Idea hyvä, mutta toteutus floppaa pahemman kerran

Olli Kuusisto & Raija Anttila: Pakolaiskissa. Tietosatu, 96 sivua, Omakustanne 2016.

Olli Kuusisto (s. 1945) on Paraisilla asuva eläkkeellä oleva rehtori ja tietokirjailija, jolle on omakustanteina kertynyt jo varsin mittava lastenkirjatuotanto. Suuri osa lastenkirjoista on ilmestynyt Olli´s ideas -kustantamon kautta.  Kaikki kirjat on julkaistu sekä suomeksi että ruotsiksi ja useista löytyy myös saariston paikallisväriä.

Aikuisille suunnatuissa tietokirjoissakin Kuusisto on liikkunut suvereenisti aihepiiristä toiseen. Ympäristönsuojelu, Venäjä ja suvaitsevaisuus sekä kiinnostus uusiutuvaan energiaan näkyvät  sekä lasten- että aikuistenkirjoissa. Kuusisto on tehnyt yhteistyötä myös venäläisten kuvittajien kanssa.

Pakolaiskissa kiinnitti rouva Huun huomion ennen muuta nimensä takia. Hiukan hämmennystä herättää se, että Kuusisto on julkaissut kahdeksan vuotta sitten Balettikissa Vilma -nimisen kirjan, jonka juonessa on yhteneväisyyksiä tämänvuotisen uutuuden kanssa.  

Taiteen edistämiskeskus on esilehden tietojen mukaan tukenut Pakolaiskissan valmistumista. Verkosta selviää, että teksti ja kuvitus ovat saaneet yhteensä 3000 euron apurahan.

Vaarin olemus on kaikessa utuisuudessaan perin sympaattinen ja

 ääriviivoiltaan vahvennetussa kissassakin on luontaista viehkeyttä.  Raija Anttilan 

kuvitusta Olli Kuusiston tekstiin lastenkirjassa Pakolaiskissa (omakustanne 2016).

Vaarin ja mummun talon liepeille ilmaantuu resuinen villikissa. Vaari heltyy sen surkean olemuksen äärellä, mutta mummu on tiukempi:

–   Kuulehan Vaari! Onko oikein järkevää ruokkia tuota kattiparkaa? Sillä on varmasti kirppuja ja matojakin sillä varmaan on. Mutta Vaari ei antanut itseään ylipuhua. 

–   Jos joku tarvitsee apua, niin meidän velvollisuutemme on auttaa, hän vastasi.
–   – –

Tekstiin on ripoteltu kissa-aiheisia, visuaalisesti ilmeikkäitä sanontoja: esim. kissanhännänveto, nostaa kissa pöydälle, katinkontit, vilukissa, kissa vieköön ja kissanhännänristiäiset.

Paraisten keskustan, Vanhan Malmin,  puutalomiljöö on tallentunut kuvitukseen. Todennäköisesti monet kuvituskuvista on tehty valokuvan päälle, kuten tässä. 

Raija Anttilan kuvitusta Olli Kuusiston tekstiin lastenkirjassa Pakolaiskissa (omakustanne 2016).

Tylyn ensireaktion jälkeen kulkukissan aristokraattinen, hienostunut luonne kietoo myös mummin pauloihinsa ja vähin erin hänenkin ennakkoluulonsa hellittävät. 

Osa paikallisista saaristokissoista suhtautuu uuteen tulokkaaseen hyvin nyreästi:  

Katit löntystivät muukalaisen luo. Jussi aloitti keskustelun melko töykeästi: 

–   Sinä olet aika musta naamaltasi. 

–   Niin, jotkut ovat vaaleita, jotkut jotain muuta, totesi outo kissa. Muuten, nimeni on Alexandra. Kenen kanssa minun on ilo naukua?
–   –

–   Mikähän mimmi se oikeastaan oli, Jussi tuumi. Oli aika tummanlainen. Onkohan se siamilainen vai somalialainen kissa? 

–   Ai suomalialainen? toisti James vähän virheellisesti. 

–   Suu tukkoon siinä. Älä yritä olla nokkela siinä! Jussi suutahti Jamesille. Katti taitaa sittenkin olla romani.

Pietarin Talvipalatsin suuruus ja uhkeus todentuu komeasti tällä aukeamalla, 

jossa on muuhun kirjaan verraten niukasti tekstiä. Raija Anttilan kuvitusta Olli Kuusiston tekstiin lastenkirjassa Pakolaiskissa (omakustanne 2016).

Tämäntyyppisten pakolaisviittausten jälkeen tarina muuttaa kuitenkin äkisti suuntaansa, kun Vaarin ja Alexandra-kissan Pietarin matkalla paneudutaan Venäjän 1600–1800-lukujen hallitsijoiden historiaan sekä hiukan myös baletin historiaan balettiprimadonna Maja Plisetskajan kautta.

Talvipalatsissa kissa ja vaari näkevät Katariina Suuresta maalauksen, jossa keisarinnan jalkojen juurella on hovikissoja.

Vähitellen pakolaiskissan suvun menneisyys selviää vanhan Maija-kissan elämäntarinan kautta: se kuuluu balettikissojen arvostettuun vanhaan sukuun.

– Minun mammani oli balettikissa. Hänkin oli prima ballerina. Hän kertoi minulle kaiken. Miau, mjau, äiti vietiin pois yhdessä keisariperheen ja muiden balettikissojen kanssa Siperiaan. Monen vuoden jälkeen äiti sai tulla takaisin kotiin. Kaikki muut jäivät sille tielleen. Heidän kävi huonosti. Hän kertoi, että yksi balettikissa puuttui. Puhuttiin, että hänen oli onnistunut karata Suomeen. Hän oli kaunis, pitkäsäärinen ja hyväryhtinen. Kaikki ihailivat häntä. Puuttuva balettikissa kuului kuuluisaan Pushkin-sukuun.
 

Pakolaisteema olisi yksinäänkin riittänyt lastenkirjan aiheeksi, ilman historiallista ulottuvuutta Venäjälle. 

Sinänsä kiinnostavia aihioita sisältävän kirjan suurin ongelma on blokkimaisessa ja aivan liian runsaassa, osin kielellisesti myös kömpelössä tekstissä. Taittoa ei käytännössä ole tehty lainkaan. Tekstin luettavuuteen, saati otollisimpaan kohderyhmään,  ei ole uhrattu ajatusta ja vaikeaselkoisuutta syntyy myös siitä, että teksti on ladottu kuvituksen päälle.

Kuvitus on parhaimmillaan jopa kadehdittavan eloisaa ja sympaattista. Todennäköisesti se on toteutettu digitaalisena, vaikka akvarellimainen, käsityömäinenkin jälki näyttäytyykin paikoitellen vahvana. Liian isot pikselit näkyvät harmillisen selvästi monissa kuvissa. Valokuvaa on arvatenkin käytetty monissa kuvissa työstämisen pohjalla ja juuri tästä syntyy eloisa tuntu. 

Taiton ongelmat todentuvat myös tällä tarinan loppuun sijoitetulla kuva-aukeamalla,

 jossa annetaan lisätietoa tsaari Nikolai II:n perheestä, Pushkinista sekä Pietari Suuresta ja tämän adoptoimasta Puskhkinin isoisästä. Arkistokuvitusta Olli Kuusiston ja Raija Anttilan lastenkirjaan Pakolaiskissa (omakustanne 2016). 

Omintakeisella kirjalla olisi voinut olla kaikki edellytykset onnistua, mutta nyt mihinkään osa-alueeseen ei ole keskitytty kunnolla.

Ajankohtaisen aiheensa puolesta kirjalla olisi ollut huomattavasti nykyistä enemmän käyttöpotentiaalia, jos tekijät olisivat pysähtyneet miettimään kokonaisuutta kunnolla.

Rouva Huu ei voi kuin äimistellä, kuinka omakustanteina julkaistujen kirjojen tekijöillä riittää taloudellista pääomaa ja hinkua tehdä tällaisia hyllynlämmittäjäkirjoja. 

Heureka! Äärimmäiset tunteet kuuluvat nuoruuteen

John Green: Teoria Catherinesta, suom. Helen Bützow, 328 sivua, WSOY 2016. Kansikuva Rodrigo Collar Design/ Dewin Washburn.

Yhdysvaltalainen John Green (s. 1972) on nostanut  nuortenromaanin statusta aikana, jolloin fantasia oli jo vaarassa selättää kokonaan realistisen nuoruuden kuvauksen. 

Kaikesta päätellen Green on saavuttanut suomalaistenkin lukijoidenkin vankkumattoman suosion. WSOY on nyt suomentanut kaikki Greenin tähän mennessä yksin kirjoittamat nuortenromaanit. 

Uusin An Abundance of Katherines on ilmestynyt Looking for Alaska -esikoisen jälkeen jo kymmenen vuotta sitten vuonna 2006. Green kirjoittaa kuitenkin hyvin yleispätevästä nuoruudesta, jota nopeasti ohimenevät muoti-ilmiöt (fanikulttuuri, vaatemuoti tai muut trendit) eivät hetkauta.  

Kotkalainen kirjastonhoitaja ja kirjavinkkari Markku Kesti nosti Lastenkirjahyllyn kommentissa esille, että kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta ei enää hevillä löydy samaistumiskelpoisia ja  tuiki tavallisia sankareita.

Onko niin, että tämä aika kerta kaikkiaan on otollinen huippulahjakkaiden, ökyrikkaiden tai rutiköyhien, äärimmäisen pahasti traumatisoituneiden tai ulkonäkönsä kanssa äärirajoilla tasapainoilevien nuorten elämänkohtaloita kuvaaville nuortenkirjoille?

Kuriositeettina kiinnostava on juuri ilmestynyt, todennäköisesti chick-lit:in lajityypin alle luokiteltava Julie Murphyn Dumplin. Isosti tai ei ollenkaan (Otava), joka kertoo erittäin kurvikkaasta Willistä, joka pohtii onko mahdollista olla yhtä aikaa sekä läski että kaunis. Myös Anna Hallavan Sammakkoprinsessan ja Operaatio Hulitulin (Tammi 2015 ja 2016) päähenkilö on runsaista muodoistaan huolimatta ehta keijukainen.

John Greenin nuortenromaanin sankari on 17-vuotias ihmelapsi Colin, jonka erityisyyttä vanhemmat ovat kaikin tavoin pönkittäneet. Poika oppi lukemaan kaksivuotiaana ja pääsee erityislahjakkaiden lasten päiväkotiin. Mutta Colinin lahjat hämmentävät sielläkin.

Niinpä ajoittaisista pidätysvaikeuksista kärsivät lahjakas lapsi päätyi South Sidelle pieneen, ikkunattomaan toimistoon keskustelemaan sarvisankaisia laseja käyttävän naisen kanssa, joka pyysi häntä etsimään kuvioita kirjain- ja numerojoukoista. Colinia pyydettiin kääntämään monikulmioita. Häneltä kysyttiin, mikä kuva ei kuulunut muiden joukkoon. Nainen esitti hänelle joukoittain ihania kysymyksiä, ja hän piti tutkijasta heti. Sitä ennen Colinilta oli kysytty etupäässä, oliko häneltä tullut pissa housuun, tai voisiko hän ystävällisesti syödä vielä yhden lusikallisen vihanneksia.

Colinin jumittunut ajatusmaailma antaa viitteitä aspergerista tai autismista. Hänestä on hauska keksiä anagrammeja (ja niiden suomenkielisistä, asiayhteyksiin sopivista vastineista on kiittäminen suomentaja Helena Bützowia).

Onneksi hänelle ei tarinassa kuitenkaan anneta mitään diagnoosia. Eniten teini-ikäisen Colinin elämää rasittaa outo fiksaatio rakastua vain Catherine-nimisiin tyttöihin.

Colinilla on sentään onneksi yksi kaveri, arabi Hassan, joka tasaa Colinin pahinta angstia, liittyipä se sitten tyttöihin tai elämään yleensä. 

Viimeisimmän seurustelusuhteen päättyminen vetää Colinin mielen apeaksi, ja pojat lähtevät roadtripille Indianapolisin halki Tennesseehen. Arkkiherttua Frans Ferdinandin hauta saa heidät poikkeamaan pienelle paikkakunnalle, missä odottaa Hollis äitinsä kanssa. Pojat pääsevät majoittumaan heidän luokseen, kunhan käyvät ylöspidon vastineeksi tytön kanssa haastattelemassa vanhuksia.

Odotuksenmukaisesti tästä seuraa suuria tunteita, kolmiodraamaa ja vähitellen myös Colinin pahimman angstin seestymistä. Käänteentekeväksi muodostuu  villisianmetsästys, jonka traagiset ja koomiset ainesosat auttavat Colinia ymmärtämään jotakin hyvin oleellista paitsi elämästä yleensä niin myös itsestään ja suhteesta tyttöihin.

Green kirjoittaa nopealukuisia ja viihdyttäviä romaaneja mitä eriskummallisimmista aiheista. Hänen teoksensa onnistuvat olemaan älyllisesti haastavia. Erityiskiitoksen saa myös Greenin dialogi, joka on aina riemastuttavan eloisaa ja uskottavaa. 

Matemaattisesti orientoituneille lukijoille kirjassa on lukuisia matemaattisia graafisia käyriä, joita Greenen matemaatikkoystävä Daniel Bliss lopussa olevassa liitteessä vielä kehii auki. 

Rouva Huun riemuksi tässäkin nuortenromaanissa tehdään ovelaa propagandaa lukemisen puolesta:

Colinin kerrotaan pitävän  ”kaikista kirjoista, koska hän piti itse lukemisesta, siitä että merkit sivuilla muuttuivat hänen päässään taianomaisiksi sanoiksi”.

- - Lukeminen tyynytti hiukan Colinin aivoja. Kun hänellä ei ollut Katherinea, ei teoriaa eikä mainittavia toiveita henkilökohtaisesta merkityksestä, jäljelle ei jäänyt paljon mitään. Mutta hänellä oli sentään kirjat. Kirjat ovat jätettyjen ääripäitä; jos ne laskee kädestään, ne odottavat ikuisesti, mutta jos niihin kiinnittää huomiota, niiltä saa aina vastakaikua.

Palataan vielä tähän tavisnuorten vähäiseen määrään nykynuortenkirjoissa.

Kysymys on tietysti nuoruuteen liittyvästä eskapismista, halusta paeta omaa arkea fiktion maailmaan. 

Toinen toistaan friikimpien nuortenkirjasankarien nahkoihin samaistuessa kirjaa lukeva nuori voi kuivaharjoitella monia äärimmäisiä tunnetiloja ja elämäntilanteita. Ja taitava kirjailija, kuten John Green, pystyy kyllä osoittamaan ilman turhaa alleviivausta, että se kaikkein friikeinkin sankari on loppupeleissä aika keskiverto tapaus.

Pienten tyttöjen isot tunteet

Rose Lagercrantz & Eva Eriksson: Onnentyttö Dunne, 137 sivua, suomentanut Raija Rintamäki, Kustannus-Mäkelä 2016.

Rouva Huu on marissut jo pitkään oikeasti helppolukuisten kirjojen vähentymisestä, varmasti jo jonkun mielestä hienoiseen kyllästymiseen asti.

Kustannus-Mäkelä on tällä haavaa ainoa suomalainen kustantamo, jossa on pidetty jo vuosikymmeniä yllä monipuolista lukutaidon eri vaiheisiin soveltuvaa runsasta käännöskirjatarjontaa.

Tammi ja WSOY ovat lanseeraamassa lähiaikoina uutta Lukupalat-sarjaa, joten kenties isotkin kustantajat parin vuoden ylimenovaiheen jälkeen ovat oivaltaneet, että tulevaisuuden lukijat eivät siirry aapisesta suoraan hotkimaan monisatasivuisia opuksia.

Onnentyttö Dunne on Rose Lagergrantzin & Eva Erikssonin vankkumattoman asiantuntemuksen ja tiimityön taidonnäyte.

Juuri tällaisia runsaasti ja selkeästi kuvitettuja, juonenkäänteiltään dynaamisia kirjoja tarvitaan siihen taianomaiseen vaiheeseen, kun lapsi vähitellen saa lukemastaan tolkun.

Välillä mökötetään ja sitten ollaan taas ylimmät ystävykset. Eva Erikssonin kuvitusta Rose Lagergrantzin lastenromaaniin Onnentyttö Dunne (Kustannus-Mäkelä 2016).

Kuva ja teksti kulkevat käsi kädessä, kuva tukee tekstiä ja aukeamalla ei välttämättä ole kuin pari–kolme virkettä, toisinaan jopa yksi virke. Niukasta tekstistä huolimatta annetaan lapselle elämyksiä, eheä tarina ja samastumispintaa omaan arkeen ja ajatuksiin.

Dunnea jännittää mennä kouluun ja ekalle luokalle. Saako hän siellä yhtään kavereita? Huojennus on valtaisa, kun Dunne kiinnittää huomionsa välitunnilla hauskannäköiseen tyttöön, joka seuraa muiden hauskanpitoa sivusta. Ja niin Dunnesta ja Ella Fridasta tulee erottamattomat ystävät.

Eva Eriksson on taituri kuvaamaan pienin vedoin suuria tunteita, jotka heijastuvat koko kehonkieleen. Eva Erikssonin kuvitusta Rose Lagergrantzin lastenromaaniin Onnentyttö Dunne (Kustannus-Mäkelä 2016).

Mutta sitten Dunne saa kuulla, että Ella Frida perheineen on muuttanut toiselle paikkakunnalle. 

Dunne on musertunut ikävästä.

Ella Fridan lähdön jälkeisenä päivänä Dunne vain istui ja tuijotti hänen tyhjää tuoliaan.  

Samana päivänä hän sattui liukastumaan koulun pihalla. Sukkahousut repesivät ja polveen tuli ruhje. 

Sattui niin kovasti, ettei hän unohda sitä ikinä.  

Ei ainakaan ennen kuin täyttää kolmekymmentäviisi tai jotain.  

Ei auttanut, vaikka opettaja laittoi polveen laastarin. Se oli surkean pieni ja irtosi yhtä mittaa.  

Dunne itki.  

Ei hän siksi itkenyt, että sattui.  

Hän itki siksi, että Ella Frida oli muuttanut pois.

Ella Fridan lähtö herkistää Dunnen myös muistamaan aiempaa isoa menetystään, äitinsä kuolemaa.  Isä väitti äidin nukkuneen pois.

Myöhemmin mummi selitti, että se on vain sellainen sanonta. 

Äiti ei ollut nukkunut. Hän oli saanut siivet ja lentänyt.

Mutta tietysti Dunne selviää Ella Fridan ikävästä. Isä suostuu hankkimaan hänelle kaksi marsua ja koulussakin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, myös hauskoja asioita.  Pian tyttöjen kesken sukeutuu kirjeenvaihto, ja ystävyys jatkuu.

Tarinan lopussa kerrotaan vielä lasta kiinnostavalla tavalla kirjan tekijäparista ja kirjan syntyprosessista. Lastenkirjan tekijöiden päiväkoti- ja kouluvierailuilla kuulijoita kiinnostaa usein paljon nimenomaan kirjan syntyyn liittyvät yksityiskohdat, ja siksi on hauskaa, että vastauksia näihin aihepiireihin voi lukea myös suoraan kirjastakin.

Sarjassa on ilmestynyt jo neljä uutta osaa, Livet enligt Dunne, Sist jag vars som lyckligast, Mitt hjärta hoppar och skrattar ja Vi ses när vi ses. Lisää vastuksia on luvassa Dunnen elämässä, mutta lukija vakuuttuu kyllä tämän ensimmäisenkin osan perusteella, että Dunne selviää niistäkin.