Sadunkaltaista hupailua

Jukka Itkonen: Viisikko kuusikossa ja muita melko uskomattomia tarinoita. Kuvittanut Christel Rönns.  61 sivua. Tammi 2026. 
 

Lyhyet sadut ja iskevät tarinat voisivat olla hyvä täky hiljattain lukemaan oppineelle lapselle. 
 
Perinteisen sadun muotoa ja sisältöä hyödyntävät sadut ovat kuitenkin nykyisin jo harvassa. 

Niiden sijaan julkaistaan paljon humoristisia hupailuja (Paula Norosen ja Minna Kivelän Hulluja satuja -kirjat, kuv. Aiju Salminen, Tammi sekä Pirjo Heikkilän ja Sanna Stellanin Kukkumaanmenoaika ja Rapakasvatusta, kuv. Tiina Konttila, WSOY), joista löytyy yhtymäkohtia sadunkerrontaan niukasti.   
 

Jukka Itkosen ja Christel Rönnsin vanhoja kansansatuja modernisoiva kokoelma Sorsa norsun räätälinä ilmestyi Otavalta 2008. 
 
Viisikko kuusikossa ja muita melko uskomattomia tarinoita ammentaa samoista ideoista; esimerkiksi tarinat "Kultakutri" ja "Hannu ja Kerttu" vinkkaavat kyllä nimillään tuttuihin satuihin, mutta sisältö jää silti heppoiseksi. 

"Rumaakin rumempi ankanpoikanen" varioi varsin uskollisesti H. C. Andersenin  "Rumaa ankanpoikasta". 
 

Variaatio H. C. Andersenin klassikkosadusta Ruma ankanpoikanen.
Christel Rönnsin kuvitusta Jukka Itkosen tarinakokokoelmaan 
Viisikko kuusikossa ja muita melko uskomattomia tarinoita
 (Tammi 2026).

Jukka Itkonen (1951–2021) oli tuottelias ja idearikas lastenkirjailija. 

Ovatko uuden kokoelman tarinat jääneet yli edellisestä kokoelmasta vai onko Itkonen innostunut myöhemmin jatkamaan modernia satuilua? 

Kokoelma ilmestyy yhtä kaikki postuumina Itkosen kuoleman jälkeen. 
 
Isossa kuvassa tiedolla ei ole suurta merkitystä, mutta Viisikko kuusikossa ei silti säväytä edeltäjänsä tavoin. 
 
En halua millään muotoa aliarvioida lasten hoksottimia, mutta epäilen osan tarinoista menevän yli lapsen ymmärryksen. 

Esimerkiksi "Leppäkerttu"-tarinan sankari  kokeilee ensin taitojaan runoilijana ja sittemmin seikkailukirjan kirjoittajana. Tarina tuntuu ilkamoivan etupäässä kirjailijan ja kustantamon välisille kimuranteille suhteille. 
 
”Presidentin sappikivet” -tarinassa on Norosen ja Kivelän Hullujen satujen tavoin paljon dialogia, mikä antaa mahdollisuuden työstää tarinan pohjalta teatteriesitys varhaiskasvatuksessa tai alakoulussa.
 
Mitaltaan ja huumoriltaan kompakteja tarinoita ovat ”Istumaliima”,  ”Traktori” ja ”Koiria ja ihmisiä”, jotka tuovat mieleen vanhat hölmöläissadut. 

Christel Rönnsin kuvitusta Jukka Itkosen tarinaan "Istumaliima" 
kokoelmassa Viisikko kuusikossa ja muita melko
uskomattomia tarinoita (Tammi 2026).

 
Yllättävän moni tarina kertoo aikuisista, kuten vaikkapa Seposta, joka muuttaa pois vanhempiensa luota vasta 81-vuotiaana.

Ajankohtaista särmää löytyy  ”Moskova”-tarinasta. Ypöyksinäisellä Heikillä on seuranaan vain Moskova-niminen kärpänen. Kun kärpänen sitten katoaa, masennuslääkäri nauraa avoimesti, kuinka hänellä on asiakas, jonka suurin ongelma on kärpänen. 
 
Heikki ilmoittaa lemmikkinsä katoamisesta myös sanomalehtiin:

Uutinen herätti ihmetystä: kuinka jokin suurkaupunki  noin vain voi kadota. Suomen Moskovan suurlähetystöstä lähetettiin tulikivenkatkuinen viesti:  

"Lopettakaa valeuutisten julkaiseminen. Ei Moskova ole mihinkään kadonnut, se on täällä."

Tarinalla on kuitenkin perin surullinen loppu. 

Kun Heikki ja Moskova palaavat lomamatkaltaan Venäjältä ja Moskovasta, vuokranantaja närkästyy asunnon siivottomuudesta, jonka todisteena on kärpänen. 

Vuokraisäntä listii sanomalehdellä kärpäsen hengettömäksi. Heikki järkyttyy, joutuu sairaalaan ja kuolee. 

 

 

Heikki ja Moskova-niminen kärpänen matkustavat Moskovaan.
Christel Rönnsin kuvitusta Jukka Itkosen tarinakokokoelmaan 
Viisikko kuusikossa ja muita melko uskomattomia tarinoita
 (Tammi 2026).

Christel Rönnsin kuvitus on myös tässä kevään uutuudessa merkittävässä roolissa antaen visuaalista särmää satujen ja tarinoiden hullunkurisillle keskushenkilöille ja rytmittäen kerrontaa. 

 

 

Saagan arjesta löytyy kultareunus

 

Josefine Sundström & Emma Göthner: Saagan seikkailut: Trampoliini, uimakoulu ja kadonnut Tiikeritassu. Suomentanut Katriina Kauppila, 90 sivua, Otava 2021. 

 

Tuiki tavallisia kertomuksia lasten arjesta tarvitaan yhä. 

 

Kaikki lapset, saati ääneen lukevat aikuiset, eivät innostu toiminnantäyteisestä remellyksestä, fantasian tai kauhun kyllästämistä seikkailuista. 

 

Uusi ruotsalainen Saagan seikkailut -sarja tulee siis tarpeeseen. 

Siinä on samaa kotikeskeisyyttä ja leppoista arjen kuvausta kuin Rose Lagercrantzin viime vuonna päätösosaan tulleessa (Hyvä kun on rakkautta, Mäkelä 2020, suom. Raija Rintamäki) Dunne-sarjassa.

Ruotsalaisilla on pitkät, Astrid Lindgrenin ajoista juontuvat perinteet kuvata lasten elämää sillä tavalla, että ihan tavalliset arjen tapahtumatkin tuntuvat saavan kultareunukset. 

 

5,5-vuotias Saaga on vanhempiensa silmäterä. Ensimmäisessä luvussa kerrotaan, kuinka vanhemmat joutuivat odottamaan Saagan syntymää monta, monta vuotta.

 

Kirjassa on viisi erillistä tarinaa. 

Saaga haikailee turhaan koiranpentua, mutta pääsee naapurin tädin kissan ”bonus-emännäksi”. Isä hoputtaa Saagaa uimakouluun, mutta uimahallissa huomataan, että uimapuku on unohtunut repusta kokonaan. Tästäkin pulmasta selvitään, vaikka isä aikookin lepytellä pettynyttä tytärtään leivoksella.  

Trampoliinissa on kiva hyppiä, ja kaverin kanssa vielä lystimpää, mutta sitten meno yltyy liian hurjaksi ja Samir loukkaa kätensä. Yökyläily isoisän luona jännittää äitiä enemmän kuin Saagaa. 

 

Ensilumi on hauska kokea yhdessä äidin kanssa tämän vapaapäivänä. 

 

Emma Göthner tunnetaan entuudestaan Helena Brossin Ekaluokkalaisen kirjan (Readme.fi 2018) kuvittajana. Josefine Sundströmiltä on käännetty aiemmin kuvakirja Tam-Tam menee päiväkotiin (Otava 2020, kuv. Mervi Lindman). 

 

Heti syyskuussa sarja täydentyy toisella osalla Saagan seikkailut: syntymäpäivät, temppurata ja itsepäinen etuhammas. 

Saaga seikkailee myös suoratoistopalvelu Viaplayn alkuperäissarjassa.

Iloa uudesta kirjasta, osa 9: Selkomukautuksia alakouluun

 

Häntä jäässä ja muita juttuja. Kuvitus Tiina Konttila. Selkomukautus Ari Sainio. Toim. Päivi Heikkilä-Halttunen. 264 sivua. Opetushallitus 2021. 

 

Selkokielen asema on viime vuosina parantunut ja opettajatkin ovat entistä tietoisempia siitä, että selkokieli hyödyttää monia lapsia. 

 

Häntä jäässä ja muita juttuja on alakoulun 3.–4. luokille suunnattu ja juuri ilmestynyt selkomukautettu kertomuskokoelma, jota minulla on ollut ilo olla toimittamassa. 

 

Siihen on valittu yli 40 satua, tarinaa, kertomusta kotimaisilta lastenkirjailijoilta. Kaikki tekstit on julkaistu aiemmin muissa yhteyksissä lastenkirjoissa ja kokoelmissa. 

 

Mukana on kaksi tai useampi teksti Tuula Kallioniemeltä, koululaisvitsien kerääjältä Pirkko-Liisa Perttulalta, Kreetta Onkelilta, Mari Möröltä, Riina Katajavuorelta, Timo Parvelalta ja Jukka Itkoselta sekä yksittäisiä tekstejä Sari Peltoniemeltä,  Katri Tapolalta, Johanna Venholta ja Tittamari Marttiselta. 

Mukana on myös muutamia suomalaisia kansansatuja.

 

Ari Sainio on tehnyt niistä selkomukautukset ja kuvittaja Tiina Konttila piirtänyt jokaiseen tarinaan uuden kuvituskuvan. 

 

Tarinoita on testattu kohdeyleisöllä ja myös opettajien mielipiteitä on kuunneltu. 

 

Kirjaan liittyy myös lähiaikoina avautuva opettajan verkkoaineisto, joka sisältää vinkkejä ja kuvallisia apuvälineitä tekstien käsittelyyn. 

Parhaillaan on työn alla selkomukautettu kokoelma myös 5.–6.-luokkalaisille. 

 

 

Maailmassa on aina joku, joka kuulee sinut ja ajattelee sinua

Anja Portin: Radio Popov, kuv. Miila Westin, 289 sivua, S&S 2020. Kansikuva Miila Westin. 

Hannele Lampela: Talventaian tarinoita: Lumikuningattaren lumous, 256 sivua, Otava 2020. Kansikuva Johanna Junkala. 

– – Jokainen joskus on ollut lapsi,

se helposti unohtuu jos edessä on snapsi.

Mutta paljon ei siihen tarvittaisi,

että lapsia useammin naurattaisi. – – 

 

Katkelma joululaulusta Anja Portinin lastenromaanissa Radio Popov

Syksyn kotimaisista lasten- ja nuortenromaaneista löytyy kiinnostavia variaatioita hylätyistä, vanhempiensa eri tavoin kaltoin kohtelemista lapsista. 

 

Lastenkirjallisuus peilaa aina aikaansa, ja useammasta uutuudesta löytyvät painotukset voi tulkita myös avoimeksi kannanotoksi. 

Niiden terävin kärki ei niinkään osu suomalaisen lastensuojelun tilaan. 

Kipeämmin ne sohaisevat – jopa hieman ohjelmallisessa hengessä – turbovaihteella eläviä uraohjusvanhempia. 

 

Lapsilukijan ajatuksia kirjojen äärellä en edes yritä lähteä arvailemaan.

 

Tämänhetkinen poikkeusaika saattaa hyvinkin synnyttää tarvetta lastenkirjoille, joissa on ankeista oloista huolimatta pärjääviä ja kaikkivoipaisia lapsisankareita. 

 

Ilmiö ei toki ole sinällään uusi: Anja Portinin Radio Popovin Alfred ja Hannele Lampelan Talventaian tarinoiden Greta asettuvat jatkumoon lasten- ja nuortenkirjaklassikoiden kaltoin kohdeltujen orpolasten kanssa; muistetaan vaikka Charles Dickensin David Copperfield, Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu ja Roald Dahlin Matilda. 

 

On kiinnostavaa tarkastella, millaisin keinoin kirjailijat ankeista lähtöasetelmista huolimatta onnistuvat luomaan lukijalle toivoa antavan tai terapeuttisesti vahvistavan lukuelämyksen. 

 

Yhtenä selviytymisstrategiana näissä  kahdessa uutuusromaanissa tarjotaan nimittäin pakoa lohduttomasta arjesta kirjojen ja tarinankerronnan maailmaan.  

 

Anja Portinin Radio Popovin keskushenkilön, yhdeksänvuotiaan Alfredin, isä käy kotona lähinnä kääntymässä pitkien ulkomaanreissujen välissä ja viis veisaa siitä, kuinka poika pärjää yksinään. 

 

Poika syö pahimpaan nälkäänsä kaapin perukoilta löytämiään maustekurkkuja ja korppuja. 

 

Kun uni ei tule, Aflred päättää kokeilla nukkua eteisen lattialla.
Miila Westinin kuvitusta Anja Portinin lastenromaaniin
Radio Popov (S&S 2020).

Eräänä päivänä Alfredin kodin postiluukusta putoaa sanomalehden välistä omenoita. 

 

Se on Amanda Lehtimajan tapa ottaa yhteyttä hylättyihin lapsiin. 

 

Alfred saa kuulla olevansa keskivakava tapaus. Hän kuuluu täysin unohdettuihin, mutta onneksi vielä toimintakykyisiin lapsiin. 

Paljon Alfredia huonommassa tilanteessa ovat sellaiset lapset, joille kukaan ei ole opettanut, kuinka voileipä voidellaan tai solmitaan kengännauhat, joita kukaan ei ole jaksanut viedä ulos ja rohkaissut kiipeilemään puissa tai kallioilla tai joita kukaan ei ole aikoihin muistanut ottaa illalla syliin ja sulkea televisiota, jos sieltä tulee lasten silmille sopimatonta katsottavaa. 

 

Amandalla on tapana käydä kuuntelemassa lasten
kotiovien takana lasten vointia. Miila Westinin kuvitusta
Anja Portinin lastenromaaniin Radio Popov (S&S 2020).
 

Amanda on herkkäkorvainen; hän tunnistaa unohdettujen lasten läsnäolon ja hänen korvansa alkavat värähdellä aina, kun joku lapsi huokailee lähistöllä. 

 

Alfred ei niele purematta Amandan erityisominaisuutta: 

"Oliko lasten muka osattava huokailla oikealla tavalla ja oikeassa paikassa, oikeanlaisissa rakenteissa, jotta heidät huomattaisiin”, miettii Alfred itsekseen. 

 

Alfred on kuitenkin tyytyväinen, että Amanda on hänet nähnyt ja löytänyt ja kiskonut takaisin passiivista aktiiviin.  

Pojan voimaantuminen alkaa oivalluksesta, että maailmassa on edes yksi ihminen, joka aidosti kuulee häntä. Alfred tutustuu myös Iirikseen, joka ostaa itselleen kirjoja vanhempiensa juomien pullojen palautusrahoilla. 

Amandan havaintojen mukaan lapset, jotka joutuvat olemaan paljon yksinään kotona,  oppivat puhumaan hiljaa mielessään, tavallaan kertomaan itselleen tarinoita. 

 

Alfred löytää Amandan vintiltä vanhan radiolähettimen, ja perustaa kaikille hylätyille lapsille oman radiokanavan, jossa nämä tulevat oikeasti kuulluiksi.

Kirja tekee jo nimellään kunniaa venäläiselle fyysikolle, Aleksandr Stepanovitš Popoville (1859–1906), joka oli radion varhaisia kehittäjiä. 

Anja Portinin Radio Popovin kekseliääseen tarinamaailmaan on helppo solahtaa. 

Se ei tarjoa sadun kimallusta tai hokkus-pokkus-ratkaisuja, mutta onnistuu silti kääntämään ankean lähtötilanteen parhain päin ja valamaan toiveikkuutta myös lukijaan.  

  

 

Vintiltä löytynyt vanha radiolähetin on Alfredille parasta terapiaa.
Miila Westinin kuvitusta Anja Portinin lastenromaaniin 
Radio Popov (S&S 2020).

Prinsessa Pikkiriikki -kirjoista tunnetun Hannele Lampelan uuden sarjan avaus, Talventaian tarinoita: Lumikuningattaren lumous, ammentaa klassisten Grimmin satujen maailmasta ja erityisesti H. C. Andersenin Lumikuningatar-sadusta.

 

Gretan ja Kain perhe muuttaa joka vuosi. 

”Ilmeisesti missään niissä kymmenistä taloista, joissa he olivat jo asuneet, ei voinut elää onnellista elämää”. 

 

Pian lukijalle paljastuu, että perheen isä on väkivaltainen, mutta äiti on voimaton muuttamaan tilannetta. 

 

12-vuotias Greta pääsee vaatekaapin kautta turvaan Talventaikaan, fantasiamaailmaan, missä ”yksikään yö ei ole pelottava”. 

Gretan tehtävänä on pelastaa kadonnut pikkuveljensä Kai julman Lumikuningattaren tunteet kylmettävästä lumouksesta. 

 

Greta pääsee mukaan Tarinankertojain Kiltaan, kolme viikon mittaiseen koulutusohjelmaan, jonka lopuksi he pääsevät testaamaan oman tarinankerrontataitonsa kautta voimiaan ja kykyjään.

 

Opettaja Grimaldi toteaa Gretalle, että kautta aikain lapset ovat sietäneet jos jonkinmoista kamaluutta aikuisilta, ja se tarina toistuu aina vain toistumistaan. Tämä johtuu siitä, että 

 

– – aikuiset eivät hallitse omia tarinoitaan. Kun he kasvavat aikuisiksi, he siirtävät oman surunsa ja vihansa eteenpäin uusille lapsille, ja sitten nämä lapset tekevät niin jälleen omille lapsilleen. – – 

 

– – Vain auttamalla heitä, joita on satutettu, voi katkaista satuttamisen kierteen. Usein ne, jotka tekevät pahoja asioita ovat niitä, joita on satutettu eniten. – – 

 

Grimaldi korostaa Gretalle, että tyttö ei ole vastuussa isänsä sanoista ja teoista, eikä hänen tarvitse sietää isänsä käytöstä. On rajat sille, mitä omalta vanhemmaltaan pitää sietää.

 

Gretan tehtävänä onkin yhdessä Talventaian väen kanssa pysäyttää tämä kierre ja irtisanoutua näin myöd omien vanhempiensa tarinan voimakkaasta vaikutuksesta ja luoda oma tarinansa. Vasta sitten hän pystyy auttamaan veljeään. 

Varsin iso haaste pienelle tytölle! 

 

Hannele Lampelan saturomaanissa on aimo annos J. K. Rowlingin Harry Potter -fantasiaa: Tarinankertojien Kiltaan valitut lapset joutuvat kilvoittelelemaan monien haastavien tehtävien kanssa. Punaisena lankana kulkeva lasten henkisen ja fyysisen laiminlyönnin teema taittaa kuitenkin aika-ajoin terän sadun lumouksesta. 

 

Radio Popov lienee itsellinen lastenromaani. Sitä vastoin Lampelan Talventaian tarinoille on luvassa jatkoa. Lampelan avaus on lupaava, ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka vanhaa satuperintöä hyödynnetään tulevissa osissa.

 

Kumpikaan romaaneista ei päästä ääneen lukevaa aikuista tai itsenäisesti lukevaa lasta helpolla, ja niinpä niitä tekee mieli suositella lapsen ja aikuisen yhteisiin lukuhetkiin, joiden jälkeen varataan riittävästi aikaa keskustelulle. 

 

Parempi ääneen lukemisen rytmi ja poljento löytyy Radio Popovista. 

 

 

Lisää syksyn 2020 lasten- ja nuortenromaaneja tylyistä vanhemmista:

 

Vuokko Hurme: Värikkäät: Tiukun salaisuus, kuv. Reetta Niemensivu, 199 sivua, S&S 2020.

Tiukun vanhemmat suojelevat lapsiaan omasta mielestään rakastavassa ja hyvää tarkoittavassa hengessä, mutta lapset kärsivät liikkumisen ja sosiaalisten suhteiden rajoittamisesta. 

Arvio Lastenkirjahyllyssä.

Magdalena Hai: Neiti Kymenen ihmeellinen talo, kuv. Teemu Juhani, 184 sivua, Otava 2020. 

Lapsia vihaava neiti Kymene saa ovensa taakse kolme lasta, jotka avaavat hänen traumaattiset muistonsa. 

Arvio Lastenkirjahyllyssä.

 

Veera Salmi: Kaunis ilma kuolla, Otava 2020.

Toisen päähenkilön, Leon, vanhemmat ovat käytännössä hylänneet poikansa ja hän on asunut jo useammassa sijaisperheessä. 

Arvio Lastenkirjahyllyssä.

 

Vilu Varento: Be Cool, Karisto 2020.

Päähenkilön Tassun äidit ovat antaneet isosiskon energiajuomatehtaan tieteellisiin tutkimuksiin, jotka ovat kestäneet jo lähes kaksi vuotta. Muille he uskottelevat, että tyttö on opiskelemassa ulkomailla. 

Arvio Onnimannissa 3/2020.

 

Salla Simukka: Lukitut, Tammi 2020

Viiden päähenkilön vanhemmat ovat antaneet luvan teettää alaikäisillä lapsillaan ihmiskoe, jossa nuoret vangitaan syytettyinä tulevaisuuden rikoksista.  

 

 

Vieraita ulkoavaruudesta

Kuvittaja-kirjailija Pasi Pitkäsen vierailu Tampereen yliopiston   Normaalikoululla Tampereella 6.11.2018. 

Jos on kiinnostunut suomalaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden monipuolisesta työnkuvasta, kannattaa hakeutua kärpäseksi kattoon kouluvierailuille.

Olin tänään seuraamassa kuvittaja-kirjailija Pasi Pitkäsen kouluvierailua Tampereen Nekalan alakoulussa, jossa oli koulun auditorio täynnä viitos- ja kuutosluokkalaisia. 

Aamupäivällä Pitkänen oli vetänyt saman setin Tampereen pääkirjastossa Metsossa.

Aluksi Pasi Pitkänen esitteli lyhyesti kuvittamiaan kirjoja ja kyseli, kuinka monelle ne olivat ennestään tuttuja. 

Vastoin ennakko-oletustani eniten lukijoita näytti viittausten perusteella olevan Timo Parvelan & Bjorn Sørtlandin Kepler62 -sarjan sijaan Parvelan ja Pitkäsen Pate-kirjoilla. 

Metson vastaavassa kyselyssä Kepler62-sarjan lukijoina oli jopa enemmän tyttöjä kuin poikia, mikä on perin yllättävä tieto! 

Pitkänen sai nopeasti hälyisät koululaiset aisoihin ryhtyessään piirtämään dokumenttikameralla kuvatarinaa Vieras ulkoavaruudesta.

Lapset saivat osallistua tarinan kehittelyyn mm. nimeämällä tarinan keskushenkilön, Liisan, joka herää keskellä yötä kotitalonsa toisesta kerroksesta pihalla kajastavaan valoon ja outoihin ääniin.

Tarina tihentyi nopeasti. Pasi Pitkänen sanoitti myös piirtämisen nyansseja, esimerkiksi perustelemalla sitä, miksi varjostaa päähenkilön kasvoja tai kuinka ilmaistaan valon vaihteluita. 

Minulla oli ainutkertainen tilaisuus myös nähdä livenä, kuinka taitava kuvittaja luonnostelee muutamalla harkitulla vedolla hahmon, kuinka antaa sille asentojen ja ilmeiden kautta karaktäärin ja luo miljöön muutamalla viivalla. 

Tarina katkesi kliimaksiin, jossa Liisa on avaamassa oven.

Millainen otus oven takana seisoo, sen saivat koululaiset itse piirtää.

Pitkänen kiersi seuraamassa hahmojen valmistumista ja antoi suoraa palautetta.  

Rohkeimmat piirtäjät saivat lopuksi tulla esittelemään dokumenttikameran kautta omat hahmonsa.

Juuri näin pitää nykyisin innostaa lapsia ja nuoria tarinoiden ääreen – tässä tapauksessa myös piirtämään, tekemään omia tarina-aihioita ja mielikuvittelemaan ...ja sitä myöten toivon mukaan myös lukemaan. 

Ja olen ihan varma, että useampi koululainen kiinnostui myös Nekalan kirjaston kirjastonhoitaja Raija Lemisen paikalle tuomista Pitkäsen kuvittamista kirjoista. 

Novellin kirjoittaminen on taitolaji

Toim. Päivi Haanpää & Marika Riikonen: Tusina. Novelleja. Arthouse 2018. 188 sivua. Kansikuva Samppa Ranta.  

Kirjoittamisen moniottelijat Päivi Haanpää ja Marika Riikonen ovat tehneet havaitsemaansa totiseen tarpeeseen nuorille novelliantologian, jossa esitellään novellin lajityyppiä mahdollisimman monipuolisesti. Tavoitteena oli, että  tilausteksteissä ovat edustettuina mm. lyhyt ja pitkä muoto, kokeileva kerronta, kauhu ja romantiikka, aiheet, genret ja sukupuolet. 

Kokoelma on suunnattu yläkoulujen ja toisen asteen oppilaille. 

Jokainen kokoelmaan valittu kirjailija on saanut täsmätilauksen. Moni heistä on saanut olla omalla mukavuusalueellaan: Magdalena Hain ”Elisan huone” on kauhutarina, joka liittyy miljöönsä kautta Hain kokoelmaan Haiseva käsi  ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (Karisto 2016). 

Anneli Kannon ”Eväät”  ajoittuu sata vuotta sitten käytyyn sisällissotaan. Keskushenkilönä on punaisten puolella oleva nuori tyttö, joka huolehtii metsässä piileskelevän isän ja veljen muonituksesta. 

Riina Katajavuoren ”Sikavähän tähtiä” on maahanmuuttajanäkökulmansa kautta suoraa jatkumoa aikuisten runokirjassa Maailma tuulenkaatama (Tammi 2018) ja Mennään jo naapuriin –kuvatietokirjassa (kuv. Salla Savolainen, Tammi 2017) näkyneelle maahanmuuttajateemalle. 

Intensiteettinsä puolesta kokoelman helmiä ovat Alexandra Salmelan ”Puu”, jossa tytär kostaa isälleen vähän omintakeisemmalla tavalla ja J. S. Meresmaan Tampereen tehdaskaupungin historiasta 1800-luvulta ammentava ”Kutoja”. 

Kerrontanäkökulman ja tyylin äkillisen muutoksen ansiosta koukuttavia ovat myös kokoelman aloittava Hannu Luntialan lyhyt teksti ”Kunnian ja omantunnon kautta” ja kokoelman päättävä niin ikään nasevan lyhyt Harry Salmenniemen ”Ihminen”, jonka jippona on systemaattinen kerrontaan upotettu kiellon kautta asioiden todentaminen.

Murrosiän altistamat  muodonmuutokset perinteisine itsetuntokipuiluineen  ja teiniangsteineen näkyvät Riikosen  ”Prinsessa”- ja Nelli Hietalan ”Varmat merkit” -tarinoissa. Päivi Haanpään ”Aina joku löytää [itsensä]” on rakennettu pelkän dialogin varaan.  Aivan konkreettiset metamorfoosit, aikamatkat ja mysteerielementit yhdistävät Mike Pohjolan ”Mustavalkoinen tyttö”-  ja Roope Lipastin ”Yösuunnistus” -tarinoita.  

Kokoelma ei suinkaan ole mitään tusinatavaraa. Kirjoittajat ovat monin tavoin ansioituneita  ja tunnettuja. Kirjan äärellä mietin kuitenkin sitä, onko oikeutettua nimittää näitä  kaikkia kertomuksia, tarinoita, juttuja novelleiksi. 

Miellän novellin varsin kunnianhimoiseksi ilmaisumuodoksi, jossa rakenne, kiteytys ja kerronnan lataus ovat kaikki yhtä keskenään.  Moni Tusinan teksteistä jää pinnalliseksi: niihin ei ole rakennettu dramaattista koukkua tai johtoteemaa, punaista lankaa. 

Lähes tasan vuosi YLE uutisoi yläkoulun ja lukion oppilaiden lukutaidon rapautumisesta: sanavarasto on supistunut ja pitkien ja käsitteellisten tekstin ymmärtäminen on vaikeaa. 

–   Muutaman sivun mittainen novelli on monelle liian pitkä teksti. Ajatus siitä, että koko luokka lukisi – vaikka lyhyehkönkin –kokonaisteoksen, on nykyään utopiaa, toteaa Porin Kuninkaanhaan koulun äidinkielenopettaja Annimaria Laukola-Lehtonen.

Tästä syystä nyt pitäisi ladata poikkeuksellisen isot panokset lyhyeen muotoon – olipa kyse sitten täysverisestä novellista tai letkeämmästä kertomuksesta tai tarinasta. 

Niiden pitäisi aiheensa ja käsittelytapansa puolesta yllättää ja ällistyttää lukijansa, mutta samanaikaisesti tuottaa myös täysipainoinen, vivahteikas lukuelämys, jossa kokonaisuus on parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa. 

Asko Martinheimon, Kari Levolan ja Tuula Kallioniemen monet kokoelmat sekä Kari Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa ovat yhä erinomaisia,  koulukäyttöönkin sopivia kokoelmia, joiden parhaat tekstit täyttävät mennen tullen novellin laatukriteerit.  

Ongelmana näissä helmikokoelmissa on kuitenkin niiden kielenkäytön ja nuorisokuvauksen vanhentuminen. Siksi uusia kokoelmia tarvitaan jatkuvasti lisää. 

Haanpää ja Riikonen tietävät, että tämäntyyppisille kokoelmille on kouluissa vinha tilaus. Niinpä he ovat laatineet verkkoon opettajien oheismateriaalin, jossa annetaan vinkkejä myös omien, tarinoista inspiraatiota saaneiden tarinoiden kirjoittamiseen.   

Lisää lyhyitä kertomuksia, tarinoita, stooreja, juttuja  ja novelleja nuorille

Salla Simukka: Sytytä valot/ Sammuta valot, Tammi 2018

Päivi Heikkilä-Halttunen (toim.): Panttivanki ja muita kertomuksia, selkomukautus Ari Saanio, kuv. Jussi Kaakinen, Opetushallitus 2015, 2. painos 2017

Petra Maisonen (toim.): Maailma on sun. Tarinoita nuoruudesta, Tammi 2014

Sari Peltoniemi: Gattonautti ja muita arkisatuja, kuv. Liisa Kallio, Tammi 2012

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja, Otava 2012

Kari Levola: Suorin mutka ikinä, Tammi 2011

Tapani Bagge (toim.): Etsijät, novelleja nuorille, Tammi 2011

Jukka Laajarinne: Ruoalla ei saa leikkiä, WSOY 2009

Salla Simukka & Karo Hämäläinen: Luokkakuva, Tammi 2009

Sari Peltoniemi: Ainakin tuhat laivaa, kertomuksia täältä ja muualta, Tammi 2005

Tuula Kallioniemi: Nikolai Kärpäsen ihmeellinen talvi, Otava 2004

Ritva Toivola: Kummitusjuna, Tammi 2004

Kari Levola: Valheenpaljastuskone ja muita melkein tositarinoita, Tammi 2001

Kari Levola: Syvältä veistoluokan uumenista, Lastuja ja sahanpuruja, Tammi 2002

Kari Hotakainen: Näytän hyvältä ilman paitaa, WSOY 2000

Tuula Kallioniemi: Lanka palaa, Otava 1999

Asko Martinheimo: Isojalkainen poika. Kuusi tositapausta, WSOY 1996 

Asko Martinheimo: Kivensiruja, WSOY 1992

Tuula Kallioniemi: Järvihirviö, Otava 1991

Tuula Kallioniemi: Lätkässä, 11 stooria rakkaudesta, Otava 1990

Tuula Kallioniemi: Viimeinen juna, Otava 1989

Asko Martinheimo: Mestarilaukaus ja muita novelleja, WSOY 1983