Tarttolaista paikallishistoriaa

Mika Keränen: Hopeinen aarrearkku. Salaseura Divarin toinen tapaus. Kuvittanut Marja-Liisa Plats. Suomentanut Kaisu Lahikainen. 123 sivua. Avain 2010. Kannen suunnittelu Satu Ketola. Typografia ja taitto Antti Carlson.








On itse asiassa aika kummallista, että perinteisen dekkarin lajityyppiä hyödynnetään loppujen lopuksi aika vähän ahmimisikäisille suunnatuissa, helppolukuisissa lastenkirjoissa. Nimenomaan tihentyvän jännityksen ja vetävän juonenkuljetuksen avullahan aloittelevan lukijan saa viekkaasti kirjan koukkuun ja kääntämään malttamattomasti sivua. Moni lastendekkariksi itseään kutsuva opus hapertuu mielestäni liian monipolviseen juoneen ja rinnakkaisteemoihin.

Tämä ”lastentauti” vaivaa myös Mika Keräsen salaseura Divarista kertovan kirjasarjan suomennettua osaa Hopeinen aarrearkku. Kirja on sarjan toinen osa. Viittaukset salaseuran aiempaan seikkailuun hämmentävät monin paikoin suomennoksen lukijaa (esimerkiksi lasten aarteen löytämisestä lahjaksi saamiin polkupyöriin liittyvä viittaus tarinan lopussa jää kokonaan ilmaa). Miksi sarjan suomentaminen aloitettiin tästä toisesta osasta vai eikö suomalainen kustantaja aiokaan kääntää sarjan muita osia? Onko kirjan saama tunnustus, Viron kulttuurirahaston vuoden 2009 parhaan lastenkirjan titteli, syynä nimenomaan tämän osan suomennokseen?

Jos selvästi sarjaksi sukeutuvasta kokonaisuudesta halutaan kääntää vain yksi osa, pitäisi mielestäni lukijaystävällisesti muokata käsikirjoitusta siten, että lukija ei jää ymmälleen hämärien aukkopaikkojen ja omituisten viittausten suhteen.



Mari, Reilikka, Olavi, Anton ja Satu ovat toimeliaita koululaisia, jotka tuntevat historiallisen Tarton kaupungin kujat ja salapaikat kuin omat taskunsa.

Salaseuran ulkojäsenenä mukaan tuppautuu usein Marin Matti-niminen buldoggi. Marin ukki uskoutuu lapsenlapselleen ja kertoo äitinsä jäämistöstä löytyneestä kirjeestä. Kirje antaa vihjeitä Tarton kasvitieteelliseen puutarhaan vuoden 1944 sotatilan aikaan kätketystä aarteesta. Aikuisten antamia aikalaistietoja sekä omia hoksottimiaan hyödyntäen lapset päättävät lähteä klassiseen aarrejahtiin.

Mika Keräsen lastenromaanissa on paljon tarttolaista paikallishistoriaa ja tästä syystä kirjan sisäkanteen olisikin voinut painaa kartan keskeisistä tapahtumapaikoista. Salaseura Divarin jäsenet ovat hämmästyttävän hyvin selvillä maansa lähihistoriasta ja suhtautuvat ihailtavan mutkattomasti vanhemman ikäpolven edustajiin.

Keskeisenä toimijana Divarissa on Mari, joka harrastaa balettia, mutta tuntee vetoa myös jalkapallon pelaamiseen ja taitaa parkourin niksitkin. Tytöt ovat järkiään kirjassa poikia, Olavia ja Antonia, aktiivisempia toimijoita.

Aarteenmetsästystä edeltää vaiherikas taustatyö, mutta itse aarteen löytyminen tapahtuukin siihen nähden yllättävän helposti.



Marja-Liisa Platsin mustavalkoinen tussikuvitus on sijoitettu aina lukujen alkuun ja loppuun. Kuvat ovat pienikokoisia ja melko asetelmallisia. Toiminnallisemmat kuvat olisivat elävöittäneet tarinaa paremmin.

Salaseura Divarin ensimmäinen seikkailu Varastatud oranz jalgratas (2008) syntyi Keräsen (s. 1973) tyttärelle kerrottujen iltasatujen pohjalta. Kirjasta on tehty jo lastennäytelmä ja sitä on esitettu Eesti Dramateatterissa. Kiinnostava anekdootti on se, että Tarttoon pysyvästi muuttanut suomalaissyntyinen Viron opetusministeriössä virkamiehenä työskentelevä Mika Keränen kirjoittaa lastenkirjansa viroksi.

Terveisiä Tallinnasta

Kahden päivän visiitti Tallinnassa teki tehtävänsä: nyt voi taas uusin voimin yrittää raivata työpöytää vähän tyhjemmäksi lähestyvän kesän kunniaksi.

Tosin juuri nyt väsyttää armottomasti vähän samaan tapaan kuin kuvan riepunukkea, joka istuskeli vanhan kaupungin sivukujalla…

Vanhan kaupungin pikkupuodit olivat somistaneet näyteikkunansa huomenna alkavan viisipäiväisen kansainvälisen teatteri- ja nukketeatterifestivaalin, Tallinn TREFF Festivalin, kunniaksi erilaisilla itse tehdyillä käsinukeilla ja retrohenkisillä pehmonukeilla. Festivaalin ohjelmassa on luentoja ja työpajoja, nukketaidetta, tanssia, teatteria, taidenäyttelyitä ja musiikkitapahtumia.

Rouva Huu tutustui myös maaliskuussa avattuun Nuku Muuseumiin, joka esittelee kiinnostavasti ja vuorovaikutteisuuteen monin eri tavoin keskittyen paitsi virolaisen niin myös kansainvälisen nukketeatteriperinteen historiaa ja nykypäivää. Museolla on hulppeat, joskin sokkeloiset tilat vanhassa kaupungissa sijaitsevassa vanhassa rakennuksessa.

Virolaisten lastenkulttuurimyönteisyys näkyi myös Solaris-ostoskeskukseen vanhan kaupungin puolelta muuttaneessa järisyttävän isossa ja tyylikkäässä Apollo-kirjakaupassa, josta löytyi ison lasten- ja nuortenkirjaosaston lisäksi kattavat valikoimat virolaisten tv-lastenohjelmien dvd-levyjä kautta aikojen.



Virolainen lastenkirjallisuus on suomalaiseen verrattuna vielä Rouva Huun näppituntuman mukaan aika vaisua, vaikka virolainen kuvitustaide onkin vahvaa ja perinteikästä. Esimerkikiksi kuvakirjoista ei pikaisen selailun perusteella löytynyt kiinnostavia uutuuksia kotiinviemisiksi.

Uusi kaupallinen lastenkirjallisuuteen liittyvä projekti on Pärnun lähelle rakennettava Lottemaa-teemapuisto, joka perustuu Andrus Kivirähkin lastenkirjaan Leiutajaküla Lotte (Keksijäkylän Lotta, Otava 2008).

Punamekkoisesta koiratyttö Lotesta on tullut Viron oma lastenkirjamaskotti, jonka ympärille on tehty monia oheistuotteita, esimerkiksi animaatioelokuvia, vaatteita, pehmoleluja, makeisia ja jäätelöä.



Kirjan miljöönä on Keksijäkylä, jota kansoittavat toinen toistaan omalaatuisemmat keksijät, todelliset tee-se-itse-miehet ja naiset. Lotta on reipas tyttökoira, joka ystäviensä Bruno-kissan, Oskari-koiran ja Albert-jäniksen kanssa seuraa keksijöiden kommelluksia.

Takaisin luontoon! Iloa uudesta kirjasta, osa 3

Toim. Maria Laakso, Toni Lahtinen ja Päivi Heikkilä-Halttunen: Tapion tarhoista turkistarhoihin. Luonto lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. 328 sivua. Tietolipas 235. SKS 2011. Kansikuva Inari Krohn. Kannen toteutus Jaana Tarsa.












Toissapäivänä oli taas lystiä asioida postissa ja noutaa tekijänkappaleet artikkelikokoelmasta Tapion tarhoista turkistarhoihin. Luonto lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.

Kirjahanke on ollut vireillä Rouva Huun työpöydällä pari vuotta ja on ollut innostavaa tehdä töitä kahden Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden jatko-opiskelijan, Maria Laakson ja Toni Lahtisen, kanssa.

Teos tarkastelee suomalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta ajankohtaisesta näkökulmasta: artikkeleissa tutkitaan, millaisia luontokäsityksiä kirjallisuus on lukijoilleen tarjonnut Topeliuksen päivistä 2000-luvulle. Ekokriittiset luentansa saavat Zacharias Topeliuksen Luonnonkirjan sekä satujen ”Vattumato”- ja ”Sampo Lappalainen” lisäksi muiden muassa Yrjö Kokon Pessi ja Illusia, Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti ja Muumipappa ja meri, Leena ja Inari Krohnin kuvakirja Vihreä vallankumous sekä Leena Krohnin lastenromaani Ihmisen vaatteissa, Ville Suhosen elokuva ja varhaisnuorten romaani Poika ja ilves sekä Tuomas Nevanlinnan lastenromaani Antero joutuu luontoon.

Rouva Huun artikkeleissa luupin alla ovat Kaarina Helakisan ja Katriina Viljamaa-Rissasen kuvakirja Elli-velli-karamelli ja Jukka Itkosen lapsille suunnattu luontolyriikka.

Artikkelit käsittelevät luontokuvausten ja -käsitysten sidoksia kirjallisuushistoriaan sekä lastenkirjallisuudelle keskeisiin lajeihin. Teoksessa pureudutaan myös laajempiin teemoihin (lapsen ja luonnon suhde, luonnon sukupuolittuminen, eläinsuojelu, ympäristön saastuminen ja ympäristöaktivismi). Kirjoittajat ovat ekokritiikkiin ja lasten- ja nuortenkirjallisuuteen perehtyneitä kirjallisuudentutkijoita.

Ekokriittistä kirjallisuudentutkimusta on Suomessa julkaistu vielä varsin vähän. Toivomme artikkelikokoelman kiinnostavan kirjallisuudentutkijoiden ja –opiskelijoiden lisäksi myös eritoten päiväkotien ja koulujen opettajia, jotka etsivät lastenkirjallisuudesta konkreettisia esimerkkejä luontosuhteen työstämiseen yhdessä lasten kanssa.



Huomenna Rouva Huu pyrähtää siippansa kanssa Tallinnaan parin päivän kevätmatkalle. Paikalliset kirjakaupat pääsevät varmasti tarkkaan syyniin.

Eilen ilmestyneessä Hiidenkivi-lehden numerossa 2/2011 Anna Heikkola on haastatellut suomalaista, mutta sittemmin Tarttoon muuttanutta ja viroksi kirjoittavaa Mika Kerästä. Keräseltä on suomennettu yksi lastenromaani Kätketty hopeinen aarrearkku (Avain 2010), johon Rouva Huu lupaa palata reissun jälkeen.