Sellisti vai pallisti? Ei mikään ongelma olla molempia

Pauli Kallio & Juliana Hyrri: Kalle, pallo ja sello, 64 sivua, Suuri Kurpitsa 2019.

Kotimainen lasten sarjakuva on vähäisen nimekemääränsä puolesta liki uhanalainen laji. 

Onneksi ne harvat asialle omistautuneet uskalikot eivät laita rimaa laadun tai liian itsestään selvien aiheiden puolesta alas.

Pauli Kallio tunnetaan sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistun Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjakuvan kirjoittajana.  

Hän on tehnyt myös Lyhenevä kesä -sarjaa yhdessä Reetta Niemensivun kanssa. Niissä kuvataan nostalgisesti 1970-luvun lapsuuden auvoisia loma-aikoja lähinnä aikuista lukijaa puhuttelevin painotuksin.

Kalle on jo hyvin sisäistänyt sellonsoiton 
kehonkielen ja  eläytymisen.Juliana Hyrrin 
kuvitusta Pauli Kallion sarjakuvaan 
Kalle, pallo ja sello (Suuri Kurpitsa  2019). 

Kalle, pallo ja sello on sitä vastoin konstailematonta lasten sarjakuvaa, jonka  letkeä kerronta ja Juliana Hyrrin rouhea vesivärikuvitus puhuttelee niin ala- kuin yläkouluikäistäkin lasta. Hyrri on luonut Kallion tarinasta eloisia, karrikoituja tyyppejä ja sävykkään miljöön. 

Kalle fanittaa Apocalypticaa ja hän on aloittanut sellon soiton  paikallisessa musiikkiopistossa. 

Yhtä tärkeää pojalle on myös jalkapallon pelaaminen. 

Tiukan paikan tullen sellonsoiton opettaja
tarjoaa kyytiä jalkapalloharjoituksiin. 
Juliana Hyrrin kuvitusta Pauli Kallion sarjakuvaan
Kalle, pallo ja sello (Suuri Kurpitsa  2019). 

Kalle, pallo ja sello osallistuu hauskasti lasten ja nuorten harrastusrumbaan liittyvään keskusteluun. Kallenkin siirtymiset harrastuksesta toiseen ovat välillä niin rivakoita, että harrastusvälineet eivät aina pysy matkassa mukana.

Kalle kääntää ongelmat voitokseen, kun kahden harrastuksen treenit ovat peräkkäin: siirtyessään selloharkoista jalkapalloharkkoihin hän treenaa uusia harhautuksia ja tekee alkuverryttelyn juosten.  

Kaikkitietävä orava seuraa ja kommentoi tapahtumia
tarkkaavaisesti. Juliana Hyrrin kuvitusta Pauli Kallion 
sarjakuvaan Kalle, pallo ja sello (Suuri Kurpitsa  2019). 

Kallen jalkapallovalmentaja toivoo, että poika keskittyisi enemmän jalkapalloharjoituksiin. 

Vanhemmat sitä vastoin tukevat lapsensa erilaisia harrastuksia tasapuolisesti. 

Nykyiseen moniarvoiseen lastenkirja-ajatteluun kuuluu sekin, että Kallen kaveripiiri ei kyseenalaista pojan instrumenttivalintaa millään lailla.  

Samasta aiheesta lähes identtistä nimeä myöten on kirjoittanut myös Lauri Törhönen nuortenromaanissaan Sello & Pallo: vaaleansininen rakkauskertomus (Otava 2009), joka sai  tuolloin Topelius-palkinnon. 

Törhösen romaanissa tosin vastakkain ovat perinteisemmin selloa soittavan Ainon ja häntä hieman nuoremman jalkapalloilevan Mikaelin seurustelusuhteen haasteellisuus. 

Erityisyys voi olla myös vahvuus

Heidi Silvan: Puhu, Nelli, puhu, 187 sivua, Myllylahti 2020. Kansikuva Karin Niemi. 

Heidi Silvan (s. 1972) on nopeasti vakiinnuttanut paikkansa kiinnostavana kotimaisena varhaisnuorten- ja nuortenkirjailijana. 

Rivakasta julkaisutahdistaan huolimatta hän kirjoittaa tasalaatuista tekstiä nykynuoria kiinnostavista aiheista.

John Lennon sisälläni, Tytti Seckelinin elämä ja esikoisteos, Lava kutsuu, Tippi, ja tämän vuoden uutuus Puhu, Nelli, puhu, ovat moderneja tyttökirjoja, joissa käsitellään usein päähenkilön erityisyyttä tai normaaliin kasvuun liittyviä ohimeneviä ongelmia tai vastuksia.

Ne kaikki täyttävät myös perinteisen lukuromaanin kriteerit: juoni kulkee joutuisasti ja keskusaiheita käsitellään vetävästi.

Muutama vuosi sitten lanseerattiin myös nuortenkirjallisuuteen uusi termi sicklit.

Muiden muassa John Green ja Jenny Downham kirjoittivat tuolloin kuolemansairaista tai vakavasti sairastuneista päähenkilöistä.  

Sittemmin nuoret päähenkilöt, joilla on erilaisia diagnooseja, oireyhtymiä tai erityispiirteitä, ovat lisääntyneet myös kotimaisissa nuortenromaaneissa.

Heidi Silvanin ansioksi on laskettava se, että hän ei tee tyttösankareistaan mitään outoja friikkejä tai surkuteltavia luusereita. 

15-vuotias Nelli menee  oppitunneilla totaalisesti lukkoon eikä saa ääntä ulos. Hän ei pysty vastaamaan opettajan kysymyksiin ja koulun ruokalan hälyisä ilmapiirikin ahdistaa häntä.  

Mikään pitkäaikaisempi trauma tai yksittäinen tapahtuma ei kuitenkaan selitä tytön äkillistä mykkyyttä julkisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Nellillä on onnekseen rakastavat vanhemmat, jotka reagoivat tyttärensä tilanteeseen hieman eri tavoin, mutta huolehtivasti.  Myös ystävät suhtautuvat Nellillä diagnosoituun valikoivaan mutismiin pääosin ymmärtävästi.

Kouluterveydenhoitajasta piirtyy sinänsä hyvää tarkoittava mutta kliseisesti toimiva terveysalan ammattilainen: 

”Teillä teineillä on aina vähän kaikenlaista”, hän jatkoi. Yritys hymyillä ymmärtäväisesti muuttui irvistykseksi. "Pitää olla vaikka mitä erikoisuuksia. Kaikkien täytyy erottua joukosta. Kukaan ei voi olla enää ihan tavallinen nuori.”

Nykynuortenkirjoissa terapiaan hakeutuminen ja ammattiavun vastaanottaminen ei ole enää mikään vaiettu tai hävettävä asia. 

Mielenterveysneuvolan psykologi Esteri ymmärtää Nelliä jo ensimmäisellä tapaamisella. Myös koulun kuraattori auttaa tyttöä aivan konreettisesti toteamalla, että kenenkään ei ole pakko puhua, jos ei siihen tunne tarvetta: ”Ei kaikkien tarvitse olla jatkuvasti suuna päänä”. 

Sosiaalisen median normipaineet ahdistavat Nelliä. Hän kokee että ”kaikkialla oltiin kauniita ja komeita ja sydämen arvoisia”. 

Nellin puhumattomuuden jumit ratkeavat ammattiavun, ystävien ja vanhempien yhteisen tuen avulla melko nopeasti. 

Silvanin nuortenromaanin erityisansiona on kuitenkin se, että elämänmakuinen ja arkinen kerronta ei liikaa jumitu diagnoosin tai teiniangstin äärelle. 

Elämä kantaa ja Nelli oppii olemaan sinut itsensä ja ympäristönsä kanssa. Hän oivaltaa, että erityinen ominaisuus tai herkkyys voi olla myös vahvuus. 

Heidi Silvan asuu Oulussa ja työskentelee äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Oulun ammattikorkeakoulussa. 

Haussa oikeasti vetävä nuorten dekkari

Leena Valmu: Ystävä: Katoaminen yhdeksännellä luokalla, 242 sivua, Karisto 2020. Kansikuva Lasse Rantanen.

Leena Valmun dekkarisarjan 15-vuotiaalla keskushenkilöllä Hegellä tuntuu olevan  omituinen taipumus ajautua tilanteisiin, joissa hänen ikätoverinsa joutuvat  henkirikosten uhreiksi. 

Yläkouluaikanaan hän on joutunut todistamaan kahden ikäisensä pojan kuolemaa  ja tässä kolmannessakin sarjan päättävässä osassa vanha lapsuudenystävä, Valtteri,  katoaa salaperäisesti. Pojan vanhemmat kuuluvat uskonnolliseen uuskristilliseen lahkoon.

Hegellä eli Helkanooralla on ollut yläkoulun työelämäharjoittelussa keskusrikospoliisin laboratoriossa. Hänen enonsa Olavi on siellä rikoskonstaapelina ja  huomannut, että tytöllä on selvästi hyvät hoksottimet ja viitseliäisyyttä paneutua haastaviin, loogista päättelykykyä vaativiin pulmiin. 

Äitinsä uran kautta Hege oli oppinut ymmärtämään, että numerot yhdistettynä ihmisen biologiaan mahdollistivat lääketieteellisiä keksintöjä, joilla tehtiin ihmeitä. Mikseivät sitten numerot yhdistettynä ihmisten käytökseen voisi avata maailmaa rikosten ymmärtämiseen?

Yksinhuoltajaäiti on töissä uutta puhelinteknologiaa Nokian jalanjäljissä kehittelevässä yrityksessä, jossa Valtteri oli ollut aiemmin niin ikään työharjoittelussa. 

Tyttö työstää kokemiaan traumaattisia tapahtumia terapeutin kanssa. 

Äidin ja Hegen välit ovat etäiset, osittain myös äidin runsaan alkoholinkäytönkin takia. Ja sitten äitikin katoaa, jälkiä jättämättä.

Dekkarin genreä voisi nykyisin hyödyntää nimenomaan penseästi lukemiseen suhtautuvien lasten ja nuorten innostamisessa. 

Tämä tosin edellyttäisi kunnianhimoisesti laadittua juonikonseptia, joka koukuttaisi lukemaan kirjan – parhaimmillaan – yhdeltä istumalta.

Tähän tavoitteeseen Leena Valmun nuortendekkari ei yllä. Hänen henkilögalleriansa on siihen aivan liian runsas. Kirjan alussa on tosin lukijan avuksi tehty miellekarttamainen grafiikka, josta selviää hieman yli 20 ihmisen keskinäiset suhteet ja kytkökset. 

Vaikuttaa myös siltä, että Valmu on ammentanut kiemuraisen juonen ja psykologisten ihmissuhdeviritelmien osalta liikaakin aikuisten dekkarigenrestä. 

Hän kuvaa seikkaperäisesti  aikuisten sivuhenkilöiden tekojen vaikuttimia ja jättää nuorten keskushenkilöiden kuvaamisen harmillisen vähälle huomiolle.   

Teoksen lopussa Valmu kiittää monia eri alojen asiantuntijoita ja osoittaa näin, että romaanin teko on vaatinut mittavaa taustatutkimusta. Tätä enemmän olisi voinut kuitenkin pistää paukkuja vetävän juonen käänteiden suunnitteluun. 

Sydämeni on salainen puutarha

Jo Witek & Christina Roussey: Pieni sydämeni, suomentanut Nina Tarvainen, 25 sivua, Nemo 2019. 

On lastenkirjoja, jotka hurmaavat välittömästi jopa pelkän kantensakin perusteella.

Ranskalainen  Pieni sydämeni on tällainen kuvakirja.

Yksinkertaiset muodot ja ornamentiikka synnyttävät
yllättävän levollisen lopputuloksen. Christine Roysseyn kuvitusta
Jo Witekin tekstiin kuvakirjassa Pieni sydämeni (Nemo 2019). 

Se sopii erityisen hyvin tähän yllättävään epävarmuuden aikaan, jolloin lapsia ja aikuisia askarruttavat monet vaikeastikin hahmotettavat tai havainnollistettavat asiat.

Kuvakirjan erityisenä ”koukkuna” ovat muotoonleikatut eri kokoiset sydämet, jotka ovat vertauskuvina myös arkisille tunteille ja tapahtumille.

Sydämen koko vaihtelee muotoonleikattujen reikien
kautta. Christine Roysseyn kuvitusta Jo Witekin
tekstiin kuvakirjassa Pieni sydämeni (Nemo 2019). 

Puuhakas pieni tyttö miettii erilaisia tunteitaan sekä myös niiden ilmaisemisen oikeutusta. 

Sydämeni on kuin aarrearkku, jonka väri vaihtuu sen mukaan, millä tuulella olen.  

Sydämeni on salainen puutarha.

Kartonkinen kuvakirja toimii monen ikäisillä lapsilla myös keskustelun avajaana.

Christine Roysseyn kuvitus yhdistää suuria muotoja ja väripintoja yksityiskohtaisempiin retrotyylisiin piirroksiin. 

Kun omalla toiminnalla on vaikutusta

Hervé Tullet: Villit pallot, suom. Mirkka Hynninen, 61 sivua, Tammi 2010. 

Tom Fletcher & Greg Abbott: Tässä kirjassa asuu hirviö, suom. Päivi Lehtinen, WSOY 2018.

Tom Fletcher & Greg Abbott: Tässä kirjassa asuu lohikäärme, suom. Päivi Lehtinen, WSOY 2019.

Olen kuullut viime vuosina varhaiskasvattajilta, että nykyisin päiväkotiryhmistä löytyy enenevässä määrin  lapsia, jotka eivät tiedä, mikä on kuvakirja ja kuinka sitä käytetään.

Tällainen perinteiseen kirjaan tottumaton lapsi lapsi voi uskoa, että kirjan kuvitus lähtee ”liikkeelle”, kun hipaisee sivua.

Yksi kuvakirjallisuuden huimapää, ranskalainen Hervé Tullet (s. 1958), on leikitellyt tällä ajatuksella jo vuonna 2010 kuvakirjassaan Un livre, joka on suomennettu nimellä Villit pallot. 

Ensimmäisellä aukeamalla kehotetaan:
"Paina sormella keltaista palloa ja käännä sivua".
Hervé Tullet´n  kuvitusta kirjaan Villit pallot (Tammi 2020). 

Se on levinnyt maailmalle 35 kielellä, sitä on painettu yli kaksi miljoonaa kappaletta ja se oli The New York Times -lehden bestseller-listoilla yli neljä vuotta. 

Suomessa olen nähnyt kirjaa myytävän kirjamessuilla kahden euron hintaan. 

Tällä aukeamalla pallot ovat  kirjan kallistuksen ansiosta 
kerääntyneet vasemmalle. Hervé Tullet´n 
kuvitusta kirjaan Villit pallot (Tammi 2020).  

Villit pallot vetoaa lapsen haluun toimia kirjan kanssa interaktiivisesti. 

Perinteisessä ääneenlukutilanteessahan lapsi jää pahimmillaan vain passiiviseksi  kuuntelijaksi, kun  aikuinen on äänessä ja määrää etenemisen tahdin.

Mistään aivan uudesta keksinnöstä ei toki ole kyse:  jo 1800-luvulla julkaistiin kolmiulotteisia lastenkirjoja, joissa esimerkiksi liuskoista vetäminen synnytti liikettä. 

Nyt tätä toiminnallisuuden ideaa tuodaan myös ns. perinteisiin kuvakirjoihin. 

Villit pallot edellyttää lapselta alttiutta jatkaa prosessia myös omassa mielikuvituksessaan. 

Rationaalinen, arkijärjen kohmettama aikuinen jää sitä vastoin Tullet´n kirjan äärellä kokonaan osattomaksi.

On kiinnostavaa, että tällainen interaktiivinen lapsen haastaminen on yleistynyt viime vuosina kuvakirjoissa.

Maija Hurmeen kuvakirjassa Yksinäisten saarten kartasto (Etana Editions 2018) lasta pyydetään apuun, kun Pirkko-tytön ja Aimo-orankin saari on vaarassa ajelehtia kirjan reunojen yli kohti aavaa merta. 

Lasta pyydetään uhkaavassa tilanteessa apuun ja kallistamaan kirjaa, jotta saari ei valuisi reunan yli virran  viemänä.

Tämä Hurmeen kirjan pieni yksityiskohta kiinnitti huomioni ja hurmaannuin siitä oitis. 

Melko pian hoksasin, että tässä lapsen osallistamisessa onkin kyse laajemmasta kansainvälisestä  trendistä.

Tom Fletcherin & Greg Abbottin kahdessa suomennetussa kuvakirjassa Tässä kirjassa asuu hirviö ja Tässä kirjassa asuu lohikäärme inter-aktiiviset toiminnot lukemisen lomassa ovat koko kirjan jujuna. 

Lapsilukijaa kehotetaan hätistämään sarvipäinen pikkuhirviö ja munasta kuoriutunut lohikäärme pois kirjan sivuilta.

Pikkuhirviötä yritetään karkottaa kirjasta ravistamisen,
kutittamisen, puhaltamisen, kallistamisen, pyörittämisen
ja kovan äänen avulla. Greg Abbottin kuvitusta
Tom Fletcherin tekstiin kuvakirjassa
Tässä kirjassa asuu hirviö! (WSOY 2018).  

Intoudun kyökkipsykologisoimaan näiden kirjojen merkitystä laajemmassa yhteydessä.

1970-luvun kantaa ottavaan lastenkirjallisuuteen nähden nykylastenkirjat ovat aika kesyjä, mutta huoli ilmastonmuutoksesta näkyy jo uusissa lastenkirjoissakin. 

Esimerkiksi Greta Thunbergista on tullut myös lastenkirjojen ihailtu sankari ja suorasta kansalaisvaikuttamisesta ihan varteen otettava tapa toimia. 

Lähes kaiken jo kokenut nykylapsikin voi siis tuntea itsensä nähdyksi ja kuulluksi, kun hänen toimensa lastenkirjan juonenkulussa vaikuttavat lopputulokseen.

Oikeudentunnon ja yhteisvastuun eetoksesta, yllättävän ajankohtaisesti

Karin Erlandsson: Taru Silmäterästä 4: Kukistaja, 251 sivua, suomentanut Tuula Kojo, S&S 2020. Kansikuva Sami Saramäki.

Ahvenanmaalla asuvan Karin Erlandssonin neliosainen Taru Silmäterästä -fantasiasarja päättyy komeasti.

Kaipuun teema näkyi jo edellisessä osassa Vuorikiipeilijä (S&S 2018). Siinä parantajanainen Lydia muun muassa toteaa, että ”kun kaipaa, on valmis uhraamaan paljon”. 

Erlandsson on rakentanut  upean miljöön: matriarkaatissa, naisen hallitsemassa valtakunnassa, on alueellisia  erityisominaisuuksia ja vahvuuksia, yhtälailla elintärkeiden tuotteiden kasvuolosuhteiden kuin ihmisten luonteenpiirteidenkin suhteen.

Nuoren keskushenkilön Mirandan sielunmaisema löytyy hänen syntymäpaikastaan pohjoisessa, jossa ”kaikki juttelevat keskenään, auttavat toisiaan ja jakavat kaiken”. 

Parhaiten hän silti viihtyy etelässä,  lähellä merta. 

Helmenkalastajat ovat tottuneet olemaan vedessä vaiti. 

”Kyllä ilman suuria sanojakin voi elää ihan hyvin”,  Miranda toteaa.

Aiemmissa osissa yhteisten koettelemusten kautta yhteen hitsautuneet ystävykset Miranda ja Sirkka päätyvät nyt Kuningattaren kaupunkiin.  He yrittävät saada hallitsijan vakuuttumaan siitä, että Silmäterä, helmistä suurin ja arvokkain, pitää kaikkien yhteisen edun nimissä tuhota. 

Mirandan ja Sirkan henkilökuvaus syventyy ja heidän tekemänsä ratkaisut tuntuvat perustelluilta aiemmin koettujen seikkailujen ja perhetragedioidenkin valossa. 

Tytöt ovat joutuneet luopumaan paljosta, myös fyysisesti ja henkisesti, mutta koettelemukset eivät ole nujertaneet heidän oikeudentuntoaan ja yhteisvastuun eetosta. 

Aluksi tytöt ovat kuningattaren linnassa vankeina, mutta he saavat yllättäen enemmän liikkumatilaa ja siten myös mahdollisuuden toteuttaa uhkarohkeat suunnitelmansa. 

Iberiksen, tarinan inhan pahiksen,  ja kuningattaren väliltä löytyy myös yllättävä  kytkös. 

Vähitellen myös kuningatar oivaltaa, että Silmäterän jahtaamisessa ei ole mieltä. Hän oivaltaa, että kukaan ei tule sen omistamisesta lopulta onnelliseksi.

”Kaipuu saa meidät tekemään paljon enemmän kuin uskoimme kykenevämme”, sanoo kuningatar.  

Miranda myös muistaa edesmenneen Lydian sanoneen, kuinka " – – Kaipuu on kaunis asia, se saa meidät selviämään enemmästä kuin tiesimmekään".

Erlandssonin tetralogia peilaa tarkasti omaa aikaamme. Sen voi lukea moraalisatuna, joka osoittaa ahneuden, vallantavoittelun ja yksilökeskeisen elämäntavan mielettömyyden ja turmiollisuuden. 

Varsinkin teosten lähimmäisenrakkauden ja huolehtimisen eetos puhuttelee juuri nyt eri ikäisiä lukijoita. 

Sarja sopii mainiosti ääneen luettavaksi lasten, nuorten ja aikuisten yhteisiin hetkiin. 

Kaksi ensimmäistä osaa on arvioitu aiemmin Lastenkirjahyllyssä. 

Sarja on ilmestynyt tiiviissä tahdissa ja siksikin on erityisen iilahduttavaa, että Tuula Kojon suomennos on saatu samaan aikaan ruotsinkielisen alkuteoksen kanssa. 

Kojo on luonut vivahteikkaan suomennoksen, jossa omintakeiset miljööt ja keskushenkilöiden mielenliikkeet tulevat lukijalle konkreettisiksi.   

Myös monet ruokalajit – vaapukkahillo, orvokkipuuro, pususilli, kanelikastanjat, mantelivanukas ja päärynäsima – saavat veden kihoamaan kielelle!

Erityiskiitoksen ansaitsee myös Sami Saramäki huikaisevan hienoista kansikuvistaan.

Eläimet jeesivät lukemaan opettelevaa lasta

Tittamari Marttinen & Valpuri Kerttula: Emppu perustaa eläinhotellin, 71 sivua, Lasten Keskus 2019.

Anneli Kanto & Tuire Siiriäinen: Häntähoiva ja Pätkä, 45 sivua, Karisto 2020.

Helena Waris & Mirjami Manninen: Olafin Pentupäiväkirjat: Pässit pullakahveilla, 71 sivua, Otava 2020.

Lapset ovat luontaisesti kiinnostuneita eläimistä, ja tähän luottavat myös monet helppolukuiset, lukutaidon alkuun suunnatut lastenromaanit.

Nämä kaikki kolme kirjaa ovat uuden sarjan avauksia. 

Tittamari Marttisen lastenromaanissa Emppu ystävineen saa unelmahomman. 

Lapset ottavat vastuulleen hoitaa kotinsa lähellä olevassa isossa talossa eläinhotellia talon omistavan naisen luvalla, kun tämä lähtee pitkälle maailmanympärysmatkalle.

Valpuri Kerttulan kuvitus on välllä pääosassa, 
kuten tässä teoksen alussa olevalla aukeamalla.
 Valpuri Kerttulan kuvitusta Tittamari  Marttisen 
lastenromaaanin Emppu perustaa eläinhotellin 
(Lasten Keskus 2019). 

Selustatukena on sentään Empun isä, mutta muutoin lapset saavat vapaasti toteuttaa hoivaviettiään hoitoon tuotavien eläinten kanssa. 

Valpuri Kerttulan nelivärikuvitus on selkeää. 

Eläinten hoito-ohjeet tulevat taatusti tarkasti luetuiksi.

Luettelomaiset tekstiosuudet ovat nykyisin  helppolukuisissa 
lastenromaneissa yleisiä, tässä eläinten hoito-ohjeiden
 ja luonteenpiirteiden listauksien muodossa. 
Valpuri Kerttulan kuvitusta Tittamari  Marttisen 
lastenromaaanin Emppu perustaa eläinhotellin 
(Lasten Keskus 2019). 

Kun lastenkirjassa kuvataan isompaa lapsiryhmää, niin siinä on nykyisin säännönmukaisesti ihonväriltään monenlaisia lapsia; tämä on jo niin kirjoissa kuin arjessakin niin arkipäiväistynyt asia, että Empunkaan kaveripiirin ”taustoja” ei katsota tarpeelliseksi lähteä  erittelemään. 

Mukavaa on se, että lukija voi itse päättää, haluaako Empun olevan tyttö tai poika tai jättää määrittelemisen kokonaan tekemättä. 

Anneli Kannon ja Tuire Siiriäisen Häntähoiva ja Pätkä -lastenkirjassa Martan murheena on isän allergia, jonka vuoksi kotiin ei voida hankkia karvaista eläintä. 

Tyttö notkuu kaveriensa kanssa usein haikeana lemmikkikaupassa. 

Ilokseen Martta saa ystäviensä Lilan ja Einon kanssa vastuullisen tehtävän ulkoiluttaa lemmikkikaupassa asioivan naisen koiraa iltapäivisin. Lapset perustavat osuuskunta Häntähoivan.  

Martta saa ystväviensä kanssa ulkoiluttaa villakoira Pätkää. 
Tuire Siiriäisen kuvitusta Anneli Kannon lastenkirjaan 
Häntähoiva ja Pätkä (Karisto 2020). 

Hauskasti kuvataan osuuskunnan järjestäytymistä. 

Jokainen lapsista saa kiinnostuksen kohteidensa ja vahvuuksiensa mukaisen vastuutehtävän, mutta tehtäviä kierrätetään silti joka viikko! Lastenkirjoissakin kuvataan nyt kekseliäästi erilaisia tapoja vaikuttaa ja järjestäytyä tärkeiden asioiden ajamiseksi. 

Runsas nelivärikuvitus on nykyisin jo itsestäänselvyys helppolukuisissa lastenkirjoissa.

Tuire Siiriäinen on uusi kuvittajatuttavuus. Aiemmin hän on ideoinut ja tehnyt kuvituksen ns. personoituun lastenkirjaan. 

Helena Wariksen & Mirjami Mannisen Olafin pentupäiväkirjat: Pässit pullakahveilla edellyttää jo sujuvampaa lukutaitoa.

Tekstiä on kahta edellistä kirjaa enemmän ja Mirjami Mannisen kuvitus mustavalkoista. 

Kerronta keskittyy lammastilan eri eläinten näkökulmaan – tilan ihmisiä kutsutaan Tytöksi, Pojaksi, Emännäksi ja Isännäksi. 

Myös erikoissanasto ja osittainen murteen käyttö ihmisten vuoropuhelussa tuottavat hiljattain vasta lukemaan oppineille lapsille enemmän haastetta.

Lampaiden paimentaminen on Olaf-koiran tärkein työ, mutta
se ennättää järjestää talon väelle paljon  odottamattomiakin 
yllätyksiä. Mirjami Mannisen kuvitusta Helena Wariksen 
lastenkirjaan Olafin pentypäiväkirjat: 
Pässit pullakahveilla (Otava 2020). 

Erityiskiitoksen kirja ansaitsee maaseutumiljööstä. 

Ristiinassa maalla asuvalla Helena Wariksella on itselläänkin lampaita ja paljon muita nelijalkaisia, joten osa kirjan tapahtumista lienee ammentanut tosielämästä.