Idyllinen kesäpäivä mummon mökillä

Heidi Viherjuuri & Henna Ryynänen: Terveisiä mummon mökiltä. 32 sivua. Mäkelä 2024. 

 

 

Edellisessä Heidi Viherjuuren ja Henna Ryynäsen kuvakirjassa Ollaanko nyt perillä lapsi matkusti äitinsä kanssa Saksasta Suomen mummolaan. 
Loogisesti sarjan toisessa osassa kerrotaan leikki-ikäisen minäkertojan kesäpäivistä mummon mökillä.   
 
Henna Ryynänen kiteyttää myös tässä uudessa osassa kuvitukseen samastuttavasti sekä lapsen että äidin vaihtelevia tunnetiloja. 

Kuva äidistä hyppäämässä laiturilta järveen ja seuraavalla aukeamalla kellumassa järven rannassa, tiivistävät hyvin kesäloman autuaallista joutilaisuutta ja hetkeen tarttumista.

Mummo nauttii tyttären ja tyttärentyttären seesteisestä
kesälomatunnelmasta. Henna Ryynäsen kuvitusta Heidi 
 Viherjuuren tekstiin kuvakirjassa Terveisiä mummon mökiltä
(Mäkelä 2024). 

 

Tiedonjanoinen ja utelias lapsi tasoittaa kuitenkin idylliä tivaamalla mummoltaan vastauksia hyvinkin arkisiin asioihin: esimerkiksi pissaavatko linnut järveen. 

Mummon olemukseen kiteytyy isoja tunteita: koska tytär ja tyttärentytär asuvat kaukana, näitä hetkiä on talletettava varastoon myös kesän mentyä. Rakastava katse ja ilo läheisten läsnäolosta välittyy kuvakirjan katsojalle ilman filttereitä.
 
Mummolla on myös paljon ideoita välillä pitkästyvän lapsenlapsen viihdyttämiseksi: 

 

–  Mitä me tänään tehdään? minä utelen. 

– Miten olisi puskapartio, veneretki ja sauna? mummo ähkäisee ja venyttää kylkiään. 

Mökillä on aivan eri puuhat kuin kotona isossa kaupungissa.

 

Lapsen kaksikielisyys tulee oivaltavasti esille aukeamalla, jossa lapsi laskee näkemiään perhosia, sudenkorentoja ja kimalaisia.
 
Heidi Viherjuuren ja Henna Ryynäsen Terveisiä mummon mökiltä ei kikkaile turhaan: elämyksien varaan rakennettua ja havainnollista tekstiä on juuri sopivasti. 

Aukeamalla lapsi laskee lukusanat saksaksi. Henna Ryynäsen
kuvitusta Heidi Viherjuuren  tekstiin kuvakirjassa 
Terveisiä mummon mökiltä (Mäkelä 2024). 

 

Lapsen ja aikuisen kokemukset limittyvät hauskasti toisiinsa. 
Viherjuuri asuu perheineen Kölnissä, joten monet oivallukset ovat omakohtaisia, ehkä sekin selittää osaltaan kuvakirjan luontevuutta. 

Minulla ja äidillä on supervoima. Se on kieli, jonka ärrä rämisee kuin moottoripyörä ja a-kirjaimet kuulostavat aamulaululta. Mummo ei osaa isän kieltä. Hän hymyilee, jos minä puhun sitä vahingossa, mutta toistaa perässäni, kun minä luettelen numeroita. 

 

Kesken kaikkien hauskojen kesäpuuhien yllättää myös isän ja vähän myös Saksaan jääneiden kavereiden ikävä. 

 

Henna Ryynäsen oivaltavasti toteuttamassa kuvituskuvassa
löylyn heittämisestä syntyvä höyry peittää äidin ja mummon
 kehot! Ryynäsen kuvitusta  Viherjuuren tekstiin
kuvakirjassa Terveisiä mummon mökiltä  (Mäkelä 2024). 

 

Aurinkoiseen kesäpäivään mahtuu hengästyttävän paljon erilaisia puuhia. 

Päivän kruunaa vielä iltasauna. 

Henna Ryynänen on kekseliäästi ja tyylikkäästi ratkaissut kiperän ”ongelman” alastomista kehoista! 

Suomalaisissa lastenkirjoissa on käyty ällistyttävän vähän saunassa siihen nähden, kuinka olennaisesti saunominen arkeemme kuuluu!  Maria Vuorion ja Marjo Nygårdin Satu meni saunaan (Tammi 2012) lienee ainoa saunateemaan kokonaan keskittyvä kotimainen kuvakirja.  

Reunoistaan vähän rispaantuneita kuvia kesäretkestä

Maria Vilja: Kesän ainoa kaunis päivä, 34 sivua, WSOY 2024.

 

Tänään se vihdoin oli! Kaunis päivä!
 
Aarno ja äiti vasta hieroivat silmiään, kun Eila juoksi pakkaamaan reppuaan. Ikkunan takana aamu kimalteli kastepisaroista. Taivas oli kirkkaan sininen. Se tarkoitti viimein retkeä. 

 

Kotimaisten, tiettyyn sarjaan kuulumattomien kuvakirjojen määrä on näppituntumani mukaan vähentynyt viime vuosina. Suuri osa kuvakirjoista sarjoittuu kertoessaan tietystä lapsisankarista, jonka kautta kuvataan lapsen kasvuun liittyviä haasteita tai kehitysvaiheita.
 
Maria Viljan Kesän ainoa kaunis päivä on tästä näkökulmasta ilahduttava uutuus.
 
Maria Vilja debytoi Maria Lassilan lastenkirjan Eeva ja harmaa kaapu (Karisto 2020) kuvittajana. Sen aihe oli rankkaakin rankempi, kun pienen lapsen näkökulmasta kuvattiin perheen toipumista tytön enon itsemurhasta. 

Sittemmin Vilja on tehnyt kaksi omaa kuvakirjaa, Villikissareppu ja Näkymätön reppu (Karisto 2023 ja 2022), jotka kertovat erityisherkän tytön arjesta. 
 
Äskettäin ilmestynyt Viljan oma kuvakirja vihjaa vienosti nimellään, että ihan siloisesta idyllistä ei ole nytkään kyse. 
 
Viljan kuvitustyylissä on paljon samaa  arjen rosoisuutta kuin esimerkiksi Jenny Lucanderin ja Maria Sannin monissa kuvituksissa. Lapset ja aikuiset esitetään myös ”rumina” ja tunnepurkausten vietävinä.
 
Aikuinen kuvakirjan lukija tekee jo Viljan tarinan alussa monia huomioita, jotka tavallaan lieventävät Aarnon ja Eilan äidin tulevaa ”poksahdusta”. 
 
Äiti lienee yksinhuoltaja. Eilalla ja Aarnolla on eri isät tai Eila on adoptiolapsi.  

Niskajumi johtuu varmasti suurelta osin siitä, että kuopus Aarno on nukkunut äitinsä vieressä kapealla sängyllä. 

Molemmat lapset ovat todennäköisesti alle kouluikäisiä ja Aarnolla on ilmiselvästi uhmaikä. 
 
Maria Vilja sanoittaa ja visuaalistaa lapsiperheen arjen kaaosta samastuttavasti. 

Jo bussimatkalla äidin pinna on kiristymässä lukuisten viivästysten takia. 

 

Bussissa äiti antoi Eilalle ja
Aarnolle leipää ja hengitti
rauhallisesti. Sisäään ja uloooos.

 

Retkeläiset ehtivät täpärästi lautalle. Maria Viljan
kuvitusta kuvakirjaan Kesän ainoa kaunis päivä (WSOY 2024).  

 

Täpärästi he ehtivät lautalle, joka vie heidät retkikohteeseen, saareen.
 
Taitavasti Vilja hyödyntää kuvituksissaan toistuvasti eräänlaisen ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmaa. 
 
Koko aukeaman kuvituskuvassa  äiti istuu suu tiukkana viivana lautan penkillä pitäen Aarnoa tämän itkukohtauksen aikana tiukasti sylissään, kädessään sulava jäätelö ja vieressään apea Eila. 

Tämän kohtauksen ulkopuolinen tarkkailija on luultavasti lapsivihamielinen, lapseton aikuinen, joka pelkällä katseellaan mitätöi Eilan ja Aarnon äidin ponnistelut.
 
Kun kolmikko on rantautunut jo saarelle ja retkimieli yritetään virittää uudelleen, äidin painavista kantamuksista huolimatta, polulla kohdataan toinen retkeilijä, jonka mielestä äiti lapsineen ”näyttivät niin söpöiltä, että ohi kulkeva tyyppi olisi halunnut laittaa heidät pulloon. Se oli sanonta.”
 
Kun äidin mitta sitten tulee täyteen lasten toistuvien nahistelujen takia, hän toden totta ”poksahtaa” ja puhkeaa hillittömään itkuun.

Aurinkoisen kesäpäivvän värit muuttuvat
äidin tunnepurkauksessa. Aukeaman vasemmassa
laidassa koiraa ulkoiluttavat retkeläiset tarkkailevat
hämmentyneinä tilannetta. Maria Viljan
kuvitusta kuvakirjaan Kesän ainoa kaunis päivä (WSOY 2024).

 

Tämäkin kohtaus tallentuu aukeamalle. 
 

    – – Näytti siltä kuin jokin näkymätön oisi tönäissyt häntä. Hän painoi pään käsiinsä. Ja sitten tapahtui se ainoa asia, joka oli Eilan mielestä vielä pahempaa kuin äidin kiukku: äiti itki. Eikä se ollut mitään pientä nyyhkytystä, vaan hirveää vollotusta. Ohikulkijat kääntyivät katsomaan, mutta äiti ei välittänyt. 
 
Jonkin aikaa oli vain mustaa.

 
 
Äiti uhkaa ensin, ettei enää koskaan lähde lasten kanssa retkelle. Ja lopuksi hän vielä sanoo haluavansa uudet lapset.
 
Kesän ainoa kaunis päivä kiteyttää sekä oivaltavasti että viiltävästi havaintoja nykyisestä suorittavasta elämänasenteesta ja vanhemmuuteen liittyvistä paineista. Ruman, väsyneen ja tunteensa estoitta osoittavan äidin tabu on rikottu jo Kristiina Louhen kuvakirjassa Ainon äiti on vihainen (Tammi 1986), mutta Viljan kuvakirjassa tuodaan esille rohkeasti myös lasten reaktio äidin kontrollin menettämiseen. 
 
Kohtaus, jossa Eila ja Aarne menevät tunteenpurkauksen jälkeen hämmentyneinä äidin suuren punaisen hameen alle on äärimmäisen koskettava ja vertauskuvallinen. 

 

Myös sovinnon hetkellä näyttäisi olevan tarkkailija, ehkä
jokin lintu? Maria Viljan kuvitusta kuvakirjaan 
Kesän ainoa kaunis päivä  (WSOY 2024).

Lopuksi tehdään – tietenkin – sovinto. 

Eila tarkistaa lopuksi, että mitäs jos tämä heidän retkipäivänsä tosiaankin oli kesän ainoa kaunis päivä. 
 
Äiti kohauttaa olkiaan ja sanoo: "Sitten se on ihan hyvä näin”. 
 
Ja luulen, että kameraan tallentuneet kuvat tulevat olemaan äidille jopa monia muita kuvia rakkaampia... ehkä juuri siksi, että ne ovat jo valmiiksi hiukan reunoistaan rispaantuneita. 
 

 

Nasevaa partiokontenttia vessavivahteilla ryyditettynä

 

Katleena Kortesuo: Veevi ja aivopieruverkkarit. Kuvittanut Ossi Pirkonen. 128 sivua. Tammi 2024.

 

 

Partioharrastus on jäänyt lasten- ja varhaisnuortenkirjallisuudessa ällistyttävän vähälle huomiolle siihen nähden, kuinka kätevästi sen kautta voidaan tuupata lapset luontoon ottamaan mittaa itsestään ja toisistaan.
 
Lastenkirjainstituutin Onnet-tietokanta antaa hakusanalla ”partio” 2000-luvulta ainoastaan kaksi nuortenkirjaa, Markku Karpion Selviytymispelin (Tammi 2014) ja Laura Lähteenmäen Iskelmiä (WSOY 2013).
 
Siksi onkin syytä kiittää ilmeisen vajeen paikkauksesta tietokirjailijaa ja kriisiviestinnän kouluttajaa Katleena Kortesuota hänen ensimmäisestä lastenkirjastaan. 
 
Juuri ilmestynyt varhaisnuortenkirja Veevi ja aivopieruverkkarit kertoo lukion kakkosluokkaa käyvien ystävien, Veevin ja Aksun, perustamasta Tehopikkarit-vartioryhmästä, johon kuuluu eri tavoin omintakeisia yläkoululaisia. 

Vaelluksen alkaessa askel nousee vielä korkealle. Osmo Pirkosen 
kuvitusta Katleena Kortesuon lasten- ja varhaisnuortenkirjaan
Veevi ja aivopieruverkkarit (Tammi 2024). 

Kirjan otollisin kohderyhmä löytynee alakoululaisista, jotka todennäköisesti ihailevat itseään vanhempien, mutta monessa asiassa tohelompien edesottamuksia. 

Ei oo totta! -blogissa Kortesuo mainitsee kirjansa tavoitteeksi ”saada lapset ja nuoret lukemaan, joten houkuttimena toimivat tietenkin pieruhuumori ja typerät kommellukset”. 

 

Kohelluksen ja Osmo Pirkosen humoristisen kuvituksen ohessa kirjassa päästään myös vähän syvempiin vesiin Vaavin, Veevin pikkusiskon, diabeteksen ansiosta.

Kirja antaakin pätevää tietoa diabeteksesta ja sen hoidosta, joten se sopii diabetesta sairastavalle vertaistueksi. Myös diabetesta sairastavan lapsen tai nuoren läheistä kirja kannustaa suhtautumaan sairauteen luontevasti ja ilman turhaa hössötystä.   

Veevi ei välttämättä luonteeltaan ja erityistaipumuksiltaan ole mikään vastuullisen ja jämptin vartionjohtajan prototyyppi: hänellä on nimittäin tapana käsittää monet ohjeet väärin, törmäillä ja häröillä spontaanisti. 

Kuvituskuva kiehisestä pyrkii jopa kansatieteelliseen tarkkuuteen.
Osmo Pirkosen kuvitusta Katleena Kortesuon lasten- ja 
varhaisnuortenkirjaan Veevi ja aivopieruverkkarit 
(Tammi 2024).

 

Ensimmäistä vaellusta harjoitellaan ensin Aksun kotona: 

 

– Me kielletään sähkön käyttö kokonaan koko talossa. Ei telkkaria, ei lämmitystä, ei sähköhellaa, ei kattovaloja. Me tehdään takkaan tulet, nukutaan vierekkäin olkkarin lattialla, käytetään otsalamppuja ja kokataan Trangialla. 

– Onneks teillä on puusauna.  

– Mä joustan sen verran, että suihkua ja vessaa saa käyttää valojen kanssa. Mä en halua, että porukka lirauttelee pimeässä pöntön ohi.  

 

Katleena Kortesuon partioharrastus näkyy aika-ajoin: lukija saa esimerkiksi tietää, millainen on paras nukkumajärjestys ahtaassa laavussa.

Seikkaperäisten ennakkojärjestelyjen ja treenausten jälkeen Tehopikkarit-vartio lähtee yön yli kestävälle vaellukselle.

 

Meidän letka näytti aika hauskalta, kun mun takana kulki kahdeksan otsalampun valot. Me oltiin kuin joku jättimäinen kiiltomato Evon metsässä.  

Porukka jutteli, nauroi ja kiljahteli matkalla, ja meidän melunpito kuului varmaan pitkälle molmepien Rautjärvien tyyntä pintaa pitkin. Mä kuitenkin ajattelin, että turha mun on hyssytellä porukkaa. Nyt ei ollut mikään lintujen pesimisaika, ja kyllähän metsään aina meteliä mahtuu. Eipähän tule karhuja vastaan.   

Matka sujui tosi nopeasti, ja pian me oltiin jo Syrjänalusen laavulla. Siellä ei ollut ketään muuta, joten me päästiin kaikki nukkumana vierekkäin laavuun. Tiukkaa teki, mutta Pietu ja Pinja ahtautuivat laavun perälle poikittain muiden jalkoihin. Laavun pohjaa ei jäänyt näkyviin yhtään, kun makuualustat oli levitetty ihan tetriksenä vieri viereen pitkittäin ja poikittain. – – 

 

 

Paluumatkalla vaellus on jo vaatinut veronsa ja kaikkien askel ei ole
yhtä tarmokas kuin menomatkalla. Osmo Pirkosen kuvitusta Katleena
Kortesuon lasten- ja varhaisnuortenkirjaan
Veevi ja aivopieruverkkarit (Tammi 2024).

Veevin ja Aksun auktoriteetti pitää uuden vartion porukan koossa ja ensimmäisestä vaelluksesta tulee monin tavoin ikimuistoinen. Yhteishenki on nyt hitsattu yhteen, ja seikkailut jatkuvat tiettävästi sarjan tulevissa osissa.

Veevi ja aivopieruverkkarit mukailee huumorin, tyylitellyn kuvituksen ja väliin hyvinkin absurdin juonen kuljetuksen perusteella  Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirja -sarjaa, jolle on saatu viime vuosina kiitettävästi myös kotimaisia vastineita (esim. Ernst Lawsonin Höpersankarit-sarja ja Arttu Unkarin Isämies - sarja). 

Lawsonin ja Unkarin sarjat ottavat paremmin lukutaidoltaan eritasoiset lukijansa huomioon väljemmällä rivityksellä ja hitusen isommalla kirjasinkoolla. 

Osmo Pirkosen kuvitusta olisi voinut olla kirjassa enemmän ja isokokoisempana, jos ajatellaan potentiaalisen kohderyhmän nuorimpia lukijoita.  

Keskushahmojen kuvaamisessa Pirkonen tyypittelee reteästi, mutta retkeilyyn liittyvät yksityiskohdat, kuten kiehinen, asianmukaisesti pakattu vaellusrinkka, trangia ja myrskylyhty, on kuvattu hyvinkin tunnistettavasti. 

 

 

Kortesuon blogista paljastuu kiinnostava seikka: hänen isosetänsä on Eino Arohonka (1913–2001). 

Arohonka kirjoitti vuodesta 1935 partioaiheisia, juoniainekseltaan löyhästi toisiinsa nivoutuvia kertomuksia Virtahepovartiosta Poikalehti Partioon nimimerkillä Ville Virtahepo. 

Lehden lukijat toivoivat saavansa lukea kertomuksia myös kirjan muodossa, ja näin sai alkunsa Aaro Hongan kirjailijanimellä ilmestynyt esikoisteos Juanikkaat virtaheposet (1940). Saman poikajoukon seikkailuista kertovat myös Viakkaat vaeltajat (1942) ja Sisukkaat sarvikuanot (1950), joiden tarinat ilmestyivät alunperin Partio-lehdessä.
 

Arohonka sai kimmokkeen partioaiheisiin nuortenkirjoihinsa havaittuaan, ettei kotimaisia partiohenkisiä kirjoja ollut entuudestaan nuorille tarjolla. Arohonka työskenteli opettajana ja toimi myös itse partiojohtajana. Hänen esikuvanaan olivat partioaatetta nuortenkirjoissaan käsitelleet Ernst Thompson-Seton ja E. Le Breton-Martin. 
 
Hongan kirjojen poikasankarit ovat vilpittömiä ja rehellisiä tunne- ja ulkoilmaihmisiä: he ovat jopa yliluonnollisen reippaita, voimakkaita ja oikeudentuntoisia. Oman kiinnostavan lisänsä Aaro Hongan tuotantoon tuo hämeenlinnalaispoikien murre, johon on sekoitettu myös helsinkiläisten yliopisto-opiskelijoiden käyttämää slangia.

Haastattelin Eino Arohonkaa 1996 tuolloin tekeillä ollutta väitöstutkimustani varten. Hänen partioaiheiset nuortenkirjansa olivat aineistossani esimerkkinä omana aikanaan suosituista, mutta sittemmin unohdetuista lasten- ja nuortenkirjoista. 

"Mä en uskonut, että eka kerta voisi olla näin kiva"

 

Edith Arkko: Eino / Aurora. 294 sivua. Hertta 2024. Kansikuvat Karin Niemi.

 

 

Ruotsissa nuortenkirjojen määrä on laskenut viime vuosina. Svenska Barnboksinstitutetin Bokprovning-tilastoista selviää, että ruotsalaisten nuortenromaanien määrä laski viime vuonna peräti neljänneksellä, siinä missä käännösten määrä on hiukan kasvanut. Laskua selitetään sillä, että nuoret lukevat nykyisin mieluummin TikTok-palvelussa suosittuja kirjoja englanniksi. Ruotsalaiset eivät ole tästä kehityssuunnasta juurikaan huolissaan.

Kotimaisten nuortenromaanien määrä on toki ollut laskusuunnassa myös Suomessa. Perinteisiä realistisia nuorten kasvukivuista kertovia nuortenromaaneja ilmestyy entistä vähemmän. 

Siksi Hertta kustannukselta juuri ilmestynyt Edith Arkon selkokielinen kääntökirja Eino / Aurora ilahduttaa minua erityisen paljon. 

On tärkeää, että nuorille on tarjolla riittävän monipuolinen valikoima, josta jokainen löytää itselleen lukutaidon tasoonsa ja kiinnostuksen kohteisiinsa sopivaa luettavaa. 

Arkko on nuortenkirjailijana ensikertalainen. Hänen aikuisille suunnattuja novellejaan on julkaistu monissa pienkustantajien kokoelmissa ja parin viime vuoden aikana Aula & Co:n kautta on ilmestynyt myös eroottisia äänikirjanovelleja. 

Selkokirjallisuus on selvästi vakiinnuttamassa nuortenkirjakentällä asemaansa. Yksi signaali statuksen muuttumisesta ja tietoisuuden leviämisestä on ollut myös Lastenkirjainstituutin ja Suomen Kulttuurirahaston Selkopolku-hanke, jonka avulla kaikki halukkaat yläkoulut ovat voineet tilata kuratoidun valikoiman nuoria kiinnostavia selkokirjoja oppilaiden käyttöön. 

Arkon kääntökirjakonsepti on nerokas. Kirjassa on sen kahden yhdeksäsluokkalaisen päähenkilön, Einon ja Auroran, näkökulmat samoihin tapahtumiin. 

Nuoret ovat taustaltaan erilaisia: Eino on luonteeltaan tunnollinen jääkiekkoilija ja Aurora nuorisokotiin äidin alkoholinkäytön takia päätynyt uhmamieli. Sattuman oikusta he tapaavat jälki-istunnossa. Vähitellen nuoret lähentyvät ja huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa.  

Selkokirjoissa kirjailija joutuu pakosti rajaamaan kerronnan fokusta, jotta lukijan on helpompi omaksua lukemansa. Niinpä sivuhenkilöitä ja juonirönsyjä on järkevää karsia. 

Lukija pääsee kurkistamaan Einon koulun ulkopuoliseen arkeen pojan jääkiekkoharrastuksen kautta. Eino pääsee yhdessä kaverinsa kanssa valmennusleirille, jonka huipennuksena voisi olla paikka alle 16-vuotiaiden maajoukkueessa. Auroran koulun ulkopuolisesta elämästä rajaus tehdään nuorisokotiin ja muutamiin keskusteluihin omahoitajien ja äidin kanssa. 

Pienin, harkituin vedoin Arkko tekee keskushenkilöistään eläviä, ja samastumiseen houkuttelevia tyyppejä. Siksi uskon, että nuori lukija innostuu lukemaan molemmat kääntökirjan puolet. 

Ekakerran kuvaamiseen Arkko on tiivistänyt herkkyyttä ja välittämistä sellaisella intensiteetillä, jota en muista hetkeen nuortenkirjoista lukeneeni:

 

”Tuntuuko susta siltä,

miltä pitää?” Eino kysyi.

Sen ääni tärisi ihanasti.

Eino oli hengästynyt.

 

Mä vastasin:

”Joo. Mä luulen,

Että tämän pitää tuntua just tältä.”

”Niin mäkin luulen”, Eino sanoi.

 

Me piilotettiin käytetty kondomi tyhjään karkkipussiin

ja laitettiin se roskikseen.

Tämä oli meidän juttu, se ei kuulunut muille.

 

Sitten me maattiin lähekkäin.

”Mä en uskonut,

että eka kerta voisi olla näin kiva”,

mä sanoin. 

 

Eino rutisti mut kainaloon.

”Kestätkö sä ollenkaan,

jos toinen kerta on vielä kivempi?” se kysyi.

”Pakko varmaan kestää,

koska mä haluan harjoitella tätä sun kanssa

vielä enemmän kuin suutelemista”, 

mä vastasin. / Aurora, s. 150–151.

Myös Einon eka kertaa kuvaavassa osuudessa korostuu hänen halunsa huomioida Auroran tarpeita ja odotuksia:  Eino on esimerkiksi huolissaan siitä, että ekakerta on Auroralle kivulias. 

Seurustelusuhteen alussa  Eino toteaa ensisuudelman tuntuneen yhtä mahtavalta kuin voittomaalin tekeminen!

Arkon selkokieli soljuu luontevasti. Runsaasta dialogista ja puhekielisyydestä huolimatta kokonaisuus on helppolukuinen. Ilman Selkokeskuksen Selkologoa kirjaa voisi pitää myös säeromaanina kerronnan ilmavuuden ansiosta.

Kääntökirjan nerokasta formaattia on käytetty ihmeen vähän lasten- ja nuortenkirjallisuudessa siihen nähden, kuinka herkullisesti siinä voidaan käyttää näkökulmatekniikkaa kerronnallisena tehokeinona. 

2000-luvun lastenkirjoista tulee äkkiseltään mieleen vain pari esimerkkiä: Katja Reiderin ja Jutta Bückerin Roosa ja Tryffeli: Kertomus rakkaudesta (Bazar 2005) sekä  Magdalena Hain ja Saana Nyqvistin Mörkö Möö ja Mikko Pöö  (Karisto 2015). 

Nuortenkirjoissa kääntökirjaformaattia on aiemmin käytetty lähinnä suositun kirjailijan kahden teoksen uusintapainosten yhteydessä, mm. Salla Simukalta ja Ilkka Remekseltä on julkaistu useampiakin kääntökirjoja. 

Salla Simukalla on myös kaksi kääntökirjoina julkaistua novellikokoelmaa Matalapaine / Korkeapaine (Tammi 2021) sekä Sammuta valot / Sytytä valot (Tammi 2018). Mukana on vaikkapa samannimisiä tarinoita, joissa näkökulmat ovat erilaiset esimerkiksi keskushenkilöiden mielentilojen tai elämänasenteen takia.  

 

 

Filosofinen, mutta riittävän simppeli kuvakirja pienestä menetyksestä

 

Nora Lehtinen & Erika Kallasmaa: Alma ja ilmapallo, 40 sivua,  Minerva 2024.

 

Alma on saanut syntymäpäiväjuhlista
punaisen ilmapallon.
Se on ihana. 
Hän ottaa sen mukaan päiväkotiin,
kauppaan, 
takapihalle
ja illalla sängyn viereen. 
 
Siinä se heiluu hiljalleen sängynpäädyssä,
kun kuu nousee ja Alma nukkuu.

 

Kuvasarja, joka näyttää Alman leikkipuistossa pallon
kera todistaa saman kuin teksti: ilmapallo on
pikkutytölle kaikki kaikessa! Erika Kallasmaan kuvitusta
Nora Lehtisen tekstiin kuvakirjassa Alma ja ilmapallo (Minerva 2024). 

 

 

Pienemmät kustantajat täydentävät mukavasti kotimaista kuvakirjavalikoimaa. 

Nora Lehtinenja Erika Kallasmaa ovat kumpikin entuudestaan tuttuja tekijöitä, mutta heidän kuvakirjansa Alma ja ilmapallo on kummankin ensimmäinen Minervan kautta ilmestynyt lastenkirja. 
 
Nora Lehtinen tunnetaan Hilma-täti -lastenromaanisarjasta (kuv. Anne Muhonen, Avain)  ja selkokieliesstä Aino ja Matias -sarjasta (kuv. Anne Muhonen, Pieni Karhu).  

Yhdessä Jenna Skyttä-Forssellin Lehtinen on tehnyt iholle piirrettäviä ja siveltäviä satutarinoita (Hattara-aurinko, Taika-aurinko ja Kuukeinu (kuv. Reetta Niemensivu. Karisto). 
 
Alma ja ilmapallo on konstailematon peruskuvakirja, jonka tarinaan leikki-ikäisen lapsen on helppo samastua. 

Nora Lehtisen tarina ja Erika Kallasmaan kuvitus  rajaavat  lastenhuoneiden tavarakaaoksen ja virikkeiden runsauden kokonaan ulkopuolelle ja osoittavat, kuinka ilon aiheita voi löytyä hyvinkin vaatimattomista asioista.

Pallon karkaamista todistaa myös satunnainen puistossa istuja.
Erika Kallasmaan kuvitustaNora Lehtisen tekstiin kuvakirjassa
 Alma ja ilmapallo (Minerva 2024). 

 

Aikuinen toki pystyy ennakoimaan, kuinka Alman ilmapallolle lopultä käy: kun tytön keskittyminen herpaantuu, pallo pääsee karkuun ja suru pallon menetyksestä on tietysti suuri. 
Näiltä osin kuvakirja toistaa Albert Lamourissen lyhytelokuvan ja samannimisen, elokuvan kuvitukseen pohjautuvan, Lastenkirjahyllyssäkin esillä olleen Punaisen ilmapallon juonta.

 

Puistotiellä on vilpoisaa
kävellä suurien puiden alla.
Alma ottaa pari juoksuaskelta.
Sitten tapahtuu jotakin.
Kengännauha aukeaa.
Tulee iso tuulenpuuska. 
Auto tööttää.
Jossain haukkuu koira.
 
Alma unohtaa ilmapallon
ihan pieneksi hetkeksi.
Ihan  p i e n e k s i   h e t k e k s i.

 

 

Hauska taitollinen ratkaisu: ilmapallon tavoin myös teksti
kohoaa aukeamalla alhaalta ylöspäin myötäillen näin pallon liitelyä
yhä korkeammalle. Erika Kallasmaan kuvitusta Nora Lehtisen tekstiin
kuvakirjassa Alma ja ilmapallo (Minerva 2024). 

Koko päivän tyttö tähyää taivaalle ja toivoo näkevänsä karanneen ilmapallon. Illan tullessa häan on jo aivan uupunut. 

Viisas äiti lohduttaa ja ehdottaa erilaisia paikkoja, jonne pallo on voinut ajautua… ehkä maapallon toiselle puolelle, aina Amerikkaan asti, tai kalastajaveneen kyytiin tai peräti avaruuteen!
 
Pallo tuottaakin iloa useammalle ihmiselle, lapsille ja aikuisille. Punainen ilmapallo kannustaa ihmisiä unelmoimaan, muistelemaan menneitä  ja tekemään rohkeita valintoja. 

 

Hätä ja huoli kuvastuu Alman kasvoilta, mutta äidin läsnäolo
rauhoittaa.  Erika Kallasmaan kuvitusta Nora Lehtisen tekstiin 
kuvakirjassa Alma ja ilmapallo (Minerva 2024). 

Alma pääsee lopulta pettymyksensä yli ja äiti muistuttaa, kuinka monet meille mieluisat asiat jättävät meihin lähtemättömän jäljen. 
 
Erika Kallasmaa on kuvittanut arkisen, mutta lapsentajuisesti filosofisen tarinan rouheasti väriliiduilla. Hän on tavoittanut kuvitukseen lapsen spontaanin elämänasenteen, hetkeen tarttumisen tärkeyden sekä vaihtuvat tunteet ja miljööt. 

Rohkeasti Kallasmaa rajaa kuva-alaa välillä lähikuviin ja sitten taas avartaa perspektiiviä siten, että luonto ja maisema pääsevät täyteen kukkeuteensa.

 

Keskieurooppalainen kaupunkinäkymä henkii
hienostunutta tunnelmaa tyyliteltyine rakennuksineen.
Erika Kallasmaan kuvitusta Nora Lehtisen tekstiin 
kuvakirjassa Alma ja ilmapallo (Minerva 2024). 

Todennäköisesti nykylapsillekin yhä tutun väriliitutekniikan takia kuvitus huokuu retrohenkistä nostalgiaa ja tuo näin ainakin minulle etsimättä mieleen 1960-luvun kuvavetoisesta lastenkirjallisuudesta tutun tyylittelyn.  

Kallasmaan kuvituksesta henkii myös hienostunutta eurooppalaista tunnelmaa: kaupunkinäkymät ja puistot eivät juurikaan muistuta koto-Suomen näkymiä.