Elämyksiä Roomassa

Silja Pitkänen: Saavu jälleen Roomaan, Mimosa ja Miska II, kuvittanut Mika Vaaranmaa, 125 sivua, Enostone 2018.

Matkustaminen on ollut jo muutama vuoden ajan trendikästä myös lasten- ja nuortenkirjoissa.

Viime vuoden historiallisissa lasten- ja nuortenromaaneissa on huolella kuvattuja vanhoja kaupunkimiljöitä. 

Esimerkiksi Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras sijoittuu 1900-luvun alun Helsinkiin ja juuri ilmestyneessä jatko-osassa liikutaan Krakovassa. 

Tapani Baggen ja Carlos da Cruzin kahdessa ensimmäisessä Apassit-sarjan osassa seikkaillaan  Helsingissä ja Hämeenlinnassa ja kevään uutuudessa Viipurissa. 

Martin Widmarkin ja Ola Skogängin uuden sarjan avausosassa Ruusun salaisuus seikkailu sijoittuu sadan vuoden takaiseen Tukholmaan.

Nykyhetkeä kuvaavissa lasten- ja nuortenkirjoissa perheet matkustavat tottuneesti ympäri maailmaa - joko lomamatkalla tai vanhempien kansainvälisten työtehtävien ansiosta.

Silja Pitkäsen Mimosa ja Miska -sarjan avausosa ilmestyi toimintansa viime syksynä lopettaneen Savukeitaan kautta ja toinen osa on tullut Enostonelta.

12-vuotias Mimosa on adoptoitu Italiasta ja 8-vuotias Miska Meksikosta.  Lapsilla on kaksi isää, mutta tätä ei kirjassa mitenkään alleviivata, vaan tyydytään pelkkään asian toteamiseen. Isoisä Vasilin juuret ovat Venäjältä.

Lastenkirjojen isovanhemmat ovat nykyisin dynaamisia ja kiireisiä eläkeläisiä. 

Mimosan ja Miskan isoisä on kuitenkin oikeasti vanha ja raihnainen. Lapset ovat matkan eri käänteissä huolissaan isän jaksamisesta ja varsinkin Mimosa tarkkailee jatkuvasti hänen vointiaan. 

Rooman yltäkylläisyys, turistimassat  ja
historian kerroksellisuus välittyvät myös Mika
Vaaranmaan tarkkapiirteisessä kuvituksessa.
Vaaranmaan kuvitusta Silja Pitkäsen
lastenromaaniin Saavu jälleen Roomaan
(Enostone 2018). 

Isoisä matkustaa lasten kanssa Roomaan. ”Siellä on koko Italia näytteillä, ja siellä koette ehdottomasti Italian parhaat ja kiinnostavimmat puolet!”, lupaa isoisä.

Kolmikko tutustuu perinteisiin turistinähtävyyksiin ja niiden lomassa isoisä valistaa lapsia maan historiasta. Välillä keskustellaan myös demokratiasta ja kulttuurieroista. Sukupolvierot näkyvät hyvin lasten ja isoisän erilaisessa suhtautumisessa valokuvaukseen.

Turistien kansoittamasta Roomasta tehdään myös retki maaseudulle tapaamaan isoisän hyvää ystävää.

Matka tehdään pitkälti isoisän ehdoilla. Miskan haaveilema jalkapallo-ottelukin on loppuunmyyty, joten hänen täytyy tyytyä katsomaan ottelua televisiosta. 

Italialainen temperamentti näkyy isoisän
 ja ystävän elehtimisessä. Mika Vaaranmaan kuvitusta
Silja Pitkäsen lastenromaaniin Saavu jälleen Roomaan 
(Enostone 2018). 

Silja Pitkäsen tapa kertoa on melko toteava ja staattinen, mitään jännittävää seikkailukierrettä ei kirjaan ole upotettu, eikä toki aina ole tarviskaan. 

Tiivis sukuyhteys, muistojen vaaliminen ja kunnioitus eri kulttuureja kohtaan nousevat keskeisiksi teemoiksi. 

Mika Vaaranmaan mustavalkokuvitus on kyllästetty yksityiskohdilla. Valitettavasti hailakka painojälki syö kuvien tehoa.  

Villi veikkaus –  pian lastenkirjoissakin huomioidaan nykyistä tiedostavammin  huoli ilmastonmuutoksesta ja lähdetään matkaan ympäristöystävällisemmin junalla tai laivalla. 

Lisää matkustamisesta kertovia lasten ja varhaisnuorten kirjoja:

Tittamari Marttinen: Lasten matkaopas Eurooppaan, kuv. Anne Stolt, Avain 2018

Jeff Kinney: Riemuloma, suom. Marja Helanen, Otava 2017

Ville Hytönen & Matti Pikkujämsä: Vauvaperhe matkustaa, Tammi 2016 / Helsinki

Outi Hongisto:Sara matkalla Kaliforniassa; Sara matkalla Dubaissa, kuv. Terese Bast, Myllylahti 2015 ja 2017

Kerttu Ruuska: Elsa ja Lauri matkustavat, Oppi ja Ilo, Sanoma Pro 2017

Anna-Karin Garnham: Ruu lentomatkalla, suom. Anne Luukkanen, Otava 2018

Anders Jacobsson & Sören Olsson: Lasse Kreikassa, suom. Annika Eräpuro, Otava 2009

Marja-Leena Tiainen: Maiju ja Bao, kuv. Väinö Heinonen, Tammi 2009 / Vietnam

Teija Niemi: Onni Afrikassa, kuv. Timo Kästämä, Pieni Karhu 2006

Riina Katajavuori & Salla Savolainen: Pentti Kanariansaarilla, Tammi 2006

Marit Nicolaysen & Per Dybvig: Väinö ja rotta Kanarialla, suom. Katriina Savolainen, Otava 2005

Peliin kadonnut tyttö

Saku Heinänen: Zaida ja taistelupari, kuvittanut Saku Heinänen, 229 sivua, Tammi 2017.

Saku Heinäsen Zaida-trilogia huipentuu toiminnalliseen päätösosaan Zaida ja taistelupari. 

Heinäsen lastenromaani on hyvä esimerkki lasten- ja nuortenkirjallisuuden uudesta strategiasta yrittää tietokonepelien teemojen kautta viekoitella myös lukemiseen penseästi suhtautuvia lapsia ja nuoria  kirjan ja lukemisen pariin. 

Samoja keinoja löytyy myös Timo Parvelan & Björn Sørtlandin Kepler62-sarjasta ja Jari Mäkipään Masi Tulppa -sarjan avauksesta. 

Kerhohuoneen peliluolassa on helppo tempautua virtuaalisen todellisuuden
 vietäväksi. Saku Heinäsen kuvitusta varhaisnuortenromaaniin
Zaida ja taistelupari (Tammi 2017). 

12-vuotias Zaida on adoptoitu pikkuvauvana Intiasta Suomeen ja on vanhempiensa ainokainen. Murrosiän alkaminen aiheuttaa Zaidassa monenlaista myllerrystä. Vanhempien suunnittelema juurimatka Intiaan Zaidan syntymäkaupunkiin hämmentää ja vähän pelottaakin. 

Äidinkielen tunnilla aloitettu sukupuun piirtäminen sysää Zaidan miettimään taustaansa.

 – – Piirsin itseni puuhun. Hinkkasin kasvojen ympärille hurjasti harottavan mustan tukan niin, että kynä oli tehdä reiän paperiin. Sitten piirsin hetken mielijohteesta viereeni valtavan tiikerin.  Kalautin kynän pöydälle. Katsoin Siiriä. Hänen arkkinsa oli jo täyttynyt riveistä, joita hän yhdisteli viivoilla. Siirin silmälasit olivat valuneet nenälle ja hänen poskipäänsä punoittivat.

Perheen Ludwig-koira alkaa olla jo raihnainen, ja Zaidan on vaikea hyväksyä asiaa. Aiemmin kiltti perhetyttö kapinoi kotona ja koulussa ja ottaa etäisyyttä ylihuolehtiviin vanhempiinsa. Hän tutustuu uuden ystävänsä Eevin kautta tämän kaveripiirin poikiin, Petterin ja Teroon, joilla on kerrostalon kerhohuoneessa peliluola. Petteri esittelee Siirille, Eeville ja Zaidalle verkkoroolipelin, joka vie lopulta Zaidan synkkiin mielenmaisemiin. 

– Tää on enemmän kuin pelkkä peli, Petteri sanoi ja kiilasi itsensä väliimme.

 – Enemmänkin simulaattori, jos tiedätte mikä se on. Mä neuvon… valitkaa ensin tuolta uudet hahmot.
 Painelimme valikkoja hänen ohjeidensa mukaan. Loimme itsellemme hahmot. Ne olivat meidän kokoisiamme mielikuvitusolentoja, vähän kuin haltioita tai menninkäisiä.  – Tän tapahtumapaikkana on tulevaisuuden suurkaupunki, Petteri selitti. – Maan alla. Sen päällä ei enää voi liikkua. Hän näytti innostuvan pelkästä opastamisestamme. 

Toden ja pelin rajat liudentuvat liki painajaismaiseksi tihentyvässä loppunostatuksessa.  

Draamakerhosta ja kirjoittamisesta kiinostunut Zaida työstää identiteettiään myös sepittämällä tarinaa  hyökyaallon jälkeisestä kaaoksesta selvinneestä tytöstä ja tiikeristä.   

 Mielikuvituksessa Zaidan on tavallista arkea helpompaa työstää
intialaisia sukujuuriaan. Saku Heinäsen kuvitusta varhaisnuortenromaaniin 
Zaida ja taistelupari (Tammi 2017). 

Saku Heinänen on tinkimätön visualisti sekä työssään  graafisen suunnittelun professorina Aalto yliopistossa että lastenkirjailijana ja -kuvittajana. Romaanin rakenne on dramaturgisesti jäntevä; juonenkäänteet tempaisevat mukaansa ja luvut on nimetty nasevasti.  

Tussikuvitus rasteroittaa pintaa eläväksi, maisemat ovat arkkitehtonisesti jylhiä ja ulokkeisia niin sisä- kuin ulkotiloissakin.

Zaida-sarjan erityisenä ansiona on perhedynamiikan luonteva kuvaus ja aidon tuntuiset aikuiset sivuhenkilöt. Heinänen pääsee ällistyttävän vaivattomasti  esiteini-ikäisen tytön ailahtelevan tunnemaailman ytimeen.

Kuvakirjasta on moneksi

Nukketeatteri PikkuKulkurin nukketeatterinäytelmä Ilvekset kuin veljekset. Petra Heikkilän samannimisen kuvakirjan pohjalta dramatisoinut ja ohjannut Teija Sivula. Esitys Ilpo Mikkonen. Visualisointi ja nuket Heini Maaranen. Musiikki Tapani Rinne, miksaus ja äänitys Konsta Mikkonen. Ensi-ilta Annantalossa Helsingissä 27.9.2016. Kesto 30 min. Ikäsuositus +3. www.pikkukulkuri.fi.

Rouva Huu havahtui taas eilen siihen, kuinka moniaalle lastenkirjallisuus parhaimmillaan rönsyää.

Nukketeatteri- ja teatteriesitykset ja muut lastentapahtumat pöyhivät ansiokkaasti myös hieman vanhempaa lastenkirjatarjontaa.

Poikkitaiteelliset esitykset välittävät parhaimmillaan lastenkirjallisuuden visuaalisen ja kerrontaan liittyvän hurmoksen myös toisen taidelajin keinoin. 

Näin kävi eilen Annantalolla Helsingissä, missä sai ensi-iltansa  Ilpo Mikkosen kiertävän PikkuKulkuri –nukketeatterin uusi nukketeatterinäytelmä Ilvekset kuin veljekset, joka pohjautuu Petra Heikkilän 12 vuotta sitten ilmestyneeseen kuvakirjaan Veljekset kuin ilvekset (Lasten Keskus 2004). 

Erityisen lystin nukketeatterielämyksestä teki se, että sain kokea sen yhdessä kuvakirjan tekijän sekä tämän lasten ja kirjan kustannustoimittaneen Arja Kanervan kanssa. 

Eli kaikki neljä seuralaistani olivat rautaisia asiantuntijoita teoksen suhteen.  

Kuvakirja kertoo Otto-ilveksestä, joka asuu Pikkutilkkumaassa porottavan auringon alla yhdessä runolijavanhempiensa Leo Bardin ja G. Bardin kanssa. 

Otolla on identiteettikriisi. Se haluaisi että turkissa olisi yhtä paljon pilkkuja kuin äidillä ja isällä. Ja Otto myös pitkästyy ja kaipaa itselleen kaveria. Vanhemmat selittävät, miksei pikkusisarusta voida toimittaa: Otto on nimittäin haikaran tuoma ottolapsi, ja sitä paitsi kotoisin kaukaa Pohjolasta.

Näistä erilaisuuden tunnoista, perheyhteydestä ja identiteetin etsinnästä PikkuKulkuriin on tehty sympaattinen ja eloisa kehitystarina.

 Heini Maaranen on hyödyntänyt kierrätysmateriaaleja ja
luonut näin mukavalla tavalla rouheat, alkuperäiselle
kuvakirjalle uskolliset eläinhahmot sekä jännittävät puitteet Oton
kotipuulle ja -pesälle. Valokuvan copyright Caius Andreas Bruun/ PikkuKulkuri.  

Teija Sivulan dramatisoinnissa alkuteoksen rakennetta on takautumien osalta ymmärrettävästi muutettu. Sen sijaan kuvakirjan dialogissa paljon käytetty riimitys on hauskasti säilytetty, ja se tuokin Ilpo Mikkosen tulkintaan hauskaa rytmikkyyttä. 

Mikkonen on koko ajan esityksessä näkyvillä. Hänen mukavalla tavalla eleetön olemuksensa ei kuitenkaan vie huomiota nukketeatterin todellisilta tähdiltä ja esiintyjiltä eli nukketeatterinukeilta. 

Joitakin kirjan ulkopuolisia kerronnallisia nyansseja tai lapsiyleisön ”koukutuksia” on toki tehty, mutta alkuteoksen henkeä silti kunnioittaen. 

Puolen tunnin mittaan koottua tempoltaan verkkaista esitystä seurasi Annantalolla voimakkaasti myötäelävä yleisö. Otto käytti auringonkukan siemenen istutukseen  luonnonmukaista lannoitetta, ja sekös lapsia hauskutti, kuten myös Oton lapsekas puheenparsi...  

Suurin henkilökohtainen ihmetyksen aiheeni liittyi Heini Maarasen loihtimaan  rikkaaseen ja kuvakirjan väriskaalaa toistavaan huiman hienoon visualisointiin. 

Alkuperäisessä kuvakirjassa on yhdistetty kollaasitekniikkaa, mm. kangasta, paperia, teippiä, sulkia, pieniä esineitä ja virkkuutöitä, akryylikuvituksen lomaan. (Yli kymmenen vuotta sitten kollaasitekniikka ei ollut vielä yhtä yleistä kuvakirjoissa kuin nykyisin!) 

Myös Maarasen lavastuksessa virkatut pikkuliinat  tekevät Oton ja vanhempien kotipuusta eksoottisen, ja yksi keltainen liina toimittaa myös auringon virkaa taivaalla. Ja eläinaiheiset nuket ovat tismalleen, silmänpilkettä myöten, identtiset alkuperäisten kuvitusten kanssa!

Tänä vuonna oman kiertävän ammattinukketeatterin perustanut Ilpo Mikkonen on koulutukseltaan lastentarhanopettaja. Hän on työskennellyt aiemmin nukketeatteri Sampossa ja tehnyt myös paljon lastenohjelmien ja animaatioiden dubbauksia, antaen äänensä muiden muassa Muumi-animaatioiden Nipsulle!  

Puhutteleva pieni lastenkirjahelmi

Rascal & Sophie: Tinka. Suomentanut Hannele Pohjanmies.  36 sivua. Basam books 2013.

Kun lukee työkseen lastenkirjoja päivät pääksytysten, niin kaikesta lukemastaan ei välttämättä haltioidu aina yhtä voimakkaasti.

Mutta on myös kirjoja, jotka hätkähdyttävät heti ensilukemalta. 

Rascalin & Sophien Tinka on tällainen kirja. Se on pieni helmi, jonka ulkoisesti vaatimaton olemus hämää. Se kätkee kansiensa väliin ison tarinan, josta riittää ulokkeita moneen suuntaan. 

Alun perin vuonna 1994 ilmestynyt belgialainen lastenkirja on hyvä esimerkki terapeuttisesta, lukijaa eheyttävästä kirjasta, jonka toivoisi päätyvän monien lastensuojelun työntekijöiden päivittäiseen käyttöön lasten ja nuorten kanssa.

Kissanpentu Tinka syntyy keskelle sotaa ja epävarmuutta. Vanhemmat laskevat pennun pienessä puulaatikossa ajelehtimaan aalloille – hartaana toiveena on, että Tinka päätyisi turvallisempaan kasvuympäristöön ja saisi elämälleen paremmat eväät:

– – Vanhemmat panivat laatikkoon  ainoan lapsensa ja myös viimeisen toivonsa.

Teksti ja kuva on taitettu aina omalle sivulleen. Tämä mekaaninen 
taittoratkaisu on perusteltu ja lisää kirjan käyttömahdollisuuksia hyvin 
erilaisten lukijoiden keskuudessa. Akvarellikuvitus on saanut taustakseen 
sävykkään paperilaadun ja tämä tuo myös pelkistettyyn kuvitukseen eloisuutta. 
Sophien kuvitusta Rascalin kirjoittamaan lastenkirjaan Tinka, Basam books 2013. 

Uudessa kotimaassaan Tinka saa rakastavan uuden perheen ja sisaruksia, mutta mieltä kaihertaa silti selittämätön ikävä ja traumaattiset varhaislapsuuden muistot viipyvät vielä pitkää painajaisunissa.  

Myöhemmin kasvattivanhemmat kertovat Tinkalle tämän koko elämäntarinan.

Tinka oli surullinen mutta samalla myös onnellinen. Joinain hyvin harmaina päivinä hän ajatteli kiukkuisena sotaa ja heitä, jotka olivat saattaneet hänet maailmaan ja sitten jättäneet meren aaltojen vietäväksi.

Perheen yhteenkuuluvuutta ja rakkautta kuvataan harkituin pienin yksityiskohdin.
Tässä kohtauksessa Tinka saa kuulla adoptiovanhemmiltaan varhaislapsuudestaan.
Sophien kuvitusta Rascalin kirjoittamaan lastenkirjaan Tinka, Basam books 2013.  

Erikoista kirjan niukkaan ilmaisuun nähden on se, että siinä kuvataan ajallisesti pitkää tarinan kaarta, joka tulee rivien välistä myös lukijan aistittavaksi. 

Tinka hyväksyy biologisten vanhempiensa tekemän ratkaisun. Sen kauniina symbolina hän lähettää lapsuuden muistonsa meren vietäväksi samassa puulaatikossa, jossa hän itse oli tullut uuteen kotimaahansa.

Kirjan intensiivinen tunnelma selittyy sillä, että kirjan kuvittaja Sophie (s. 1964) kertoo verhotusti oman elämäntarinansa. Hänet adoptoitiin seitsemänvuotiaana eteläkorealaisesta lastenkodista Belgiaan. Myöhemmin hän on vieraillut entisessä kotimaassaan yhdessä tunnetun lastenkirjailijan ja puolisonsa Rascalin (s. 1959).

Kuohuva meri toimii hienona symbolina Tinkan uudelle tietoisuudelle
menneisyydestään ja itseymmärryksen lisääntymiselle. Sophien kuvitusta 
Rascalin kirjoittamaan lastenkirjaan Tinka, Basam books 2013.  

Tinka on myös muodoltaan kiinnostava. 

Tekstin ja kuvan suhde on balanssissa ja kirjaa voisi siitä syystä pitää perinteisenä kuvakirjana. 

Se soveltuu myös erinomaisesti ns. selkokirjaksi erilaisille kohderyhmille, joilla on lukemiseen, kieleen, hahmotukseen tai keskittymiseen liittyviä ongelmia. 

Niukka mutta informatiivinen ja eloisa teksti on ladottu väljästi. Kuvitus on myös niin sanotusti synkassa tekstin kanssa: se on tarinan mielenmaisema, mutta myös tukee tekstiä eleettömästi, tarkoin harkituin nyanssein. 

Tinkaa voi myös hyvin perustein pitää miniatyyriromaanina: sen teemat ovat universaaleja ja siksi inhimillisiä. Tinka lohduttaa jokaista, joka on kohdannut isoja menetyksiä elämässään.

Tänä vuonna 20 vuotta täyttävä Basam books on erikoiskustantamo, joka keskittyy unohdettuihin klassikoihin, vähän käännettyihin kielialueisiin ja hyvinvointiin.  

Liikuttava, mutta ei yhtään lälly kuvakirja äidin rakkauden voimasta

Jeanne Willis & Tony Ross: Veera-vuohen vekara. Suomentanut Raija Rintamäki. Kustannus-Mäkelä 2010.

Brittiläinen tekijäpari Jeanne Willis ja Tony Ross ei tässäkään kuvakirjassa tyydy mihinkään perinteiseen tai yksioikoiseen aiheen käsittelyyn.

Kirjan alussa kuvataan hyvinkin sydäntä riipivästi Veera-vuohen harrasta halua tulla äidiksi.

Kaikki muut vuohet saivat lapsia. Jotkut jopa kaksi. Se ei ollut reilua. "Minä olisin maailman paras äiti", Veera huokasi.

Veera-vuohen suru lapsettomuuden vuoksi on kuvattu kauniisti ja konkreetisesti. Tony Rossin kuvitusta Jeanne Willisin kuvakirjaan Veera-vuohen vekara, Kustannus-Mäkelä 2010.

Veeran siskot kyllä yrittävät vihjata sille, että lapsista on pelkkää riesaa: "Ne pitävät meteliä, tekevät pahojaan ja huutavat aina ruokaa." mutta Veeran mielestä sen lapsi olisi toisenlainen…

Veera astelee adoptioyhdistykseen ja adoptoi lapsen, joka sattuu olemaan tiikeri. 

"Aivan sama, mikä se on, kunhan on terve", Veera hymyili.

Mutta äitiys ei olekaan niin auvoista kuin mitä Veera kuvitteli. Vauva huutaa kuin hinaaja eikä se muutenkaan käyttäydy niin kuin muut lapset. Se ei huoli vuohien ruokaa ja sen käytös on muiden mielestä peräti uhkaavaa.

Uusi vauva valvottaa, mutta hämmennystä syntyy myös sen suuresta koosta. Tony Rossin kuvitusta Jeanne Willisin kuvakirjaan Veera-vuohen vekara, Kustannus-Mäkelä 2010.

Veeran rakkaus pienokaiseensa menee aivan överiksi, tuumaavat kaiken tietävät siskotkin, jotka lopulta katkaisevat välinsä Veeraan kun vauvasta on tullut niiden mielestä jo uhka koko yhteisölle.

Veera-vuohi uskoi vekaraansa, mutta siskot eivät uskoneet. Ne potkivat pojan pois laumasta. "Et ole meikäläisiä. Sinuun ei voi luottaa", ne sanoivat.

"Jos poika lähtee, lähden minäkin!", Veera sanoi.
Vaikka se ei olekaan minun lihaani ja vertani, se on minun poikani. Minä pidän sen puolta loppuun saakka."Pidä varasi!" sanoivat sisaret."Muuten se syö vielä sinutkin, senkin pököpää."

Mutta – tietenkin – tiikeri saa tilaisuuden ja pelastaa kaikki pälkähästä, ja niin vuohisiskotkin ymmärtävät temperamenttisen siskonpojan arvon.

Tämä kuvakirja avaa taas tulkintaa moneen suuntaan: sen voi ajatella työstävän vanhemman pettymystä, kun hartaasti odotettu lapsi, biologinen tai adoptoitu, ei täytäkään kaikkein kukkeimpia odotuksia lapsen ja vanhemman harmonisesta suhteesta.

Kansainväliseen adoptioonkiin siitä riittää kaikupohjaa: esim. kuvatessaan sitä, mitä ennakkoluuloja toisesta kulttuurista tai elämänpiiristä tuleva lapsi voi kohdata uudessa perheessään.

Mutta ennen muuta Veera-vuohen vekara on kaunis ja konstailematon kuvaus kaikki vastukset voittavasta äidin rakkaudesta. Tunneside lapseen on vahva ja luottamus oman kasvatuksen kauaskantoisuuteen kannattelee vaikeidenkin vaiheiden yli, olipa lapsi sitten vasta pienen-pieni tai jo varttunut aikuiseksi.

Hyvää äitienpäivää kaikille Lastenkirjahyllyn lukijoille. 

Futistyttö etsii itseään

Anneli Kanto: Huippuvalmentaja. Futistyttö 4. 175 sivua. Karisto 2011. Kansikuva Noora Katto.




Anneli Kannon Futistyttö-sarja on elämänmakuinen ja kaikessa rosoisuudessaan sympaattinen varhaisnuortensarja.

Yläkouluun siirtyvän Oonan elämä ei onneksi pyöri pelkästään jalkapallon ympärillä: isoveli ja äiti ovat hänelle kaikessa rasittavuudessaankin hänelle tosi tärkeitä. Sarjan yksi ilmeinen vahvuus on tavallisen kotielämän kuvaus. Free lance -toimittajana työskentelevä yksinhuoltajaäiti joutuu venyttämään penniä, mutta ymmärtää tehdä myös arkeen mieltä nostattavia juhlan paikkoja.

Koulun vaihdoksen jälkeen vanha kaveripiiri pitää pintansa, mutta kuvioiden laajentuessa hänen lähipiiriinsä tulee aivan uusiakin tuttavuuksia –Etiopiasta adoptoitu Emilia ja Thaimaasta perheensä kanssa muuttanut Tan.

Oonan identiteettikriisi adoptiolapsena on kirjan yksi keskeinen teema. Oona zuumaa erilaisuuttaan veljeensä ja äitiinsä:

En koskaan opi ymmärtämään niiden mielenlaatua. Eikö sitä paitsi minun pitäisi olla se tulinen ja eksoottinen, mitä? Minä olen kuumasta etelästä, nämä kaksi kuumakallea pohjoisnavalta.

–– Meidän äidin todellinen heikkous on, että se ei ole kiinalainen. Se ei ole edes aasialainen. Meistä näkee heti, että me ollaan adoptioäiti ja adoptiotytär.

Oona tuittuilee, äksyilee ja kapinoi, mutta talttuu lopulta arvostamaan perhettään ja itseään ilman ehtoja. Äärimmäisenä tekona hän blondaa hiuksensa sulautuakseen paremmin suomalaiseksi, mutta ymmärtää lopulta, että ulkoinen olemus ei olekaan tärkein.

Adoptiolapsen identiteetin rinnalla myötäeletään veljen ja tämän tyttöystävän mopokuumeilua. Uuden jalkapallovalmentajan kautta Oona saa miettimisen aihetta, missä menee toverillisen selkään taputtelun ja seksuaalisen lähentelyn rajat.