoukkoihin liittyy vielä omalaatuinen konduktööri.
 
Myös salamyhkäinen ja tapahtumien kulkuun etäältä vaikuttava ”Johtokunta” on merkittävässä roolissa. Huotarinen liittää realistiseen kerrontaan maagisia elementtejä luontevasti. 

Matka Rovaniemelle vertautuu lopulta matkaan tuonpuoleiseen tai toiseen todellisuuteen. Matkan aikana Sahara penkoo muistojaan ja totuttelee samalla myös ajatukseen pian syntyvästä pikkusisaruksesta.  

Nuortenromaaneissa usein toistuva aihelma, nähdyksi tuleminen omana itsenään, tulee Saharan  kasvutarinassa kauniisti esille. 
 
 
Vilja-Tuulia Huotarinen sanoittaa poikkeuksellisen kauniisti ja silti omintakeisesti murrosiälle ominaisia kehon muutoksia: 
 

Lantion kaari kaartui ja kyynärpäihin uurtui vakoja. Karvat rehottivat villimmin. Ihan kuin huuletkin olisivat näyttäneet erilaisilta, niistä tuli pusuhuulet.

Huotarisen avaus nuortenkirjailijana oli kolmiosainen Silja-sarja (Karisto 2007–2010). Se  sai sytykkeen Anni Polvan muistoksi vuonna 2006 järjestetystä tyttökirjojen kirjoituskilpailusta, jonka Huotarisen käsikirjoitus  Siljan laulu voitti. 

 

Seuraavat nuortenromaanit valoa valoa valoa (2011) ja Kimmel (2014) ottivat jo Silja-sarjaa enemmän etäisyyttä perinteiseen tyttökirjallisuuteen. 

Tyttöys ja tyttökirjan kliseet – sekä  hyvässä että pahassa – näkyvät  kuitenkin kaikkien kolmen teoksen  pohjajuonteena, mutta samaan aikaan Huotarinen myös uudistaa genreä kyseenalaistamalla ja hätkähdyttämällä, sekä kielen että nuoruuden kuvauksen osalta. 

Teosten metafiktiivisen ja kohosteisen, mutta kaikkea itsetarkoituksellista alleviivaamista karttavan kerronnan ansiosta lukija pysyy valppaana. 
 
Kaikki Saharasta sisältää sekä konkreettista että vertauskuvallista aukkoisuutta (esimerkiksi kohdassa, jossa teoksen kiteyttävä motto puuttuu ja suluista löytyy vain maininta, että siihen sopisi lause filosofilta tai junan konduktööriltä. 

Toistuvasti Sahara myös viittaa ylimalkaisella mutta  hyvin tunnepitoisella ”Lina ja Meri ja koko kaveriporukka” -ilmaisulla tärkeimpään luottokaverien sidosryhmäänsä. 
 
 
Saharan äiti on kirjailija, ja tytär on luultavasti senkin takia hyvin tietoinen kielen rekisteristä ja kirjoittamisen lainalaisuuksista. 

Sahara myös viittaa taajaan äidin kirjoissaan viljelemiin juoniratkaisuihin ja vertauskuviin. 

Äitii on erityisen mieltynyt erilaisiin kivilajeihin ja  jopa isompiin kivenmurikoihin, joita löytyy eri puolilta kotia. 

Ylitulkintaa tai ei, itse näen  tässä  äidin kiviaddiktion kuvauksessa kunnianosoituksen Merja Otavan Priskalle (1959), joka aikanaan oli käänteentekevä,  suomalaista nuortenromaania radikaalisti uudistanut teos. 
 
Tavan takaa Sahara puhuttelee äitiään äitikullaksi viitaten tämän mielipiteisiin tai teosten ominaislaatuun. 
 
Kaikki Saharasta onkin kiinnostava myös perhedynamiikan kuvauksessaan: nuortenkirjoissa on nimittäin huomattavasti yleisempää, että niiden keskushenkilöt kapinoivat ja ottavat etäisyyttä vanhempiinsa. Saharan suhde äitiinsä on  sen sijaan luja. Tätä tunnesidettä ei edes ”Etelä-Suomen viimeinen hevari", äidin nolo miesystävä Santeri, pysty horjuttamaan.
 
 
Silti Sahara toteaa: ”Perhe on kamalan iso sana ja vie paljon tilaa”. 
 
Huotarisen kieli on samaan aikaan hyvin täsmällistä ja silti hurmaavasti helisevää ja rekisteriltään – nuortenromaaniksi – kokeilevaa: 
 
”Taivas näyttää nuuskalta ja sijaitsee liian korkealla täältä maasta katsottuna”. 
 
Tion paljaat nilkat ”leiskui kuin majakat” ja ”kadunpätkä on kuin musta metrilaku”. 
 
Tällainen kielen ja kerronnan rentous laajentaa toivon mukaan luontevasti nuoruudesta omintakeisesti mutta silti yleispätevästi kertovien kirjojen lukijakuntaa. 
 
Kustantaja Tammi ilmoittaa verkkosivuillaan teoksen edustavan lasten ja nuorten kaunokirjallisuutta, modernia kirjallisuutta ja nykykirjallisuutta. 

Hieman kryptiset määritelmät tuntuvat mielestäni keinotekoisilta: toki nuorille suunnatut, kieleltään ja sisällöltään kunnianhimoisesti laaditut romaanit tulisi nykyisin jo itsestäänselvästi laskea kaunokirjallisuuteen. 
 

 

 

Ankea taajamakin voi olla virikkeitä täynnä, saa Riku F huomata Anumari Sitapuron eheässä esikoisromaanissa

Anumari Siltapuro: Riku F, ntamo 2025. Kansikuva Reinhold Möllerin valokuva Trogenbachbrücke, Ludwigstadt 2018.
 






Nuoruuden etsikkoajan ja ensi-ihastumisen kuvaukset ovat nuortenromaanien peruskauraa: nuortenkirjojen konventiot ovat pohjimmiltaan säilyneet samoina, mutta välillä yllätyn iloisesti, kun saan lukea esikoistekijän raikkaan ja siekailemattoman nuoruuden kuvauksen.
 
Näin minulle kävi Anumari Siltapuron esikoisen Riku F:n kohdalla.
 
Riku odottaa malttamattomasti 15-vuotispäiväänsä, jolloin hän voisi vaihtaa ristimänimensä Rikhart Aapelin Säynävän Riku Fageriksi.
 
Rikun taakkana on asua Turengissa, pienellä maaseutupaikkakunnalla Kanta-Hämeessä, missä on ”Koo, Ässä, Ärrä ja yksi liikenneympyrä”.

 
Äiti on lähtenyt reilu vuosi sitten Turengin K-kauppaan basilikasandwichejä esitelleen  ”Kanta-Hämeen karvaisimman miehen matkaan”.  

Sen jälkeen isästä on tullut Möykky, joka pitelee toisessa kädessään kaukosäädintä ja toisessa kaljatölkkiä.
 
Äidin äkillinen poislähtö ei ole pojallekaan mikään läpihuutojuttu:

– – Joskus äitiä ajatellessa ikävä puristaa rintakehää ja tuntuu vaikealta hengittää. Silloin on helppo uskoa, että suruun voi kuolla. Kerran meinasin tikahtua nauruun, se tuntuu melkein samanlaiselta mutta kevyemmältä.

Ihminen voi nauraa ääneen ja silti itkeä sisällään. Se on jännä tunne. Melkein kuin olisin kaksi täysin eri ihmistä sisäkkäin, eikä ole ihan varma, kumpi niistä on oikeampi. Jos tätä kaksoiselämää jatkuu kauan, tulee hirveän väsynyt olo.

 
Kaverien, Hassen, Jallun ja Rapen,  ”jäbäjauhaminen” alkaa kyllästyttää, kun Riku huomaa viihtyvänsä poikien sijaan enemmän Kertun kanssa. 

Kertun isä on tullut Turenkiin papiksi, ja tyttö on tottunut muuttamaan isän työn perässä parin vuoden välein.

Kerttu opettaa Rikulle myös aivan uusia sanoja, kuten sananvapaus. 
 
 
Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan sairaslomaa tulee tuuraamaan persoonallinen sijainen, joka saa oppilaita nimen Sivuseikka. 

Sijainen teettää oppilailla kirjoitusharjoituksia, ”sadatteluja” tai ”satasia”, joissa tarina pitää kertoa sadan sanan avulla.
 
Riku on innostunut valokuvauksesta, mutta nyt hän huomaa, että ”Kirjoittamalla voi oksentaa tapahtumia tai tunteita paperille, ja sitten ei voi pahoin enää”.
 
Korona-ajan poikkeustilan vaikutukset alkavat näkyä nyt pienellä viipeellä myös nuortenromaaneissa. Rikunkin luokka siirtyy etäopetukseen
 
Rikun huumori on väliin viistoa. 

Komiikka ja tragiikka törmäävät toisiinsa kohtauksessa, jossa Riku astuu Turengin psykiatrian poliklinikan ovesta ja kertoo ensimmäiselle näkemälleen työntekijälle isänsä itsemurha-aikeista. 

Nainen, Taimi, on oikeasti poliklinikan siivooja, joka auttaa Rikua ja isää arjen pyörittämisessä pahimman vaiheen yli. 
 
Riku F:n levollinen, väliin jopa hieman lakoninen ja Aki Kaurismäen elokuvien dialogia muistuttava kerronta toimii tehokkaasti keskushenkilön sisäisten ajatusten havainnollistajana. 

 
Taitolla on nykyisin entistä isompi rooli nuoren lukijan koukuttamisessa kirjan ääreen. 

Helppolukuisissa lukutaidon alkuun suunnatuissa lastenkirjoissa on viime aikoina yleistynyt tapa, että asiakokonaisuuksia tai jopa yksittäisiä kappaleita erotetaan toisistaan tyhjällä rivillä. Aukeamille syntyy ilmavuutta, kun teksti ei tunnu lukiessa liian raskaalta. Tämä tehokeino toimii mainiosti Riku F:n taitossa. 
 
 
 
Anumari Siltapuro työskentelee kuntoutuslääkärinä Tampereella. Hänellä on myös aiempaa kokemusta lastensuojelusta.  
 
Siltapuro osallistui Otavan vuonna 2022 julkistamaan nuortenromaanikilpailuun, jossa etsittiin realistista nuortenromaania, joka on vahvasti kytköksissä tähän aikaan ja sovellettavissa mys audiovisuaaliseen muotoon.

"Riku F" -käsikirjoitus sijoittui kilpailussa kolmannelle sijalle. 

Kilpailun voitti Taina Niemi käsikirjoituksellaan "Ämpärikesä", joka ilmestyi samannimisenä nuortenromaanina Otavalta keväällä  2023. Toiselle sijalle ylsi Terhi Raumonen käsikirjoituksellaan ”Keijujen sisko”. 
 
Kirjoituskilpailuiden järjestäminen on kustantamoille tavattoman työläs ponnistus, ja siksi onkin hämmästyttävää, että Otava ei osoittanut kiinnostusta kakkos- ja kolmossijoille yltäneiden käsikirjoitusten kustantamiseen. Kilpailuun osallistui kaikkiaan 90 käsikirjoitusta. 
 
Riku F on eheä ja viimeistelty esikoisteos, joka luottaa siihen, että nuori pääsee taidokkaan kerronnan imuun myös ilman päälle liimattuja viittauksia nopeasti ohikiitäviin nuorisotrendeihin ja arjen pintaliidon kuvausta.
 
Kirjan ainoa harmin aihe on tummasävyinen kansikuva: kirjan nimi hukkuu tummaan taustaansa ja hyvin pelkistetty ja staattinen, mustavalkoinen siltaa esittävä valokuva ei  houkuta tarttumaan kirjaan. 

Silta on romaanissa keskeisessä roolissa, mutta kuva-aiheen olisi voinut tuoda kanteen hieman toisin. 

Kun legot vaihtuvat hajusteisiin: luontevaa murrosiän kasvukipuilua

Jani Kiiskilä: Huppu kasilla, 253 sivua, Otava 2024. Kansikuva Jussi Anttonen.

Mä en tiedä, miltä toisen huulet tuntuvat. Ekan kerran täytyy olla melkoinen hetki. Vähän niin kuin elokuvissa. Ensisuudelma. Siitä mä haaveilen, kun mä makaan yksin sängyllä. – –

Jani Kiiskilän ns. Yläkoulu-trilogian Huppu-poika on siirtynyt yläkoulun kahdeksannelle luokalle.
 
Avausosassa  Huppu – joka ei halua itseään kutsuttavan lainkaan oikealla nimellään Timo –  vielä haikaili legoleikkien perään. 

Nyt legohyllyn tilalla on hajustepulloja, joita poika haluaa hankkia pian lisää.
 
Poikien kiinnostus erilaisiin hajusteisiin on selvästi lisääntynyt, ja Kiiskilä on tuonut tämän nuorison suosiman ilmiön tuoreeltaan viime vuonna ilmestyneeseen kakkososaan. 
 
Hajuaisti on muutoinkin kirjassa herkillä, kun Huppu aistii vahvojen hajusteiden lisäksi esimerkiksi bensan, hien ja mummon leipomien pullien tuoksuja. 
 
Alakouluajoilta tuttu Karo on palannut Englannista ainakin hetkeksi takaisin. 

Huppu tuntee vetoa tyttöön, joka somemaailmassa tunnetaan rumpuvideoistaan nimellä Karodrums.
 
Jani Kiiskilä rajaa taitavasti ihmissuhdepähkäilyn yksinomaan poikien väliseen dialogiin.
 
Huppu käy läpi katseiden ja lyhyiden keskustelujen syvempiä merkityksiä parhaan ystävänsä Matin kanssa.
 
Suurta tunnelatausta sisältyy kohtaukseen, jossa Matti toimii viestinviejänä:
 

–      Se kysyi sun nimeä.

    – Mitä sä vastasit?

–      Huppu. Vai oisko pitänyt sanoa Timo? 

–      Ei todellakaan. Huppu on hyvä, mä sanon. – Sanoiko se muuta? 

–       Että sä näytät hyvältä.
 
Kukaan ei ole sanonut, että mä näytän hyvältä. Mä katson mun vedessä roikkuvia pitkiä koipiani, vilkaisen vähän vatsaani, kohennan ryhtiäni ja koetan miettiä, miltä mä näytän kahvion suunnasta. Ei mua ole kukaan katsonutkaan ikinä noin kauan. Mulla muljahtaa mahanpohjassa, ihan kuin iso jääpala pyörähtäisi siellä. Ja se kysyi mun nimeä? Miksi?

 
Karo on kuitenkin ailahtelevainen, ja vihjaa aina välillä Englantiin jääneestä exästään. Kun Karo sitten lähtee loppuvuodesta toiseen kotimaahansa pidemmäksi aikaa, Hupun kiirastuli alkaa. 
 
Kiiskilän tapa kuvata päähenkilönsä perhekuvioita on yksi trilogian ilmeinen dynamo. 

Murrosiän uhon ja kapinankin alta välittyy kuitenkin perheenjäsenten vahva tunneside ja huolenpito. 

Isoveljen seurustelusuhde päättyy ja isä  loukkaa jalkansa trampoliinilla.  Äiti joutuu ottamaan tavanomaista enemmän vastuuta arjen pyörittämisestä ja autolla ajamisesta. Stressipisteet ovat niin korkealla, että äiti ryhtyy jopa tupakoimaan perheeltään salaa. 

Huoli äidinäidin orastavasta muistisairaudesta on myös osasyy koko perheen poikkeustilaan. Mummo asuu kesät siirtolapuutarhamökissään, mutta talvikaudeksi hän majoittuu kodin takkahuoneeseen, joka on ollut isän pakopaikka. 
 
Originelli, estoton ja sanavalmis mummo on lopulta Hupun paras terapeutti. 

Kaksikon pilkkireissuun kiteytyy paljon elämänviisautta ja empaattisuutta.
 
Pilkkireissulta palatessa Huppu toteaa, että sai selvitettyä muutakin kuin ”sykerölle menneen siiman”. 
 
 
Huppukin oivaltaa lopulta, että seurustelu Karon kanssa oli sittenkin vähän ulkokohtaista, että kyse oli myös  ehkä enemmän yhden velvollisuuden tai haaveen totuttamisesta kuin aidoista tunteista, vaikka ”oli sen kanssa kiva olla. Kiva pussailla. Pitää kädestä. Katsoa elokuvaa".
 
Kiiskilä säästää paukut vielä kolmososaan. 

Ensi-ihastus Aamu saa toivottavasti päätökseen tempilevan suhteensa dominoivaan ja mustasukkaiseen poikaystäväänsä. 

Huppu kasilla -kirjan lukijalla on selvästi parempi käsitys tulevasta happy endistä kuin päähenkilöllä itsellään.