”Jos elämästä puuttuu vipinää, silloin tarvitaan Kipinää!”

Jakob Norrgård & Lotta Forss: Kipinä. Kapuloita ideatehtaan rattaissa. Suomeksi riimitellyt Henriikka Tavi. 31 sivua. S&S 2026. 

Alkuteos Gnistan. Eller trubbel i idéfabriken. Schildts & Söderströms 2026. 

Jakob Norrgård on jo toinen Vöyristä kotoisin olevan Kaj-yhtyeen jäsen, joka on tehnyt lastenkirjan.   

Axel Åhmanin saaristoseikkailu Smugglarens skatt / Salakuljettajan aarre (kuv. Ola Skogäng, suom. Anu Koivunen. S&S / Schildts & Söderströms 2024)  ilmestyi jo hieman  ennen yhtyeen ilmiömäistä esiintymistä Euroviisuissa.

Kipinä. Kapuloita ideatehtaan rattaissa on juonellinen runokuvakirja. 

Schildts & Söderströms on viime vuosina ansiokkaasti pitänyt tätä genreä lastenkirjavalikoimissaan esillä. 

Riimillisen runotarinan ääneen lukeminen tuo lukuhetkeen aivan erityistä rytmiä, poljentoa ja latausta. 

Parhaimmillaan runotarina toimii ääneenluettuna: joko aikuisen lapselle tai lapsen itse lukemana. 

Ruotsinkielisen alkuteoksen ja suomennoksen nimi tuo erityisesti alaotsikkonsa takia ainakin minulle mieleen 1970-luvun ohjelmallisen, yhteiskunnallisesti kantaaottavan lastenkirjallisuuden.

Kirjan viesti osuu ja uppoaa kuitenkin myös pinnistelemättä nykyaikaan. 

Ideatehtaassa on paljon erilaisia koneita, mutta myös
aitoa tekemisen meininkiä. Lotta Forssin kuvitusta Jakob
Norrgårdin runotarinaan Kipinä. Kapuloita ideatehtaan rattaissa
(S&S 2026). 

Punapipoinen Välkky on töissä suuressa tehtaassa, jossa tuntuu olevan kaikin puolin hyvä, kannustava työyhteisö ja tekemisen meininki. Työntekijöitä nimitetään kipinöiksi (ruots. gnistan).

Kyse on jonkinlaisesta ajatuspajasta:

Täällä kaikki toimii kuin rasvattu
päällä on oltava haalari, hattu. 
Kipinöillä on paljon töitä ja hoppua. 
Ihmisiltä meinaa ideat loppua.

Tehdas tuottaa ulkomuodoltaan tavallisilta näyttäviä hehkulamppuja, joita toimitetaan tilaajille henkilökohtaisesti. 

Koko hehkulamppuvarasto putoaa alas maan kamaralle
ja Kipinän ilme puhuu puolestaan. Lotta Forssin kuvitusta Jakob
Norrgårdin runotarinaan Kipinä. Kapuloita ideatehtaan rattaissa
(S&S 2026). 

Kerran käy niin, että Välkyn ”lavapallolla” kuljettamat lamput putoavat lokin ja lavan yhteentörmäyksen takia hallitsemattomasti ympäri tienoota. 

Huoli Välkyn mielen täyttää:
painovoimaa ei voi pysäyttää.
Lamput putoavat vailla rotia:
mikään löydä ei oikeaa kotia.

Hehkulampusta osuman saaneet kaupunkilaiset havahtuvat tekemään erilaisia asioita, mistä he ovat pitkään haaveilleet.

Autokorjaamon Pete herkeää huoltamasta autoja, koska hän haluaa toteuttaa salaisen haaveensa maalata korjaamon seinille isokokoisia taideteoksia.

Autokorjaamon Peten muikea ilme kertoo, miltä
tuntuu vaihtaa öljystrasseli siveltimeen. Lotta Forssin kuvitusta
Jakob Norrgårdin runotarinaan Kipinä. Kapuloita
ideatehtaan rattaissa (S&S 2026).

Pankinjohtajaa kiinnostaa rahan sijaan yht´äkkiä enemmän kokkaaminen ja oopperalaulaja ryhtyy rakentamaan majaa. 

Toisin kuin voisi luulla, seurauksena ei olekaan kaaosta, hämmennystä tai yhteiskunnan rattaiden pysähtymisestä koituvaa lamaannusta.

Vaikka Välkky kokeekin ensin mokanneensa pahasti, pomo näkee pian, että toisin tekemisestä voi koitua paljon hyvääkin.

Runokuvakirjan viesti sopii hyvin tähän aikaan: sen sijaan, että me kaikki pinnistelisimme äärirajoille työkuorman ja siitä aiheutuvan stressin kanssa, joskus voi myös relata ja antaa sattumalle ja improvisoinnillekin tilaa. Elämä kantaa. 

 

Palautteella, kiitoksella ja spontaanilla toiminnalla 
on paikkansa, sen saa Välkky ja hänen työtoverinsakin
kokea. Lotta Forssin kuvitusta Jakob Norrgårdin
runotarinaan Kipinä. Kapuloita ideatehtaan rattaissa
(S&S 2026). 

Jakob Norrgårdin runotarina karttaa turhaa alleviivaamista. 

Mielikuvituksen voima, ilo toisin tekemisestä ja luovuudesta tulee pakottamatta esille.

Kuvittaja Lotta Forss tavoittaa ideatehtaan työpajan työntekijöiden sekä hehkulampusta osuman saaneiden kaupunkilaisten silmiin ja terhakkaan olemukseen innostusta ja heittäytymistä. 

Kiusaaminen jättää arvet kiusattuihin ja kiusaajiin Ahaa Teatterin uudessa nuortennäytelmässä

  

Arvet. Nuortennäytelmä. Dramatisointi ja ohjaus Henry Ahon samannimisen nuortenkirjan pohjalta Tommi Kainulainen. Koreografia Timo Saari. Lavastussuunnittelu Tommi Kainulainen.  Pukusuunnittelu ja Rusakon valmistus Ella Kauppinen. Äänisuunnittelu Riku-Pekka Kellokoski.  Valosuunnittelu Antti Kauppi. Graafinen suunnittelu Johanna Häkkilä. Rooleissa Sonja Salminen, Teemu Mäkinen, Oskar Hartman ja Anna Pukkila. Kantaesitys Ahaa Teatterissa 1.9.2026. Kesto 75 min. Suositusikäraja 13-vuotiaista ylöspäin. Tilattavissa kiertueelle. 

 

Tamperelainen Ahaa Teatteri on viime vuosina tehnyt ilahduttavan usein dramatisointeja uusista tai uudehkoista kotimaisista nuortenkirjoista.  

Tänään ensi-iltansa saanut Ahaa Teatterin uutuusnäytelmä Arvet perustuu Henry Ahon samannimiseen nuortenromaaniin , jonka arvio löytyy Lastenkirjahyllystä. 
 
Kiertueteatterina ympäri Suomea kiertävä Ahaa Teatteri saa jatkuvasti kouluilta toiveita käsitellä teatterin keinoin koulukiusaamista.  
 
Näytelmän eilisessä ennakossa ohjaaja ja dramaturgi Tommi Kainulainen totesi, että nuortennäytelmän tekeminen on hänen mielestään nykyisin yhdenlaisen aktivismin muoto. 
 
Kainulainen suhtautui aluksi kuitenkin epäilevästi, että Ahon nuortenromaani edes taipuisi näytelmäksi. Kaakkois-Aasiasta kansainvälisestä koulusta Lahteen yläkouluun muuttanut Kainulainen on ollut itsekin koulukiusattu ja hän tunnisti sen vuoksi monet Ahon nuortenkirjan tilanteet ja tunteet omikseen. 

Käsiohjelmassa hän vetoaa kaikkiin kiusaamista kokeneisiin, kiusaamista todistaneisiin ja kiusaajiin: ”jokainen päivä on mahdollisuus valita toisin”. 
 
Kainulaisen dramatisointi ja ohjaus on tuonut esitykseen alkuteokseen verrattuna  enemmän toivoa. 

Ahon nuortenromaanissa kaikki keskushenkilöt eivät nimittäin lopulta kestä kiusaamisen painetta.

Ahaa Teatterin nelihenkinen näyttelijäjoukko taipuu näytelmässä
moneen eri rooliin. Takana vas. Sonja Salminen Lailana, oikealla
Anna Pukkila ja Teemu Mäkinen silmälasipäisinä opettajina ja
edessä Oskar Hartmann Tomina.
© Ahaa Teatteri Jari Kivelä. 

 
Näytelmässä  alkuteoksen pahimmat kärjistykset, perhesuhteiden kommervenkit ja ihmiskuvaukseen liittyvät stereotypiat ovat onneksi siilautuneet pois. 

Henry Ahon nuortenromaanissa Lailan äidin kerrotaan olevan japanilainen, kun taas näytelmässä hän on virolainen. Siitä huolimatta Lailaa nimitellään koulussa laajalla haukkumasanojen rekisterillä ryssästä venepakolaiseen. 
 
Laila (Sonja Salminen), runopoika Jarkko (Teemu Mäkinen) ja kiusaajat Tomi (Oskar Hartman) ja Titta (Anna Pukkila) tekevät hienot roolityöt, jotka houkuttavat katsojaa eläytymään sekä hyviksiin että pahiksiin. 

Oskar Hartman tekee Tomista karskin ja reteän, teflonpintaisen raggarin.

 

Fyysistä väkivaltaa ei onneksi juurikaan näytetä,
kyse on pikemminkin henkisestä alistamisesta. Tässä Tomin
kiusaamisen kohteena Jarkko. © Ahaa Teatteri Jari Kivelä. 

 
Timo Saaren koreografia antaa näytelmälle rytmin ja rakenteen, jotka näkyvät ja kuuluvat  esimerkiksi tarkkaan ajoitetuissa naksahduksissa ja kellon kilauksessa. 
 
Heti näytelmän alussa Ahaa Teatterin työryhmään uutena näyttelijänä tullut Anna Pukkila näyttää taitonsa muuntuessaan pään  hienovaraisen  kääntämisen myötä eri rooleihin äidiksi ja mummoksi. 

Kaikki neljä näyttelijää vaihtavat lennosta rooleja nuorista esimerkiksi opettajiksi,  rehtoriksi ja lääkäriksi. 

Anna Pukkilan tulkitsema rusakko luo muutamassa erityisen latautuneessa kohtauksessa tarpeellista rauhan ja meditatiivisen läsnäolon tuntua liian kipeää tekevien asioiden keskelle.
 
Näyttämön takaosan läpinäkyvä verho toimii onnistuneesti välillä ovena ja toisinaan taas tapahtumien softaajana ja etäännyttäjänä. 

 

Läpinäkyvä verho rajaa taidokkaasti nuorten ja aikuisten
todellisuuden kohtauksessa, jossa Laila tulee yllätysvierailulle
Jarkon luokse. © Ahaa Teatteri Jari Kivelä. 

Arvet osoittaa, että kiusaaminen jättää arvet sekä kiusattuihin että kiusaajiin. 

Näytelmän esiin nostamat teemat ovat rankkoja, mutta liiallista angstia kevennetään onnistuneesti ilman pingotusta pienieleisellä huumorilla. 
 
Hyvästä esimerkistä käy kohtaus, jossa Laila tekee yllätysvierailun Jarkon kotiin. 

Pojan vanhemmat reagoivat ylienergisesti hössöttäen ja Jarkon on vaikea löytää sopivia sanoja ja eleitä, kun Laila astuu lupaa kysymättä hänen huoneeseensa. 
 
Koulut tai muut näytelmän kiertueelle tilaavat tahot saavat näytelmään liittyvän oppimateriaali, joka auttaa katsojia työstämään näytelmän herättämiä ajatuksia ja teemoja eteenpäin. 

 

 

Lasten ja aikuisten todellisuus ja fantasia limittyvät kiehtovassa kuvakirjassa

Ellen Strömberg & Hanna Klinthage: Karmiva komero. 36 sivua. Suomentanut Arja Kantele. S&S 2026. Alkuteos Mosters garderob, Schildts & Söderströms 2026. 

Ellen Strömbergiltä on tänä vuonna ilmestynyt peräti kaksi kirjaa lapsille ja nuorille. 

Nuortenkirjan Syksy on syvältä arvio löytyy Lastenkirjahyllystä. 

Strömbergin ensimmäinen kuvakirja on syntynyt yhteistyössä ruotsalaisen kuvittajan Hanna Klinthagen kanssa. 

Ruotsinkielinen alkuteos Mosters garderob on saanut paljon lakonisemman nimen Arja Kanteleen suomennokseen verrattuna. 

Karmiva komero virittää lukijan ja katsojan anturit herkiksi jo tummasävyisellä  kansikuvallaan, jossa valokiila siilautuu ylhäältä antaen huomiota kirjan keskushenkilölle Erkalle.

Erkka ja hänen pikkusiskonsa Miisa ovat aina kerran viikossa hoidossa tätinsä Helmikin ja tämän puolison Olavin luona, kun vanhemmilla on joogaa. 

Sisarukset vilkuttavat  joogaan lähteville vanhemmilleen.
Erkan pikkusisko Miisa on Helmikki-tädin sylissä. 
Hanna Klinthagen kuvitusta Ellen Strömbergin tekstiin
kuvakirjassa Karmiva komero (S&S 2026).  

Helmikin ja Olavin kotona asuu pelkästään aikuisia. Yhtä huonetta Helmikki kutsuu lastenhuoneeksi, vaikka sitä käytämme ainoastaan Miisa ja minä. Äiti on varoittanut ettei lapsista saa kysyä mitään, ettei Helmikille tulisi paha mieli. Minäpä kuitenkin kysyin, eikä hän ollut millänsäkään.

Täti selittää, että huoneessa on ennen asunut kaksi lasta, Hannu ja Kerttu, mutta ”pirut, sellaiset pikku hirviöt, olivat hotkaisseet heidät molemmat”.

Lasten ja aikuisten erilainen todellisuus ja fantasiat lomittuvat toisiinsa. 

Asioita ei selitetä puhki, mikä tuo kuvakirjaan pienen makaaberin sävyn. 

Rationaali aikuinen lukija voi tulkita, että lasten täti ja puoliso eivät hartaasta halustaan huolimatta ole saaneet lapsia, jolloin lapset hotkaisseet pirut rinnastuvat keskenmenoihin.  

Aivan yhtä todennäköinen selitys voi olla sekin, että tädiltä yksinkertaisesti puuttuu kokonaan suodatin siilata sukulaislapsille liian jännittäviä fantasioita miedommiksi.

Erkan ja Miisan vanhemmat ovat menossa ystävän häihin, ja lapset on tarkoitus viedä  yökylään tädin ja Olavin luokse. 

Asia hiertää jo valmiiksi Erkkaa ja hän avautuu ajatuksistaan isälle, joka ymmärtää monia asioita äitiä paremmin.  

Isä lupaa puhua Erkan peloista Helmikin kanssa. 

Erkan pelkoa ei kyseenalaisteta: tummat varjot
kuvastavat pojan kokemaa pelkoa ja hämmennystä.
Hanna Klinthagen kuvitusta Ellen Strömbergin tekstiin
kuvakirjassa Karmiva komero (S&S 2026).

Yökyläilyyn liittyy paljon hauskoja aktiviteetteja, kuten ruokailu ravintolassa. Illalla  katsotaan lasten valitsema elokuva ja syödään herkkuja. 

Illan tullen Erkan on silti vaikea nukahtaa, ja komerossa rapistelevat piruhirviöt pääsevät valloilleen. 

Helmikki-täti tulee huoneeseen ja kertoo raikuvasti nauraen pirujen häippäisseen pois edellisellä viikolla.

– Siis jonnekin muualle vai? minä varmistin. 

– Jep. Latelin niille suorat sanat, ilmoitin ettei täällä enää voi asua, kun te tulette yökylään. Teitä ei saa syödä, kielsin sen ehdottomasti! Pirut päättivät muuttaa alakerran naapuriin, siellä on kahdeksan tai yhdeksän tenavaa, joista voi miltei huomaamatta hotkaista muutaman.

Helmikki toteaa vielä, että hänessä ja Erkassa on paljon samaa: heillä on molemmilla erinomainen mielikuvitus: 

– Joskus siitä voi koitua harmia. Voi keksiä että pelkää jotain tai voi  unohtaa ettei joku juttu olekaan totta. Yleensä mielikuvitus kuitenkin tuottaa iloa. – – 

Jännitys lievittyy tädin turvallisessa kainalossa. Hanna Klinthagen
kuvitusta Ellen Strömbergin tekstiin kuvakirjassa
Karmiva komero (S&S 2026).

Klinthagen ilmeikkäät lapset ja aikuiset täyttävät olemuksellaan ja raajoillaan koko aukeamat. Kuvituskuvien asettelu tuntuu ensikatsomalta välillä jopa huolimattomalta, mutta toisella katsomalla kaikella on paikkansa ja tarkoituksensa. 

Guassitekniikka mahdollistaa sävyjen koko kirjon. Guassi sopii myös hyvin muuttuvien mielialojen ja tunnelmien kuvaamiseen.   

Kuvakirjoissa työstetään nyt poikkeuksellisen paljon erilaisia pelkoja. 

Karmiva komero poikkeaa perinteisistä kuvakirjoista lapsi- ja aikuispsykologiallaan. 

Kirja ei kenties ”avaudu” ensilukemalta, mikä tässä tapauksessa on mielestäni jopa hyvästä.

Anna Elina Isoaron ja Mira Malliuksen Kaksi tätiä nimeltä Veera (WSOY 2023) työstää samankaltaisia teemoja, mutta ilman tulkinnanvaraa. 

Kuvakirja kertoo sisaruksista  Esteristä ja Viljamista. Heillä on kaksi tätiä,  joilla ei kummallakaan ole lapsia. 

Myös tämän kirjan arvio löytyy Lastenkirjahyllystä.

 

Kuvakirja, joka laskee sykettä ja puhuu painokkaasti yhteisöllisyyden voimasta

 

Katri Tapola & Sanna Pellicioni: Valon maja. 32 sivua. Nokkahiiri 2026. 

Lastenkirjojen ja aivan erityisesti kuvakirjojen visuaaliselta yleisilmeeltä on tapana odottaa ja olettaa valoisuutta ja kirkkaita, selkeitä värejä. 

Mustavalkoinen ääriviivakuvitus on lastenkirjoissa jo perin harvinaista: esimerkiksi lukutaidon alkuun suunnatuissa helppolukuisissa kirjoissa värit räiskyvät ja kuvitus suorastaan vyöryy vielä kokemattoman lukijan silmille.

Oletus kuvakirjojen värimaailmasta ja visuaalisesta yltäkylläisyydestä istuu tiukassa.

Itse huomaan ilahtuvani aina, kun kuvakirjoissa tohditaan poiketa totunnaisista, vakiintuneista raameista.

Katri Tapolan ja Sanna Pelliccionin kuvakirja Valon maja kasvaa pientä kokoaan paljon isommaksi ja merkittävämmäksi teokseksi.

Pöllö on viestinviejä ja valonkantaja, hiljainen
tarkkailija. Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan
tekstiin kuvakirjassa Valon maja (Nokkahiiri 2026).

Se ei huuda teemaansa julki: jokainen voi kokea ja tulkita sitä omista lähtökohdistaan ja elämänkokemuksestaan käsin. 

Minulle se avautui yhteisöllisyyden, lähimmäisenrakkauden, kansalaisvaikuttamisen, lohdun ja hiljaisen julistamisen kirjana.  

Kirja pysähdyttää olennaisen äärelle. 

Nykyinen hektinen elämäntapa ja yksilökeskeinen ajattelu rampauttaa meitä, mutta Valon maja antaa uskoa siihen, että pienistä valonpilkahduksista voi kasvaa vähitellen suuri soihtu, joka levittää rauhaa ja harmoniaa ympärilleen.

Yhdessä sovussa puuhailevat ihmiset toimivat
myös vertauskuvana yhteisöllisen voiman
merkitykselle. Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan
tekstiin kuvakirjassa Valon maja (Nokkahiiri 2026).

Sanna Pelliccionin mustalle paperille loihtima keltaisen ja sinisen sävyjä hyödyntävä väriliitukuvitus on tehokas ja voimakas. 

Katri Tapolan niukkaakin niukempi teksti antaa kuvitukselle tilaa hengittää levolllisesti. 

Vaivihkaa kuvakirja ottaa haltuun koko universumin,
kun "Valon majoja näkyy yhä enemmän". Sanna Pelliccionin
kuvitusta Katri Tapolan tekstiin kuvakirjassa Valon maja
(Nokkahiiri 2026).

Kirjan viimeisellä aukeamalla kysytään ”Mitkä ovat sinun valon majasi?”.

Päivi Lukkarilan luotsaama Nokkahiiri-kustantamo on tehnyt hienon lastenkulttuuriteon. 

Tummasävyisen alkuperäiskuvituksen toistuminen kirjapainossa on itsessään riski, mutta latvialainen kirjapaino on selviytynyt haasteesta loistavasti. 

  

Oivaltava ja pelkistetty kuvakirja antaa lapselle luvan toimia luonteensa ja mielensä mukaan osana ryhmää

Mirkka Eskonen: Koko poppoo. 42 sivua. Teos 2026.

Aina välillä havahdun uusien kuvakirjojen äärellä: usein kuvakirjan teksti ja kuva nimittäin selittävät kantavaa ideaa aivan liikaa, ikään kuin tekijä/tekijät eivät uskaltaisi luottaa lapsen omaan tulkintaan.

Mirkka Eskosen juuri ilmestynyt Koko poppoo on ilahduttavan pelkistetty pikkulasten kuvakirja, josta aukeaa monta luku- ja katselukulmaa.

Kuvakirja kertoo päiväkodin kuudesta lapsesta, joita kuvataan toisaalta osana ryhmää mutta samalla myös itsenäisinä persoonina.

Jokainen lapsi esitellään hänelle rakkaan pehmolelun kanssa.
Mirkka Eskosen kuvitusta kuvakirjaan Koko poppoo (Teos 2026). 

Ydintasollaan kirja toimii varhaiskasvatusta aloittavan lapsen turvakirjana: se antaa tietoa päiväkodin arjesta ja käytänteistä. 

Aamun alkuun kuuluvat esimerkiksi tossut, käsipesut, halit, pusut ja heipat.

Päivään mahtuu paljon vapaata yhteistä leikkiä. 

Eri aukeamilla näytetään lapsia leikkiin tai muuhun toimintaan keskittyneinä, mutta aina yksi lapsi vuorollaan puuhailee mieluisia asioita itsekseen. 

Kyse ei kuitenkaan ole ryhmän ulkopuolelle sulkemisesta vaan lapsen omasta valinnasta. Kukin saa käyttäytyä  luonteensa ja mielenkiintonsa mukaan: 

Nyt on lukutuokio. Me otetaan 

se iso ja painava kirja hyllystä. 

Meistä kaikista mustekalakuva 

on paras.

 

Kaikki katsovat mustakaloja, paitsi Sarah. 

Sarah tykkää lohikäärmeistä. Mutta ne ovat niin hurjia, 

että Tipua pelottaa. 

 

Väinö ei ole muiden lasten tavoin kiinnostunut tornien
rakentelusta, vaan vetäytyy omiin leikkeihin ikkunan äärelle. 
Mirkka Eskosen kuvitusta kuvakirjaan Koko poppoo (Teos 2026). 

Lasten välisestä tiiviistä yhteydestä ja ryhmähengestä saadaan todiste kirjan lopussa, kun kaikki kuusi lasta menevät piiloon heitä hoitopäivän jälkeen noutamaan tulleita vanhempia. 

Päiväkodissa on niin hauskaa, että lapset eivät malttaisi mennä lainkaan kotiin.

Päivän päätteeksi kaikki lapset menevät yksituumaisesti
piiloon heitä hakemaan tulleita vanhempia. Mirkka
Eskosen kuvitusta kuvakirjaan Koko poppoo (Teos 2026). 

 

Aikana, jolloin tunnetaitoihin keskittyneet lastenkirjat vilisevät eri tavoin täsmällisesti diagnosoituja lapsia, Eskolan linjaus tuntuu tavattoman freesiltä. 

Lapsen käytös ja mieltymykset eivät aina tarvitse selitykseksi mitään erityisiä kirjainyhdistelmiä.

Mirkka Eskosen lapsihahmot ovat tavattoman sympaattisia. 

Hän onnistuu lataamaan lasten olemukseen intensiivistä keskittymistä, innostusta ja leikin ja kuvittelun riemua. 

Lapset saavat olla pinnistelemättömästi ja luontevasti omia valovoimaisia persooniaan. 

Kuvituksen harkitut pienet yksityiskohdat kiinnostavat jo taaperoa. 

 

 

 

 

Ekaluokkalaisten reppu on täynnä tarinoita, kavereita ja uusia mysteerejä

Salla Salmela, Iina Hyttinen & Anna Polkutie: Naapurissa: Koulu alkaa. 40 sivua. WSOY 2026.
 
 

Sisällä koulussa tuoksuu uusi paperi ja käytävillä raikuvat kiljahdukset. Opettaja Maija hymyilee: ”Tervetuloa kouluun! Täällä kaikki oppivat omaan tahtiin. Minun luokassani tärkeää on, että myös nauramme paljon.”

 
 
Laineen ja Hattusen perheen lapsiin tutustuttiin jo viime vuonna ilmestyneessä kuvakirjassa Naapurissa: Hillitön Halloween. 

Sarjan avausosan kuvitti Noora Katto, mutta uuden osan onkin kuvittanut Anna Polkutie. 
 
 
Sosiaalisesta mediasta tutut perhevaikuttajat Salla Salmela ja Iina Hyttinen asuvat myös tosielämässä toistensa naapureina. 

Kirjan alussa he poseeraavat koko sivun kuvassa ja puhuttelevat koulunsa aloittelevaa lasta kannustavassa kirjeessään, jonka päällimmäisenä viestinä on suhtautua rohkeasti ja uteliaasti uuteen elämänvaiheeseen. 

 
Kaksi aikuista muistelee omia kouluaikojaan, Alvan isän, Jamesin,  amerikkalaiset muistot poikkeavat naapurin Annukan koulumuistoista, joissa opettajan karttakeppi oli merkittävässä roolissa. 
 
Koulunsa aloittavat Oiva ja Alva työstävät muiden naapuruston lasten kanssa koulun alkamista jo kesälomalla leikeissään ja pääsevät näin myös liennyttämään jännitystään. 

Jaetut tunteet luovat myös yhteishenkeä.
 
Ensimmäisenä koulupäivänä lapset tutustuvat oman opettajan lisäksi myös koulun rehtoriin, koulukuraattoriin, kouluterveydenhoitajaan ja koulun vahtimestariin. Koulurakennus otetaan haltuun suunnistuksen avulla, ja rehtorin kadonnut reppukin löytyy
 
 
Tekstiä ja vuoropuhelua on kuvakirjaformaattiin nähden paljon. 

Olen aiemminkin uumoillut,  että somevaikuttajien tekstiä ei luultavasti editoida kustantamoissa yhtä paljon kuin ”tavallisten kirjailijoiden” tekstejä. 

Onko ajatuksena, että muilta alustoilta tuttujen tekijöiden kirjoilla ajatellaan olevan taattu  menekki ”sellaisenaan”?
 
Vielä yksi oikolukierroskin olisi tehnyt terää: 
 
Ensimmäinen koulupäivä 

– – oli paljon enemmän kuin lapset odottivat. Nyt uudenkarheat aapiset odottavat repussa ensimmäisten läksyjen kera, eikä Oivaa enää pelota.

 
Hän tietää, että koulussa on kivaa. 

 
Yhteisöllinen elämäntapa näkyy Anna Polkutien kuvituksessa, jossa on keskushenkilöiden lisäksi myös paljon muita lapsia ja aikuisia. Jokaisella aukeamalla voi etsiä Hattara-koiran.

 

 

 

Voiko ystäväänsä tuntea koskaan kokonaan?

Katri Alatalo: Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle? 204 sivua. Hertta kustannus 2026. Kansikuva Jussi Kaakinen.

 

 

Minä muistin matematiikan tunnit ja todennäköisyyslaskennat. Tilastot ja numerot kertoivat totuuksia eri tavalla kuin foorumeiden kuvitelmat. Jos halusi, oli mahdollista laittaa taulukkoon arvot ja muuttujat, laskea numero, prosenttiluku. Kadonnut nuori. Ei löytynyt 24 tunnin aikana. Kateissa jo näin monta vuorokautta. Joki. Järvet. Joki.

Spekulatiivisen fiktion ja fantasian kirjoittajana aiemmin kunnostautunut Katri Alatalo otti pari vuotta sitten loikan realistisempaan kerrontaan nuortenkirjallaan Kesäkuu. 

Siitä on ilmestynyt  viime vuonna myös Riikka Tuohimetsän selkomukautus.
 
Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle on Kesäkuun tavoin jäntevä, pitkälti tarkkojen havaintojen ja keskushenkilöiden välisten jännitteisten suhteiden varaan rakennettu nuortenromaani.
 
17-vuotias Santra katoaa. 
 
Kolme kuukautta katoamisen jälkeen hänen ystävänsä Pilke, kämppis Antero ja serkku Lumi tapaavat toisensa. 

Jokainen heistä kokee tuntevansa Santran, mutta kun muistojen ja detaljien palaset yhdistetään, kukin heistä huomaa, että kuvasta ei tulekaan eheää. 

 
Palaset loksahtavat vähitellen kohdalleen, kun nuorten seuraan liittyy vielä Silver, joka väittää olleensa Santran poikaystävä. 
 
Ennen katoamistaan Santra on aloittanut leipuri-kondiittorin ammattikoulussa. Tyttö on ailahtelevainen eikä avaudu kenellekään sisimmistä tunteistaan.
 
Pilke kokee, että Santra tönii häntä loitommalle ”Käsillä tai sanoilla tai hiljaisuudella, joka on kuin tornado keräämässä voimaa”. 
 
Kustantaja Hertta luonnehtii Alatalon kirjaa "dekkarimaisen koukuttavaksi katoamismysteeriksi".  
 
Erityisesti Pilke omaksuu nopeasti rikostutkijan roolin suhteessa muihin:
 

–   – Sitten kun mun elämästä joskus tehdään leffa, sitten kun olen kuuluisa rikostutkija, joka on selvittänyt kymmenien kadonneiden ihmisten tapaukset… Katsokaa vaan niin epäilevänä kuin haluatte. Mä aion selvittää kymmeniä tapauksia, ja ensimmäiseksi Santran. Opettelen vaikka selvänäkijäksi, jos tarvitsee. Tai sitten ryhdyn maailman parhaaksi yksityisetsiväksi, itseoppineeksi tietenkin. Tämä on se juttu, joka on alkanut kehittyä mun päässä viime viikkoina. Ja tästä jutusta mä olen täysin varma. 

 
Alatalo varioi onnistuneesti erityisesti Yhdysvalloissa podcasteina ja dokumentteinakin suosittua True crime -genreä, mikä näkyy kerrontaan lomittuneina fiktiivisinä lainauksina paikallislehtien uutisoinnista, poimintoina murhiin keskittyneeltä nettifoorumilta  ja mobiiliviestipalvelu Jodelissa käydyistä keskustelujen pätkistä, joissa spekuloidaan Santran tapausta.

Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle  voi lukea dekkarina, mutta se täyttää myös perinteisen nuortenromaanin määritelmät: identiteetti, perhesuhteet, seurustelu ja nuoruuden angsti ovat romaanin keskeisiä ainesosia.

Tunnistettaviin paikkoihin ja paikkakuntiin sijoittuvat nuortenromaanit ovat yleistyneet. Alatalo kuvaa rakastavasti ja tarkasti entistä kotikaupunkiaan Jyväskylää.