Kun muidenkaan elämä ei ole vain kukkasien ja nallekarhujen täyttämiä unelmia

  

Matilda Levoranta: Totuus nuoruudesta. 132 sivua. Reuna 2023. Kansikuva Iiris Levoranta.

 

Jos arvostat järkeäsi ja mielenterveyttäsi, pyydän sinua laskemaan tämän kirjan kädestäsi.  – – 

 

– – Luet varmaan tätä kirjaa vapautuaksesi koulusta, tai sitten nimenomaan koulu pakotti sinut lukemaan. Oli kumpi tahansa. Haluaisit varmaan unohtaa koulun ja stressin hetkeksi. Pahoittelen jo etukäteen, mutta tämä yksilöllisyyttä heikentävä vankila on minun ja varmaan sinunkin elämässäsi isossa roolissa. Siksi haluan kertoa siitä.

 

 

 

Taitavasti Matilda Levoranta (s. 2009) puhuttelee lukijoitaan, jotka ovat tarttuneet erilaisista lähtökohdista tai motiiveista hänen esikoisromaaniinsa. 

 

Totuus nuoruudesta on saanut poikkeuksellisen  paljon huomiota heti ilmestymisensä jälkeen.  

 

Yläkoulu- tai lukioikäisen kaupallisen kustantamon kautta ilmestyvä nuortenromaani ei sinällään ole mullistava uutinen. 

Myös Kustannus Z on julkaissut parin viime vuoden aikana nuorten kirjoittamia nuortenromaaneja, mm. Emmi Köykkä: Näkinkenkätyttö (2021), Lilja Kangas: Tahdon elää ( 2022) ja  Kuura Juntunen: Mähän tiesin ettei täällä ole ketään (2022). 

 

Levorannan nuortenromaanin vahvuus on hänen tavassaan kirjoittaa osittain myös oman vertaiskokemuksensa kautta nuorten mielenterveyteen liittyvistä haasteista. 

Alagenreltään Totuus nuoruudesta on luokiteltavissa YA-kirjallisuudessa yleistyneeksi sick-litiksi, jossa kuvataan nuoren päähenkilön vakavaa sairastumista, mielenterveyden häiriöitä ja jopa kuolemaa.  

 

Kansainväliseksi buumiksi sick-lit nousi YA-kirjallisuudessa brittiläisen Jenny Downhamin ja yhdysvaltalaisen John Greenin nuortenromaanien jälkeen (Ennen kuin kuolen, suom. Katariina Kaila, Otava 2009 ja Tähtiin kirjoitettu virhe, suom. Helene Bützow, WSOY 2013). 

Kumpikin kirja kertoo syöpään kuolevasta nuoresta keskushenkilöstä. Sittemmin sekä käännetyissä että kotimaisissa nuortenkirjoissakin nostettu esille nuorten päähenkilöiden mielenterveyden erilaiset häiriöt. Näille kirjoille on usein tyypillistä, että ne jakavat lukijalleen tietämystä psyykkisistä sairauksista ja lisäävät näin myös empatiaa sairastuneita kohtaan. 

Entistä useammin mielenterveyden ohimeneviä tai pitkäkestoisempia häiriöitä käsitteleviin nuortenkirjoihin on lisätty myös verkko-osoitteita, joiden kautta lukija voi hakea apua terveyden ja lastensuojelun ammattilaisilta. 

 

Yläkouluikäinen Usva harrastaa kilpaurheilua, pikajuoksua. Hänellä on taipumusta pakko-oireiseen käytökseen ja  ajatusjumeihin, jotka eivät välttämättä kuitenkaan näy hänen läheisilleen lainkaan.

 

Usvan lakoninen kertojaääni tuntuu romaanin alussa hieman väkinäiseltä ja jopa mekaaniselta, mutta vähitellen tytön omintakeiseen persoonaan huomaa tottuvansa. 

Osittain  lukijan sympatian lisääntyminen minäkertojaa kohtaan johtuu varmasti siitäkin, että Usvan oma ymmärrys koulutovereita, erityisesti Janettea ja Roosaa, kohtaan kasvaa,  ja samalla tytön aiempi jyrkän ynseä ja itsekeskeinenkin käytös lieventyy. 

Usva huomaa, että hän ei ole ainoa, jolle nuoruus on kipeää aikaa. 

 

Hieman ylineuroottinen itsen ja muiden tarkkailu on osa herkkää nuoruuden etsikkoaikaa. Vaikka pakko-oireet häiritsevätkin Usvan arkea, ne eivät  onneksi silti nouse romaanissa liikaa keskiöön.

 

Kirjan kansikuva on Matilda Levorannan sisaren  suunnittelema. 

Peili ja peilaaminen on romaanissakin monin tavoin keskiössä:

 

– – Peilailin huoneeni seinää nojaavasta peilistä tummansinisiä matalavyötäröisiä pillifarkkujani, kirpputorilta ostettuja pinkkejä saappaitani ja lyhyttä valkoista napapaitaa. Rakastin asuani päästä varpaisiin. Olisin halunnut pukea sen kouluun, mutta voisinko oikeasti pukea jotain tuollaista sinne. Kaikkien katseet olisivat kääntyneet minuun. Kuka nyt enää käyttää pillifarkkuja? Kuka muu kuin joku huora käyttäisi näin lyhyttä napapaitaa?

 

– – Minua ahdisti ajatus oman mieleni mukaisesti pukeutumisesta niin paljon, että tyydyin peilin edessä pyörimiseen ja kuvien ottamiseen, joita en kuitenkaan julkaisisi mihinkään. Se oli ärsyttävä tunne. Tiesin, mitä halusin ja se oli saavutettavissa, mutta aivot sanoivat ei.

 

Nuortenromaani itsessään toimii teini-ikäiselle usein tärkeänä peilauspintana nuoruuteen. 

 

Lapsuuden ja nuoruuden jyrkkä raja tulee esille myös, kun Usva haikailee lapsuuden huoletonta aikaa, 

 

– –  kun koulussa ei annettu numeroita, läksyihin kului viisi minuuttia, matematiikassa käytettiin pelkkiä numeroita, aikuisvitsejä ei vielä ymmärretty, keinuttiin keinussa ja kuviteltiin, että farkkushortsien laittaminen legginsien päälle oli muotia. 

Vimmainen halu menestyä koulussa ja jännitys koenumeroista tulee konkreettisesti esille. Nykynuoret elävät jo varhaisessa nuoruudessaan keskinäisen kilpailun paineistamaa kouluarkea. 

Liekö kyse huumorista, mutta tuskinpa yläkoulun oppilaat puhuttelevat tai nimittävät opettajiaan etuliitteellä rouva tai herra.  

Jotkut sanavalinnat ja ilmaisut hieman oudoksuttavat (esim. ”Halusin pienentää jännitystäni ajatellen järjelläni” tai ”Suoraan sanotusti hänen tunneälykkyytensä vaikutti pieneltä”). Toisaalta kielen rosoisuuden jättäminen paikoilleen voi olla mös kustannustoimittajalta aivan tietoinen valinta. 

 

 

 

Levoranta ei peittele kirjansa agendaa. Sivulta 69 löytyy ”kymmenen kohdan ohje, jota jokaisen teinin tulisi noudattaa".  Listaus pätee sellaisenaan tai pienin muutoksin kenen tahansa elämänohjeeksi! 

 

Romaanin lopusta löytyvistä jälkisanoista ja itse romaanistakin korostuu Levorannan halu muuttaa koulujen opetussuunitelmia lisäämällä sinne enemmän tietoa mielenterveydestä. Hän haluaa myös lisää resursseja nuorten mielenterveyden tukemiseen ja hoitoon pääsyn helpottamiseen. Levorannan mielestä nuorten mielenterveyshäiriöitä edelleen vähätellään ja jopa romantisoidaan. 

Näiltä osin Totuus nuoruudesta nousee yhteiskunnalliseksi pamfletiksi ja ansaitsee siksi mahdollisimman laajan lukijakunnan.