Kumma, kummempi, Korpikylä

Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylä. Kuvittanut Miranda Koskinen. Haamu kustannus 2014.

Tässäpä taas mainio todiste suomalaisen kustannuskentän nykyisestä monimuotoisuudesta. Vaasalainen Haamu kustannus on nimittäin erikoistunut paikallishistoriaan ja kummitustarinoihin!

Rouva Huu on saanut kirjavinkkareilta kuulla, että kummitustarinat ovat varma keino saada levotonkin koululuokka hiljaiseksi kirjavinkkausten aikana. 

Yksi viime aikojen parhaista on Anneli Kannon toimittama vanhojen kummitustarinoiden kokoelma Kuollut kulkee. Tarinoita Kalman majoilta (Gummerus 2008), jossa on myös valokuvia kummitushavainnoista!

Haamu kustantamon perustajajäsen Tiina Hietikko-Hautala haluaa saada ihmiset katsomaan omaa tuttua ympäristöään uusin silmin ja havahduttaa myös satunnaiset vierailijat kiinnostumaan seudusta ja sen historiasta.

Lukija voi tempautua Korpikylän maisemiin oheisen kartan avulla. Miranda Koskisen kuvitusta Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen kokoelmaan Kummajaisten kylä (Haamu kustannus 2014).  

Seinäjoen kirjastotoimenjohtaja Mervi Heikkilä tunnetaan lastenkirjakentällä parhaiten lastenrunoistaan. Nuoriso-ohjaaja Jussi Matilainen on julkaissut aiemmin nuortenkirjoja Myllylahti-kustantamon kautta sekä Ringa Ropon elämäkerran  Ringan askelmerkit (WSOY 2003).

Kummajaisten kylä -kokoelmassa erillisten, mutta toisiinsa niveltyvien tarinoiden keskiössä ovat kuudesluokkalaiset kaverukset Sara, Sampo ja Niko. Varhaisnuorten mielikuvitus on kerkeästi innostuvaa lajia, ja Saran Miina-mummo ruokkii sitä jutuillaan ja lapsuudenmuistoillaan vielä entisestään.

Tarinoiden kupeessa työstetään myös ikävaiheeseen liittyvää muuta kipuilua, mm. nahistelua sisarusten kanssa, orastavaa ihastumista, kaverin sulkemista porukan ulkopuolelle, vanhempien eron jälkeistä hämmennystä ja asennoitumista isän uuteen naisystävään.

Absurdin ja aivan oikeasti karmivan tunnelmansa ansiosta tarinoiden parhaimmistoon yltää tarina Päättömät, jossa kerrotaan Ainon kotiovelle ilmaantuvasta omituisesta kaupustelijasta.  

Nämä pienen maaseutupaikkakunnan varhaisnuoret leikkivät vielä paljon ulkona. Pimeys ja yhteinen kiinnostus yliluonnollisiin asioihin virittävät siitä syystä tunnelmaa kuin vaivihkaa aavemaiseksi:

Korpikylän kylänraitilla ei ollut katuvaloja, mutta juuri mummolaa astapäätä oli Metsämäen iso maatila, jonka voimakkaat pihavalot valaisivat pätkän tietäkin Miina-mummo istui olohuoneessa teeveen iltauutisten ääressä. Sara puolestaan kyhjötti pimeässä keittiössä ulkovaatteet päällä ja tuijotti tielle. 

– Sara-kulta, mitä sinä siellä pimeässä keittiössä istut? Miina-mummo havahtui huutamaan. 

– Ei mitään. Tai siis me mennään Sampon kanssa kohta olemaan valopiilosta. Mä vaan tässä… odottelen vielä hetken, että Sampo pääsee. 

– Jaaha. Ei sitten riekuta puoleen yöhön pihalla, mummo vastasi.

Erakkona eläneen Susi-Herkon kummittelevan koira on innostanut nuorta kuvittajaa näin  elämykselliseen kuvituskuvaan. Miranda Koskisen kuvitusta Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen kokoelmaan Kummajaisten kylä (Haamu kustannus 2014).  

Kaikki kyläläiset tuntevat toisensa ja antavat toisilleen myös herkästi erilaisia liikanimiä – opettaja on Kalju-Aaro ja Hukkas-Jalo on levoton kulkijaluonnen. 

Erakkona koiransa kanssa asunut, jo edesmennyt Susi-Herkkokin elää vielä ihmisten tarinoissa. Lasten mielikuvissa liikanimet saavat vielä omat lisävärityksensä.   

On hienoa, että pienet kustannusalan toimijat täydentävät isojen kustannustalojen nimekemääriin syntynyttä vajetta monipuolisella ja konstailemattomalla tarjonnallaan. 

Nidottu neliönmallinen kirja sopii muotonsakin puolesta hyvin kesälomanviettäjän varustekassiin.

Miranda Koskinen on aiemmin kuvittanut isänsä Juha-Pekka Koskisen Kariston kautta ilmestyneitä lastenkirjoja. 

Olen aikaisemmin vähän vieroksunut hänen groteskia tyyliään, mutta tässä mustavalkokuvituksessa hänen tummakulmaiset ja kaihomieliset hahmonsa ovat varsin uskottavia ja sopivan karmaisevia.

Pienkustantajan virkeydestä ja ideointitaidosta kertoo sekin, että verkkoon  on koottu vähän suuren maailman tyyliin nettisivut, josta voi paikallistaa Pohjanmaan ja sieltä erityisesti Vaasan alueen yliluonnolliset tihentymät. 

Entäpä jos tänä vuonna perheen kesälomareitillä yritettäisiinkin pongata uimarantojen sijasta mahdollisimman paljon kummituksia?

Nuoruus on nuoruus tässä ja nyt

Toim. Petra Maisonen: Maailma on sun. Tarinoita nuoruudesta. Kuvittanut Kati Närhi. 184 sivua. Tammi 2014. Kansi Tuomo Parikka.

Tähän aikaan vuodesta julkaistaan paljon täsmäkohdennettuja kirjoja.

Petra Maisosen toimittama Maailma on sun on räätälöity potentiaaliseksi valmistumislahjaksi kevään ylioppilaille ja muille nuoruuden taitoskohtaa eläville. 

Kirja  yrittää kilpailla rocklyriikan parhaiden sanoitusten kanssa tiivistäessään nuoren elämän kipuja ja riemuja. Kirjoituskutsu lähetettiin nuoren ja vähän vanhemmankin polven kirjailijoille ja laulun tekijöille. Mukana on 20 runoa, novellia tai stooria ja Rosa Meriläisen pamflettimainen valistusteksti siitä, kuinka tytöt tulevat sinuiksi alapäänsä ja itsensä kanssa.

Toiset tekstit puhuttelevat suoraan, muutamat jäävät mielen pohjalle ja vaativat uudemman lukukierroksen. Riku Korhosen Fritsuletku tiivistää nuorukaisen epävarmuuden tunnot ja ryhmäpaineen, hienoisella huumorilla keventäen.

Riina Katajavuoren Opisto kiteyttää nuoren itsenäistymisen ja etäisyyden ottamisen tarpeellisuuden: kotikaupungin poikaystävä menettää tenhonsa, kun tyttö kohtaa samanmielisen pojan kirjoittajalinjalta. 

Jari Järvelän Kontraposto osoittaa, kuinka nuoruuden satunnaisella kohtaamisella voi olla kauaskantoiset seuraamukset kumpaisenkin aikuisuudessa.

Järvelän kuvaus nuoruudesta on freesiä:

Kesäkuun torstaina klo 12.15 pika oli odottamassa bussipysäkillä. Linja-auto astui alas olento, joka ei kuulunut kuolevaisiin. Tyttö oli kasvanut vuodessa lähes kymmenen senttiä, samoin olivat kasvaneet tytön valkeat hiukset, joissa tuuli temmelsi kuohkeammin kuin isobudjettimaisimmassakaan sampoomainoksessa. Tytöstä oli kuoriutunut vuodessa haltijaprinsessa, jolla oli maagiset voimat kääntää yhdellä yskähdyksellä ympäröivä maisema nurinniskoin, tyhjentää järvet ja nostattaa tammipuut juuriltaan. Sillä oli valta erottaa valkeus pimeydestä ja sirottaa taivaanvahvuus täyteen pyrstötähtiä. Tytön iho hohti ylimaallista valoa, ja sen vihreä ja ruskea silmä säteilivät kuin revontulet poikaa päin. Tyttö oli  rakastunut.

Tommi Liimatta jakaa Selänkääntäjässä 17–18-vuotiaana kirjoittamiaan päiväkirjamerkintöjään. Myös Punkbändi Pää kiin solisti Teemu Bergman kertoo 600 uusnatsia –stoorissaan omasta nuoruudestaan Kouvolassa.

Miina Supisen Omenatarha on auringon paahtaman kansainvälisen työleirin kuvaus.

On kiinnostavaa, että harva kirjoittajista on langennut realistisen angstilähtöisen nuorisokuvauksen kliseisiin. Samuli Laihon Mustassa hämähäkissä on hitunen alkoholisoituneen äidin ja pojan viha-rakkaussuhteen maneereista, joita on saatu monista nuortenromaaneistakin tätä ennen lukea.

Kati Närhen sarjakuvakuvitus kiteyttää nuoruuden kohtaamisia ja kohtaamisia yleispätevästi.

Missä kulkevat normaalin rajat?

The Curious Incident of the Dog in the Night-time. Ohjaus Marianne Elliott. Näyttämösovitus Mark Haddonin kirjan pohjalta Simon Stephens. Ensiesitys National Theatre, Lontoo 2013. Pääosassa Luke Threadaway. Kesto 2,30 tuntia. 

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus.  Suomentanut Terhi Leskinen. 271 sivua. Otava 2003.

Rouva Huulla oli maanantaina tilaisuus päästä  kokemaan Tampereella lontoolaisen National Theatren näytelmä, Mark Haddonin romaaniin pohjaava The Curious Incident of the Dog in the Night-time, Marianne Elliotin ohjauksena ja Simon Stephensin näyttämösovituksena.

Tämä ainutkertainen teatterielämys tuli mahdolliseksi Finnkinon kautta, joka on tarjonnut jo vuodesta 2009 mahdollisuuden kokea elokuvateatterissa NT live -teatteriesityksiä. Ne kuvataan HD-tekniikalla ja toimitetaan satelliitin avulla yli 300 elokuvateatteriin ympäri maailman. Kuvattavat esitykset tehdään elokuvateatterikatsojien ehdoilla, muun muassa siten, että kameroilla on näyttämöllä enemmän liikkumatilaa. 

Näyttelijä Luke Treadaway tavoittaa pääroolissaan äärimmäisen herkästi Christopherin sisäisen mielenmaiseman ja ympäröivän todellisuuden törmäykset National Theatren näytelmässä The Curious Incident of the Dog in the Night-time.
Kuvan copyright: National Theatre/ Manuel Harlan. 

Kokemus oli laatuaan ensimmäinen, ja haltioiduin täysin tästä kahden esittävän taidemuodon, elokuvan ja teatterin,  toimivasta ja patentista liitosta. Christopherin roolia näyttelevän Luke Treadawayn lavakarisma oli aistittavissa myös valkokankaalta. Hän käytti kehon kielen tukena paljon modernista tanssista ammentavia tehokeinoja.

Kiinnostavaksi National Theatren esityksen teki myös se, että ensi syksynä samainen näytelmäsovitus tulee myös Tampereen Työväen Teatterin ohjelmistoon  Otso Kauton ohjauksena. Tampereella Christopherin roolin näyttelee Jyrki Mänttäri.

Romaani suomennettiin heti tuoreeltaan vuonna 2003. Mark Haddon (s. 1962) oli kirjoittanut aiemmin lukuisia lastenkirjoja, mutta The Curious Incident of the Dog in the Night-time oli hänen ensimmäinen aikuistenkirjansa. 

Haddon palkittiin Iso-Britanniassa arvostetulla Whitebread-palkinnolla ja Simon Stephensin näytelmäsovitus valittiin viime vuonna Iso-Britannian parhaaksi näytelmäksi ja se ylsi ykköseksi myös kuudessa muussa Olivier Awardsin palkintokategoriassa.

Suomessa romaani lanseerattiin lähinnä nuortenkirjana.

Kun Haddonin romaanin suomennos ilmestyi, muistan pohtineeni antaumuksella sitä, mitkä seikat tekivät Haddonin nuortenromaanista aikuisten(kin) silmissä niin ansiokkaan? 

Riittääkö siihen viittaus Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -kirjoihin vai aspergerin oireyhtymän havainnollinen kuvaaminen? Tai heräsikö aikuisten kiinnostus siksi, että romaanissa on niin paljon viittauksia erilaisiin populaarikulttuurin ilmentymiin, pikkutarkkaa alaviitekäytäntöä,  matemaattisia kaavioita ja Lontoon metroliikenteen kartastojen seikkaperäistä kuvausta?

Uskoisin että näitä osittain täysin ulkokirjallisia seikkoja enemmän monenikäisiä lukijoita on Haddonin romaanissa kiinnostanut 15-vuotiaan Christopherin lakoninen kertojan ääni. Christopher ryhtyy kirjoittamaan tarinaansa harjaantumiskoulun opettajan kehotuksesta ja jäsentää näin identiteettiään ja suhdetta lähimpiinsä.

Christopherin tuttujen arkirutiinien rytmittämä elämä mullistuu, kun hän löytää naapurin koiran raa´asti talikolla tapettuna. Poika päättää selvittää koiran mysteerin, mutta ajautuukin valheiden, petoksen ja tekaistujen tarinoiden vyyhtiin. Suhde isään ja kuolleeksi uskoteltuun äitiin joutuu koetteelle.

Christopher muistuttaa paljon J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa -romaanin Holdenia. Mark Haddon käsittelee murrosikäisen pojan identiteettikriisiä ja hapuilevaa halua ottaa etäisyyttä kodin turvaverkkoon kuten kuka tahansa “tavallinen nuortenkirjailija”.

Erityiseksi Haddonin romaanin tekee se, että hänen päähenkilöllään on Aspergerin syndrooma, perinnöllinen autismiin liitetty oireyhtymä, joka ilmenee sosiaalisen vuorovaikutuksen vaikeutena, kapeina kiinnostuksen kohteina, puheen kehityksen ongelmina, eleisiin perustuvan vuorovaikutuksen puuttumisena ja motorisena kömpelyytenä. 

On mielenkiintoista, että Christopheria ei kuitenkaan hänen oman tarinansa sisällä määritellä Asperger-nuoreksi – tämä diagnoosi tehdään vain kirjan takakannen esittelytekstissä! Niinpä lukija  voi halutessaan määritellä Christopherin oireet myös aivan normaaliksi murrosikäisen tempoiluksi, aistiyliherkkyydeksi tai jopa erikoisuuden tavoitteluksi. 

Haddon ei itse liioin ole pitänyt siitä, että romaania on markkinoitu nimenomaan autismin ja aspergerin kuvauksena.

Christopherin kokema vierauden tunne, vähäiset kontaktit kodin ulkopuoliseen todellisuuteen ja erilaisten auktoriteettien ja virkamiesten kyseenalaistaminen ovat sinällään yleispäteviä ja samastumiskelpoisia monen ikäisille modernin tietoyhteiskunnan kasvateille. Christopherin voimana ovat – kaikesta huolimatta – hänestä aidosti välittävät vanhemmat. 

Nuortenkirjallisuuden kliseistä  onnellista loppua Haddonin kirjassa ilmentää isän hankkima suloinen koiranpentu, johon Christopher voi kohdentaa ristiriitaisia tunteitaan lemmikkirottansa Tobyn kuoleman jälkeen.