Jukka Behmin nuortenkirja tarjoaa lukijoilleen fiksua ajateltavaa, pussin kanssa ja ilman

 

Jukka Behm: Pussipää, 181 sivua, Tammi 2026. Kansikuva Laura Lyytinen.
 

Koulussa puhumattomuuteni alkoi olla ongelma. Noin lievästi ilmaistuna. Ensin se meni kurkunpään tulehduksen piikkiin, mutta kun kuviteltu tauti oli jatkunut useamman viikon, oli pakko keksiä muuta. Äänitin puhelimellani pari valmista vastausta, joita käytin tilanteen mukaan, jos joku tuli juttelemaan minulle välitunnilla. Harvoin kyllä tuli.

 
Lukupiirissä oli äskettäin luettavana Elizabeth Stroutin korona-aikaa kuvaava romaani Lucy meren rannalla (Tammi 2023, suom. Kristiina Rikman). 

Stroutilla on hurmaava tapa törmäyttää romaaneissaan ja novellikokoelmissaan samoja henkilöitä, minkä ansiosta lukija pystyy jatkuvasti täydentämään tietojaan heidän ominaispiirteistään ja menneisyydestään.
 
Jukka Behmin nuortenromaani Pussipää hyödyntää samaa tekniikkaa hivenen pienimuotoisemmin. 

Daniel Penne eli Pussipää on esiintynyt sivuhenkilönä  Behmin aiemmassa jalkapallon pelaajana menestyvästä ihmepoika Leonista kertovassa trilogiassa (Tammi 2023–2025).  
 
Pussipää ottaa Leon-trilogiaa paremmin varteen myös lukemiseen tottumattomammat pojat kompaktin, alle 200 sivun mittansa vuoksi.  
 
Kevään uutuus on kiinnostava monestakin eri syystä. 
 
Ensinnäkin se on taas yksi persoonallinen kannanotto sosiaalisen median nuorten arkeen ja identiteettiin liittyviin paineisiin. 

Toiseksi kiinnitin huomiota siihen, että nuortenkirjoissa kuvataan nyt usein päähenkilöiden puheen tuottamiseen liittyviä haasteita. Ne voivat ilmetä änkytyksenä tai ajoittaisena puheen tuottamisen häiriönä eli mutismina. 
 
15-vuotias Daniel fanittaa Marshmallow Kid -leffojen vaahtokarkkeja ahmivaa poikaa, joka muuttaa itsensä muskelimieheksi vaahtokarkkeja ahmimalla. 
 
Äidinkielen opettaja kommentoi Danielin suullisen esityksen elekieltä hieman turhan konkreettisesti, minkä jälkeen poika saa luokkatovereiltaan lisänimen Laatikkoleuka ja lakkaa kokonaan puhumasta. 

Traumaattisen tapahtuman sivutuotteena hän luo some-persoonan, Pussipään. 

Daniel esiintyy tekemillään videoilla sanavalmiina hahmona, joka kuitenkin pitää paperipussia aina päässään.
 
Pussipäästä tulee tietysti pian somehitti ja Daniel saa kutsun talenttitähteyteen keskittyneen Kate Star Talents -firmaan. Katherine Bond näkee Pussipäässä ”valtavaa potentiaalia”:
 

Hän selitti minulle, että ilmiöitä tulee ja menee, mutta hän haluaa olla luomassa kiintotähtiä. Hän sanoi tietävänsä, kuinka sellaisia tehdään. Hän puhui innostuneesti sponsoreista ja yhteistyökumppaneista ja Pussipäälle sopivista diileistä, jotka odottivat vain solmimistaan. 

 
Danielilla on vaikeuksia pysyä some-suosionsa tahdissa, kun tapahtumat vyöryvät eteenpäin. Sponsorisopimukset kahlehtivat hänet tekemään jonninjoutavia mainosvideoita, vaikka hänen toiveenaan olisi keskittyä paljon isompiin teemoihin, kuten maailmanrauhaan, koulurauhaan, kotirauhaan, kehorauhaan, puhumisrauhaan, sarjiksenlukurauhaan ja leffarauhaan. 
 
Danielin tavoitteet hyötyä some-suosiostaan ovat ihailtavan pyyteettömiä: hän haluaisi kuitata isän firman velat, siskonsa pikavipit ja edistää äitinsä tunnettuutta taiteilijana. Poika toivoo myös Marshmallow Kids -elokuville jatkoa. 
 
Sattumien summana hänen suosionsa kiinnostaa jopa valtiovarainministeriä! 
 
Daniel suhtautuu myllytykseen lopulta melko rauhallisesti ja ymmärtää pian sen varjopuolet. Yksi sykäys muutokseen tapahtuu, kun hän pääsee studioon haastattelemaan fanittamaansa ihmepoikaa, Leon Brownia:
 

Istuskelin aamulla koulun naulakoilla mietteissäni. Ajattelin studion tapahtumia ja ihmepoika Leonia. Kuuluisuus ei ollut pelkästään mukavaa. Muut tiesivät sinusta asioita, jotka olisit halunnut pitää sisälläsi. Brownie ainakin kaipasi yksityisyyttä. Samoin minä. Osasin asettua hänen kenkiinsä. Tai siis nappiiksiinsa. Olimme melkein saman ikäisiäkin. 

 
Somesuosion paisuessa Danielin omassa privaatissa elämässä tapahtuu – onneksi – varsin arkisia asioita. Kuka lähettää hänelle nimetöntä postia? Entä kuka on vastakkaisessa talossa asuva tyttö, jolla on jalka kipsissä? 
 
Jukka Behm kuljettaa tarinaa sujuvasti. Brittiläisen elämäntavan kuvaus pikantteine piirteineen tuo romaaniin oman kiehtovan mausteensa. Kerronta ei toki ole kaikilta osin täysin uskottavaa, mutta lukijan on helppo tempautua Danielin arkijärkisen pohdiskeluun. 

Lopulta Daniel romahtaa kirjansa julkistustilaisuudessa, mutta siitäkin seuraa lopulta paljon hyvää.   
 
Kun puhuminen on eri syistä hankalaa:
 

Vilja-Tuulia Huotarinen: Kaikki Saharasta, Tammi 2026 / nuortenromaani
 
Stefanie Tuurna: Maamaa, Otava 2025 / säeromaani
 
Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Ai niin, minä olen muuten Lee, Enostone 2024; Kukas muu kuin Lii, Enostone 2025 / kuvakirja
 
Heidi Silvan: Puhu Nelli, puhu, Myllylahti 2020 / nuortenromaani

Sari Airola: Mia Tiu ja sata sanaa, WSOY 2006 / kuvakirja

David Almond: Tiikerisydän, suom. Kaisa Kattelus, Tammi 2003 / nuortenromaani

Sine Erbs, Anny Gosvig, Anne Pia Jordan: Mikko änkyttää, suom. Eero Rantala, Suomen änkyttäjien yhdistys 2000 / lastenkirja

Pingistä sanoilla, mutta onneksi myös aitoja kohtaamisia

 

Salainen paikka. Tarinoita ystävyydestä. Kuvittanut Cecilie Ellefsen.  156 sivua. Suomentaneet Virpi Vainikainen, Sirkka-Liisa Sjöblom, Tapio Koivukari ja Kaija Anttonen. Tammi 2025. 
 

Yhteispohjoismaiset lyhytproosakokoelmat tarjoavat luontevan alustan kurkistaa nykytarjontaan aikana, jolloin pohjoisten naapurimaiden lasten- ja nuortenromaaneja käännetään Suomeen entistä vähemmän.
 
Salainen paikka. Tarinoita ystävyydestä sisältää novellit 11 pohjoismaiselta kirjailijalta. 

Mukana ovat kaikki viisi pohjoismaata eli Islanti, Norja, Ruotsi, Suomi ja Tanska sekä Färsaaret ja kaksi pohjoissaameksi kirjoitettua tarinaa. 

Todennäköisesti kokoelma ilmestyy kaikissa Pohjoismaissa, vaikka asiaa ei kirjassa tuodakaan esille. 
 

Edellisen vastaavan kokoelman lastenrunoudesta Tammi julkaisi vuonna 2003: Talot ovat yksin kotona. Pohjoismaisia runoja lapsille.
 
Tarinoita yhdistävänä säikeenä kulkee ystävyys sekä siihen liittyvät monet hankauspisteet.
 
Kokoelmassa kuvattujen lasten ja varhaisnuorten ikähaarukka on iso: alakoulun kakkosluokkalaisista aina yläkoululaisiin asti. 
 
Monessa tarinassa on kyse kiusaamisesta, ennakkoluuloista tai kivuliaasta siirtymästä lapsuuden ja nuoruuden välitilaan. 

Valtaosa tarinoista on realistisia, mutta kokoelman avaustarinassa, tanskalaisen Zakiya Ajmin ”Pyjamabileissä” 12-vuotiaan Boletten vanhemmat ovat sitä mieltä, että tämän pitäisi jo luopua mielikuvitusystävästään Sallysta. 
 
Suomesta mukana on kaksi kirjailijaa, Siri Kolu ja Maria Turtschaninoff. 

Siri Kolun ”Alvar ja ajatustenkuuntelulaite” -tarinassa poika saa vanhemmiltaan 10-vuotispäivälahjaksi kojeen, jonka avulla on mahdollista kuulla toisten ajatuksia. Isä kuitenkin muistuttaa, että laite vie paljon sähköä, joten sitä voi käyttää korkeintaan kolme kertaa.  
 

Laitteessa oli pieni megafoni ja siitä lähtivät kuulokkeet. Megafoni ei toistanut ääntä. Se imi ajatuksia. Alvar odotti kihisten koulun alkua, että saisi kokeilla laitetta luokkakavereihin. Laitteen käyttäminen vanhempien ajatuksien lukemiseen olisi ollut latauksen tuhlaamista. 

 
Hyvin nopeasti Alvar kuitenkin päättää lopettaa laitteen käytön. Hän saa nimittäin pian vahvistuksen oletuksilleen, että myös muilla luokkakavereilla on hänen laillaan kaikenlaista vastusta ja säätöä elämässään. Salakuuntelusta ei saa kuin pahan mielen.  
 
Maria Turtschaninoffin ”Salainen paikka” on antanut nimen kokoelmalle. Tarina kuvaa uusperhekuvioista aiheutuvaa kitkaa perhedynamiikassa. Minäkertoja on kaivannut yhteisiä hetkiä äidin kanssa.

Äiti paljastaa kesämökin lähellä metsän siimeksessä olevan piilopaikan, jossa he  viettävät merkityksellistä laatuaikaa. Kun minäkertojalapsi haluaa myöhemmin palata salaiseen paikkaan, metsä on avohakattu tunnistamattomaksi. 
 
Malin Eriksson Sjögardin ”Silja” kuvaa lähes inhorealistisesti varhaisnuorten välistä sananvaihtoa, jossa ”pelataan pingistä sanoilla”. 

Silja  on ajautunut  kaveriringin äärilaidalle. Vähitellen tarinan  minäkertoja Pepsi havahtuu että hän on syyllistynyt yhdessä muiden kanssa kiusaamaan Siljaa, vaikka kyse ei olekaan äärimmäisistä teoista, kuten pään työntämisestä vessanpönttöön. 

Pepsin moraalinen ryhtiliike ei kuitenkaan osu maaliinsa, koska  Silja osoittautuu vahvemmaksi kuin muut ovat uskoneet.
 
 
Espen Eiran ”Lauttalaituri” ja Liv Tone Boinen ”Uusi alku” on kumpikin kirjoitettu pohjoissaameksi ja ne on suomentanut Kaija Anttonen. 

Kummassakin arkikertomuksessa korostuvat luonto ja saamelaisen yhteisön uskomukset. 
 

Mentiin selvästi jo kohti kesää. Kevät oli ollut pitkä ja kylmä. Juuri niin kuin mummo oli ennustanut. Hän kertoi aina kevättalvellla Niilasille, millalinen keväästä tulisi. Hän oli oppinut äidiltään, kuinka ennusmerkit tunnistetaan, ja äiti puolestaan oli oppinut ne omalta äidiltään. 

”Niilas, jos valkoiset pikkulinnut, pulmuset, parveleivat kevään korvalla, keväästä tulee viileä.” / Espen Eira: "Lauttalaituri"

 
Äidin työmatkan takia Niilas lähetetään sukulaisten hoteisiin Pohjois-Norjaan. Siellä poika tutustuu Mukhtariin, joka perhe on asunut aikaisemmin Afganistanissa ja joutunut jättämään kotimaansa. Erilaiset kulttuuritaustat eivät estä poikia ystävystymästä lyhyen vierailun aikana. 
 
Toinen pohjoissaameksi kirjoitettu tarina ”Uusi alku” niveltää yhteen Emman ja hänen äitinsä lapsuudenkokemuksia. Emman isoäiti on sairastunut ja Emma a äiti muuttavat äidin kotipaikkakunnalle. Naapurissa asuu äidin vanha koulukaveri, jota äiti on aikoinaan kiusannut.

Kertomuksessa nuorempi sukupolvi osoittaa ennakkoluulottomuutta ja antaa mallia anteeksiannosta ja erilaisuuden hyväksymisestä.
 
 
Kokoelman mieleenjäävin ja ehdottomasti omintakeisin kertomus on islantilaisen Lóa Hlín Hjálmsdottirin ”Lasten pöytä”. Se kiteyttää hurmaavasti lasten ja aikuisten välisen todellisuuden erillisyyden. Toisilleen ainakin osittain tuntemattomat eri ikäiset lapset ja nuoret liittoutuvat yhteen rintamaan, kun aikuiset määräävät heidät huolehtimaan parivuotiaasta taaperosta, jotta aikuiset saavat juhlia ilman huolen häivää. 

Katastrofihan siitä sukeutuu. Tarinan näkee mielessään hirtehisenä lyhytelokuvana.
 
Kokoelman on kuvittanut norjalainen Cecilie Ellefsen. Kuvitus jää somistavaksi poimiessaan tarinoista pieniä yksityiskohtia.
 
 

 

Isoja, sanavalmiita tyttöjä

  

Björn Rönningen: ”Minähän se olen, Anna”. Kuv. Vivian Zahl Olsen, suomentanut Anna-Maija Kurvinen, 36 sivua,  Lasten Keskus 1982. 

Johanna Hulkko & Marjo Nygård: Ihana Maija, 25 sivua, Karisto 2018.
 
Vashti Harrison: Big, 60 sivua, Penguin 2024. 

 

Minä olen Anna.
Minä, Anna, olen yksin.
Minä, Anna, olen yksin ja olen lihava.
Minua Annaa, 
joka olen yksin ja lihava, kiusataan. 
Anna on ruma.
Annan pitäisi laihtua, 
vaikka se on vaarallista
silloin kun kasvaa, 
sanoo ääni minun, Annan, sisimmässä.
Sinä et ole lihava,
pikku ystävä,
vain hieman vanttera,
sanoo tuttu ääni.
Kotona.
Kukaan luokassa ei sano niin.
Vain äiti sanoo.
Mutta mitä se auttaa
mitä mieltä äiti on?
Koulussa minä olen Läski-Liisa…
mutta minähän se olen Anna!
 
Björn Rönningen: ”Minähän se olen, Anna”. Alkuperäinen sitaatti kirjoitettu suuraakkosilla.
 
 

Kehorauhasta kertovat lastenkirjat ovat luonteva jatke tunnekasvatusteemaisille kuvakirjoille. 

 

Aihepiirin suosiosta ja yhteiskunnallisesta merkittävyydestä kertoo osaltaan sekin, että teemasta on kirjoitettu liki samaan aikaan kevätkesällä kahdessa aikuisille suunnatussa lastenkirjallisuuslehdessä, Virikkeissä ja Onnimannissa.
 
Kirjallisuudentutkijoiden Jaana Pesosen ja Marianna Lammin sekä Mia Österlundin ja Åsa Warnqvistin artikkeleissa viitataan osin samoihin kotimaisiin uutuuksiin.
 
Österlundin ja Warnqvistin artikkelissa esitetään huomio siitä, että uusin lastenkirjallisuus karttelee kuvaamasta lihavia lapsia. Niiden sijaan monissa kuvakirjoissa kuvataan tilanteita, joissa niin kutsuttu normaalipainoinen lapsi havainnoi ympäristöstään erilaisia aikuisten kehoja.

Kyse lienee nykyisin vallitsevasta, osin jopa ylisuojelevasta häveliäisyydestä – halusta olla leimaamatta lapsia ulkonäön perusteella.

Viime vuoden uutuuksissa, Kirsi Alanivan ja Marjo Nygårdin Elli ja sata napaa (WSOY, kuvituskuva Onnimannin kannessa) sekä Laura Ertimon ja Sanna Pelliccionin Mitä on olla minä (S&S) kummasakin lapsipäähenkilö tekee havaintoja uimarannalla ja uimahallissa.


Ruumiinrakenteeltaan vantteria, tanakoita tai kookkaita lapsia löytyy enemmän takavuosien kuvakirjoista.
 

Yksi oma suosikkini on ruotsalaisen Björn Rönningenin ”Minähän se olen, Anna”.   
 
Kirja ei ole varsinainen kuvakirja, pikemminkin runsaasti kuvitettu miniatyyrikokoinen lastenromaani.

Se kertoo päähenkilön, 9-vuotiaan Anna-tytön ahdingosta, kun hän joutuu koulukaveriensa kiusaamaksi. 

Peiliin katsominen on identiteetin etsimisen
vertauskuva. Vivian Zahl Ohlsenin kuvitusta Björn Rönningenin tekstiin lastenkirjassa "Minähän se olen, Anna" (Lasten Keskus 1982).

 
Kirja on tyypillinen kehityskertomus, jossa sankari selättää pääosin omalla toiminnallaan ilmenneet ongelmat. 

Kirja kuvaa siekailematta Annan tuntoja ja lopulta jopa suoranaista lohduttomuutta, kun hän häpeissään pakenee ahdistavaa tilannetta ja karkaa kotoa. Kun Annan katoamisesta tulee poliisiasia, niin häntä pilkkaavat koulukaveritkin lopulta ymmärtävät tekojensa seuraukset. 
 
 

Johanna Hulkon ja Marjo Nygårdin Maija-sarjan päähenkilö  on terhakas tyttö, joka on kiinnostunut erilaisista hyönteisistä. Usein hän jopa antaa kohtaamilleen ihmisille hyönteisten nimiä. 
 
Sarjan ensimmäinen osa Ihana Maija osallistui Kariston taannoiseen kuvakirjakäsikirjoituskilpailuun ja nousi kolmen parhaan joukkoon. 

Sittemmin sarjassa ilmestyi vielä kaksi osaa, Hurja Maija ja Pieni Maija (2019 ja 2020). 
 
Äiti ja Maija ovat menossa neuvolan vuositarkastukseen. Äitiä selvästi vähän jännittää.

Päiväkodin pihalla oleva lapsi huutaa ”Kato, läski!”.

Maija huomaa, miten äidin hymy kuolee. Maija suuttuu.
Äiti ei ole läski. Hän on maailman kaunein ihminen.

 
Hulkon lapsipsykologia on taitavaa. 

Lapsen pilkkahuuto on todennäköisesti kohdistettu Maijaan, mutta tyttö  ei itse sitä hoksaa, koska hänellä on hyvä itsetunto ja hänen kiinnostuksensa ei muutenkaan kohdistu omaan napaan. 
 
Maijan oma reaktio pilkkahuudolle on myös mainio: hän irvistää lapselle kuin hurja himmikiilukainen. Hän nimeää pojan muurukaiseksi.

Tytön selviytymiskeinoina on rikas mielikuvitus ja sanavalmius: hän ei jää Röningenin kirjan Anna-tytön tavoin sanattomaksi kiusauksen uhriksi. 

Lentämisen voi tulkita myös hyvän itsetunnon vertauskuvaksi.
Marjo Nygårdin kuvitusta Johanna Hulkon tekstiin kuvakirjassa
Ihana Maija (Karisto 2018). 

 
Neuvolan tädin kanssa jutellaan ruoka- ja liikuntatottumuksista, mutta neuvolasta lähtiessä äiti on selvästi iloisempi: 

Kotimatkalla äiti on niin iloinen, ettei vain hyppele, vaan melkein lentää. He kiitävät yhdessä päiväkodin ohitse. 

Äiti ja Maija ohittavat paluumatkalla saman päiväkodin pihan. 

Mutta nyt rumasti Maijalle huutanut poika pyytääkin tyttöä mukaan leikkimään!

Marjo Nygårdin oivaltava kuvituskuva viimeisellä sanattomalla aukeamalla on monitulkintainen:  Maija on parhaan ystävänsä kanssa istumassa keinulaudalla vastakkain aiemmin häntä kiusanneen pojan kanssa,  ja lauta on pojan painosta alhaalla! 

Onko toisen kehon määrittely sittenkin silmänlumetta tai onko pojalla itsellään vääristynyt kehonkuva... tai onko hän yksinkertaisesti halunnut kiinnittää Maijan huomion itseensä hieman nurinkurisella tavalla?  
 

 
Myös Tuula Korolaisen ja Jukka Lemmetyn kahdessa Iida-Iso-kuvakirjassa (Tammi 1991 ja Lasten oma kirjakerho 1996 ja ) esiintyy Maijan kaltainen sanavalmis ja hyvällä itsetunnolla varustettu päiväkoti-ikäinen lapsi.
 
Yhdysvaltalaisen Vashti Harrisonin Big (Penguin 2024) on nostanut ison lapsen teemansa kursailematta kirjan nimeen asti. 
 
Kuvakirja kertoo tytöstä, jolla on ollut vauvasta alkaen iso nauru, iso sydän ja isoja unelmia. 
 
Aikuiset ihastelevat ehtimiseen tytön uusia taitoja ja hokevat hänelle: 
 

”What a big girl you are! the adults would say. And it was good.

 
Harrison käyttää tietoisesti jatkuvasti adjektiivia ”big”, jolla on kaksoismerkitys: lapsen isoksi kasvaminen ja uudet taidot  koetaan myönteisenä asiana, mutta kohtuuttomuuksiin kasvanut  ”isous” koetaankin jo ongelmaksi.
 
Tytön elämänilo ja optimismi saa kovan kolauksen, kun hän juuttuu vauvakeinuun ja joutuu kaikkien pilkan ja naurun kohteeksi.
 
Tässä vaiheessa aikuisetkin jo toteavat tytön olevan aivan liian iso vauvakeinuun.
 
Balettihameen sijasta aikuiset tarjoavat hänelle kaapua.
 
Vashti Harrisonin kuvitus päästää katsojan hyvin lähelle tytön tuntoja. 

Tupla-aukeama sananmukaisesti antaa tytölle enemmän
tilaa toteuttaa itseään. Vashti Harrisonin kuvitusta
tekstiin Big (Penguin 2024).

Tarinan merkittävässä taitekohdassa näytetään tyttö useammalla tekstittömällä aukeamalla. 

Tyttö täyttää lopulta sananmukaisesti aukeaman kokonaan, niin että aukeamalla on jo todella ahdasta.

 
Big-kuvakirjan lapsen luovat selviytymiskeinot konkretisoidaan  ”Minähän se olen, Anna” -kuvakirjan sankariin verrattuna kuvituksen avulla suorastaan kouriintuntuvasti. 

Kuvituksen avulla päähenkilön kokemat tunteet tulevat myös kuvituksen katsojalle konkreettisiksi. Lapsen isoa kokoa ei pyritä vähättelemään tai hyssyttelemään.
 
Kuva-alan kaksinkertaistavan taittoaukeaman avulla tyttö luo itselleen enemmän tilaa ja pääsee näin ulos pattitilanteesta, jonka syntymiseen hän itse ei ole vähimmässäkään määrin itse syyllinen. 

Viimeisellä aukeamalla tyttö antaa itselleen luvan toteuttaa
unelmiaan haluamallaan tavalla. Vashti Harrisonin kuvitusta
kuvakirjaan  Big (Penguin 2024).

 
Tyttö sanallistaa muille, että häneen kohdistuneet pilkkasanat satuttavat. 

Lapset ja aikuiset vähättelevät ensin asiaa, syyttävät lasta liian herkäksi ja vakuuttavat, että heidän tarkoituksenaan ei ollut loukata. 

Kirjan lopussa on erityisen vaikuttava kohtaus, jossa näkyy aikuisen käsi ja hänen puhekuplansa, jossa aikuinen lupaa auttaa lasta muutokseen, jos lapsi itse niin haluaa.
 
 
Mutta mitä tekee lapsi? Hän kiittää kohteliaasti ja sanoo, että pitää itsestään juuri sellaisena kuin on.
 
Anna- ja Maija-kirjojen tapaan kiusaajat ja kiusattu eivät tee Harrisonin kuvakirjassa sovintoa, vaan kiusattu tyttö asettaa itselleen rajat eikä anna toisten mielipiteen vaikuttaa itseensä. 
 
Kirjan lopussa on tekijän jälkisanat aikuiselle.
 
 
 
 
 Uusia kotimaisia kuvakirjoja erilaisista kehoista:

 

Lotta Lahti & Johanna Lehtomaa: Mursu, joka tahtoi joogata, Kumma kustannus 2024

Elina Piispanen & Marjukka Jokinen: Ihan sopiva Silmu, Lector 2024

Laura Ertimo & Sanna Pelliccioni: Mitä on olla minä? S&S 2024
 
Kirsi Alaniva & Marjo Nygård: Elli ja sata napaa, WSOY 2024
 
Maria Vilja: Kesän ainoa kaunis päivä, WSOY 2024
 
Katri Kirkkopelto: Suurenmoinen lemmikki, Lasten Keskus 2024
 
 
 
            

Valtapeliä ja tunteiden vuoristorataa tallilla

Venny Helén: Rambon talli: Kadonneiden hevosten mysteeri. Kuvittanut Kaisa Pirttinen. 123 sivua, WSOY 2024.
 
Katariina Alongi: Hevoskallion kuiskaajat: Sanaton yhteys, kuvittanut Elli Puukangas, 138 sivua, Tammi 2024. 

 

Ratsastusharrastus pitää yhä pintansa lasten- ja varhaisnuortenkirjallisuudessa. 
 
Venny Helénin ja Katariina Alongin uusien sarjojen avausosat ammentavat ideansa lajityypin perinteisistä aineksista: hevosen ja ratsastusta harrastavan lapsen suhteen kupeessa tärkeitä ovat myös ihmissuhteet ja tunteet. Heppastelun ohessa erilaiset ratkaisua kaipaavat mysteerit tuovat usein jännitettä tarinan kuljetukseen. 

 

Venny Helénin esikoisteos, Rambon talli -sarjan avaus Kadonneiden hevosten mysteeri, ylsi heti ilmestyessään huhtikuussa Suomen Kirjakauppaliiton ylläpitämässä tilastossa kaikkien kolmen eri formaatin (painettu, ääni- ja sähkökirja) yhteenlasketussa listauksessa kolmannelle sijalle, Enni Mustosen Kartanonrouvan (Otava) ja Seppo Jokisen Satuttamisten summan (Kultosaari) jälkeen. 
 
Toukokuussa Kadonneiden hevosten mysteeri oli painettujen kirjojen tilastossa vielä myydyin lasten- ja nuortenkirja.
 
Kirjakauppaliiton tilasto todistaa jälleen konkreettisesti sitä, kuinka iso merkitys erilaisilla sosiaalisen median alustoilla syntyneillä (henkilö)brändeillä on nykyisin lasten- ja nuortenkirjallisuuden markkinoinnissa. 

Vetävä ja omintakeinen heppakirja ei sellaisenaan enää riitä kustannuspäätöstä tehtäessä: vetoapua markkinointiin haetaan hanakasti myös ulkokirjallisista virityksistä. 
 
Toimittaja Laura Sycholdin Kodin Kuvalehteen kirjoittamasta  Helénin haastattelusta käy ilmi, että kirjasarja on syntynyt kustantajan aloitteesta. 
 
19-vuotias Venny Helén on  tubettaja, joka käsikirjoittaa, lavastaa, ääninäyttelee ja leikkaa Schleichtalli Rambo YouTube-videoita.  

Videot syntyvät saksalaisen Schleich-tuotemerkin pienikokoisista hevosfiguureista ja muusta rekvisiitasta.

Helénin videoilla on kymmeniä tuhansia seuraajia, joista todistettavasti osa on jo sitoutunut myös uuteen kirjasarjaan.

 

Aamuauringon säteet loistivat verhon takaa kirkkaasti. Kesäloman ensimmäisten päivien aikana lämpötilat olivat nousseet yli kahteenkymmeneen asteeseen. Täydellinen ratsastussää, Elina ajatteli kömpiessään ylös sängystään. Hän puki päälleen upouudet ratsastushousut, punaisen takin ja nosti kainaloonsa kiiltävän mustan kypärän, jota koristivat itse liimatut glitternauhat. 

 

16-vuotias Elina on muuttanut perheensä kanssa kaupungilta maalle ja uudelle tallille meno jännittää. Toiveena on saada tallilta uusia kavereita ennen koulun alkua. 

 

Tässä kuvituskuvassa tallilla käyvien tyttöjen väliset ristiriidat
eivät vielä näy.  Kaisa Pirttisen kuvitusta Venny Helénin
varhaisnuortenkirjaan Rambon talli: Kadonneiden hevosten mysteeri
(WSOY 2024). 

Nopeasti Elina aistii kuitenkin tallin jännitteet. Kaikki eivät suhtaudu häneen yhtä avoimesti ja reilusti. 

Kisatiimiin kuuluvat tytöt ovat tallin arvohierarkiassa ylempinä ja käyttäytyvät sen mukaisesti, ylimielisesti ja nuorempia tyttöjä mitätöiden: 

 

– – Tallilaisten välillä paloi sytytyslanka. Jos joku olisi vielä avannut suunsa, pommi olisi räjähtänyt. 

 

Jännitteet  kasvavat, kun selviää että tallilta häviää hevosia. 
 
Elina ryhtyy selvittämään tallilta saamiensa uusien ystävien kanssa kadonneiden hevosten mysteeriä.   

Syylliseksi paljastuu jo aikuinen nuori nainen, joka on traumatisoitunut lapsuudenaikaisesta kiusaamisesta.   
 
Kaisa Pirttisen kuvituksessa Elinan kaltaiset reilut ja reippaat tytöt esitetään jo kirjan alun esittelyaukeaman potreteissa lämpimästi hymyilevinä, kun taas tallin pahiksilla on kyräilevä ja pysähtynyt katse. 

 

Kirjan alussa esitellään keskeiset henkilöt. Oikealla
puolella on otos tallin hierarkiassa itsensä
korkeammalle asettavista tytöistä. Kaisa Pirttisen kuvitusta
Venny Helénin varhaisnuortenkirjaan Rambon talli:
Kadonneiden hevosten mysteeri (WSOY 2024). 

Erityisen kiinnostavaa on se, että kirjan keskushenkilöt ovat jo teini-ikäisiä tyttöjä.  Oletuksena varmasti on, että kymmenvuotiaat ja sitä hieman vanhemmat potentiaaliset hevoskirjojen lukijat haluavat lukea reippaasti itseään vanhempien päähenkilöiden edesottamuksista.    
 
Katariina Alongin sarjan avaus Hevoskallion kuiskaajat: Sanaton yhteys on kirjallisilta ansioiltaan ja rakenteeltaan huomattavasti kunnianhimoisempi.  

Alongi on aiemmin kirjoittanut nimellä K. K. Alongi kolmiosaisen nuorten trilleritrilogian Kevätuhrit, Ansassa ja Pakenijat (Otava 2016–2018). 

 

Alongi tunnetaan podcastistaan Hevonen, opettajani. Hän on työskennellyt  hevosalan valmentajana ja  kirjoittanut tietokirjan Tunnetaitoja hevosihmisille yhdessä Laura Mannilan kanssa (Readme.fi 2021). 

Hevoskallion kuiskaajat -sarja siirtääkin Alongin hevosiin sekä hevosen ja ihmisen tunnetaitoihin liittyvää tietämystä luontevasti lastenkirjaformaattiin. 

Lisäbonusta tulee vielä siitä, että myös kaksijalkaisten tunnetaidot ovat jo pitkään olleet suosittu trendi lasten- ja varhaisnuortenkirjoissa.   
 
Kirjan alku itsessään muistuttaa tyttökirjaklassikkoja: seitsemännen luokan aloittava Tara joutuu vastoin tahtoaan Hevoskallion kartanon sisäoppilaitokseen. Vanhemmat ovat juuri eronneet ja äiti on liian kiireinen työnsä takia. 
 

Muutto Kaliforniasta takaisin Suomeen hämmentää Taraa, joka on luonteeltaankin syrjäänvetäytyvä ja arka. 

Vähitellen tytön ynseys sisäoppilaitosta kohtaan vähenee, kun hän tutustuu muihin oppilaisiin. 

Toinen keshenkilöistä, Saskia,  on rikas tyttö, jolla on kuitenkin vaikeuksia paitsi dominoivien vanhempiensa niin myös oman tunnesäätelynsä kanssa. 

Saskiaa närästää erityisesti se, että Tara saavuttaa heti hänen hevosensa Divan luottamuksen:

Tara vilkaisee nyt mustaa tammaa, joka astelee aivan hänen takanaan. Välillä Diva koskee hänen käsivarttaan kuin varmistaakseen, että Tara on vielä siinä. Tara ei osaa selittää, mitä hänen ja tamman välillä tapahtuu, mutta se tuntuu helpolta ja luonnolliselta.  

Jane olisi sanonut, että Tara on taas tehnyt hevostaikoja ja että Taralla on luontainen lahja olla eläinten kanssa. Tara ei ole ollut koskaan varsinaisesti ymmärtänyt, että siinä olisi mitään erikoista, ei ennen kuin hän oli nähnyt, miten paljon vaikeauksia muilla ihmisillä oli. Kuten Saskialla Divan kanssa.  

Tara vilkaisee olkansa yli, mutta katuu sitä välittömästi, sillä Saskian jäänsiniset silmät nauliutuvat häneen Ferrari selästä kuin tikat tauluun. Tarasta tuntuu kuin joku olisi täyttänyt hänen housunsa ja puseronsa tuhansilla muurahaisilla, ja hänen tekee mieli ravistella ne pois. 

Elli Puukankaan kuvituksissa on latausta ja
tunnetta, joka varmasti vetoaa moniin 
hevoskirjallisuuden ystäviin. Puukankaan kuvitusta
Katariina Alongin varhaisnuortenkirjaan 
Hevoskallion kuiskaajat: Sanaton yhteys (Tammi 2024).

 

 

Eläinaiheiset lasten- ja nuortenkirjat tuovat nykyisin entistä paremmin esille eläinten lajityypilliset  tarpeet. Hevoskallion kartanollakin luodaan hevosille hyvät olosuhteet ja korostetaan niiden tarpeiden ja tunteiden huomioimista monin tavoin. 
Saskia kohtelee hevostaan kaltoin ja purkaa siihen pahaan oloaan. 

Näiltä osin Alongin kirjan voi nähdä myös kannanottona hevoskirjallisuuden klassikkoon, Anne Sewellin kirjaan Uljas Musta, josta Hertta Kustannus on julkaissut uuden Nana Sirosen lyhentämättömän suomennoksen. 
 
Taidokkaasti ja luontevasti Alongi tuo tarinaan hieman fantastista ainesta, kun paljastuu, että Taralla on aivan erityinen yhteys eläimiin. 

Ensimmäisessä osassa nämä kyvyt ovat vielä oraalla, mutta todennäköisesti erityisominaisuuden merkitys kasvaa kahdessa seuraavassa osassa. 

 

Havainnollinen kuvituskuva olemukseltaan hieman varautuneen
Taran ja Divan luottamuksellisesta  suhteesta. Elli Puukankaan
kuvitusta Katariina Alongin varhaisnuortenkirjaan 
Hevoskallion kuiskaajat: Sanaton yhteys (Tammi 2024).

Elli Puukangas tavoittaa  sekä kaksi- että nelijalkaisten eleisiin ja ilmeisiin paljon tunteita. 

Oma ratsastusharrastus näkyy kuvituksessa luontevana ihmisen ja eläimen yhteytenä. Puukangas asuu Isossa-Britanniassa Shetlannin saarella ja  hän on kuvittanut myös Katie Cookin Star Stable -sarjan uusimman osan Star Stable: Sielunratsastajat (Tammi 2024).
 
 

 

 

Lisää uusia heppakirjoja:

 

Riina & Sami Kaarla ja Anders Vacklin: Katie & Tibot: Keppihevoskuiskaaja, Pet Agents 10. Tammi 2024

Sofie Sarenbrant: Mira ja Kuu, suomentanut Iina Quist, WSOY 2023

Katariina Kotila: Vilman tallielämää 3: Lunta kavioissa, Myllylahti 2023

Anna Sewell: Uljas Musta. Erään hevosen elämäkerta, lyhentämätön suomennos Nanna Sironen, Hertta Kustannus 2023

Satu Heimonen: Sonja ja kadonnut ratsastaja, Mäkelä 2023
 
 

 

 

 

Päiväkodin ravisteleva ihmissuhdepalapeli

 

Miikka Pörsti & Anne Vasko: Gorilla, 33 sivua, S&S 2020. 

 

Kuvakirjan kansi on hätkähdyttävä.

 

Valtava gorilla pitää napakassa otteessaan kahta pientä lasta. 

 

Tarkka kuvan katsoja huomaa silti, että lapset eivät vaikuta kovin hätääntyneiltä.

 

Miikka Pörstin esikoisteos Kaikkien juhla (Tammi 2016) oli epätavanomaisen kerrontatapansa vuoksi erityisen virkistävä lastenromaani. Se valotti lapsentajuisesti kiusaajan ja kiusatun erilaisia näkökulmia. 

 

Gorilla jatkaa saman teeman käsittelyä. 

 

Pörstin ja Anne Vaskon yhteistyö on saumatonta.

Vasko tulkitsee Pörstin kuvaannollista kieltä kirjaimellisesti. 

 

Eino lienee erityisherkkä tai ainakin hän reagoi asioihin hyvin kokonaisvaltaisesti, koko kehollaan. 

Einolle sattuu ja tapahtuu. Anne Vaskon kuvitusta
Miikka Pörstin tekstiin kuvakirjassa Gorilla (S&S 2020).

Eino nimittäin hajoaa, nauraa katketakseen, särkee sydämensä.  

Opettajat päiväkodissa, äiti, isä, ihan kaikki sanoivat Einolle, ettei hänen tulisi eläytyä kaikkeen niin voimakkaasti. 

 

Se tuntui pahalta. Ei hän tarkoituksella mihinkään eläytynyt. Joka päivä Einoa nauratti, pelotti tai suretti jokin asia niin, että jonkun aikuisen piti tulla apuun kiinnittämään irronneet osat. Eino ei itse osannut kiinnittää vielä mitään, paitsi ehkä navan ja pikkurillin. 

 

Tulkintani mukaan tällaisen Pörstin sanallisen ja Vaskon visuaalisen liioittelun kautta avataan kirjan ääneen lukua kuuntelevan lapsen kielenkannat ja mahdolliset omat tunnelukot: lapsi kokee suorastaan velvollisuudekseen kommentoida kuvakirjan överiä kuvausta.  

Gorilla on kokoaan isompi helmikirja nimenomaan vuorovaikutteiseen kuvakirjan työstämiseen pienryhmissä. Sitä voi lukea moneen kertaan, aina vähän uusista kulmista. Kuvat ja tarina eivät tyhjene kertalukemalta ja -katsomalta. 

 

Päiväkotiryhmässä  isokokoinen Gorilla on ottanut Einon silmätikukseen. 

Mikäli Vasko olisi tehnyt kiusaajasta "tavalllisen lapsen", kirjan viesti olisi todennäköisesti tärvääntynyt kokonaan. Eläimen hahmoon etäännytetty kiusaaja helpottaa lasta hahmottamaan tapahtunutta ja näin myös kannustaa omien näkemysten rohkeaan esittämiseen.

Katseet puhuvat puolestan. Anne Vaskon kuvitusta
Miikka Pörstin tekstiin kuvakirjassa Gorilla (S&S 2020). 

Väinö, hiljattain päiväkotiin tullut uusi lapsi, tunnistaa Einon ahdingon ja tulee apuun, kun Eino on murtunut Gorillan kovakouraisessa käsittelyssä kokonaan.  

 

Kun pojat yhdistävät voimansa, Gorillan uho tuntuu hiipuvan. 

 

Tämän huomasi myös Gorilla, joka ei saanut Einon ja Väinön kiusaamisesta enää mitään irti. 

Gorilla vaikeni. 

Se ei enää takonut rintaansa isoilla kourillaan. 

Se ei enää jahdannut poikia ympäri pihaa. 

Se alkoi masentua.

 

Mitä tekevätkään Eino ja Väinö? 

He lähestyvät Gorillaa…. ja kutittavat sitä!

 

Kuvakirjan aihe on kipeä ja aikuiselle haastava, mutta Pörsti ja Vasko tuovat luovassa ratkaisukeskeisyydessään aiheen arkiseksi ja helposti työstettäväksi. 

Lastenkirjassa yksi hetki voi kiepauttaa
asetelman nurinniskoin. Anne Vaskon kuvitusta
Miikka Pörstin tekstiin kuvakirjassa Gorilla (S&S 2020). 

Lastenkirjallisuus esittelee usein lapsen kaikkivoipaisena toimijana. 

Gorilla-kuvakirjassakin aikuisen toimijarooli jää taka-alalle, kun lapset käyttävät luovaa ongelmanratkaisutaitoaan. 

Kiusaamisen aiheuttamia traumoja ja seurauksia sen koommin kiusatulle kuin kiusaajallekaan ei kuitenkaan lakaista maton alle.

Anne Vaskon kuvituksessa Gorillan reteä olemus ja pyöreät, muhoilevat muodot toimivat hyvänä kontrastina poikien kulmikkaille ja rikki meneville ruumiinosille. 

Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää kirjan sisäkansiin, sillä niihin Vasko onnistuu tiivistämään olennaisia tunteita. 

Ammattikasvattaja voi tunnistaa kirjan alun sisäkannen kuvasta myös omia jumejaan tai kyvyttömyyttään tunnistaa lapsiryhmän dynamiikkaan liittyviä vinoutumia.

 

Lisää kuvakirjoja herkistä lapsista:

 

Inka Nousiainen & Satu Kettunen: Yökirja, Tammi 2015

 

Anthony Browne: Martti Murehtija, suom. Sirke Happonen, Lasten Keskus 2006

 

Hiawyn Oram & Tony Ross: Hanna Huolinkainen, suom. Elina Karjalainen, Kustannuskiila 1986