Sadun päivänä nautitaan myös erilaisista satukuvituksista

Suomen lasten iltasadut. Toimittaneet Laila Hirvisaari & Anja Salokannel. Kuvittanut Emmi Jormalainen, taitto Päivi Puustinen, 207 sivua, Otava 2015.

Otava voisi hyvästä syystä ottaa yhdeksi keskeiseksi brändikseen sadut. 

Perinteikäs kustantamo on nimittäin pitänyt jo monen lapsisukupolven satukirjavarannosta huolta ja aina näissä satukokoelmissa on kiinnitetty erityistä huomiota myös tasokkaaseen ja vivahteikkaaseen kuvitukseen.

Rouva Huu oivalsi jo lapsena satukuvitusten erityistenhon. Aiemminkin olen Lastenkirjayllyssä hehkuttanut lapsuuteni tärkeintä klassisten satujen kokoelmaa, Björn Landströmin kuvittamaa ja toimittamaa Olipa kerran, klassillisia satuja (Otava 1974), joka teki minuun kahdeksanvuotiaana lähtemättömän vaikutuksen. 

Hyvällä ystävälläni oli kirjahyllyssään Katriina Viljamaa-Rissasen kuvittama ja Kaarina Helakisan toimittama Suuri Satukirja (Valitut palat 1970), jonka satukuvitus oli tyyten toisenlaista kuin Landströmin tummanpuhuvat mutta pakahduttavan kauniit satujen visualisoinnit.

Kirjailija Laila Hietamies ja kustannustoimittaja Anja Salokannel ovat toimittaneet viime vuonna Suomen lasten satukirjan, joka asettuu hienoksi jatkoksi Otavan aiemmille Suomen lasten hölmöläissaduille, Suomen lasten kansansaduille ja Suomen lasten eläinsaduille (Otava 1997–2000, kuv. ja toim. Pirkko-Liisa Surojegin) sekä Kaiken maailman eläinsaduille (Otava 2011, toim, Katriina Kauppila, kuv. Matti Pikkujämsä). 

Hietamies luotsasi kirja-alan yhteistä Kirja 2015 –teemavuotta, ja todennäköisesti myös tästä syystä hänet pyydettiin tähän satukirjahankkeeseen eräänlaiseksi kummitädiksi. Kirjan myyntituloista osa ohjataan uuden Lastensairaalan rakentamiseen.

Hietamies kertoo kokoelman johdannossa koskettavasti omista lapsuudenmuistoistaan, käynnistä äidin kanssa kirjakaupassa:

Muistan kirjakaupan tuoksun, se tulvi vastaan ovella, kirjojen hyvä tuoksu. Näin kirjahyllyt, jotka täyttivät kaikki seinät alhaalta ylös katonrajaan, ja hyllyjen edessä portaat, joita noustiin korkeuksiin. Kirjakaupan myyjättäret olivat lapsen näkökulmasta poikkeuksellisia ihmisiä, heistä huokui arvokkuus ja valtava tietomäärä.

Anja Salokannel on valinnut kokoelmaan monia tunnettuja klassikkosatuja ja suomalaisia kansansatuja. Suomalaisesta sadustosta on mukana myös  vähemmän tiedettyjä satuja, esim. Vuoroin vieraissa, Kukko käy kuninkaissa ja Mustat eläimet.

Salokannel on mukauttanut satuja helpommin omaksuttavaan ja nykylasta kinnostavaan muotoon. Asiaankuuluvasti lopussa mainitaan, mistä kokoelmista suomennetut sadut on poimittu ja alkuperäisten, pohjatekstinä käytettyjen satujen suomentajille/ perikunnille on maksettu palkkiot. 

Emmi Jormalainen liioittelee karhuperheen pyöreyttä ja pehmentää samalla niiden pelottavuutta, vaikka Kultakutrin ilme toisaalta kertoo ihan muuta. Emmi Jormalaisen kuvitusta Suomen lasten iltasadut -kirjaan (Otava 2015). 

Jokainen aikakausi tuottaa oman satukuvastonsa. Emmi Jormalainen (s. 1979)  kuvittaja ja graafinen suunnittelija, joka tunnetaan parhaiten lastenkirjakentällä Veera Salmen Puluboi-kirjojen kuvittajana.

Jormalaisen tyyliä voisi luonnehtia rotevaksi ja samalla lapsenomaisen naiiviksi. Itse näen siinä ilmeisiä vaikutteita myös 1980-luvun realistisesta lastenkirjakuvitusperinteestä, kirkkaine väreineen ja yksinkertaisine muotoineen. Pelkistetystä tyylistä huolimatta hän onnistuu loihtimaan satukuviin ulokkeisuutta ja polkuja syvemmälle satumaailmaan.

Kansansatujen kansainvälinen, kulttuurista toiseen siirtynyt historia todentuu hienosti Ruusunen-sadun kuvituksessa, jossa prinsessa Ruusunen ja prinssi on kuvattu tummaihoisina. Jormalaisen kuvitusta voi pitää tässä suhteessa rohkeana avauksena Suomessa. 

  

Prinsessa Ruususen klassinen loppukohtaus Emmi Jormalaisen rohkeasti tulkitsemana. Emmi Jormalaisen kuvitusta Suomen lasten iltasadut -kirjaan (Otava 2015). 

Rouva Huu toivottaa kaikille Lastenkirjahyllyn lukijoille elämyksellistä satupäivää. Aikuiset voivat varta vasten etsiä eri tyyleillä kuvitettuja satukokoelmia lapsille luettavaksi ja tarkkailla samalla, kuinka lapsi reagoi niiden satukuvastoihin. 

Ja toisaalta on hyvä muistaa, että jokainen visuaalistaa sadut mieleisekseen myös omassa mielikuvituksessaan. 

MUOKATTU 20.10.2016

Näitä tarinoita luetaan omalla vastuulla tai päivänvalossa

Magdalena Hai: Haiseva käsi – ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta, 229 sivua, Karisto 2016. Kansikuva Satu Ketola.

Useampikin tuntemani kirjavinkkari ja opettaja on vakuuttanut, että kummitus- ja kauhutarinat ovat varma nakki koukuttaa vähän lukevat lapset ja nuoret kirjan ääreen.

Kirjailijasalanimi Magdalena Hain (s. 1978) koko tähänastinen tuotanto on itse asiassa kyllästetty salamyhkäisyyden, historian, kutkuttavan pelon ja jännityksen erilaisilla ainesosilla.

Kertomuskokoelma Haiseva käsi on täyteläinen läpileikkaus kauhukirjallisuuden perinteeseen, sen erilaisiin variantteihin. Goottilainen kauhu, koululaisten vitsiperinteen huumorilla hersyttelevät kummitusjutut, vanhojen suomalaisten aavetarinoiden kolkko säkenöinti, angstintäyteinen nuorisokuvaus sekä tuiki tavalliseen arkeen työntyvät yliluonnolliset ilmiöt sekoittuvat hyytäväksi miksaukseksi.

Yhdistävänä miljöönä  kaikissa tarinoissa on kuvitteellinen Uhriniituntakaisen kylä, jonne 1800-luvulta nykypäivään ulottuvat tapahtumat sijoittuvat.

Suurin osa kertomuksista on varsin pitkiä ja monipolvisia. Lyhyitä tarinoita on vähemmän, mutta oikeastaan niissä Magdalena Hai onnistuu parhaiten  tiivistämään karmaisevaa tunnelmaa tai tilanteiden absurdiutta.

Kokoelman helmiä ovat  nasevan lyhyet ”Näkymätön” ja ”Meistä on moneksi”, joista toisen aiheena on lapsen mielikuvitusystävä, jota äiti ei suostu näkemään ja toinen kertoo samaan perheeseen kolmesti syntyvistä viiden lapsen sisarussarjoista (…outoa? Todellakin!). ”Talven lapset” -tarinan päähenkilöinä ovat sisarukset  Pyry ja Lumi. Pyry vihaa talvea, ja hän katoaa mystisesti kesken sisarusten lumileikkien.

Näissä tarinoissa on paljon Sari Peltoniemen ja Ritva Toivolan arkea ja fantasiaa vinkeästi yhdistävää äkkiväärää tyyliä.   

Hauskasti erillisten tarinoiden pää- tai sivuhenkilöt tai heidän jälkeläisensä risteävät tarinoissa. Nykyhetkeen sijoittuvan ”Namusetä”-kertomuksesssa esiintyvä koulun originelli opettaja, Rukoilija-Sirkka, on yhtenä keskushenkilönä myös pitkässä ”Peto ja Perhonen” -tarinassa, jossa goottilainen kauhu ihmissusineen ja entisajan sirkustaiteen friikkeine hahmoineen pääsee valloilleen.

Magdalena Hai on taitava tihentämään jännitystä pienin, latautunein keinoin.  "Metsätie ja Aarnikotka – murhenäytelmä seitsemässä osassa" -tarinan keskushenkilönä on astmaa poteva Aarni-poika, joka muistelee perheessä asunutta aupair-tyttöä, Katyaa.

Aarni tuntee nyt kulkevansa Katyan jalanjäljissä. Yön kylmä valo muuttaa metsätien harmaaksi. Puiden pinnat näyttävät nahkeilta. Aarnin hengitys höyryää. Kuumaa kylmässä.  

–     – Aarni huohottaa.  Hänen rintansa on lukossa, se ei liiku, vaikka hän kuinka hengittää. Puut sulkevat hänet linnoitukseensa, jonka kalterit yltävät taivaaseen asti. Leppien välistä Aarni näkee suoria, harmaita runkoja niin pitkälle kuin katse kantaa. Hän ei näe puiden liiikkuvan, mutta ne tulevat joka hetki lähemmäs. 

 Aina kun Aarni kääntää katseensa pois, rungot hänen takanaan limittyvät tiukemmin. – –

Nykypäivän vitsauksesta, koulukiusaamisesta,  kertoo useampikin tarina. Niistä vavisuttavin – kaikessa absurdiudessaankin – on ”Täydellinen Alina”.

Kertomuskokoelmaa ei ole kuvitettu lainkaan, mikä tässä tapauksessa on hyvä ratkaisu: lukija voi itse säädellä tarinoiden kauhuelementtejä mieleisekseen omassa mielikuvituksessaan!

Tässä lisää rouva Huun testaamia kummitusjuttuja

Lapsille:

Älä lue pimeässä. 210 karmivaa tarinaa, kuv. Sami Toivonen ja Marko Turunen, Otava 2011

Eija Timonen: Lymyvuoren peikot, kuv. Christel Rönns, Tammi 2011

Eija Timonen: Kummitukset kintereillä, kuv. Mika Launis, Otava 2008

Toim. Pirkko-Liisa Perttula: Kummitusperhe Kammoset -sarja, kuv. Juhana Salakari, Otava 2008–2011

Toim. Pirkko-Liisa Perttula: Lue jos uskallat, 210 karmivaa tarinaa, kuv. Sami Toivonen, Otava 2001

Ulf Palmenfelt: Vihreä koura ja muita kummitusjuttuja, kuv. Eva Eriksson, suom. Hannele Huovi, Weilin+Göös 1987

Vuokko Muje & Seppo Lindquist: Havukkavuoren musta lintu. Tarinoita kummituksista ja hengistä, Weilin+Göös 1974

Nuorille:

Kirsti Mäkinen: Kruunupäinen käärme ja muita Suomen kansan tarinoita, kuv. Jussi Kaakinen, Otava 2012

Toim. Anneli Kanto:  Kuollut kulkee. Tarinoita kalman majoilta, Gummerus 2008

Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset, suom. Jaana Kapari, Teos 2006, up. 2007

Bram Stoker: Dracula, suom. Jarkko Laine, Keskiyön kirjasto: Otava 2007

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde, suom. Erkki Haglund, Keskiyön kirjasto: Otava 2007

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira, suom. Jaakko Kankaanpää, Keskiyön kirjasto: Otava 2008

Mary Shelley: Frankenstein, suom. Paavo Lehtinen, Keskiyön kirjasto: Otava 2008

Eija Timonen: Kuu paistaa, kuollut ajaa, aavetarinoita, kuv. Markku Tanttu, SKS 1984

Cantervillen kummitus ja muita kuuluisia kertomuksia, kuv. Alexander Lindberg, toim. ja suom. Kerttu Manninen, WSOY 1964, up. 1997

Vaasassa toimii kiehtova pienkustantamo Haamukustannus, joka on nimensä mukaisesti keskittynyt  kummituksista kertoviin kirjoihin. Haamun kirjavalikoima löytyy täältä.

#Pojatkin lukevat… ja rakastuvat

Esko-Pekka Tiitinen: Neljän tuulen paita,  131 sivua, Aula & Co 2016, kansikuva Elina Salonen.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus reagoi nopeasti ajan ilmiöihin. Niinpä ei ole mikään ihme, että pakolaisena Suomeen tulleen ja kantasuomalaisen nuoren rakkaustarina on löytänyt syksyn nuortenromaaneissa jo kaksi erilaista tulkintaa.

Juuli Niemen Et kävele yksin (Tammi 2016) antoi äänen Kosovosta Suomeen muuttaneelle Egzonille ja Adalle. Esko-Pekka Tiitisen Neljän tuulen paita kertoo Pekon ja äitinsä kanssa Helsingin kautta Lappiin muuttaneen kurdityttö Damlan kohtaamisesta. Nuoruuden kuvaus on rouheaa ja välttää pohjoisen mielenmaiseman liiallisen melankolian.  

– – ” se oli kaunein tyttö mitä mie olin tunturien tällä puolen nähnyt”, toteaa Pekko Damlasta.

Pekolla on jatkuvaa korjausta ja huolenpitoa vaativa pappa-Tunturi-mopo, joka nousee keskeiseen osaan monenkin juonenkäänteen kannalta.  

Kumpikin Tiitisen päähenkilöistä kipuilee isänkaipuun kanssa. 

Damlan isä on mukana vastarintaliikkeessä, ja hänestä ei ole kuultu aikoihin. Pekon isä puolestaan on Libanonissa rauhanturvaajana.

Suomalaiset lasten- ja nuortenkirjailijat tekevät nykyisin luontevasti lukemiskasvatusta kirjojensa kautta. Tiitisellä on kaksikin erilaista metodia. 

Toisessa Pekko purkaa turhautumistaan sabotoimalla Lukukeskuksen Lukuviikko-julistetta: 

Tänään oli alkamassa se Lukuviikko, jonka julisteen mie olin jo kertaalleen tuhonnut. Nyt ilmoitustaululle oli kiinnitetty uusi plakaatti, jossa luki kissan kokoisin kirjaimin: ”Lukeminen on luksusta”. Tussi kuumotti jälleen takataskussa, mutta ennen sabotaasia mie päätin lukea julisteen alle laitetun lehtileikkeen. Siinä väitettiin, etteivät pojat pärjänneet tytöille lukutaidossa.

Viime talvena meidät pakotettiin lukemaan joku kirja, jossa neuvottiin miten voi tulla onnelliseksi olemalla rohkea, voimauttamalla itsensä ja löytämällä sisäisen norsunsa, mutta koska miulla oli silloin kiinteä suhde vain mopoon, en päässyt viittä sivua pitemmälle. Turha silti oli tulla sanomaan, ettenkö olisi ollenkaan lukenut. Olin lukenut kymmeniä peliohjeita, englanniksikin. Niissä sanottiin ytimekkäästi mitä milloinkin piti tehdä. ”Find your enemies and destroy the Boss.” Ei sitä tarvinnut sen enempää selitellä.

Toisessa metodissa toiminta ja energia vaativat vähän pidemmän tähtäimen sitoutumista.

Äidinkielenopettaja Hakkarainen kutsuu luokkaan vierailulle eläkkeellä olevan kirjastonhoitajan, Oilin, jonka olemus ja ajatukset tekevät Pekkoon ja Damlaan vaikutuksen.

Oili on jo heittämäisillään toivon nuorten lukuharrastuksen osalta, sillä ”mikään mikä ei vilku, välky tai pauku ei kiinnosta ketään”.

Pekko ja Damla saavat kuitenkin Oililta kipinän bookcrossaukseen eli kirjojen vapautusliikkeeseen, jonka ideana on mahdollistaa kirjan ja potentiaalisen lukijan sattumanvarainen kohtaaminen.    

Esko-Pekka Tiitinen antaa nuoren lukijansa hoksata romaanin isommat ja kantaa ottavat kaaret ihan itse. Kemissä 2015 perustettuun rasistiseen Odinin soturit -ryhmittymään viitataan, mutta antaessaan yhdelle ryhmän jäsenelle kasvot ja valottamalla tämän menneisyyttä, Tiitinen ei sorru yksioikoisen helppoihin ja leimaaviin ratkaisuihin.

Kaikissa Tiitisen nuortenromaaneissa kajastelee aina toivonkipinä: Neljän tuulen paidan onnelliseksi kiertyvässä lopussa kuvataan kuntalaisten ja Suomen Punaisen Ristin yhdessä järjestämää tervetulotilaisuutta kuntaan muuttaville pakolaisille.

Tulevaisuuteen kaikesta huolimatta toiveikkaasti ja omiin vaikutusmahdollisuuksiin luottavat ja reteästi omaa murrettaan puhuvat syrjäseudun nuoret olivat pääosassa myös Tiitisen taannoisessa, Finlandia Junior –palkitussa nuortenromaanissa Villapäät (Tammi 2008). 

Tiitisen eetos on selvä ja sellaisenaan juuri nyt erittäin tarpeellinen: nuorten potemasta maailmantuskasta huolimatta rakkaus selättää isotkin vastukset:

 Mie en olisi ikinä uskonut, miltä oikea suudelma tuntuu. Suukkoja me oltiin annettu toisillemme, mutta kyllä ne olivat olleet kaukana tästä. Nyt mie näin punaista ja keltaista yhtä aikaa, niin taivaan joka täyttyi revontulista, mie tunsin Damlan käden voiman, hellän silityksen, jalkojen vapinan ja valtavan aallon, joka pyyhkäisi meidät maahan. – –

Mutta mitä ihmettä on kirjapainossa tapahtunut  Elina Salosen hienolle kansikuvalle? 

Ennakkomarkkinoinnin kansikuva (ohessa vasemmalla) on rajaukseltaan onnistuneempi ja mustan eri sävyissä vivahteikas, siinä missä lopullisen kansikuvan tytön sivuprofiili on lähes sysimusta. 

Todennäköisesti tässä on päädytty hyväksymään kansikuvavedos tietokoneen näytöltä, eikä ole oivallettu, että painossa sävyt menevät tukkoon.

Aiemmin Loki-kirjoissa, Gummeruksessa ja Basam-booksissa työskennellyt Niko Aula perusti uuden yleiskustantamonsa tänä  vuonna. Tiitisen nuortenromaanin lisäksi Aula & co on tänä syksynä julkaissut Leena Valmun & Lasse Rantasen lasten tietokirjan Probius ja suuri suoliston taistelu.