Älä luota kehenkään

Salla Simukka: Valkea kuin lumi. Kansikuva Laura Lyytinen/ Shutterstock. 237 sivua.  Tammi 2013.

Salla Simukka on lyönyt monet suomalaisen kirjallisuuden vientiponnistelujen mahdollisuuksia epäilevät ällikällä ja rynnistänyt viime keväänä kertarytinällä kansainvälisille käännösmarkkinoille. 

Kyse on kirjoittajan ammattitaidon lisäksi myös hyvin suunnitellusta brändistä, jossa markkinointi, agentuuri ja graafikot ovat paiskineet tahollaan töitä ja osuneet erinomaiseen markkinarakoon. 

Klassiset sadut yhdistettynä kovaksikeitettyyn dekkariin ja identiteetin etsintään on saanut aikaan kustannussopimuksen jo 33 maassa, muiden muassa   Venäjällä, Portugalissa ja arabimaissa, joissa ei liiemmin ole aiemmin suomalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta julkaistu.

Lumikki-trilogian ensimmäinen osa julkaistaan monissa maissa ensi keväänä tai kesänä. Alkuteosten nopea julkaisutahti toteutuu myös käännöksien osalta, sillä nyt ilmestynyt toinen osa ilmestyy sekin vielä ensi vuoden aikana useissa maissa.  

Pelon teemat ovat esillä monissa kotimaisissa nuortenkirjoissa tänä syksynä. Lumikin varaukselliseen käytökseen on syynsä. Jo ensimmäisessä osassa viitattiin ahdistaviin muistoihin koulukiusaamisesta, joka on traumatisoinut tytön siinä määrin, että hän ei enää osaa itkeä.

Vuosikausien kouluväkivalta oli jättänyt kosketuksen pelon, jopa inhon. Hän ei sietänyt vieraita ihmisiä henkilökohtaisella reviirillään. Ei oikein tuttujakaan. Hän halusi voida itse päättää, milloin joku kosketti häntä ja miten. Hän tunsi erittäin harvoin minkäänlaista halua itse koskettaa jotakuta muuta. Lumikki oli joskus ajatellut, ettei hän voisi ehkä koskaan edes seurustella tai rakastaa, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä ajatukselta päästää joku fyysisesti niin lähelle, että tätä voisi vaikkapa suudella.

Simukka murtaa jälleen yhden arkaluontoiseksi aiemmin mielletyn aiheen suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa transsukupuolisen sivuhenkilön kautta. Tuija Lehtinen  Poika nimeltä Iines -romaanissa (Otava 2000) esiintyi aikuinen transsukupuolinen miessivuhenkilö. 

Lumikin kokema  intiimi, katkolle vastapuolen toivomuksesta ajautunut suhde kuvataan hyvin latautuneesti. Seksuaalisuuden aiempaa pidäkkeettömämpi kuvaus on selvästi vakiintunut näihin varttuneemmille nuorille suunnattuihin, eri lajityyppejä kekseliäästi yhdistäviin romaaneihin (vrt. Elina Rouhiaisen ja Annukka Salaman pararomanttiset nuortenromaanit). 

Lumikki karistaa tässä toisessa osassa Tampereen pölyt ja raskaat ajatukset mielestään ja lomailee Prahassa halvassa hostellissa. Pian hän saa huomata olevansa taas ajojahdin ja epämääräisten tapahtumien polttopisteessä.

Lumikki-sadun hokeman osa ja romaanin nimi toistuu pariin otteeseen upotettuna kerronnassa, esim. kun uskonlahkon johtaja selittää Lumikille liikkeen ohjenuoria:

– –  Me uskomme, että ihmisen mieli pystyy parhaiten ottamaan vastaan pyhän, kun se on puhdas ja valkea kuin lumi.

[ Tässä kohdin sopii muistaa, että Markku Karpion nuortenromaanissa Tie auki taivasta myöten (Otava 2001) aiheena oli niin ikään uskonlahkon fanaattinen toiminta ja nuoren aikuistuvan tytön kamppailu irti sen vaikutusvallasta. ]

Lumikin perheen mysteeriin ei anneta juurikaan langanpäitä. Miksi korostetaan, että perhe on suomenruotsalainen? Onko vanhemmilla luurankoja kaapissa, vai onko kyse vain Lumikin vainoharhoista? Kenties kolmas osa antaa näihinkin kysymyksiin vastauksen.

Lumikki oli monesti miettinyt sitä, että heidän perheensä esitti oikeastaan perheen rooleja. Äiti näytteli äitiä, isä isää ja Lumikki heidän tytärtään. He toimivat kaikki kuin olisivat liikkuneet kulisseissa, kuin heitä olisi kuvattu jatkuvasti. Hän oli pitkään luullut, että sellaista oli kaikissa perheissä, mutta jossain vaiheessa, alle kymmenvuotiaana, hän oli alkanut tarkkailla muita perheitä – – .

Valkea kuin lumi on vetävästi kirjoitettu dekkari, jonka henkilökuvaus ja juonenkäänteet kietovat aikuisenkin pauloihinsa. 

Uusi uhkea kuvitus Peukalo-Liisa -satuun

H. C. Andersen & Charlotte Gastaut: Tummelisa. Översättning Kerstin Lennerthson. Rabén & Sjögren 2012.

Rouva Huun lempisatu on ollut ihan pienestä pitäen H. C. Andersenin Peukalo-Liisa.

Se on rujon-kaunis satu uhrimielestä, uskollisuudesta ja ystävyydestä. Vanha lapseton nainen saa noita-akalta siemeniä, joista kasvaa tulppaani ja sen sisältä elävä pieni tyttö. Rupisammakko nappaa tytön poikansa morsioksi, mutta perhoset pelastavat Liisan pinteestä.  Turilas anastaa tytön kuitenkin kesken pelastusoperaation, mutta pitää tyttöä niin rumana, että päästää vapaaksi. 

Peukalo-Liisa asuu yksinään metsässä ja kokee lähestyvän talven uhkaavana. Ystävällinen peltohiiri ottaa Peukalo-Liisan luokseen asumaan ja suunnittelee tälle häitä ystävänsä myyrän pojan kanssa. 

Myyrän onkalossa makaa kohmettunut pääskynen, jonka Peukalo-Liisa kuitenkin virvoittaa henkiin. Pääsky houkuttelee kevään tullen Peukalo-Liisaa lähtemään sen matkaan, mutta tyttö on ensin lojaali auttajalleen peltohiirelle, kunnes vähin erin taipuu pääskysen kutsuun. 

– Minä lähden mukaasi! sanoi Peukalo-Liisa, nousi linnun selkään, ojensi jalksansa sen levitetyille siiville ja köytti itsensä kiinni tukevimpaan sulkaan. Lintu kohosi korkealle ilmaan ja lensi yli metsien ja järvien, yli korkeiden lumipeitteisten vuorien. Peukalo-Liisa paleli, sillä ylhäällä oli kylmää; hän painautui linnun lämpimiin höyheniin ja jätti vain pikku päänsä esiin nähdäkseen alla leviävän ihanuuden. (Suom. Maila Talvio.)

Siellä ihanan lämpimässä maassa Peukalo-Liisaa odottaa pieni keijukaisprinssi, joka ottaa Liisan kuningattarekseen. 

Satu ja sen kuvamaailma tulivat minulle lapsena ensin tutuksi Kirjaliton kustantamasta nidotusta kirjasesta vuodelta 1965. 

Sen kuvittajiksi on merkitty Marta Seitz ja Carl Larsson, mutta tokkopa kyse on siitä Ruotsin tunnetuimmasta Larssonista.

Tämä kuvituskuva tiivistää mielestäni erinomaisesti sadun brutaaliuden: pieni puolustyskyvytön Peukalo-Liisa niljakkaan ja pahantahtoisen rupikonnan armoilla.
Rupikonnan inha olemus saa  kontrastia nupukivistä ja lehvästön vehreydestä.
Björn Landströmin kuvitusta Olipa kerran -satuantologiaan, Otava 1973. 

7-vuotiaana sain vanhemmiltani joululahjaksi Björn Landströmin Olipa kerran -satukokokoelman ja viehätyin sen tummasävyisestä ja salamyhkäisestä Peukalo-Liisan kuvituksesta.

Ruotsalaisessa kuvakirjaversiossa ei Peukalo-Liisan syntyä kuvata lainkaan. 
Lapsuuden auvoa ennen vapauden riistoa kuvataan rikkumattoman onnen ja idyllin kautta. Charlotte Gastaut´n kuvitusta kuvakirjaan Tummelisa, Rabén & Sjögren 2012.

Kirjastosta pongasin äskettäin modernin, suorastaan silmille hypänneen uuden Peukalo-Liisa -sadun kuvituksen.

Charlotte Gastaut (s. 1974) on ranskalainen kuvittaja, jolla kerrotaan olevan ruotsalaisia sukujuuria. Siitä syystä hänen lapsuuden lukemistoon kuuluivatkin Tuhannen ja yhden yön satujen lisäksi Elsa Beskow, John Bauer, Astrid Lindgren ja Tove Jansson.

Peukaloliisa kipuaa pääskysen selkään lentääkseen kauas lämpöiseen maahan. Pääskysen asento kuvastaa kiitollisuutta. Taustalla kukkivat iirikset ja pääskysen ympärillä kaartuvat oravanmarjat. Pienet koppakoriaiset ovat tulleet hyvästelemään ystäviään. Charlotte Gastaut´n kuvitusta kuvakirjaan Tummelisa, Rabén & Sjögren 2012.

Gastaut on Ranskan tunnetuimpia kuvittajia. Klassikkosatujen lisäksi hän on tehnyt omiakin kuvakirjoja. Ranskankielentaitoiset voivat tutustua hänen blogiinsa. Netistä löytyvät kuvitusnäytteet  ovat vaikuttavia ja puhuvat puolestaan ilman sanojakin.

Ranskalaista kuvakirjallisuutta tunnetaan Suomessa harmillisen vähän. Muutaman vuoden takaa kannattaa muistaa Philippe Lechermeirin ja Rebecca Dautremerin Kätketyt prinsessat (Lasten Keskus 2007), jossa on paljon samaa herkkyttä Gastaut´n Tummelisan kuvituksen kanssa.

Gastautin tyylissä on vaikutteita moniaalta: japanilaisesta manga- ja animetyylistä, idän monituhatvuotisesta kuvitusperinteestä, jugendista ja koriste- ja kansantaiteesta. 

Hänen kuvituskuvansa ovat kummallisella tavalla samanaikaisesti sekä eteerisiä että jämäköitä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Gastaut rakastaa ornamentteja: jugend-tyylin mukaan hän sommittelee taustaan usein kasviaiheita. Hän käyttää tehostevärinä hyvin räväkkää pinkkiä. Jokaisella aukeamalla on myös mustavalkoinen eräänlainen vinjettikuva, jota pinkki hiukan terästää.

Mikään aivan pienten lasten kuvakirja Gastaut´n Tummelisa ei ole, mutta varttuneemmassa kuvan katsojassa se aiheuttaa väristyksiä ja ihastusta, yhä uudelleen selattunakin.

Vuosien mittaan olen tullut keränneeksi, vähän vaivihkaa, useampia erilaisia Andersenin Peukalo-Liisa-sadusta tehtyjä kuvakirjaversioita. Peukaloliisa-kokoelmassani on tällä erää seuraavat kuvakirjat:

Nils Wiwelin kuvitus, Svenska folkskolans vänner 1903, kansikuva ylhäällä oikealla

Elinor Askvoldin kuvitus, Alga-kirja 1951, kansikuva vasemmalla

Todennäköisesti nukkuanimaatioon perustuva kuvitus (Pikkuväen 3-ulotteinen kirjasto), Artko 1971, alhaalla



Elsa Beskowin kuvitus, Gummerus 1994

Kaarina Kailan kuvitus, Otava 1988

Marta Seitzin ja Carl Larssonin kuvitus, Kirjalito 1965, kansikuva edellä

Alberto Solsonan kuvitus, Mestarikustannus 1982

Lisbeth Zwergerin kuvitus, WSOY 1980

Yksi lapsuuteni tymäköistä visuaalisista elämyksistä on ollut Pikkuväen
 3-ulotteiseen kirjastoon kuuluva Sammakkoprinssi-kirja, Artko 1971,
jonka pikkusisko myöhemmin omi itselleen. Riemuni oli suuri, kun löysin kirpputorilta
 samaan sarjaan kuuluvan Peukaloisen. Kirja on painettu Japanissa ja luultavasti kuvitus perustuu johonkin nukkenanimaatioon. 

Ylistyksiä kirjastolle ja koulukirjastolle, kirjoille ja lukemiselle

Ismo Loivamaa (toim.): Miten minusta tuli lukija. Tunnetut lastenkirjailijat kertovat. 138 sivua. Avain 2013.  

Tämä Ismo Loivamaan toimittama kirja osallistuu riviensä välissä keskusteluun lasten ja nuorten vähenevästä lukuharrastuksesta ja kirjaston merkityksestä eri-ikäisille lapsille ja nuorille.

Saatesanoissa ei käy ilmi, onko kirjoituspyyntö kohdistettu vain nyt mukana oleville lasten- ja nuortenkirjailijoille vai isommalle joukolle, joista osa jätti vastaamatta haasteeseen.

Mukana ovat Maijaliisa Dieckmann, Paula Havaste, Hannu Hirvonen, Tuula Kallioniemi, Kirsti Kuronen, Tuija Lehtinen, Raili Mikkanen, Heikki Niska, Sinikka Nopola, Timo Parvela, Pia Perkiö, Terhi Rannela, Marja-Leena Tiainen, Kari Vaijärvi ja Maria Vuorio.

Dieckmann on 1930-luvulla syntynyt ja joukon kuopus on vuonna 1980 syntynyt Terhi Rannela. Lukumuistoja zuumataan siis yli puolen vuosisadan matkalta.

Kirjailijoiden ansioksi on laskettava se, että he eivät juurikaan toista muissa yhteyksissä kertomiaan tai julkaistuja lapsuuden muistojaan (vrt. Matka mielikuvitukseen ja Luovuuden lähteillä,  Tammi 2004 ja Avain 2010).

Lukumuistoja värittää iso heltymys, mikä on tietysti ymmärrettävää. Tokkopa löytyy ketään, joka pystyisi jäädyttämään tunteitaan, kun on lupa puhua oman lapsuuden lempikirjoista. Nostalgiaa lisäävät vielä valokuvat kirjailijoiden perhealbumeista. Kansikuvatytöksi on päässyt Tuula Kallioniemi serkkunsa kera.

Moni mukana olevista kirjailijoista kuuluu sotien jälkeiseen ns. suureen ikäluokkaan, jolle ryhdyttiin julkaisemaan entistä enemmän lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Nimekemäärät olivat silti tuolloin vain murto-osa nykyisestä, ja samat kirjat toistuvat mainintoina useasti, (esim. norjalaisen Thorbjörn Egnerin Hyppeli Hiiri Myökki-Pyökki-metsässä, osin varmasti myös hassunkurisen nimensä ansiosta). 

Tammen kultaiset kirjat ovat olleet monelle 1950–60-luvulla lapsuuttaan eläneelle rakkaita ja jääneet juuri värikylläisyytensä takia monien mieleen.

Aikalaisvastaanottoon liittyvä kiinnostava detalji löytyy Maijaliisa Dieckmannilta, joka sai 13-vuotislahjaksi Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun. Peppi ei kuitenkaan tehnyt häneen sanottavaa vaikutusta:

”En tykkää koko Pepistä. Tänään solmittiin Ranskassa toisen maailmansodan rauha. Päivä tylsä ja tavallinen”, lukee Dieckmannin tuonaikaisessa päiväkirjassa.

Myöhemmin Margaret Mitchellin Tuulen viemästä tuli hänen kirittäjänsä: ”Jos minusta tulee kirjailija, niin juuri tällainen kirjailija tahdon olla, taluttaja, viejä ja viettelijä", ajatteli Dieckmann pienten lasten äitinä. 

Dieckmann tekikin sittemmin komean uran historiallisten nuortenromaanien kirjoittajana, ja työ jatkuu yhä: keväällä ilmestyi Aleksis Kiven varhaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta kertova Metsän poika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina (Schildts & Söderströms).

Sen koommin Tuija Lehtinenkään ei innostunut Pepistä: ”Peppi oli omahyväinen, vähätteli aikuisia ja pomputti kavereitaan peittääkseen oppimattomuutensa. Selkeä adhd-tapaus tämän päivän termien mukaan. Samoja ylienergisiä piirteitä karsastin Polvan Tiinassakin. Lindgrenin Marikki- ja Melukylän lapset -sarjat sen sijaan tuottivat aitoa lukuiloa”.

Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun runot herättivät Paula Havasteessa lapsena hämmentynyttä iloa, sillä runojen tapa käyttää kieltä oli aivan uudenlainen. 

Runo-Tiitiäisiä enemmän koukuttivat silti Tiitiäisen tarinoiden satuhahmot, jotka olivat samastumiseen houkuttelevampia kuin kokeelliset runot. 

Myös Hannu Hirvonen on Tiitiäisensä lukenut, lapsena ja aikuisena. Ja Hirvosten perheeseen hankittiin Tammen kaikkein kultaisimman kirjan innoittamana tismalleen samanlainen afgaanin vinttikoira, joka tosin osoittautui Hirvosen mukaan myöhemmin virhehankinnaksi... 

Hauska anekdootti liittyy Havasteen lapsuusmuistoon. Naapurin täti kutsui tytön kerran peremmälle ja esitteli Tuomas Anhava -nimisen sedän, joka lupasi, että kun tämä vielä joskus julkaisee kirjan, niin hän lupaa sen arvostella:

”Ai miten yhtä aikaa ihastutti ja harmitti. Oli ihastuttavaa ajatella, että joku uskoi minustakin tulevan vielä kirjailijan, mutta miksi hän aikoi arvostella minun kirjojani? Eihän niissä olisi mitään arvosteltavaa!”

Kirsti Kurosen tajunnan räjäytti 15-vuotiaana muun muassa Merja Otavan Priska. Hauskasti Kuronen kertoo myös siitä haikeudesta, jonka hän koki poikansa muuttaessa pois kotoa: oliko pojalla oikeus viedä mukanaan kaikki äidin rakastamansa lastenkirjat?

Useampi kirjailija korostaa vanhempien kannustuksen merkitystä lukuharrastukselle. Kenenkään perheessä lukemista ei karsastettu. Heikki Niska kertoo lukeneensa jopa saunan lauteillakin saunaa lämmittäessään!

Timo Parvela piti jo lapsena sarjakirjallisuuden puolia: hän luki kirjastosta vain kirjasarjoja: ”Yksittäisteokset jätin hyllyyn, sillä halusin lukemiselleni jatkuvuutta. Olisi ollut liian suuri pettymys tutustua henkilöihin, joiden luokse en voisi enää koskaan palata. Sarjojen lukeminen toi turvallisuutta. Lukemista nykyisin aidan toiselta puolelta seuraavana voin todeta, ettei meno ole siitä juurikaan muuttunut. Lastenkirjallisuus ja lastenkirjailijat elävät kirjasarjoista”.

Pia Perkiö puolestaan kertoo lapsuuden traumaattisena muistona, kuinka hän näki Hämeenlinnan kirjaston poistokirjoja poltettavan pannuhuoneessa.

Ja Terhi Rannela tunnustautuu siekailematta Pupu Tupuna -kirjojen faniksi, silläkin uhalla, että joutuisi kollegoidensa silmissä pilkatuksi. Hän kadehtii nykyisiä Harry Potter-, Twilight- ja Nälkäpeli -sukupolvia, jotka ovat saaneet elää kirjallisten ilmiöiden huumassa.

Koulun kirjasto oli maalla kasvaneen Marja-Leena Tiaisen pelastus. Ja kun kirjasto oli kesällä kolme kuukautta kiinni, niin paremman puutteessa hän luki muutamia omia kirjojaan useampaan kertaan, näiden joukossa mm. Hellevi Salmisen Baby ja Väinö Riikkilän Viimeiset kaanit.

Vaatimattoman nidotun ulkoasun ei kannata antaa hämätä, sillä Miten minusta tuli lukija on kylläiseksi tekevä ja omien lukumuistojen jäljittämiseen kannustava teos, joka puhuu kauniisti lukemisen puolesta.