Kierrätysteema näkyy monin eri tavoin myös kuvakirjoissa

Suvi-Tuuli Junttila: Missä, tässä, jossakin… 57 sivua. WSOY 2011.

Jaana Lappo & Outi Markkanen: Jonnin joutavaa. 31 sivua. Minerva 2007.







Kierrätys on tätä päivää ja se näkyy monin eri tavoin myös kuvakirjoissa. Vanhojen nostalgisten tapettien ja kankaiden lisäksi kuvittajat etsivät kollaasikuvituksiinsa materiaalia myös roskiksista. Hylätyt, ruostuneet ja ajan haurastuttamat esineet saavat uuden elämän näiden kahden kuvakirjan kuvituksessa.

Suvi-Tuuli Junttila (s. 1979) on muotoilija ja graafinen suunnittelija. Kuvakirjakriitikko Ansa Aarnio rinnasti Helsingin Sanomien kritiikissään Junttilan lastenkirjadebyytin Missä, tässä, jossakin… Alexandra Salmelan romaaniin 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos 2010). Kummastakin löytyy Aarnion mukaan samanlaista leikillisyyttä.

Tällaista lasten- ja aikuistenkirjallisuuden rinnastusta – eli toisin sanoen kriitikon laajaa lukeneisuutta – soisi löytyvän enemmän sekä lasten- että aikuistenkirjallisuuden arvioista. Keinotekoiset kohderyhmäaidat ylittävillä ja yllättävillä rinnastuksilla pidetään suuren yleisön mielenkiintoa ja virkeää uteliaisuutta yllä.

On hienoa, että isoiltakin suomalaisilta kustantajilta löytyy aika-ajoin huimapäisyyttä tehdä kokeellisia kuvakirjoja, joiden kohderyhmää ei ole napitettu itsestään selvästi vain pienimpiin lapsiin.

Junttilan kuvakirjan kaltainen, suomalaisen muotoilun nosteeseen uskova kulttuuriteko oli niin ikään WSOY:n kustantama, vuonna 2009 ilmestynyt Rosa Liksomin sekä muotoilijana ja graafisena suunnittelijana ulkomaita myöten mainetta niittäneen Klaus Haapaniemen samuraikirja Neko.

Junttila on rakentanut pienoismaisemia ja valinnut kirjansa päähenkilöiksi mahdollisimman epäproosalliset sankarit: mutterin, koukun, pullonkorkin ja ruuvin. Kirjassa leikitellään mittasuhteilla, uskotaan ihmeisiin ja luvataan että pieni on kaunista.



Junttila on pyrkinyt erittäin minimalistiseen kerrontaan. Olen sitä mieltä, että jäljelle jäänytkin vähäinen teksti on turhaa: kuvat toimisivat vallan hyvin ilman tekstiä: visuaalisina mielenmaisemina ja levähdysseisakkeina kaikille hektisen kuvaähkyn raskauttamille.



Yllä olevat kuvanäytteet ovat Junttilan kotisivuilta. Kuvat puhuvat sellaisinaankin kirjan perusteeman, pidäkkeettömän ihmettelyn ja hetkeen tarttumisen puolesta.

Lasten hylkäämät tai muutoin hukassa olevat lelut ovat olleet kautta aikojen suosittuja sankareita lastenkirjallisuudessa, muistetaanpa vaikka Elina Karjalaisen Uppo-nalle, Russell Hobanin Hiiri ja hänen lapsensa ja Hannu Mäkelän Kalle-Juhani ja kaverit.

Jaana Lapon ja Outi Markkasen kuvakirjassa seikkailevat korvaton pupu Jonni ja Otusnalle. Jonni uskoo pääsevänsä takaisin lasten suosioon jos vain löytäisi korvansa. Matkalla ne kohtaavat tehokkuusajattelun ja kehittyneen tekniikan nimeen vannovia hikikääpiöitä ja rahaa näyttöpäätteen äärellä tekevän Vuorenpeikon.

Kun toverukset ovat jo vaipumassa epätoivoon, ne saavat taivaalta putoavan viestin, jossa luvataan Jonnille uudet, korvat, kunhan se pyrkisi ”kohti Jonnin Joutavaa”. Jonni ja Otusnalle tempautuvat hauskaan leikkiin ja unohtavat maalliset murheensa. Lopulta Keiju paljastaa koetelleensa Jonnia erilaisten vastusten kautta tavoitteenaan saada se oivaltamaan että olemassaolon oikeus ei ole maallisesta onnesta ja ulkonäöstä kiinni. Jonni saa korvansa takaisin ja Otusnallekin saa paremmin sitä kuvaavan ja herkän nimen: Päiveli.




Jaana Lapon teksti on salaviisasta olematta silti liian monimutkaista tai kimuranttia. Outi Markkasen sekatekniikkakuvitus hyödyntää erilaisia kierrätysmateriaaleja kuvakollaaseissa. Jonnin joutavaa on itsellinen jatko-osa Kopijyvä kustannuksen kautta ilmestyneelle kuvakirjalle Jonnin korvat (2001).

Junttilan ja Markkasen kollaasikuvakirjojen ohella kannattaa muistaa myös Petra Heikkilän Makin makiikkaa. Kuvittelukirja (Lasten Keskus 2007), jossa Maki-apina innostaa lasta tarkkailemaan tuttuja arkisia esineitä.

Kierrätys ekologisena elämäntapana on myös esillä muun muassa näissä kuvakirjoissa:


Amber Stewart & Layn Marlow: Rakas riepu, Kustannus Oy Arkki 2007.
David Bedford & Caroline Pedler: Pikkukarhun raitapaita, Karisto 2008.
Juha Suonpää ja Marja-Leena Korte: Taikaämpäri, Otava 1990.
Salla Savolainen: Kirpputorikoira Napo , Tammi 2000.
Sanna Pelliccioni: Onni-pojan kierrätyskirja, Minerva 2009.
Marika Kokkonen & Kati Närhi: Roska-Reima ja jätevuoren valloitus, WSOY 2005.
Juha Henttonen ja Tuomas Mäkelä: Miina ja Manu kierrättävät, Satukustannus 2009.
Irja Nikkinen & Milla Koivunen: Kotimetsän paras kirja: Von Harmajan perhe suojelee luontoa, Kirjapaja 2009.

Shaun Tan sai Alma-palkinnon

Rahalliselta arvoltaan maailman suurimman lastenkirjapalkinnon ( 558 000 euroa) sai eilen australialainen kuvittaja ja kirjailija Shaun Tan (s. 1974).

Rouva Huu on kuullut Tanista muutamia ihailevia lausuntoja, erityisesti ikärajattomasta The Arrival -kuvakirjasta. Rankat aiheet kuvakirjoissa -tutkimuksessa mainitaan myös Tanin angstinen kuvakirja The Red Tree esimerkkinä lapsen depressiota käsittelevästä kuvakirjasta.

Shaun Tanin kuvamaailmaan ja ajatuksiin voi tutustua hänen kotisivujensa kautta.




Palkinto tuli nimenomaan Tanin rohkeudesta kuvakirjallisuuden uudistajana: hän on luonut visuaalisesti loisteliaita kertomuksia, joissa ihminen on keskiössä.

Jury perusteli valintaansa seuraavasti:

Shaun Tan is a masterly visual storyteller, pointing the way ahead to new possibilities for picture books. His pictorial worlds constitute a separate universe where nothing is self-evident and anything is possible. Memories of childhood and adolescence are fixed reference points, but the pictorial narrative is universal and touches everyone, regardless of age.

Monet saattavat muistaa Shaun Tanin nimen äskettäin jaettujen Oscar-palkintojenkin tiimoilta. Tan palkittiin parhaasta animoidusta lyhytelokuvasta The Lost Thing. Tan on naimisissa graafisen suunnittelijan ja korusepän Inari Kiurun kanssa.

Shaun Tanin kirjoja on käännetty noin kymmenelle kielelle – ja toivottavasti mitä pikimmiten myös suomeksi!

Astrid Lindgrenin muistopalkinto perustettiin vuonna 2002 rakastetun ruotsalaisen kirjailijan kunniaksi. Se myönnettiin nyt yhdeksännen kerran.

12-henkinen raati pyytää ehdotuksia kansainvälisiltä toimijoilta ja järjestöiltä ja ottaa nämä varteen lopullista päätöstä tehdessään. Palkintoraatiin kuuluu myös turkulainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden tutkija Maria Lassén-Seger.

Suomesta ehdokkaiksi nousivat tänä vuonna Christina Andersson, Linda Bondestam, Aino Havukainen ja Sami Toivonen, Sinikka ja Tiina Nopola, Mauri Kunnas ja Tove Appelgren.

Eilen julkistettiin Bolognan kansainvälisillä kirjamessuilla myös kansainvälisen H. C. Andersen mitalin suomalaiset ehdokkaat vuodelle 2012: kirjailijat Sinikka ja Tiina Nopola ja kuvittaja Virpi Talvitie. Talvitie on ehdolla palkinnolle jo kolmatta kertaa: edellisen kerran hän oli ehdolla vuosina 2006 ja 2008.

Nuo mainiot inhimillistetyt koneet

Inga Röning: Oiva Lentokone, joka pelkäsi lentämistä. Kuvittanut Marjo Nygård. 46 sivua. Tammi 2011. Ulkoasun suunnitelu Marjo Nygård.

Gertrude Crampton: Puksu, pikku veturi. Kuvittanut Tibor Gergely. Suomentanut Ritva Toivola. 24 sivua. Tammen kultaiset kirjat 179. Tammi 2003. 2. painos 2009.








Lastenkirjallisuus on täpö täynnä inhimillistettyjä eläimiä. Siihen nähden teknisten laitteiden persoonallistaminen on vähäisempää, mutta edelleen suosittua, vaikka ei enää kohtuuden nimessä voikaan puhua mistään koneromantiikan ajasta.

Inga Röning debytoi lastenkirjailijana vuonna 2005 omintakeisella saturomaanilla Kohti Pystynyppyläin vuoristoa (Tammi). Sen jälkeen hän on tehnyt pienkustanteina ja ns. tarvepainatuskonseptilla lastenkirjoja, joissa seikkailun sankarina voi olla oma lapsi omalla nimellään.

Oiva on pieni punainen lentokone, joka suhtautuu pelokkaasti lentämiseen isälleen sattuneen lento-onnettomuuden vuoksi. Oiva potee erilaisia psykosomaattisia oireita ( ”maharaudat mourivat ja jalkapyörät notkuvat” ja se valuttelee tämän tästä öljyjään kyynelehtiessään surullisena.

Oivaa uhkaa jo romutus, mutta onneksi se löytää ymmärtäjän vanhasta ja viisaasta lentokoneesta, Wanhasta lentäjäsankarista, joka yrittää vakuuttaa Oivan lentämisen ihanuudesta. Kun Oiva ja pikkupoika Mikko onnekkaasti kohtaavat, Oiva saa tilaisuuden päästä pelostaan ja näyttää samalla todellisen luontonsa taitolentonäytöksessä muille lentokonehallin ilkkuville lentokoneille.




Tekstiä on peruskuvakirjaa enemmän. Inga Röning on paikoitellen turhan monisanainen tapahtumien kuvailija, monin kohdin rönsyilevää kerrontaa olisi voinut tiivistää. Marjo Nygård on luonut kuvituksessaan veikeän karismaattisen, mutta silti pienten lukijoiden silmissä uskottavan Oiva-lentokoneen karisman. Sen muuttuva olemus ja itsetunnon vankistuminen on hyvin tavoitettu eri asennoissa ja kuvakulmissa! Ja uskoisin, että useammankin pienen huimapään silmiä hivelee lentokoneen ohjaamon kojelauta lukuisine mittareineen ja vipuineen!




Tammen kultaisten kirjojen suosituimpien osien joukossa ovat vuodesta toiseen olleet elollistettuja kulkuvälineitä kuvaavat kirjat Jere Jarruvaunu ja Puhku, pieni punainen hinaaja. Inhimillistyksestä huolimatta Puksu, pikku veturi ei aivan pääse samaan sarjaan näiden suosikkien kanssa. Kirja on alunperin ilmestynyt Yhdysvalloissa jo vuonna 1945, mutta suomennettu ensi kerran vasta 2003.

Kaukana, kaukana täältä on Asemalan kaupunki. Kaikki veturilapset menevät sinne kouluun oppiakseen taitoja, joita ne tarvitsevat tultuaan isoiksi.
Pikku veturit tekevät parhaansa ajellessaan kiskoja pitkin. Ne yrittävät puhkua, puksuttaa, kolkuttaa ja viheltää komeasti niin kuin isot veturit tekevät. Mutta aluksi ne saavat aikaan vain pientä pihinää ja puhinaa raikuvan vihellyksen sijasta.
Sen vuoksi niiden täytyy opiskella Asemalan veturikoulussa ahkerasti viheltämistä, puksuttamista, varovaista ajoa mutkissa, jarrujen kirskutusta ja kiskojen kolkuttelua.

Tärkeintä on kuitenkin, että juna pysyttelee raiteilla eikä lipeä omille teilleen.



Puksu on kuitenkin vielä pieni ja kokematon veturi, eikä aina muista opettajien neuvoja. Se ottaa erivapauksia ja kirmaa raiteilta ryhtyessään kilpaan hevosen kanssa tai nauttiessaan kukkaniityn värihehkusta, kunnes jää – tietysti – kujeistaan kiinni. Veturinkuljettaja keksii kuitenkin keinon saada Puksu takaisin ruotuun, vaikka keino ei mielestäni olekaan lapsipsykologialtaan paras mahdollinen.



Kenties Finnairin ja Valtion rautateiden olisi hyvä ottaa oppia lastenkirjallisuudesta. Jos vetureille ja lentokoneille annettaisiin kullekin yksilöidyt nimet, jotka myös herättäisivät tarpeen tullen sympatiaa, niin ehkäpä matkustajien olisi helpompi antaa myöhästymisetkin anteeksi?