Kun rosvoperheen omenat putoavat kauas puusta

Roope Lipasti: Rudolf rosvo ja hirveä suku, kuvittanut Roope Lipasti, 60 sivua, Gummerus 2021.

 

Anders Sparring & Per Gustavsson: Vorosen perhe ja kultatimantti, 62 sivua, suom. Raija Rintamäki, Mäkelä 2021.

 

Kuluvana vuonna on julkaistu poikkeuksellisen paljon rosvoilusta kertovia lastenkirjoja.

 

Lastenkirjahyllyssä on aiemmin arvioitu Heli Rantalan ja Netta Lehtolan kuvakirja Murtautuja-Mauri (WSOY 2021).

 

Roope &  Anton Lipastin Rudolf Rosvo ja hirveä suku ja ruotsalaisten Anders Sparringin & Per Gustavssonin Vorosen perheestä kertovan sarjan toinen osa muistuttavat kannen väritykseltäänkin toisiaan! 

Sekä Murtautuja-Maurissa että näissä kahdessa uutuudessa jännite syntyy rosvoperheen vesan rehellisyydestä.

 

Muut räyhäkät perheenjäsenet kipuilevat asian kanssa keskushenkilöitä enemmän. Uhkaavia tilanteita syntyy, kun muut pelkäävät, että lapsi puhuu sivu suunsa tai ei muutoin osaa vetää yhtä köyttä rikollista  elämäntapaa normaalina pitävän perheen kanssa.

Rudolf Rosvo on pieni poika, ”jonka äänikin oli kovin heiveröinen. Varreltaan hän ei ollut kovin kummoinen ja kasvoiltaan pikemmin enkelin kuin rosvosukulaistensa näköinen”.

 

Lukeminen on Rudolfille mieluista, mutta kotona on
harvoin riittävän rauhallista. Monte Criston kreivin lisäksi
kirjapinosta löytyy Mark Twainia ja Harry Potteria. Anton Lipastin
kuvitusta Roope Lipastin lastenromaaniin Rudolf Rosvo ja hirveä suku
(Gummerus 2021). 

Rudolf elää Raisa-äitinsä ja Regina-mummin yhteistaloudessa. Poika rakastaa lukemista ja sellon soittoa. Rudolf on jo koulunaloitusiässä ja siksikin perheen rosvotausta arveluttaa häntä aiempaa enemmän. Niinpä Rudolf aikoo tehdä äidistään ja isoäidistään mallikansalaisia. 

Uuden sarjan aloitusosassa poika kehittelee ensimmäisiä keinoja elämäntaparemontin toteuttamiselle. Toivoa pojalle antaa sekin, että hänen isänsä on perimätiedon mukaan ollut enemmän Rudolfin kaltainen luonteeltaan ja suvun kantaäitikin on perimätiedon mukaan aloittanut rehellisissä töissä ”putsauspalvelussa”. 

 

Rudolf tutustuu Mataleenaan, tiedeneroon, jonka kanssa luultavasti punoo myöhemmissä jaksoissa enemmän juonia rosvoilun lopettamiseksi.

 

Anton Lipastin mustavalkoisissa kuvituskuvissa on ronskia rosvotyyliä ja Roope Lipastin dialogivoittoinen teksti ammentaa aina yhtä takuuvarmasta pieruhuumorista.

Gummerus on vähentänyt lasten- ja nuortenkirjatuotantoaan viime aikoina. Hieman omituiselta tuntuu kustantamon ratkaisu, että tätä kotimaista lastenkirjaa ei löydy lainkaan Gummeruksen kesän ja syksyn uutuusluettelosta! 

 

 

Niilo lukee pikkusiskolleen Rikosta ja rangaistusta!
Per Gustavssonin kuvitusta Anders Sparringin
 lastenromaaniin Vorosen perhe ja kultatimantti 
(Mäkelä 2021, suom. Raija Rintamäki). 

Ruotsalaisessa vastineessa Vorosen perheen esikoinen Niilo ei osaa valehdella ja siitä koituu vanhemmille ja pikkusisko Nellille harmia. 

Läheisten moraalittomuus aiheuttaa Niilolle vatsanpuruja. Vanhemmat haluavat nähdä Kansallismuseoon näytteille tuodun kultatimantin, ja Niilo arvelee heti, että heillä on pahat juonet mielessä ja yrittää estää ryöstön toteutumisen. 

 

Niilo lukee Viiville iltasaduksi Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta, mutta sisko haluaa lähteä moikkaamaan mummia vankilaan, koska hän osaa lukea veljeä paremmin. 

Mummi tainnuttaa vanginvartijat unipillereillään ja lopulta hän väijyy sellikaverinsa Luihu-Lissun ja lasten kanssa Kansallismuseossa samaa timanttia… 

 

Loppu hyvin, kaikki hyvin: äiti ilahtuu, kun poika paljastaa valehdelleensa käänteentekevällä hetkellä!

 

Per Gustavssonin kuvitus nivoutuu tyylikkäästi tekstiin. 
Gustavssonin kuvitusta Anders Sparringin lastenromaaniin 
Vorosen perhe ja kultatimantti
 (Mäkelä 2021, suom. Raija Rintamäki). 

Per Gustavssonin nelivärikuvituksessa on jännitettä ja kuvakulmia. 

Suomentaja Raija Rintamäki on selvästi nautiskellut rosvonimistön äärellä. 

Lisää lastenkirjallisuuden rosvoja:

 

Heli Rantala & Netta Lehtola: Murtautuja-Mauri, WSOY 2021

 

David Walliams: Pankkirosvon poika, kuv. Tony Ross, suom. Kaisa Kattelus, Tammi 2019 

 

Malin Klingenberg: Patrik ja superseniorit -sarja, kuv. Tiina Konttila, suom. Outi Menna, S&S v:sta 2019 

 

David Walliams: Gangsterimummi, kuv Tony Ross, suom. Jaana Kapari-Jatta, Tammi 2016 

 

Teemu Saarinen: Mummoni on pankkirosvo, kuvittanut Annika Mannström, WSOY 2010

 

Siri Kolu: Me Rosvolat -sarja, Otava v:sta 2010

 

Ottfried Preussler: Ryöväri Hurjahanka, suom. Ulla Ropponen, Weilin+Göös 1987

 

Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär, kuv. Ilon Wikland, suom. Tuula Taanila, WSOY 1981

 

Thorbjørn Egner: Kasper, Jesper ja Joonatan, kolme iloista rosvoa, suom. Aila Meriluoto, WSOY 1957

 

Nuoren hätä koskettaa aina koko perhettä

Kati-Annika Ansas: Tuhkataivas, 268 sivua, Oppian 2021.

 

Evelinasta oli viime aikoina tullut totisempi, jollakin tapaa jopa flegmaattinen. Evelinaa selvästi vaivasi jokin. Välillä oli sellaisia pieniä hetkiä, kun Saara sai nähdä häivähdyksen vanhasta Evelinasta. Kun Evelina näytti kuvaamataidossa piirtämäänsä piirustusta tai tuli illalla sohvalle Saaran viereen katselemaan tv:stä kotimaista sketsiohjelmaa. Silloin Saara tiesi, että siellä se Evelina edelleen oli, piilossa jossakin. Ne hetket antoivat kuitenkin toivoa, että jonain päivänä kaikki olisi taas paremmin, kunhan vain jaksaisi sitkeästi odottaa. Mutta kuinka pitkään?

 

Realistiset kotimaiset nuortenromaaniesikoiset ovat nykyisin harvinaista herkkua. 

 

Isot kustantamot ovat vähentäneet genren kotimaista tarjontaa viime vuosina. 

 

Pieni kustantamo Oppian tekee nyt aluevaltauksen julkaisemalla helsinkiläisen esikoiskirjailijan Kati-Annika Ansaksen nuortenromaanin Tuhkataivas.

 

Tuhkataivas ristiinvalottaa kiinnostavasti 16-vuotiaan Evelinan ja hänen yksinhuoltaja-äitinsä näkökulmia Evelinan joutuessa psykiatriselle nuorten osastolle itsetuhoisuuden takia. 

Äidin ja tyttären näkökulmat vuorottelevat kerronnassa. 

Välillä lukijan on hieman vaikea hahmottaa kertojanäkökulman vaihtumista. Pitkät luvut olisikin voinut pilkkoa nykyistä paljon lyhyemmiksi.

 

Evelinan ongelmien taustalla on monta selvittämätöntä asiaa. 

Vanhemmat ovat eronneet viisi vuotta sitten ja isä ei juurikaan enää tapaa tytärtään uuden perheen perustamisen takia. Isä sulkee tyttären sairastumisen ja suljetulle osastolle joutumisen oman kuplansa ulkopuolelle: isä selittää hätäpäissään Evelinan parhaalle ystävälle, että tytär on lähtenyt Uuteen Seelantiin vaihto-oppilaaksi. 

Evelina on adoptoitu vauvana ja hän ei tiedä mitään biologisista vanhemmistaan. Varsinainen juurisyy liittyy kuitenkin verkossa pitkään jatkuneeseen seksuaaliseen ahdisteluun, groomingiin.   

 

Lopulta olin suostunut painostukseen. Vaikka en olisi halunnut. Vaikka tiesin ettei niin pitäisi tehdä. Tiesin kyllä. Yläasteella meillä oli koulussa käynyt kaksi poliisia puhumassa. Olin saanut mediakasvatusta. Olin seurannut uutisia. Olin perillä asioista, tiesin riskit, ja suostuin silti. 

 

Tilannetta raskauttaa Evelinan mielestä se, että hän on tehnyt kaiken ”aivan äidin silmien edessä”. 

 

Äiti on tyttären ahdistuksen äärellä avuton. 

 

Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hänen pitäisi tehdä. Tilanteeseen tarvittavia taitoja ei opetettu ensiapukurssilla, äitiysoppaissa eikä vanhemmuusvalmennuksessa.

 

Äitiä myös hämmentää tyttären sosiaalisessa mediassa viettämä aika:

 

Some. Englanniksikin se tarkoitti jonkin verran, ei kahtakymmentä neljää tuntia vuorokaudessa. 
 

Psykiatrisen suljetun osaston arjen kuvaus on hoitohenkilökunnan osalta kliseistä, minkä voi tosin ajatella kuuluvan olennaisena osana tällaiseen sick lit -kirjallisuuden genreen.  

Fiktion nimissäkin tuntuu hieman epäuskottavalta, että kasvisruokavaihtoehto on hoitolaitoksessa kiven alla tai se, että nuoret potilaat saavat  akuutissa kriisivaiheessa käyttää puhelimiaan ilman mitään rajoituksia. 

 

Evelina löytää osastolta sielunsiskon, Bellan, joka verkossa tunnetaan Guzzle Girlinä. Bella sanoo syntyneensä hulluna, kun taas Evelina on tullut hulluksi vasta myöhemmin. Bellan epätoivoinen teko sysää Evelinan lopulta pois omasta ahdistuksesta ja avun piiriin. Paranemisen alku kuvataan kirjan paksuuteen nähden kuitenkin nopeasti ja seksuaalisen ahdistelijan kiinni jääminen jää sekin vähälle käsittelylle.

 

Realistinen nuortenkirjallisuus ottaa nykyisin nopeasti kantaa nuorten todellisuuteen. Seksuaalista ahdistelua  on kuvattu nuortenromaanien pääaiheena viimeksi  Marja-Leena Lempisen Punaisessa lumpeessa (2008), Jukka Behmin Pehmolelutytössä (WSOY 2017) ja  Elina Kilkun Ihanassa tytössä (Bazar 2020). 

Eilen Ylen uutisissa  kerrottiin, että lähes 90 prosenttia suomalaisista lapsista on vastaanottanut seksuaalissävytteisiä viestejä aikuiselta. Silti tapaukset   päätyvät hyvin harvoin vanhempien tai viranomaisen tietoon.

 

Tuhkataivaan erityisenä ansiona kolmeen aiempaan nuortenromaaniin verrattuna on aikuisen, Evelinan äidin,  näkökulman ja ajatusten kuljettaminen tytön oman ahdistuksen rinnalla, vaikka äidin reaktioita seksuaaliseen ahdisteluun ei juurikaan tuoda esiin.

”Pappor är också människor” eli hurmaava zoomaus inhimillisiin isiin

 

Oskar Kroon & Jenny Lucander: Fakta om pappor, 32 sivua, Förlaget 2021.

 

 

Tässä jälleen yksi kiinnostava todiste pohjoismaisesta kuvakirjayhteistyöstä.

 

Oskar Kroon (s. 1980) on ruotsalainen lastenkirjailija. Hänen lastenromaaninsa, Vänta på vind, palkittiin vuonna 2019 lasten- ja nuortenkirjallisuuden August-palkinnolla, joka on arvostetuin ruotsalainen vuosittain jaettava lastenkirjapalkinto ja verrattavissa Suomen Finlandia-palkintoon. 

Suomenruotsalainen Jenny Lucander on lyhyessä ajassa vakiinnuttanut paikkansa yhtenä lapsen arjen herkkävaistoisena kuvittajana.  Hän sai vuonna 2020 Pohjoismaisen neuvoston lastenkirjapalkinnon yhdessä ruotsalaisen Jens Matssonin kanssa kuvakirjasta Vi är lajon (Förlaget 2019).

 

Fakta om pappor on Kroonin ensimmäinen kuvakirjateksti.

Aukeamalla näytetään päämäärätietoisesti eteenpäin kulkevia äitejä
eri toimissaan. Äitien kerrotaan välillä poikkeavan myös kotona.
Jenny Lucanderin kuvitusta Oskar Kroonin tekstiin kuvakirjassa
Fakta om pappor (Förlaget 2021). 

 

Tulkintani mukaan kuvakirjan voi – halutessaan – lukea  kirjallisena kommentaarina Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas -kirjoihin. 

Bergström ei ole halunnut koskaan tarkentaa Mikon ja isän pienperheen taustoja. Onko kyse yksinhuoltajaperheestä vai onko Bergström vain halunnut rajata Mikon äidin sarjan ulkopuolelle – hänhän voi olla töissä, käymässä pyykkituvassa tai uimahallissa? 

 

Oskar Kroonin lakoninen tyyli on hurmaava sekoitus luontodokumenteista tuttua selostusta ja lapsen arkista, aikuisen näkökulmasta usein irrationaalista tai absurdia havainnointia.

 

Lapsi ja isä näyttävät Jenny Lucanderin kuvituksissa usein elävän omissa kuplissaan. 

Isä on useammassa kuvassa unisen, hämillisen ja poissaolevan näköinen. Katseet eivät kohtaa ja lapsi saa harvoin isältään tolkullisia vastauksia kysymyksiin tai kommentteihin. 

 

Isät käynnistyvät aamuisin melko verkkaisesti... 
Jenny Lucanderin kuvitusta Oskar Kroonin tekstiin kuvakirjassa 
Fakta om pappor (Förlaget 2021). 

Isä vie lapsen päivähoitoon ja lähtee töihin. Vaikka aamut ovat kummallekin vähän eri syistä haastavia, kumpikin ajattelee ja ikävöi tahollaan toista.

 

På jobbet svarar pappor i telefon. Dom äter lunch och har kollegor. Dom sitter i möter och längtar efter sina ungar. Då vill dom gärna leka. På kontoret hard om bilder från semestern, men hemma hard om inga bilder från kontoret. Förskolekompisarna hanger på kylen. 

 Iltaa kohti isien olemukseen tulee vähän enemmän sävykkyyttä...
Jenny Lucanderin kuvitusta Oskar Kroonin tekstiin kuvakirjassa 
Fakta om pappor (Förlaget 2021). 

 

 

Jenny Lucanderilla on poikkeuksellinen kyky kuvata rakastavalla katseella lapsiperheen boheemia kotia, jossa on eletyn elämän jälkiä ja pieniä, asukkaiden kiinnostuksen kohteista kertovia yksityiskohtia. 

 

 

Pappor är också människor. Dom lever och kan tvätta alla kläder. Dom håller koll på tider och betalar i affären. Dom kan vakta andras hundrar och ligga I soffan och läsa tjocka böcker om nyupptäcta arter i världens djupa djungler. 

 

Viimeistä edellisellä aukeamalla ei ole lainkaan tekstiä.   

Äiti palaa tax-free -ostosten kanssa yöllä kotiin ja ripustaa ensitöikseen lapsen koirahaalarin naulakkoon. 

Matkailu avartaa, aina

Nora Lehtinen & Anne Muhonen: Ainon ja Matiaksen reissukirja, 72 sivua, Pieni Karhu 2021.

 

Lapsen tuiki tavalliseen arkeen kiinnittyviä lastenkirjoja tarvitaan viime vuosina runsastuneen tapahtumantäyteisen, äkkikäänteistä seikkailua sisältävän tarjonnan vastapainoksi. 

 

Nora Lehtisen ja Anne Muhosen Aino ja Matias -sarjassa on vielä erityisenä bonuksena selkokieli.

 

Sisarukset Aino ja Matias reissaavat kolmessa erillisessä tarinassa. 

Ensin matkustetaan junalla mummolaan, sitten isänpuoleisten sukulaisen luokse Unkariin Balaton-järvelle ja viimeisessä tarinassa tehdään pyörä- ja telttaretki isän ja kummisedän kanssa.

 

Unkarin sukulaisten kanssa aterioidaan 
ulkona ison pöydän äärellä. Anne Muhosen kuvitusta
Noora Lehtisen selkokielelle kirjoittamaan
lastenkirjaan Ainon ja Matiaksen reissukirja
 (Pieni Karhu 2021).

Monelle lapselle lentokoneella matkustaminen on jo arkipäiväisempää kuin junamatkat konsanaan.  

Ilmankos Ainoakin vähän jännittää, kun hän matkustaa Matiaksen kanssa ilman aikuisia junalla mummolaan.   

 

Retkellä ruokailu on aina tärkeässä osassa, niinpä eväiden syöminen on kaikissa tarinoissa tärkeä ”ohjelmanumero”. 

Ja telttaretkellä ei edes haittaa, että isän keittämä kaurapuuro palaa nuotiolla pohjaan.

Selkokielisissä tarinoissa on myös lasta aktivoivia kysymyksiä. Anne Muhosen selkeä ja havainnollistaa kuvitus avittaa myös lasta, joka ottaa vasta vähitellen suomen kieltä haltuun. 

 

Neljännellä osalla karttunut kirjasarja luottaa siihen, että arkiset tapahtumat kiinnostavat riittävästi, ja hyvä niin.

 

 

 

 

 

Koheltavan korpin matkassa viisastuu

 

Juha Siro: Oiva ja taikasormus, 88 sivua, Avain 2021. Kansikuva Emmi Kyytsönen. 

 

Oiva istahti punaisella plyysillä topattuun nojatuoliin, potkaisi kengät jalastaan ja mutisi:

 

Eipä voisi arvata kukaan 

mitä kaikkea tapahtuu 

kun lähtee koheltavan korpin mukaan.

 

Oiva on pieni poika, joka kokee olevansa isän ja tämän uuden puolison uusperheessä hivenen tuuliajolla. 

Uudet bonussiskot Selma ja Saima vetävät yhtä köyttä ja Oiva tuntee usein olonsa ulkopuoliseksi. 

 

Tamperelaisen Juha Siron juuri ilmestynyt ensimmäinen lastenromaani ammentaa samoista filosofisista vesistä kuin Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi. Tähän ranskankieliseen klassikkoon myös romaanissa viitataan, kun uusperheen äiti lukee lapsille kirjaa ääneen. 

Siro on kertonut halunneensa kirjoittaa oman vastineensa Pikku prinssille, jonka kliseemäisistä viisauksista hän ei ole itse koskaan pitänyt. 

Siinä missä Pikku prinssi keskusteli viisaita ketun kanssa, niin  Oivan tueksi lennähtää Kalle Kustaa Korppi, joka viestii loppusoinnullisella runokielellä.

 

Korppia on pidetty sekä Suomessa että maailmalla uskomuksissa ja tarinoissa erityisen viisaana lintuna. 

Oiva saa korpilta taikasormuksen, jonka avulla hän pystyy liikkumaan ajassa eteen- tai taaksepäin ja pystyy muuttumaan tarvittaessa jopa näkymättömäksi. 

 

Oiva narraa menevänsä leirille, mutta lähteekin Korpin kanssa maailmalle reissaamaan. 

Kotiin palaa ”melkein vaaksan verran” kasvanut poika.

 

 

Siron lastenromaanissa on miellyttävän lyhyet luvut. Lukemaan hiljattain oppineen lapsen itse lukemana kirja on liian haastava, sillä keskushenkilöiden välistä vuoropuhelua ei ole erotettu muusta kerronnasta lainkaan.  Parhaiten kirja toimiikin aikuisen ääneen lukemana. Näin on myös helppo lähteä jatkamaan yhteisiä keskusteluja kirjan herättämistä ajatuksista. 

 

 

Neli- ja kaksijalkaisten ystävyys ei juurikaan eroa toisistaan

Päivi Lukkarila: Kerrostaloponi Kemppainen, kuv. Milla Paloniemi, 126 sivua. Karisto 2021.

Päivi Lukkarilan juuri ilmestyneen lastenromaanin sankari on valloittava persoonallisuus, jolle lukija menettää oitis sydämensä.

Näin käy myös tokaluokkalaiselle Auralle, vaikka ponin ja tytön suhteessa onkin alusta alkaen myös kitkaa ja kipinöintiä. 

Lukkarilan lastenromaanin  alkuasetelma ja onnellinen loppuratkaisu ovat tuttuja monista muistakin heppakirjoista: Aura haaveilee omasta lemmikkieläimestä, mutta vanhemmat suhtautuvat asiaan aluksi hyvin nihkeästi. 

Aura on ollut aiemmin Janinan ja Olivian kanssa yhteen hitsautunut tyttökolmikko, mutta syystä tai toisesta välit ovat tulehtuneet. Kun Kemppainen ilmestyy Auran kotitalon pihaan, tyttö tietää, kuinka voi päteä yliolkaisten luokkatoveriensa silmissä. 

Auran motiivit Kemppaisen omavaltaiseen adoptioon eivät siis ole aluksi ihan pyyteettömät. Omapäisen ja käytökseltään monella tavalla oikullisen ponin hoitaminen ei ole ihan niin helppoa kuin Aura on kuvitellut. Omat haasteet syntyvät siitäkin, kun poni pitää päivittäin salakuljettaa hissillä kotiin ja Auran huoneeseen... 

Lukkarilan tarinassa on hellyttävää huumoria, mutta sen takaa kajastelee myös vakavampi sanoma eläimen oikeuksien kunnioittamisesta. Ystävyyttä ei liioin lunasteta maireudella tai katteettomilla lupauksilla, oppii Aura. 

Kerrostaloponi Kemppainen tasapainottelee onnistuneesti fantasian ja ruohonjuuritason arjen välimaastossa. Aura hoksaa, että puuttuva summa Kemppaisen ostamiseen onkin aivan käden tai pikemminkin nenän ulottuvilla. 

Milla Paloniemi tekee lyijykynäpiirroksissaan keskushahmoista humoristisia karikatyyrejä. 

Kerrostaloponi Kemppainen muistuttaa asetelmissaan paikoitellen  Sari Peltoniemen mainiota lastenromaania  Kerppu ja tyttö (Tammi 2007), jossa lapsen ja lemmikkieläimen roolit on keikautettu nurinniskoin. 

Outo opettaja puhuu viisaita

Taru Viinikainen & Oili Kokkonen: Tiltu ja Lettu: Outo opettaja, 76 sivua, WSOY 2021. 

 

Tiltu ja Lettu -sarjan viidennessä osassa tytöt ovat menossa taikakurssille. 

Hieman hajamielinen isä tosin sekoittaa matkareittiä. 

Salamatkustajina mukaan soluttautuneet puutarhatonttu pertinjuntti ja Lenni Keinonen, kissa, pääsevät  tietysti mukaan seikkailuihin.

 

Leikki-ikäiset sisarukset tuntuvat olevan koko ajan vähän varpaillaan pertinjuntin suhteen. Tiltun ja Letun vanhemmat eivät – tietenkään! –ole lainkaan tietoisia  leikkimökissä asuvan  puutarhatontun olemassaolosta. 

Omalaatuinen ja omapäinen pertinjuntti syö kurssilla juustovoileipää ja suurenee ihmisen kokoiseksi.

Onko  opettaja piiloutunut komeroon? 
Oli Kokkosen kuvitusta Taru Viinikaisen lastenromaaniin
 Tiltu ja Lettu: Outo opettaja (WSOY 2021). 

 

Kaikki luulevat puutarhatonttua kurssin opettajaksi, ja siitä syntyy odotuksenmukaisesti monenlaista kommellusta.

 

Vaikka pertinjuntin  pedagogiikka onkin hieman originellia, niin elämänkokemuksen syvä rintaääni auttaa kyllä monia oppilaita. 

Tärkeintä on pysähtyä hetkeen, ja nauttia siitä, sen oppii myös eläinkuiskaajakoulutukseen tullut poika, joka on ollut huolissaan vanhenevan koiransa muuttuneesta käytöksestä.

 

Taru Viinikaisen ja Oili Kokkosen arkea ja fantasiaa sujuvasti sekoittava sarja on moderni jatkumo Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjoille. 

Oili Kokkosen vesivärikuvitus on taidokasta ja sävykästä.

”Ei meiltä rakkaat ihmiset ihan heti lopu”

Maarit Lalli & Sanna Mander: Tiitus ja Tilda: Hymykuopat, 39 sivua, Tammi 2021.

 

 

 

Elokuvakäsikirjoittajana, ohjaajana ja tuottajana tunnettu Maarit Lalli on tehnyt ensimmäisen kuvakirjatekstinsä. 

Tiitus ja Tilda: Hymykuopat -kuvakirjan nnoittajina ovat olleet omien lasten lisäksi myös sisarten lapset. 

 

Tiitus ja Tilda ovat kaksosia, vaikka Tiitus on omasta mielestään siskoaan isompi ja muutenkin osaavampi. 

 

Lapset kasvavat monikulttuurisessa perheessä. 

 

Monikielisyys näyttäytyy rikkautena ja ilon aiheena, esimerkiksi kun kerrotaan, kuinka äiti 

 

– – puhuu sen seitsemää kieltä ja kun se tulee työmatkalta, se suukottaa ja sanoo TSIKANDÖÖ!

TSIKANDÖÖ, minä sanon takaisin ja minua naurattaa ja äitiä naurattaa ja lopulta kaikkia alkaa naurattaa ja äiti kysyy, että OHO, OSAANKOS MINÄ SUOMEA ENÄÄ OLLENKAAN? 

Minä kurkkaan äidin suuhun, mutta siellä on vain yksi kieli ja minä sanon, että OSAAT SINÄ, SEN KUN PUHUT. 

 

Isän poskiin tulee isot hymykuopat aina kun isä nauraa. 

Mutta kun mummi kuoli ja haudattiin maakuoppaan, isä on hymyillyt entistä harvemmin. 

 

Hautajaisia kuvavan aukeaman väritkin ovat sammuneet. 
Sanna Manderin kuvitusta Maarit Lallin tekstiin kuvakirjassa
Tiitus ja Tilda: hymykuopat (Tammi 2021). 

On hyvä, että lapsen arjen kaikki sävyt, myös ne kaikkein tummimmat, tallettuvat nykyisin lastenkirjojen lehdille. 

Aikuisten tunteet heijastuvat aina lasten elämään. Siksi myös aikuisen suunnaton suru on nykyisin jo vallan pätevä kuvakirjan aihe. 

 

Kodin muuttunut tunneilmasto selvästi hämmentää Tiitusta ja Tildaa. He nahistelevat keskenään tavallista enemmän. 

Turvatttomuuden tunne heijastuu Tiituksen kiukutteluna
ja rähisemisenä. Sanna Manderin kuvitusta Maarit Lallin
tekstiin kuvakirjassaTiitus ja Tilda: hymykuopat (Tammi 2021).

 

Äitikin menettää malttinsa ja lapset käskevät häntä rauhoittumaan omaan huoneeseen… 

 

Me hiivimme olohuoneen ovelle ja ajattelemme, että nyt kyllä hymyilee isäkin. Äiti ja isä avaavat olohuoneessa kirjekuorta, joka on tipahtanut päivällä postiluukusta. Kirjeessä on valokuvia mummin hautajaisista. 

 

Joskus sitä voi olla kertakaikkisen väärässä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Äitikin alkaa itkeä, kun näkee meidät.

EIHÄN TÄSTÄ TULE YHTÄÄN MITÄÄN, KOHTA TÄÄLLÄ VOLLAA KOKO KONKKARONKKA, me sanomme yhteen ääneen Tildan kanssa. 

 

Vähitellen isäkin herää surun horroksestaan. 

Konkreettinen tekeminen, mummin tavaroiden lajittelu kierrätykseen, on yksi askel kohti arkeen palaamista. 

 

Lapset työstävät kuitenkin kuolemaa pitkään. 

Isän alavireisyys korostuuhänen kokonaan harmaassa
ulkomuodossaan. Sanna Manderin kuvitusta Maarit Lallin
tekstiin kuvakirjassaTiitus ja Tilda: hymykuopat
 (Tammi 2021).

He pohtivat isän kainalossa sitäkin, kuka pitää heistä huolta, jos ”äidinkin pitää mennä edeltä taivaaseen” ja sitten isällekin sattuisi jotain. 

 

Isä luettelee paljon perheen lähipiiriä, ja niinpä lapsetkin vakuuttuvat: ”Ei meiltä rakkaat ihmiset ihan heti lopu”.

 

Perheen välinen luja tunneside ja perheenjäsenten keskinäinen kunnioitus kuvataan kauniisti niin tekstissä kuin Sanna Manderin kuvissakin. 

Onnelliseksi kiertyvässä lopussa Tiitus voi taas painaa
sormensa isän isoihin hymykuoppiin. Sanna Manderin
kuvitusta Maarit Lallin tekstiin kuvakirjassa
Tiitus ja Tilda: hymykuopat (Tammi 2021).

Suruteeman lisäksi kerrotaan hauskasti kaksosuudesta.

 

Sanna Manderin väripaletti ammentaa retrotyylistä voimakkaan ruskean ja keltaisen vivahteineen.