Jännittävä, aikaa kestänyt tarina sarviherrasta

Esteri Vuorinen: Martin sarviherra. Kuvittanut Maija Karma. 68 sivua. WSOY 1965.















1970-luvulla ei vielä ollut nykyisessä mitassa helppolukuisia kirjoja lukutaidon alkuvaiheisiin.

Esteri Vuorinen oli tämän lajityypin taitaja 1960-luvulla, ja hänen kirjansa olivat mieleen minullekin, kun syksyllä 1973 opin ensimmäisellä luokalla lukemaan Forssan Keskuskoulussa.

Suomen kirjailijat –hakuteoksesta huomasin, että kansakoulunopettajana työskennellyt, vuonna 1896 syntynyt ja arvatenkin jo edesmennyt Vuorinen on opettanut omalla kotiseudullani Forssassa ja Tammelassa vuosina 1926–1927. Pisimmän opetusuransa Vuorinen on tehnyt Helsingissä vuoteen 1962 asti.

Jostain syystä Martin sarviherra on jäänyt parhaiten mieleen Vuorisen kirjoista, Kalakeisarin porsaan ohella (WSOY 1962).

Nyt uudelleen aikuisena kirjaa lukiessa ihmettelen Martin sarviherran pienimuotoista hetkeen pysähtymistä ja tarinan yksinkertaisia ainesosia.




Sarvijaakko, Acanthocinus aedilis, tulee vahingossa perunakuorman mukana maalta kaupunkiin. Se joutuu kerrostalon pihalla heti monelle vaaralle alttiiksi, mutta onneksi leikki-ikäinen Martti ryhtyy suojelemaan sitä.

Kellingin isäntä oli ajanut autollaan suuren kaupungn talon pihaan. Siinä talossa asui hänen sisarensa väki. Hän vei niille perunoita. Säkki selässään hän meni kellarin ovea kohti.
Mutta sarvijaakko oli pudonnut asfalttipihalle lähelle talon seinää. Se oli pökerryksissä, sarvet vain tärisivät. Mutta ei ollut taittanut edes yhtä kynttä. Se oli eheä joka paikasta. Sillä oli niin hyvä koppakuori. Kuitenkin se oli pökerryksissä. Käpertyi makaamaan siihen paikkaan. Siinä se oli hiljaa kauan.
Joku ihminen käveli pihassa. Se ei tullut siihen, missä sarvijaakko makasi jalat kippurassa. Se oli hyvä asia. Olisi voinut vahingossa astua sen päälle. Sarvijaakko sai maata rauhassa. Kukaan ei tullut juoksemaan ja telmimään pihaan sinä iltana.

Martti kutsuu ystävänsä Mikan ihmettelemään sarviherraa. Mika haluaisi pistää kokeilumielessä sarviherran konepeltiin isältään saamalla “kuntoneulalla”, mutta Martti ei anna. Lopulta pihan lapset vievät sarviherran turvaan läheiseen metsään.



Maija Karman kuvitus on sarvijaakon kuvauksen osalta luonnontieteellisen tarkkaa. Lähikuvat sarvijaakosta ja toisaalta ihmettelevien lasten yhteiskuvat välittävät mainiosti kuvan katsojalle sen taianomaisen hetken, kun kiehtova kovakuoriainen kiinnittää kaikkien pihan lasten huomion.

Vuorisen viehättävä pienoislastenromaani on kestänyt yllättävän hyvin aikaa. Niinpä valitsin taannoin toimittamaani Satusaari-antologian Lumottu metsä –osaan (Weilin+Göös 2003) katkelman Vuorisen romaanista, jonka Virpi Talvitie kuvitti uudelleen.

Rouva Huun työhuoneen wc:stä löytyi kesän jälkeen yllätys: lähes viisisenttinen sarvikuonokas, Oryctes nasicornis, oli nähtävästi lentänyt tuuletuskanavaan ja kopsahtanut pimeän wc-tilan lattialle ja nääntynyt siellä ruuan puutteeseen.






Eeva-Liisa Ryhäsen ja Anni Mikolan Me selkärangattomat (Lasten Keskus 2011) on onnen omiaan kaikille pienille ja vähän vanhemmillekin hyönteistutkijoille. Kotimaisia lasten tietokirjoja tarvitaan aina. Erityiskiitoksen kirja saa kauniista kuvituksesta ja rauhallisesta taitosta.