Erilaisuus on rikkaus ja voimavara

Alexis Deacon & Viviana Schwarz: I am Henry Finch, 40 sivua, Walker Books 2014.

Marion Deuchars: Tehdään sormenjälkitaidetta, suomentanut Nina Tarvainen, 127 sivua,  Nemo 2013.

Kirjaston hyllyjä on toisinaan hauska selailla ihan impulsiivisesti. 

Joskus löytää kirjoja, jotka suorastaan huutavat tulla yhdessä esitellyiksi. Niin myös tällä kertaa.

Brittiläinen kuvakirja I am Henry Finch on jälleen mainio todiste kuvakirjojen ikärajattomuudesta.

Sormenjälkipeippojen (engl. finch = peippo) yhteisössä ei olla mitään järjen jättiläisiä. Ne pitävät parvessa niin suurta mekkalaa, että eivät kuule edes omia ajatuksiaan.  Mutta yksi linnuista on hieman toista maata lajitoveriensa kanssa. Henry saa pieneen päähänsä kyseenalaistaa hurjan hirviön oikeuden pelotella lintuparvea. Se nousee hirviön diktatuuria vastaan… kehnoin seurauksin.

Peipposten arkea on joutua alistumaan hirviön mielivaltaan, päivä toisensa jälkeen. Mutta Henry-peippo ei lamaannu edes hirviön vatsassa, vaan ryhtyy siellä uuteen toimintaan: ajattelemaan! Peipposet on kaikki piirretty sormenjälkipainantana. Viviane Schwarzin kuvitusta Alexis Deaconin tekstiin kuvakirjassa I am Henry Finch (Walker Books 2014).

Mutta Henry ei lannistu sittenkään. Se päättää yrittää manipuloida hirviön ajatuksia, ja onnistuukin siinä ja pääsee pois hirviön vatsasta.

Kirjan ”sanoman” voi tulkita monellakin tapaa. Kyse voi olla luovuudesta, uskaliaisuudesta elää oman johtotähtensä ja intuitionsa varassa –  individualistina ja siten myös ilman suurten joukkojen tukea ja turvaa.

Tässä kuvassa havainollistetaan Henryn onnistunutta hirviön mielen manipulointia, jonka tuloksena hirviö avaa valtavan kitansa ammolleen ja Henry pelastuu. Viviane Schwarzin kuvitusta Alexis Deaconin tekstiin kuvakirjassa I am Henry Finch (Walker Books 2014).

Kirjan motoksi sopii hyvin ainutkertaisuuden ylistys: onhan meidän jokaisen sormenjälki erilainen ja siksi niin arvokas!  

Alexis Deacon, Lontoossa asuva kuvittaja-kirjailija,  ja Saksassa syntynyt, mutta nyttemmin niin ikään Lontoossa asuva kuvittaja Viviane Schwarz  ovat  kumpikin tunnustettuja tekijöitä. 

Playing the book -nimisestä blogista löytyy hauska kuvaus siitä, kuinka Schwarzin sormenjälkikollaasikuvitus innosti lapsia luomaan omaa taidetta.

Pari vuotta sitten ilmestyi Nemon kautta suomeksi veikeä taidepuuhakirja Marion Deucharsin Tehdään sormenjälkitaidetta, jonka jälkeen on vaikea pitää näppejään erossa musteesta tai maaleista. 

Kirjassa on toinen toistaan hauskempia ja kekseliäämpiä variaatioita hyödyntää uniikin sormenjäljen mahdollisuuksia tehdä luovaa persoonallista taidetta. Osa tehtävistä vetoaa lapsiin ja osa aikuisiin, eli konsepti on onnistunut ja motivoi lapsia ja aikuisia yhdessä ja erikseen luomaan omannäköistään taidetta. Mikäs sen lystimpää. 

Kirjassa on oivaltavia muotoharjoituksia, joista sukeutuu erilaisia hahmoja. Marian Deucharsin kuvitusta kirjaan Tehdään sormenjälkitaidetta (Nemo 2013). 

Tällä aukeamalla työstetään painoa ja tasapainoa tikku-ukon kanssa. Marian Deucharsin kuvitusta kirjaan Tehdään sormenjälkitaidetta (Nemo 2013), 

Seita Vuorela 1971–2015 in memoriam: Nuoruuden mielenmaisemien huima visionääri on poissa

 

Seita Vuorelan äkillistä kuolemaa 20. huhtikuuta 44 vuoden iässä on vaikea hyväksyä. Hänen varhainen kuolemansa on iso menetys suomalaiselle nuortenkirjallisuudelle. 

En tuntenut Vuorelaa henkilökohtaisesti, mutta hänestä piirtyy haastattelujen sekä lähipiiriin kuuluneiden ystävien ja hieman etäisempien tuttavienkin todistusten perusteella hyvin tulisieluinen persoona. 

Seita Vuorela (vuoteen 2011 Parkkola) opetti sanataidetta lapsille ja nuorille  ja kiersi myös ahkerasti kirjailijavierailuilla ympäri Suomea. Kirjojensa lisäksi hän on sanataideopettajana ja karismaattisena esiintyjänä jättänyt unohtumattoman jäljen moniin lapsiin ja nuoriin.

Varhaiseen tuotantoon kuuluvissa, vuodesta 2001 lähtien yhdessä Niina Revon kanssa kirjoitetuissa, nuortenromaaneissa oli jo monenlaista kokeellisuutta. Teosten oli tarkoitus hämmentää vastaanottajansa: ne sanoutuivat niin miljööltään, juonenkuljetukseltaan kuin päähenkilöiltäänkin irti ajankohdan muusta sovinnaisesta realistisesta nuortenkirjallisuudesta.

Susitosi-debyytin jälkeen ilmestyneet Ruttolinna ja Jalostamo (WSOY 2002 ja 2004) olivat jo nimiltään massiivisia ja 500 sivun vuolas mittakin oli suomalaiselle nuortenromaanille uutta. 

Rajat. Express -sarjan teokset Lupaus ja Loisto (WSOY 2007 ja 2008) olivat ensimmäisiä kotimaisia nuortenromaaneja, joissa tosi-tv:n kilpailuformaattia ja yhä enemmän ulkoapäin määriteltyjä nuoruuden paineita käsiteltiin terävästi. Perinteinen nuoren identiteetin etsintä sai näissä kirjoissa aivan uusia ulottuvuuksia. 


Susitosi-romaanille Seita Vuorela ja Niina Repo perustivat KAUK-hankkeen  (Kirja astuu ulos kansistaan), joka oli ensimmäisiä vuorovaikutteisuuteen lukijoiden kanssa ja myös verkkoalustassa toimivia kirjallisuushankkeita Suomessa. Nykyisin nuortenkirjojen markkinoinnissa hyödynnetään jo jonkin verran elämyksellisyyttä ja tekemisen kautta lähestyvää lukemiskasvatusta, mutta Repo ja Vuorela olivat jo yli 10 vuotta sitten aikaansa edellä.

Vuorelan itsenäiset nuortenromaanit Viima ja Usva (WSOY 2006 ja 2007) poikkesivat nekin valtavirrasta. Teosten intensiivinen ja omintakeinen miljöö ja karismaattiset päähenkilöt ammensivat maagisesta realismista, joka oli Suomessa tuolloin vielä nuortenkirjallisuuden puolella heikosti tunnettu – ja sen myötä myös huonosti arvostettu – lajityyppi. 

Vuorelan kirjailijanlaadussa oli jotain hyvin epäsuomalaista. Hänen koko tuotantonsa ajoittuu kansainvälisen nuorten fantasiabuumin aikaan. Hän hyödynsi tätä fantasian kirjallista nostetta, mutta jalosti sen omiin kunnianhimoisiin taiteellisiin pyrkimyksiinsä tavalla, joka samalla merkittävästi uudisti nuortenkirjallisuutta ja eittämättä rohkaisi muita nuorille kirjoittavia kirjoittamaan enemmän myös valtavirtaa vastaan.

Vuorelan yhteistyö kuvittaja Jani Ikosen kanssa Viimassa ja sittemmin Karikossa oli sekin uraa uurtavaa. Nuortenromaanien kuvittaminen on Suomessa yhä harvinaista, mutta nyt jo nähtävissä merkkejä siitä, että kuvitus tulee yleistymään lähitulevaisuudessa myös nuortenkirjoissa.  

Haastattelin Vuorelaa Onnimanni-lehteen pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon julkistuksen jälkeen syksyllä 2013. 




Karikon kirjoitusprosessi oli työläs ja kesti poikkeuksellisen pitkään. Romaanin yhtenä kimmokkeena oli Turussa sattunut onnettomuus, jossa 13-vuotias poika menehtyi vanhassa siilorakennuksessa. Asiaa ruodittiin pojan vanhempien kannalta kohtuuttomasti myös verkkokeskusteluissa. Tapahtuma sai Vuorelan miettimään, mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen. 

Karikosta löytyy viittauksia myytteihin sekä maailmankirjallisuuden ja lastenkirjallisuuden klassikoihin.  




Ansaitusti romaani sai kaksoisluokituksen sekä nuorten- että aikuistenkirjaksi, mutta kirjailija itse määritteli sen lastenromaaniksi, koska Vuorelan mukaan 

– –  lapsena ja erityisesti lapsuuden ja nuoruuden välitilassa luettu kirja on kuin huone, johon yhä uudestaan palaa kuin tuttuun lapsuuden maisemaan. Joko kirjan lukee uudestaan tai sitten se heijastelee kielessä ja kielen herättämissä mielikuvissa. 

Voisi puhua luettujen kirjojen maantieteestä; sanoihin, lauseisiin, teemoihin on jäänyt muistumia ja kerrostumia niihin lapsuudessa liittyneistä toiveista, peloista, ajatuksista. Lapsena luetut kirjat ovat kuin polkuja muistiin. Niitä kulkemalla saattaa löytää myös monenlaista unohdettua tai unohdetuksi kuviteltua. 

Teoksen melankolinen surun pohjavirta ja latautunut kerrontatyyli yllättivät monet aikuislukijat. He olivat vaikuttuneita teoksen vahvasta kaunokirjallisesta imusta ja kerroksellisuudesta, jota he eivät olleet aiemmin osanneet lainkaan yhdistää nuortenkirjallisuuden ominaispiirteeksi.

Vuorela piti Karikon palkitsemista pohjoismaiselta raadilta rohkeana valintana, koska romaani on teemoiltaan niin rankka. Hän koki palkinnon merkkinä siitä, että ”lastenkirjallisuus halutaan nähdä taiteena. Teos on valittu, koska se on hyvää kirjallisuutta, ei pedagogien tai kasvattajien silmin, vaan taidekritiikin ja lukijoiden näkökulmasta. Näin mielestäni kuuluukin olla”.

Pohjoismaisen palkinnon jakotilaisuudessa Oslossa syksyllä 2013 Seita Vuorela vertasi kiitospuheessaan  Karikon syntyä talon rakentamiseen: 

Ensin kirjailija asettuu johonkin maisemaan, asuttaa siellä erilaisten teemojen täyttämää taloa. Kun kirja eräänä päivänä on valmis, kirjailija joutuu jättämään talon ja  sisään muuttavat lukijat. Talosta tulee lukijoiden talo. Karikko on nyt lukijoiden talo viimeisellä rannalla. Samalla tavalla en itse voi sinne enää palata kuin siellä joskus elin keskeneräisen talon rakenteiden keskellä. 

Kirjan elämä lukijoiden käsissä oli Vuorelalle kaikkein tärkeintä.

Usva on käännetty unkariksi ja italiaksi, Viima tanskaksi, ruotsiksi, ranskaksi, italiaksi, englanniksi, unkariksi, portugaliksi, serbiaksi ja saksaksi. 

Ennen Salla Simukan Lumikki-trilogian maailmanvalloitusta Viiman englanninnos, The School of Possibilities, oli suomalaiselle nuortenromaanille harvinainen läpimurto isolle kielialueelle. Viima sai myös vuonna 2011 ranskalaisen Pépites-palkinnon vuoden parhaana ranskan kielellä ilmestyneenä nuortenromaanina.

Karikko on tähän mennessä ilmestynyt saksaksi ja sen käännösoikeudet on myyty myös Ranskaan, Tanskaan ja Unkariin. On hämmästyttävää ja vähän noloakin, että teosta ei käännetty pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon voiton jälkeen automaattisesti kaikille pohjoismaisille kielille. Palkinnon säännöissä ei tällaista velvoitusta ole, vaikka palkinto perustettiin nimenomaan tekemään pohjoismaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta tunnetuksi. 

Hieman lakonisesti voi myös todeta, että kotimaassaan Vuorela koettiin ehkä hieman liiankin uskaliaasti nuortenromaanin lajikonventioita kyseenalaistavaksi outolinnuksi. Tuotantonsa painoarvoon nähden hän sai vain pari julkista tunnustusta: vuonna 2010 Laivakello-palkinnon ja vuonna 2013 Karikosta Tulenkantaja-palkinnon. 

Yllin kyllin väriterapiaa

Aino-Maija Metsola: Värit, 15 sivua, Nemo 2015.

Jenni Erkintalo: Värejä meressä, 30 sivua,  Etana editions 2014.

Patrick George: Värileikki, 45 sivua, Tactic  2013.

Välillä on hauska kytkeä kirja-arviot johonkin tiettyyn teemaan.  Vappuun liittyvä värikylläisyys ja riehakas tunnelma yhdistävät näitä kuvakirjoja. 

Kirjat todentavat taas kertaalleen hauskasti sitä luontevuutta ja letkeyttä,  jolla pientenkin lasten katselukirjat noudattavat eräänlaista piiloista opetussuunnitelmaa. 

Tactic-kustantamon Värileikin jujuna ovat värilliset kalvot, jotka havainnollistavat perusvärien sekoittamisesta syntyviä muita värisävyjä. Sivujen taustaväri ja kalvojen värit vaihtuvat tai´anomaisesti kalvoja aukeamalla kääntäen. Kirja synnyttää myös lystikästä metamorfoosia, kun hahmosta sukeutuukin kalvoa kääntämällä jotakin aivan muuta. 

Värileikki soveltuu kuvataidekouluihin oppikirjaksi ja lapsiperheiden vesivärimaalauksen alkeisoppikirjaksi!

Hokkuspokkus: sivua kääntämällä saa aikaan ruskean
karhun ja vihreän sammakon! Veikeän toiminnallista värimuunnosta
Patrick Georgen kuvakirjassa Värileikki (Tactic publishing 2013).

Värileikkiin verrattuna Jenni Erkintalon kuvakirjadebyytti Värejä meressä on nyansseiltaan jopa vielä rikkaampi ja oivaltavampi ilman erikoistehosteita. 

Notkeasti riimitellyssä tekstissä ja vähäeleisessä, pirteässä kuvituksessa pientä lasta johdatetaan väriopin alkeisiin: kolmesta pääväristä syntyy uusia värejä, jotka vaativat kuitenkin seurakseen myös värien ääripäitä, mustaa ja valkeaa.

Ensin esitellään perusvärit, jotka Jenni Erkintalon väripaletilla hehkuvat
uhkeina värisävyinä. Jenni Erkintalon kuvitusta kuvakirjaan Värejä meressä
(Etana editions 2014).

Saanko esitellä itseni?Keltainen on nimeni ja aurinko omaisuuttani.Merihevosen kun tällä värjää,puvulla se pitkään pärjää.

Kuvitus havainnollistaa hauskasti alati uudistuvaa värimikstuuraa. Opettamisen ohella kirjaa voi käyttää myös perinteisenä katselukirjana, josta tunnistetaan lapsen kanssa yhdessä kuvien meren eläviä, joista tosin osa on suomalaiselle lapselle hieman eksoottisia, esim. meduusa, mustekala ja hummeri. 

Kirjassa on normaalia tanakammat paperisivut, jotka kestävät jo parivuotiaan kovakouraistakin käsittelyä.

... ja sitten perusväreistä havainnollisesti sukeutuu aivan uusia värejä,
kuten tässä keltaisesta ja sinisestä vihreää ja lopputuloksen on kilpikonna!
Jenni Erkintalon kuvitusta kuvakirjaan Värejä meressä (Etana editions 2014).

Aino-Maija Metsola tunnetaan Marimekolle suunnitelluista printeistä ja muista oheistuotteista, mutta hän ei ole aivan ensikertalainen lastenkirjallisuudenkaan kuvittajana. Hän on kuvittanut aiemmin Tuula Lukicin omakustanteiset kuvakirjat Hanna etsii Safiiria ja Hanna sisiliskon saarella (Savilinna 2001 ja Idea-Linna 2006) sekä Mari Kujanpään lastenromaanin Minä ja Muro (Otava 2009).

Värit-kartonkikirja on käyttötavoiltaan Erkintalon kirjan tapaan todellinen runsaudensarvi: kirja toimii lapsen ensimmäisenä katselukirjana, josta tunnistetaan esineitä ja kurkitaan aukeamalta löytyvien luukkujen alle. 

Luukkujen takana on staattisiin aukeamakuviin verrattuna enemmän liikettä ja toiminnallisuutta. Jokaisella aukeamalla tutustutaan yhteen väriin, mutta väriharmoniaa rikotaan myös pienellä ripauksella esim. värin vastaväriä, joka tekee katseluelämykseen vaihtelua. 

Keltainen terästyy mustan kaverina, ja keltainen sävyttyy hauskasti siniseen ja vaaleanpunaiseen. Aino-Maija Metsolan kuvitusta kartonkikirjaan Värit (Nemo 2015).

Kirjaa voi käyttää myös "etsi ja löydä" -tarkoitukseen, sillä jokaisella aukeamalla pyydetään etsimään teemaväriin liittyviä esineitä ja esitetään myös lapsen tarkkaavaisuutta testaavia kysymyksiä. Kaiken tämän lisäksi kirja toimii myös lapsen ensimmäisenä lukukirjana, sillä kuviin on liitetty myös tekstit, joissa kerrotaan, mitä kuva esittää. 

Samalla idealla on toteutettu myös Metsolan kartonkikirja Numerot. 

Erkintalon ja Metsolan kuvakirjat liittyvät uuteen trendiin, joka on tuottanut markkinoille entistä enemmän kotimaisia kartonkikirjoja. Monet nuoremman polven graafiset suunnittelijat ja muotoilijat ovat kiinnostuneet lastenkirjasta yhtenä muotoilun inspiroivana osa-alueena. Modernin suurpiirteinen tyyli ja muotojen konstailematon pelkistys vetoavat nuoriin niukkuuden estetiikkaa suosiviin (hipsteri)vanhempiin. 

               

Mutta ei tässä lastenkirjojen väri-ilottelussa sinällään ole mitään radikaalisti uutta. 

Kannattaa myös muistaa toteutukseltaan ja väripedagogiikaltaan mainio Ulf Löfgrenin kuvakirja Väritrumpetti (1969, suom. Otava 1973).