Voiko lastenkirja vahingoittaa lasta?

Tänään alkaneilla ja vielä huomiseen jatkuvilla Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa Sylvään koululla on mahdollista paneutua Lastenkirjainstituutin tahallisen poleemisesti otsikoituun kirjanäyttelyyn TÄTÄ EN LAPSELLE LUE! Sensuuritapauksia ja paheksuttuja lastenkirjoja.

Näyttelyssä on mukana 56 lasten- ja nuortenkirjaa, 1800-luvun lopulta tähän päivään. Mukana on kirjoja, jotka ovat oikeasti joutuneet sensuurin hampaisiin jossain päin maailmaa mutta myös paljon kirjoja, jotka ovat ansiokkaasti käsitelleet jotakin rankkaa, kipeää tai vaikeaa aihetta.

Kirjanäyttelyn luettelon sekä sen ansiokkaan ja kiinnostavan esipuheen on laatinut FM Minttu Tervaharju, jonka pro gradu "Poliisit ovat parasta mitä tiedän raparperikiisselin jälkeen". Kiellettyjä aiheita, paheksuttua huumoria ja karnevalistista kapinaa lastenkirjallisuudessa valmistui äskettäin Tampereen yliopiston kirjallisuuden laitoksella.

Tämä kuva oli kouluhallitukselle liikaa. Anna Taurialan kuvitusta Vuokko Österlundin kuvatietokirjaan Ihminen, ihmisiä, vuodelta 1974. 

Suomessa ei ole lastenkirjallisuudessa harjoitettu suoranaista sensuuria. Ainoa kriteerit täyttävä tapaus on Vuokko Österlundin ja Anna Taurialan kuvatietokrija Ihminen, ihmisiä (Weilin+Göös 1974). Kouluhallitus veti vuonna 1979 pois alakoulujen ympäristöopin oppimateriaalina käytetyn kirjan, jonka yhdyntäkuvaa pidettiin liian uskaliaana. 

Vielä 2000-luvun kynnyksellä katsottiin parhaaksi verhota rakastelu peiton alle. Christel Rönnsin kuvitusta kuvatietokirjaan Lähde lentoon, Iiris, kertomus HIV:istä lapsille, Aids-tukikeskus 1999. 

Häveliäisyyteen päätyi myös kuvittaja Christel Rönns kuvittaessaan Mia Evilammen ja Rita Nygrenin tietokuvakirjaa Lähde lentoon Iris, kertomus HIV:istä lapsille (Aids-tukikeskus 1999). Kuvituskuvassa miehen ja naisen akti on verhottu peiton alle. Tahatonta komiikkaa kuvaan tuo kuitenkin koira, joka tarkkailee tilannetta.

Vihansa vimmassa tyttö manaa kaikki kuoliaiksi Gisela Frisénin ja Per Ekholmin kuvakirjassa Mua niin hirveesti suututtaa, WSOY 1975.

Kuolema on yhä yksi lastenkirjallisuuden suurimmista tabuista. Aiheesta hyvä esimerkki on ruotsalainen kuvakirja, Gisela Frisénin ja Per Ekholmin Mua niin hirveesti suututtaa (WSOY 1975). Tyttö riitaantuu parhaan kaverinsa kanssa ja manaa kaikki lähimmäisensä kuolleiksi.

Veden kuvajainen heijastaa Vesta-Linnean hurjan kuvitelman. Lokit toimivat suojelusenkeleinä ja hiukan miedontavat kuvan hurjuutta. Salla Savolaisen kuvitusta Tove Appelgrenin kuvakirjaan Vesta-Linnea mieli mustana, Tammi 2008). 

Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea mieli mustana –kuvakirjassa (Tammi 2008) lapsen tummat tunnot saavat niin ikään alkunsa riitaantumisesta leikkikaverien, pienempien sisarusten kanssa. Vesta-Linnea säntää rantakaislikkoon jurottamaan. Hän kuvittelee tilanteen, jossa olisi kuollut, ja kuinka koko perhe silloin kaipaisi häntä ja ymmärtäisi hänen arvonsa ja hyvyytensä.

Rouva Huu ei ole suitsinut omien lastensa lukemia kirjoja. 

Ainoa kirja, jonka katsoin parhaaksi nostaa ylähyllylle lasten leikki-iässä, on Janoschin Urhea pikku räätäli (WSOY 1988). 

Meillä oli paljon Janoschin kuvakirjoja, joista Oi ihana Panana oli lyömätön suosikki. Urhea pikku räätäli -kuvakirjan  aihio perustuu muun muassa  Grimmin veljesten nimiin kirjattuun satuun. Siinä kerrotaan räätälistä, joka niittää valtakunnassa mainetta lyötyään yhdellä iskulla seitsemän kuoliaaksi. Maineteon yksityiskohdissa unohdetaan kertoa, että kyse oli kärpäsistä, ei ihmishengistä.

Räätälin maine kiirii kuninkaan korviin ja hän palkkaa räätälin joukkoihinsa. Nopeasti satu kääntyykin todeksi: asevarustelua ja joukkotuhoaseita – tuttuja uutisista ja maailmanpolitiikasta:

 Hänellä oli nyt aseita, joita saattoi laukoa tuolilla istuen. Hänen tarvitsi tuskin liikuttaa sormeaan saadakseen hengiltä miljoonia ihmisiä.Kun painoi pientä nappia, oli kaupunki hävitetty. Isompaa nappulaa painamalla pystyi tuhoamaan valtion ja pientä punaista nappia painamalla koko maailman. 

– Saat painaa kaikkia muita nappeja, kuningas sanoi räätälille, mutta punaista, oikealla ylhällä olevaa nappia et saa painaa. Et,  ennen kuin annan luvan.
 

Räätäli tulee toki lopulta järkiinsä, mutta tehtyä ei saa silti tekemättömäksi.

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko Lastenkirjahyllyn lukijoilla kokemuksia sellaisista uusista tai vanhoista kirjoista, joita ei soisi lapsien lukevan lainkaan.  

  

Onnea jäljittämässä

Sara Lundberg: Vita Streck och Öjvind. 32 sivua. Alfabeta 2011.

Jatketaan pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjakilpailun ehdokaskirjojen parissa.

Ruotsalaisen Sara Lundbergin  kuvakirja on kiehtova ja monitulkintainen teos, joka jäi heti ensimmäisen lukukerran jälkeen pitkäksi aikaa rouva Huun alitajuntaan muhimaan. 

Ja sehän on aina hyvän ja riittoisan kirjan merkki:  että kirja ei edes halua avautua ensilukemalta ja -katsomalta.

Kuvakirjan tarina antaa ajateltavaa sekä lapselle että aikuiselle. Enkä pidä mahdottomana, etteikö pieni lapsikin oivaltaisi tarinan filosofista ydintä. Sen verran selkeästi tämäkin juonne on mielestäni luettavissa.

Koko aukeaman kuva todentaa Vitan hurjaa ja koskaan päättymätöntä urakkaa
tehdä valkoisia keskiviivoja asfalttitiehen. Sara Lundbergin kuvitusta kuvakirjaan
 Vita Streck och Öjvind (Alfabeta 2011). 

Vita on jämpti tyttö, joka piirtää asfalttitiehen valkoista viivoitusta. Vita tekee työtään sen mielekkyyttä sen enempää kyseenalaistamatta... kunnes hänen maalitölkkiinsä kopsahtaa taivaalta punatukkainen hontelo poika.

Työn systematiikka häiriintyy pahasti odottamattomasta, taivaalta maalipurkkiin
hyppäävästä pojasta. Yllätys saa Vitan täysin tolaltaan. Sara Lundbergin
kuvitusta kuvakirjaan Vita Streck och Öjvind, Alfabeta 2011. 

Vita on ällistynyt pojan julkeudesta. Pojan paljaista varpaista jää maahan valkoisia, vallattomia jälkiä.

– DET HÄR ÄR MIN VÄGOCH HÄR SKA DET VARA STRECK!
NU ÄR ALLT FÖRSTÖRTOCH JAG KAN INTE FORTSÄTTA!– Fortsätta vart då?
– Rakt fram!– Vartdå, rakt fram?– Inte vet jag! Rakt fram bara!

Tyttö rauhoittuu saatuaan pojalta taivaallisen herkullisen maksapasteijavoileivän. He ovat juuri pääsemäisillään ystävällisen jutustelun alkuun, kun tuuli viekin pojan mennessään.

Tyttö ennättää kuitenkin kuulla vielä pojan nimen, se on Öjvind.

Vita empii, onko pojan etsimisessä mitään mieltä. Pojan olemus on jäänyt kuitenkin häntä askarruttamaan. Vita kyselee autoilijoilta pojan perään, mutta saa vain tylyjä vastauksia. Autoilijat viis veisaavat Vitan elämäntyöstä, liikennettä ruodussa pitävien viivojen maalaamisesta.

Tyttö lähtee synkkään korpeen, mutta ei sielläkään osaa olla piirtämättä maahan valkoisia viivoja, ikään kuin olemassaolonsa jotenkin pyhittääkseen. Mutta sitten hän suuttuu tilanteen mahdottomuuteen, potkaisee maalipurkin nurin: siitä sukeutuu – ainakin oman tulkintani mukaan – valkoinen eläinhahmo, joka päästää värin ja siten myös Vitan vapaaksi oman mielensä vankiloista ja turhista ajatuspiintymistä.

Alvaro on nimeään myöten turvallisuutta huokuva kaiken vartija, joka koppaa
iltaisin Vitan rintataskuunsa nukkumaan. Synkästä värityksestään huolimatta
aukeama uhkuu luottamusta ja tyyneyttä. Sara Lundbergin kuvitusta kuvakirjaan
Vita Streck och Öjvind, Alfabeta 2011. 

Vita tapaa ystävänsä Alvaron, eräänlaisen jättimäisen jumalhahmon, joka kaukosäätimellä säätää valot maailmassa pimeämmiksi illan tullen. Tytöllä on tapana nukkua Alvaron rintataskussa. 

Alvaro vakuuttaa, että vaikka Vita ei löytäisikään poikaa, niin poika voi silti löytää hänet. 

Ja niin tietysti käykin. Ja loppu on hyvin onnellinen.

Eleettömästi kuvakirja kertoo ihmismielen oikuista, olipa kyse sitten työvimmasta, kyvyttömyydestä kohdata toista rehellisesti tai  "laput silmillä kulkemisesta". 

Vähin erin tämä topakka, mutta hiukan valjusti aiemmin elämäänsä elänyt pikkutyttö oivaltaa suuren viisauden: yhdessä toisen kanssa jokainen on ehjempi.

Vita höllää  vihdoin ajatuspiintymiään ja rentoutuu uudelleen löydetyn Öjvindin
kanssa. Heidän jalanjäljistään muodostuu ristiin-rastiin oikullisesti polveileva polku,
joka symboloi myös kauniisti ystävyyttä ja toisen kohtaamista. Sara Lundbergin
 kuvitusta kuvakirjaan Vita Streck och Öjvind, Alfabeta 2011. 

Lundbergin kuvitus on hyvin vitaalia. 

Vilkasliikenteinen ja monivärinen kaupunki toimii kontrastina vehreälle luonnolle, joka on varattu tunnetason tärkeäksi miljööksi. 

Kuvittaja rakastaa valkoisella rajattuja laatikoita, joihin sijoittaa kuvituksensa, ikään kuin sarjakuvaksi. 

Teksti sananmukaisesti elää, kuin tuulen vireen liikuttamana.

Lundberg on kuvittanut useita ruotsalaisia lastenkirjoja. Suomessa tunnetaan ainoastaan hänen kuvittamansa Kirjoittamisen ihanuus, nuoren kirjoittajan opas (Karisto 2010) ja Stefan Castan ja Lundbergin kuvakirja Kukan elämää, joka on ilmestynyt McDonaldsin kirjakampanjassa vuonna 2011.  

Ensimmäinen Vita-tytöstä kertova kuvakirja on nimeltään Vita Streck. Se ilmestyi vuonna 2009.  

Nyt saa luvan kanssa vetkutella, tuumailevat Veikot yksimielisinä

Anna Nuotio, Eppu Nuotio & Kristiina Louhi: Veikko ja Veikko lomalla. 27 sivua. Otava 2013.

Veikko ja Veikko on viime vuonna alkanut uusi kolmen sukupolven miesten mutkattomasta yhteiselosta kertova kirjasarja, jonka toinen osa Veikko ja Veikko lomalla ilmestyi loppukeväästä.

Viisivuotias Veikko asuu kahden isänsä kanssa. Äitiä ei mainita tekstissä sanallakaan ja viitteitä äidistä ei liioin löydy Kristiina Louhen kuvituksista. 

Näiltä osin kirja jatkaa kadonneiden äitien mysteerikirjojen perinnettä, jonka kiehtovin esimerkki on Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas -sarja.

Ja povailen, että pikku-Veikon sänkitukkainen ja tatuoitu isä saa oitis monia faneja kuvakirjaa lukevista äideistä! On nimittäin vähän timmimmän oloinen tyyppi kuin Mikon piippua polttava ja olutta litkivä isä…

Pikku-Veikon isä antaa tyylinäytteen sujuvasta sukelluksesta. Erityishuomiota ansaitsevat tatuoinnit! Kristiina Louhen kuvitusta Eppu ja Anna Nuotion kuvakirjaan Veikko ja Veikko lomalla, Otava 2013.

Isän ja pikku-Veikon kesäloma on juuri alkanut. Isä haluaa kesämökille, mutta Veikon mielestä siellä tulee aika pitkäksi, jos ei ole leikkiseuraa. Niinpä poika päättää pyytää hyvää kaveriaan, samassa kerrostalossa asuvaa Veikko-setää, 78 v., mukaan mökille.

Hyvin vaivihkaa kuvakirja käsittelee myös vanhusten yksinäisyyttä ja pienten arjesta poikkeavien tapahtumien arvoa Veikko-sedän näkökulmasta:

”Minä en ole päässyt maalle moneen vuoteen! Jos vaan kyytiin sopii niin tämä poika on valmis”, Veikko-setä sanoo.

”Sovittu!” hihkaisee pikku-Veikko.

Lähtöön tulee pari viivästystä, mutta kesälomallahan kenelläkään ei ole kiire.

Kesäloman alkamisen kunniaksi isä ja poika ottavat aamulla rennosti ja makoilevat
pitkään sängyssä. Isällä on silmää sisustuksen suhteen ja viitseliäisyyttä riittää myös viherkasvien hoitoon! Kristiina Louhen kuvitusta Eppu ja Anna Nuotion kuvakirjaan
Veikko ja Veikko lomalla, Otava 2013.  

Kristiina Louhen värikylläinen vesivärikuvitus pääsee oikeuksiinsa niin pikku-Veikon ja iso-Veikon kotimiljöön kuin mökkielämän aurinkoista auvoa  kuvattaessa. 

Kirjan taitto on miellyttävän levollinen. Lähes jokaisella aukeamalla on iso koko sivun kuva ja tekstisivuja elävöittävät pienet tekstiin niveltyvät detaljit.

Kesämökin työkaluverstas tarjoaa mahdollisuuden monenlaiseen puuhasteluun.
Veikko-setä opettaa pikku-Veikolle puukon käyttöä ja vuolee hänelle oman
kaarnaveneen! Kristiina Louhen kuvitusta Eppu ja Anna Nuotion kuvakirjaan
Veikko ja Veikko lomalla, Otava 2013.  

Tapahtumakylläiseen päivään mahtuu onkimista, tupluureja ja kaarnaveneen vuolemista. Mutta sitten tuleekin äkkilähtö, mutta seuraavana päivänä palataan suojavarustuksen kera mökille uudelleen, isä lupaa.

Ja onneksi kaupungissakin voi nauttia kesälomasta!

Hyvää juhannusta kaikille Lastenkirjahyllyn lukijoille.