”Helvettiin tämä maa vielä menee näiden nutipäiden käsissä”

Henry Aho: Arvet. Romaani kiusatuista, 302 sivua, kansi Jukka Veistola, Reuna kustantamo 2015.

Henry Aho (s. 1979) on tehnyt lasten-, nuorten- ja aikuistenkirjoja useammallekin pienkustantamolle.  

Aho on sijoittanut uusimman nuortenromaaninsa tapahtumat omalle kotipaikkakunnalleen Teuvalle, mutta vakuuttaa jälkisanoissa, että yhteyksiä tosielämään ei ole. Hän on käyttänyt taustamateriaalina paikallisen  lukion oppilaiden kirjoituksia koulukiusaamisesta.

”Kirja kertoo tarinan siitä, miten pienillä ja harmittomiltakin näyttäville teoilla voi olla hyvin vakavat ja peruuttamattomat seuraukset. Pidetään yhdessä huoli siitä, että kaikilla on hyvä olla”, kirjoittaa Aho.

Aho on vuolas kertoja, mikä näkyi jo edellisessä Minivampyyrien joulu -lastenkirjassa, joka ilmestyi viime vuonna Paasilinnan kautta. 300-sivuisessa nuortenromaanissakin olisi ollut varaa karsia, vaikka kerronnan rakentuminen neljän keskushenkilön näkökulman varaan toimiikin yllättävän jouhevasti.

Lailan perhe muuttaa Vaasasta Teuvalle. Lailan äiti on japanilainen, isä suomalainen, ja uudessa koulussa tytön ulkonäkö herättää liiaksi huomiota: ”hän oli ainoa ulkomaalaisen näköinen koulussa ja keräsi muiden huomion kuin magneetti rautaa”.

Aho ei siloittele Lailan ikätovereiden keskuudessa kohtaamaa rasismia:

Lailan ei annettu unohtaa. Hänen nimensä ei ollut oppilaiden keskuudessa Laila. Se oli ählämi, värivammainen, venepakolainen tai neekeri. Laila antoi sanojen kulkea päänsä läpi ja yritti olla välinpitämätön. Vaikka  sanat satuttivatkin, hän ei näyttänyt sitä muille. Hän itki vasta iltaisin mennessään nukkumaan.  

Kiusaaminen yltyy ja saa yhä brutaalimpia muotoja. Suojattua elämää vanhempiensa silmäteränä viettänyt Laila murtuu ja joutuu hoitoon. Hoitojaksolla hänellä on vahva mielialalääkitys, josta eroon pääseminen ei käy käden käänteessä. 

Toinen näkökulmahenkilö, Jarkko,  on ruumiinrakenteeltaan tanakka poika, jonka veli on kuollut 10-vuotiaana auto-onnettomuudessa. Veljen kuolema on lamauttanut vanhemmat ja Jarkko yrittää löytää lohtua runoja kirjoittamalla. Koulussa häntä on kiusattu paitsi ulkonäön niin myös kirjallisten harrastuksten takia. 

Jarkon pakopaikkana on mummola, jossa hän saa olla myös mitään ymmärtämättömiltä vanhemmiltaan rauhassa.

Tomi on Lailan tavoin perheensä ainokainen. Tomin biologinen äiti on kuollut huumeisiin ja isä istuu pitkään vankilatuomiota ellei ole jo kuollut –  Tomia asia ei tunnu edes kiinnostavan. Kasvattivanhemmat ovat rapajuoppoja, jotka eivät selvää päivää näe ja Tomi joutuu huolehtimaan huushollin pyörityksestä ja ajautuu sitä kautta myös itse laittomuuksiin. 

Tomi tekee omaan ja isänsä käyttöön kotiviiniä, joka tekeytyy kiljuksi asti. Tomista on sukeutunut hyvä ompelija, sillä rahaa uusiin vaatteisiin ei koulun alkamisen takia kotoa heru ja niinpä vanhoja vaatteita pitää paikata.

Tomi on perinyt kasvatti-isältään machomaisen ja sovinistisen naiskuvan. Viikonloppuna hän tapaa humalaspäissään Kauhajoella tytön, joka ei ”ollut siitä kauneimmasta päästä”, mutta poika muistelee isänsä sanoneen että ”vittu se on vammaisellakin”.

Tomi iskee silmänsä Lailaan. Hän luonnehtii tyttöä ”harvinaisen pantavan näköiseksi votakoksi”, joka muistuttaa aasialaisen pornoelokuvan esiintyjää. 

Näin mustavalkoinen, siekailematon suhtautuminen tytön ruumiiseen objektina tuskin olisi ns. läpäissyt yleiskustantajan kustannustoimittajan seulaa. 

Tomi alkoi katsella vinosilmää yhä enemmän ja enemmän. Tyttö oli aivan erinäköinen kuin kaikki muut ja se kiihotti jumalattomasti. Hänellä oli myös paljon isommat tissit kuin muilla. Isot tissit tietysti toimivat aina. Vanhat pornolehdet kävivät virattomiksi, kun hän mietti runkatessaan salaperäistä itämaista isorintaa. --- 

Milla on varttunut uskovaisten vanhempiensa tarkassa valvonnassa. Hänestä piirtyy hieman heikkolahjaisen ja naiivin, mutta sydämellisen tytön muotokuva. Millan ajatukset välittyvät hänen pitämänsä Milla Magian päiväkirjan kautta.   

Millan eno asuu yksinään maalla ilman mitään mukavuuksia. Eno on tutustuttanut tytön kirjoihin ja lukemisesta tuleekin Millalle yksi pakopaikka. Enon kuoleman jälkeen Milla vaatii vanhempiaan säilyttämään enon kodin ja aikuistuttuaan hän muuttaa sinne asumaan.

Ahon nuortenromaani on varmasti varsinaista kohderyhmäänsä  ravistelevampi  lukukokemus aikuisille ja eritoten opettajille. Yläkoulun opettajat sekä koulupsykologi kuvataan luokanvalvojaa lukuun ottamatta täysin kädettömiksi ja passiivisiksi dramaattisiin mittoihin paisuvan koulukiusaamisen edessä.

Hiukan epäuskottavalta tuntuu, että Tomin kotiolot jatkuvat myös poliisien vierailun jälkeen ilman, että sosiaaliviranomaiset puuttuvat asiaan. Tomin ja Titan hetken mielijohteesta syntyneet tempaukset ja toisaalta systemaattinen vähättely ja henkinen terrori lyövät leimansa Lailaan, Millaan ja Jarkkoon.

Neljästä nuoresta Lailalla on kuitenkin toimeen tarttuvat vanhemmat. Kun Laila masentuu yhä rankemmaksi menevän koulukiusaamisen jälkeen ja ajautuu ahdistuneena viiltelemään itseään, he tarttuvat toimeen ja nostavat vaietun asian rehtorin työpöydälle:

Rehtorin lisäksi huoneessa oli koulupsykologi ja luokanvalvoja. Häpeillen ja pää painuksissa Laila kertoi tilanteestaan. Kaikki kuuntelivat hiljaa tarinan loppuun.  

– Niin tuota, etköhän sinä nyt vähän liioittele tätä juttua, rehtori sanoi yskien nyrkkiinsä.  

– Kuinka te voitte epäillä tyttäreni puheita! Lailan isä kimmastui ja nousi ylös tuolista.  

–  No rauhoitutaanpas nyt. On aivan normaalia, että Lailan ikäiset nuoret kiusoittelevat toisiaan. Sitä on tapahtunut aina. Se ei ole pahasta, sillä se kasvattaa luonnetta ja opettaa selviytymään, rehtori jatkoi.  

– Ei jumalauta, Laila kuuli luokanvalvojansa sihahtavan taustalla.
 

Opettajahuoneen yleinen tunnelma ei ole yhtään parempi: ”Helvettiin tämä maa vielä menee näiden nutipäiden käsissä. Ei mitään kuria tai arvostusta vanhempia ihmisiä kohtaan, iäkäs matematiikanopettaja sanoi omalta paikaltaan”.

Kahdeksasluokkalaisia nuoria seurataan viimeisissä luvuissa aina varhaisaikuisuuteen asti. Kaksi heistä selviää rankasta koulukiusaamisesta, vaikka kantaakin arpia yhä mukanaan, yksi jää tuuliajolle ja yksi päätyy 

äärimmäiseen vaihtoehtoon vapautuakseen kiusaajiensa kynsistä. 

Ahon kielikuvat ovat välillä hiukan keinotekoisia, kuten ”aika mateli eteenpäin kuin etana liimasiirapissa” tai ”suunnitelmat pyyhkäistiin sivuun yhtä helposti kuin pöly televisioruudulta”,  mutta parhaimmillaan hän kuvaa varsin koskettavasti neljän nuoren sisäisiä mielenliikkeitä.

Rusutjärvellä Tuusulassa  toimiva Reuna kustantamo, josta en ole aiemmin kuullut lainkaan. Vuonna 2013 perustetulla Reunalla on kuitenkin jo varsin mittava nuortenkirjatuotanto, mukana mm. Asta Ikonen, jonka nuortenkirjoja on aiemmin julkaistu Kariston kautta.

Perin kummallista, että kustantaja ei ole hoksannut hyödyntää Henry Ahon kotisivuilta löytyvää metallimiehen raflaavaa kirjailijakuvaa teoksen takakannessa!  

Kaikille on joku

Essi Kummu & Marika Maijala: Puhelias Elias: Harjoituspusuja, 49 s., Tammi 2015.

Grethe Dirckinck-Holmfeld: Lasten ajatuksia rakkaudesta ja ystävistä, suom. Ulla Lempinen, 368 s., Gummerus 2015.

Essi Kummun ja Marika Maijalan Eliaasta kertova lastenkirjasarja kunnioittaa lapsen taajaan vaihtuvia tunnetiloja. 

Edellisessä osassa työstettiin kaverin kaipuuta ja vanhempien erilleen muuttoa. Nyt on perhearki taas seesteisempää ja Elias voi keskittyä miettimään omia tuntojaan.

Kuvittaja Marika Maijala on mieltynyt pitkäraajaisiin ihmisiin ja pelkistettyihin, mutta silti visuaalisesti runsaisiin muotoihin. Maijalan kaikki ihmishahmot ovat poikkeuksellisen siroja ja sielukkaita. Ruumiin kieli, eleet, asennot ja ujot katseet sisältävät paljon latausta.  Maijalan kuvitusta Essi Kummun lastenkirjaan Puhelias Elias: harjoituspusuja (Tammi 2015).  

Aiemmin tytöt eivät ole aiheuttaneet pojalle ylimääräistä sydämentykytystä. 

Äiti aavistaa kuitenkin heti, mistä Eliaksen hämmennys johtuu, ja evästää poikaansa rakkauden sokkeloihin. "Kaikille on joku", vakuuttaa äiti Eliakselle, ja sanoo tämän varmasti myös osittain itselleen. 

Äiti on tutustunut Inariin, ja nauraa hänen kanssaan usein.

Tekstissä asiaan viitataan kevyemmin, mutta kuvitus todistaa, että suhde on jo pidemmällä:

Kun Maija on lähtenyt, äiti kertoo, että sillä välin kun Elias ja Inkeri olivat isän luona, he keittivät Inarin kanssa monta pannullista teetä ja istuivat tuntikausia pöydän ääressä. He lukivat toisilleen kirjoja ja puhuivat aikusiten asioita. 

Inari on äidin uusi ystävä. Hän asuu Turussa. Aina kun Inari on kylässä, melkein mikä tahansa naurattaa äitiä. Hän on alkanut kammata tukan auki, vaikka on pitänyt sitä aikaisemmin kiinni pompulalla. 

Rakastuneena Elias myös näkee lähipiirissäään hellyyden osoituksia tavallista herkemmin. Kuvassa äiti saattaa Inaria juna-asemalle. Marika Maijalan kuvitusta Essi Kummun lastenkirjaan Puhelias Elias: harjoituspusuja (Tammi 2015).

Lastenkirjoihin on ilmaantunut viime vuosien aikana uudenlaista intiimiyttä, jossa ei kainostella isojakaan tunnetiloja. Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen Aatos ja Sofia -sarja on tässä ollut tienraivaajana.

Essi Kummu kirjoittaa Lasteni tarinassa (Tammi 2014), kuinka hän on entistä taipuvaisempi tekemään ”hyvää tekeviä kirjoja”: jokaisella kirjailijalla kirjoittamisen voima lähtee jostakin erityisestä tunteesta käsin.

Marika Maijalan liitukuvitus on konstailemattoman nostalginen. Henkilöiden eleisiin, asentoihin ja viipyileviin katseisiin on ladattu suuria tunteita. Raikkaat perusvärit nostattavat kesän maut kielelle ja auringon tunnun iholle. Parasta on sekä tekstistä että kuvista välittyvä kiireettömän joutenolon tunnelma.

Harjoituspusuja on kiinnostavalla tavalla perinteisistä sukupuolirooleista vapaa kuvakirja: myös Eliaksen leikki-ikäisen pikkusiskon ja tämän sydänystävän ystävyyteen mahtuu suuria tunteita ja herkkyyttä. Marika Maijalan kuvitusta Essi Kummun lastenkirjaan Puhelias Elias: Harjoituspusuja (Tammi 2015).

 Tanskalaisten 6-10-vuotiaiden lasten ajatukset rakkaudesta ja ystävyydestä ovat vähän eriparisia haaveellisen Eliaksen tuntojen kanssa. 

Elokuvien, television draama- ja saippuasarjojen ja mainonnan kliseet muokkaavat lasten käsitystä tosirakkaudesta melko lakoniseenkin suuntaan. "Rakkaus kestää siihen asti, että mennään naimisiin ja saadaan lapsia. Sitten se on loppu", toteaa 8-vuotias Lasse. 

7-vuotias Anna on sitä mieltä, että pitää olla vähintään viisi- tai neljävuotias voidakseen ryhtyä seurustelemaan.

 

                          

"Ukin kanssa ei koskaan voinut tietää, minne päätyisi"

Keith Richards: Ukki ja minä. Tarina isoisästäni ja ensimmäisestä kitarastani. Kuvittanut Theodora Richards, suom. Petri Leppänen, Like 2015. 






Isoäidit ovat nykyisin lähes yliedustettuina lasten kuvakirjoissa. Tietty nostalgia siivittää monia kuvakirjoja myös siten, että järkiään lähes kaikki isoäidit on kuvattu harmaanuttaraisiksi ja kumaraselkäisiksi ikäihmisiksi, vaikka nykylasten isovanhemmat voivat olla viriilejä 50–60-kymppisiä, jotka ovat vielä tiukasti työelämässä ja muissa riennoissa mukana.

On hauskaa pongata tarjonnasta myös vähän erilaisia isoisäaiheisia kuvakirjoja, joista löytyy ulottuvuuksia populaarikulttuuriin.


Keith Richards (s. 1943) tunnetaan legendaarisen The Rolling Stones -yhtyeen kitaristina.

Kuvakirjassa hän muistelee omaa isoisäänsä, joka sai hänet rakastamaan musiikkia – ja mikä tärkeintä – isoisältä hän sai ensimmäisen kitaransa. 

Visuaalisesti pelkistynyt kuvitus ilmentää hienosti sitä erityisyyden kokemusta, mitä moni lapsenlapsi saa isovanhempien luona vierailustaan. Theodora Richardsin kuvitusta Keith Richardsin tekstiin kuvakirjassa Ukki ja minä. Tarina isoisästäni ja ensimmäistä kitarastani (Like 2015). 

Kirjan lopussa siteerataan Richardsia: "Lapsia ja heidän isovanhempiaan yhdistävää ainutlaatuista tunnesidettä on vaalittava. Tämä on tarina yhdestä tuollaisesta taianomaisesta muistosta".

Theodore Augustus Dupree asui seitsemän tyttärensä kanssa lähellä Seitsemän siskoksen katua. Heidän talonsa oli täynnä soittimimia ja kakkua. 

Theodore Augustus Dupree osasi soittaa pianoa ja vinguttaa viulua, töräyttää saksofonia ja rämpyttää kitaraa. Hän oli ollut sotilas, leipuri ja tanssiorkesterin johtaja. 

Mutta nyt Theodore Augustus Dupree oli minun isoisäni. Nyt hän oli ukki Gus.

Kitaran näppäily on ensin hapuilevaa ja kaoottistakin, mutta vähitellen ukin soittoläksyksi antaman kappaleen soinnut kirkastuvat.  Theodora Richardsin kuvitusta Keith Richardsin tekstiin kuvakirjassa Ukki ja minä. Tarina isoisästäni ja ensimmäistä kitarastani (Like 2015). 

Ukki omistautuu Keithille hänen vierailujensa aikana täydellisesti, ja sekös on pojan mieleen. He käyvät soitinten rakentajan pajaan, ja käynti siellä iskostaa poikaan rakkauden musiikkiin, soittimiin ja sytyttää haaveen myös oman musiikin tekemisestä. 

Ukin kotona pianon päällä lepää kitara, ja ukki on luvannut antaa sen pojan kokeiltavaksi, kun hän on tarpeeksi iso.

Ja Keith saa kitaran, ja tapailee sillä melodioita, päivät pääksytysten.

Ukki seuraa pojan edistymistä, ja antaa lopulta parhaan mahdollisen tunnnustuksen: "Luulenpa, että olet jo päässyt kärryille". 

"Sen jälkeen kitara kulki mukanani kaikkialle. Kun menin nukkumaan, kiedoin käsivarteni sen ympärille". Theodora Richardsin kuvitusta Keith Richardsin tekstiin kuvakirjassa Ukki ja minä. Tarina isoisästäni ja ensimmäistä kitarastani (Like 2015). 

Esilehdellä mainitaan Richardsin lisäksi Barnaby Harris ja Bill Shapiro, jotka otaksuttavasti ovat tekstin varsinaiset tekijät. Todennäköisesti he ovat Richardsin elämäkertatietojen perusteella luoneet lapsuudenmuistoihin tukeutuvan tarinan.

Toki on ymmärrettävää, että Richardsin nimi kannessa on se myyvä tekijä. Suomessa tämän kaltainen käytäntö ei – vielä – ole yleistymässä, mutta kenties sekin aika vielä tulee. Orastavia merkkejä on jo  nähtävissä, sillä  aiempaa enemmän julkaistaan lastenkirjoja joltain muulta taiteen alueelta entuudestaan tunnetulta tekijältä. Suomessa on ainakin vielä yleistä, että kustannustoimittajan toisinaan isoakaan työpanosta ei esilehdellä mainita. 

Kirjan kuvituksen on tehnyt Richardsin tytär Theodora Richards (s. 1985), joka työskentelee paitsi taiteilijana myös mallina.

Ukki ja minä -kirjan suomalaisena vastineena kannattaa tutustua myös Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Pentti ja kitara -kuvakirjaan, joka on arvioitu Lastenkirjahyllyssä.