Voiko raha kannustaa myös nuoria käymään kirjastossa?

Roald Dahl: Sulo ja suklaatehdas.  Aila Nissisen suomennoksen pohjalta muokannut Nina Pitkänen. 122 sivua. Otava 1998. 

Helsingin Sanomat uutisoi eilen taiteilija Riiko Sakkisen eräänlaisesta taideperfomanssista: Sakkinen on piilottanut yhteensä 1 000 euroa Helsingin Rikhardinkadun kirjastonkirjojen väliin.

Sakkisen omien mielikirjojen väleihin on summamutikassa kätketty viiden euron seteleitä. Rahaylläreitä löytyy kirjaston eri osastoilta yhteensä 200 kirjan välistä– kenties siis myös lasten- ja nuortenosastolta? 

Uutisessa mainitaan, että kirjaston henkilökunnalle ei kerrottu tästä tempauksesta etukäteen.

Tämän päivän Helsingin Sanomien jatkouutisessa kerrottiin, että Rikhardinkadun kirjastossa on käynyt epätavallisen paljon nuoria asiakkaita. 
  

Sulon isovanhemmat odottavat henkeään pidättäen, kun Sulo avaa syntymäpäivälahjaksi saamansa suklaalevyn. Quentin Blaken kuvitusta Roald Dahlin lastenromaaniin Sulo ja suklaatehdas, Otava 1998. Romaani on ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran jo vuonna 1971 nimellä Jali ja suklaatehdas.

Sakkisen tempauksesta tulee mieleen Roald Dahlin hieno lastenromaani Sulo ja suklaatehdas. Romaanissa makeistehtailija Villi Vonkka kätkee viisi kultaista pääsylippua suklaatehtaansa suklaalevyjen käärepapereihin. 

Viisi onnekasta pääsylipun löytänyttä lasta pääsee tutustumaan Vonkan salaiseen tehtaaseen. Heidän joukossaan on myös rutiköyhän perheen poika Sulo. Muut lapset ovat vanhempiensa piloille hemmottelemia iljetyksiä.

Ja tästä poukkoilevasta assosiaatioketjusta taas juohtuu mieleeni rohkaistua kysymään ääneen, voiko lasta ja nuorta kannustaa lukemaan rahan avulla.

Yksityiskohta Nikolai Tiitisen kuvituksesta Esko-Pekka Tiitisen runoon Laulu sydänmaasta, joka on julkaistu rajoitetussa levityksessä olleessa kirjassa Tarinoiden kummitäti, Terttu Toiviaisen juhlakirja. 2011.

Rouva Huu saa jatkuvasti kuulla eri tahoilta, että rahalla lukemaan kannustaminen on moniaalla käytetty ja siten siis myös hyväksi havaittu menetelmä. 

Lastenkirjahyllyssäkin asiaa on taannoin käsitelty ja keskustelua syntyi silloin  vilkkaasti.  

Erilaiset kasvatukselliset auktoriteetitkaan eivät näe asiassa mitään moraalisesti arveluttavaa. Lastenkirjailija Timo Parvela on tutkija Sari Sulkusen kertoman mukaan paljastanut, että on ripustanut aikoinaan lastenhuoneen poikki pyykkinarun, johon oli pyykkipojalla kiinnitetty viiden euron seteleitä. Hänen lapsensa saivat jokaisesta luetusta kirjasta yhden setelin palkkioksi.

1970-luvun puolivälissä olin kyläilemässä samanikäisen serkkupoikani luona Turussa. Serkulla oli omat rientonsa ja minun aikani tuli pitkäksi. Niinpä etsiydyin serkun kirjahyllyn ääreen ja löysin sieltä mielestäni suht kelvollista luettavaa. 

Kesken intensiivisen lukemisen kirjan sivujen välistä löytyi silkoinen seteli, 50 markkaa. Serkkuni kummit olivat piilottaneet ovelasti setelin lahjakirjan väliin, ja siellä se oli saanut odottaa löytäjäänsä jo muutaman vuoden. Tunnollisena tyttönä tietysti kerroin löydöstäni serkulleni, joka oli oikein ilahtunut...

Rouva Huun lapset ovat aika-ajoin protestoineet vanhempiensa jääräpäisyyttä. Meillä ei ole saanut koulumenestyksestä sen koommin kuin luetuista kirjoistakaan minkäänlaista kannustusrahaa.

Itse uskon materiaalista kannustusta enemmän siihen että ajan oloon lapsi hoksaa saavansa lukemistaan kirjoista läjäpäin hyötyä, hupia, nautintoa ja mieluisaa ajanvietettä… ja sen myötä huomaa vähitellen myös lähipiiri, kuinka lapsen lapaluiden alle kasvavat näkymättömät mutta silti lujat MIELIKUVITUKSEN SIIVET, jotka kannattelevat lasta erilaisissa elämäntilanteissa. Siinäpä aineetonta mutta koko elämään kauaskantoisesti vaikuttavaa palkintoa kerrakseen!

Kaikuja Ruotsista, mutta tolkku mukana, jookos?

Yleisradion toimittaja Eve Mantu esitteli viime viikolla Pieniä ja keskisuuria inhimillisiä asioita -sarjassaan Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaa kolmivuotista Naisasialiitto Unionin  luotsaamaa projektia Sukupuolisensitiivisyys varhaiskasvatuksessa – tasa-arvoinen kohtaaminen päiväkodissa. 

[Ohjelman voi kuunnella Yle Areenasta, ja se klikkautuu auki yllä olevaa ohjelman nimeä painamalla!] 

Projektin tavoitteena on edistää suomenkielisten päiväkotien kasvatustyössä sukupuolten välistä tasa-arvoa ja valinnan vapautta. Onnistuessaan tasa-arvotyö tuo kasvattajille keinoja ehkäistä kiusaamista, tukea sukupuolten välisiä ystävyyssuhteita ja vähentää niin lasten kuin aikuisten kokemaa stressiä.

Tasa-arvoinen kohtaaminen päiväkodeissa tiivistyy tähän
Naisasialiitto Unionin projektin symbolikuvaan.

Haastateltavina olivat helsinkiläisen Tonttulan päiväkodin työntekijät. Päiväkodissa oli videoitu dokumentoivan kuvauksen metodilla päivittäisiä hoitotilanteita ja todennettu näin henkilökunnan tiedostamattomia ennakko-oletuksia ja käyttäytymismalleja liittyen sukupuolistereotypioihin.

Jos hankkeen tavoitteen haluaisi vääntää rautalankaan, niin ajatuksena on, että tyttöjä ja poikia ei pidä lokeroida: tyttö voi leikkiä autoilla ja poika nukeilla. Lapsilla on lupa kokeilla erilaisia rooleja ja leikkiäkin niillä. 

Omien lasten päiväkotiajoista on jo aikaa, mutta on vaikea uskoa, että nykypäiväkodeissa oikeasti oltaisiin niin rajoittuneita kuin projektin koordinoijat antavat haastattelussa ymmärtää. 

Hanketta esittelevillä sivuilla on myös Kirjainventaario-tehtävä, jolla halutaan kiinnittää päiväkotihenkilöstön huomio lastenkirjallisuuden välittämiin kliseisiin sukupuoliroolimalleihin. Tavoitteena on inventoida päiväkodin lastenkirjat   sukupuolisilmälasien läpi tarkkailemalla sitä, minkä verran kirjoissa on maskuliinisia tai feminiinisiä hahmoja, sukupuolineutraaleja hahmoja, mitä rooleja, ammatteja, kykyjä, adjektiiveja jne.  Samaa inventaariota suositellaan tehtäväksi päiväkodissa laulettavien laulujen ja runojen suhteen. 

Sukupuolitiedostavuus on perua Ruotsista, missä on jo pitkään penätty lastenkirjahahmoille enemmän liikkumavaraa yli sukupuolistereotypioiden. Ruotsalainen lastentarhanopettaja Larrie Criffis oli laskenut oman päiväkotinsa lastenkirjahyllyn vinoutuneet sukupuolimallit: pojat dominoivat lastenkirjojen sankareina: noin 400 kirjassa kerrottiin pojan tarina. Tyttö oli keskiössä vain noin sadassa kirjassa ja noin 60 kirjassa keskushenkilönä oli eläin, jonka sukupuolta ei todennäköisesti ollut tarkemmin määritelty.   

Ruotsissa ei ole annettu armoa edes Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossulle. Peppi nähdään poikkeuksena,  joka vahvistaa säännön. Kaikki muut Lindgrenin klassikkolastenkirjan henkilöhahmot noudattavat alleviivaavan kiltisti perinteisiä roolituksia: Tommi ja Annikka ovat peruspojan ja -tytön kiiltokuvamalleja, heidän äitinsä kestitsee rouvia ja isä lähtee salkku kädessä töihin.  

Vanhat kansansadut – Lumikki, Tähkäpää ja Tuhkimo etunenässä – Eve Mantu tylyttää kokonaan, sillä näissä saduissa tytöt eristetään vuosikausiksi torneihin odottamaan paikalle karauttavaa prinssiä. 

Vanhat kansansadut ovat olleet jo vuosikymmeniä kasvattajien hampaissa. Ongelmana on, että aikuiset lukevat niitä aivan liian kirjaimellisesti, ymmärtämättä sitä, että lapsen lukukoodilla jyrkät vastakohdat, kärkevät roolimallit ja hyvän ja pahan ikuinen vääntö kuuluvat näihin satuihin itsestäänselvyyksinä.

Feministisesti virittyneitä lastenkirjoja on julkaistu Suomessakin paljon käännöksinä; varsinainen buumi oli 1980–1990-luvun taitteessa ja valtaosa kirjoista on ilmestynyt Iso-Britanniassa.

Tässä rouva Huun poimintoja. Kyse on usein vanhojen kansansatujen parodioista tai äärimmilleen viedyistä karrikoinneista, juonen uusista äkkikäänteistä ja reippaasta huumorista.

Martin Waddell & Patrick Benson: Hurjapäinen prinsessa. Suom. Marja-Leena Laaksonen. Kustannus Mäkelä 1987.

Babette Cole: Eläköön Eveliina. Suomennos Sinika Sajama. Kustannus Mäkelä 1991.

Babette Cole: Prinsessa Hoksnokka. Suom. Pauli Salmi ja Sinikka Sajama. Kustannus Mäkelä 1987.

Babette Cole: Eläköön prinsessa Hoksnokka. Suom. sinikka SAjama. Kustannus Mäkelä 1991.

Babette Cole: Prinsessa Hoksnokka rikkoo sääntöjä. Suom. Raija Rintamäki. Kustannus Mäkelä 2010.

Babette Cole: Kuningas Uusiluuta. Suom. Marja Leena Laaksonen. Kustannus Mäkelä 1988.

Babette Cole: Tarzanna. Suom. Sinikka Sajama. Kustannus Mäkelä 1991.

Tony Ross: Pikku Punahilkka. Suom. Sinikka Sajama. Kustannus-Mäkelä 1986.

Lena Karlin & Inger Edelfeldt: Häät Marsipaanimaassa. Suom. Irmeli Järnefelt. WSOY 1986.

Mutta on näitä feministisiä lastenkirjoja toki kirjoitettu Suomessakin. Tosin niiden otollisin kohderyhmä on aina löytynyt aikuisista:

Kaarina Helakisa: Lasilinna. Merkillisiä kertomuksia. Otava 1986.

Kaarina Helakisa: Annan seitsemän elämää. Weilin+Göös 1987.

Raija Oranen: Isokiero ja Tummanruskea. Neljä satua. Kuv. Jukka Vikberg. Tammi 1988.

Heli Tuhkanen: Jääsusi. Tammi 1991.

Heli Tuhkanen: Karhuprinsessa. Kolme keskieurooppalaista satua. WSOY 1990.

Radio-ohjelman herättämiä kommentteja löytyy myös Eve Mantun blogista.

Väittäisin, että sukupuolistereotypioista huolestuneiden projektikoordinaattoreiden pitäisi ottaa laput silmiltään ja paneutua uusimman kotimaisen lastenkirjallisuuden moni-ilmeisyyteen vaikkapa näiden lastenkirjojen parissa:

Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea –sarja, Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin Siiri-sarja, Maikki Harjanteen Minttu-sarja, Marika Maijalan ja Juha Virran Sylvi Kepponen –sarja, Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu- ja Risto Räppääjä –sarjat, Timo Parvelan Ella-kirjat sekä Anneli Kannon ja Noora Katon Viisi villiä Virtasta –sarja.

Toivo ei tykkää valkoisesta ja talvihaalarikin on ihan tönkkö

Katri Tapola & Karoliina Pertamo: Toivon talvi. 23 sivua. Tammi 2013.

Tässä taas hyvä todiste siitä, kuinka yksi kotimainen pahvikirja päihittää sata–nolla käännetyt pahvikirjat.

Pahvikirjojen suurkuluttajia ovat pienet lapset, puolivuotiaista noin kaksivuotiaisiin. Pahvisissa katselukirjoissa kuva on kuningas ja teksti toissijaisessa asemassa. 

Tosin tässä Toivon talvessa kuvan ja tekstin suhde tasapainoilee perinteisen kuvakirjan ja pahvikirjan välimaastossa. Tekstiä ja vuoropuhelua on melko paljon, mutta sen voi halutessaan sivuuttaa kokonaan ja keskittyä vain kuviin ja viritellä niiden pohjalta keskustelua lapsen kanssa.

Toivo on puuhakas taapero, joka rakastaa hiekkalaatikkoleikkejä. Äitikin intoutuu ihan aidosti leikkimään yhdessä Toivon kanssa – seikka, joka ei ole lastenkirjoissakaan mikään itsestäänselvyys. Syksyn putoavista lehdistä otetaan kaikki ilo irti.

Yhteinen leikki aikuisen kanssa päätyy harvoin lastenkirjan kuvaksi. Tässä Toivo on rakentanut äitinsä kanssa hienon hiekkalinnan. Yksityiskohta Karoliina Pertamon kuvituksesta  Katri Tapolan katselukirjaan Toivon talvi, Tammi 2013.

Katri Tapolan tekstissä korostuu lapsen rutiinien kyllästämä ja juuri siksi niin turvallinen arki.

Äiti kattoi pöydän.

Toivolla oli kova nälkä.

– Ruokaa! Toivo sanoi.

Äiti laittoi perunaa ja porkkana ja kalaa.

Äiti antoi mukillisen maitoa.

Tuli yö. Laitettiin yöpuku päälle.

Yön aikana on satanut lunta. Toivo ei ole aiemmin tehnyt tuttavuutta lumen kanssa ja on syystäkin toltaltaan. Outo valkonen aine on ahmaissut punaisen kuorma-autonkin ja edellisenä päivän rakennettu hiekkalinna on peittynyt lumen alle.

Karoliina Pertamon hauska kuvituskuva tilanteesta, jossa lapsen uhma on totaalinen. Valkoinen aamupuuro, maito ja paksut talvivaatteet eivät ole Toivon mieleen. Kuvitusta Katri Tapolan Toivon talveen, Tammi 2013.

Toivolle valkoisen värin näkeminen ottaa nyt koville: valkoinen puuro ja maito herättävät vastustusta ja vaatteita tarvitaan ulos lähtiessä paljon enemmän kuin ennen.

Ulkona Toivo on ymmällään: hiekka on muuttunut kovaksi ja nenänpäätäkin paleltaa. Toivo tahtoo takaisin sisälle.

Lastenkirjan lapsen ei tarvitse aina olla yhteistyöhaluinen ja myötäsukainen kaikille aikuisen ehdotuksille. Toivo kieltäytyy edes katsomasta ulos lumiseen pihaan. Karoliina Pertamon kuvitusta Katri Tapolan katselukirjaan Toivon talvi, Tammi 2013.

Isoveli Antti keksii kuitenkin keinon saada Toivo innostumaan lumesta. Toivon rakkaaseen kuorma-autoon löytyy kellarista aura! Ja nyt Toivo tahtookin heti ulos!

Tapolan lapsentahtinen ja nopeasti vaihtuviin tunnetiloihin eläytyvä kerronta viehättää. Karoliina Pertamon hahmot ovat luonnosmaisia, mutta riittävän selkeitä pienen lapsen tarpeisiin.



Lastenkirjainstituutissa Tampereella on helmikuun loppuun asti kirjanäyttely otsikolla "Talvi kuvakirjoissa", otoksena on 1960–2010-luvuilla ilmestyneet kuvakirjat.

Mukana näyttelyssä esimerkiksi Astrid Lindgrenin iki-ihana, Ilon Wiklandin kuvittama Marikki, katso, lunta sataa! (WSOY 1983) ja Elsa Beskowin Ollin hiihtoretki (Gummerus 1975).