"Miksi minut saa tuolla lailla jättää?"

Ulla Pulkka & Sakari Kannosto: Pikku Punkkarin romurinkka, 48 sivua, Karisto 2017. Ulkoasun suunnittelu Jussi Karjalainen.

Ensikertalaisten lastenkirjaa tutkailee aina erityisen uteliaana. Tuoko se jotain uutta tarjontaan, löytyykö tekijöiltä persoonallinen tyyli ja näkökulma lapsille kirjoittamiseen ja kuvittamiseen?

Ulla Pulkan & Sakari Kannoston kuvakirja Pikku Punkkarin romurinkka   kertoo vanhempien avioerosta leikki-ikäisen lapsen näkökulmasta. 

Kuvakirjaksi siinä on kuitenkin valtavasti tekstiä: pienellä säädöllä teos olisi luontevammin taipunut runsaasti kuvitetuksi lastenromaaniksi.  

Minä olen Pikku Punkkari. Synnyin vaaleansininen irokeesi hiusten tilalla, kuten kunnon punkkarit usein syntyvät. Ollessani kaksi päivää vanha paimensin jo lehmiä. Punkkarivauvat voivat nimittäin tehdä ihan mitä tahtovat. Minun ei tarvinnut kuin kerran kiljaista, ja märät turvat nuuskivat ihanasti pulleaa naamaani. Jokaisella pitäisi olla lehmäystävä, eikä punkkariystäväkään olisi pahitteeksi.  

Lempipaikkani tässä mukavassa maatalossani on tämä taiteelle omistettu kulmaus. Täällä sopii piirtää ja lukea niin paljon kuin ikinä jaksaa. Vaadin, että ympärilläni on aina kirjoja, kyniä tai takkuisia olentoja. – –

Pikku Punkkari  on saanut varmasti syntymälahjanaan paljon voimaa ja viisautta. Se on tarpeen, kun kun isä kertoo hänelle, äidille ja  kaljulle vauvapikkusiskolle muuttavansa uuden perheen luokse.

Pikku Punkkari haluaisi liimata isän kodin sohvaan, jotta tämä ei 
pääsisi lähtemään uuden perheen luokse. Sakari Kannoston kuvitusta 
Ulla Pulkan tekstiin kuvakirjassa Pikku Punkkarin romurinkka (Karisto 2017).

Ulla Pulkan tarinassa viehättää boheemi perhe ja kaikkia kliseitä karttava maaseutumiljöö: punkkariperhe kasvattaa maatilallaan pitkäkarvaista ylämaankarjaa.

Näkökulma keskittyy vain lapsen tasalle: kuinka lapsi kokee isän poislähdön, hylätyksi tulemisen ja perhedynamiikan järkkymisen. 

Lapsen ahdistus yllättävän tilanteen äärellä kulminoituu liian raskaaseen reppuun. Sama  vertauskuva liian painavasta taakasta löytyy myös Anna-Mari Kaskinen & Marjo Nygård-Niemistön kuvakirjassa Liian raskas reppu, eli kuinka selvisin kiusaamisesta (Kirjapaja 2007). 

Pikku punkkari sonnustautuu myös fantasiakypärään – luultavasti suojatakseen itsensä turhalta hälyltä ja hämmennykseltä.

Vähäinen vuoropuhelu on tyyliltään hyvin muodollista. Kenties sitäkin kautta halutaan viestiä, että myös vanhemmat ovat tilanteesta hämillään.

Isä haluaa, että pikku punkkari tapaa hänen uuden perheensä. Lapsi uskoo, että uusi perhe on kaikin tavoin parempi:

– – Ehkä he muistuttavat satuolentoja ja kimaltelevat auringossa ihanasti! Luultavasti heillä on hiusten tilalla sammalta, ja iho on vähintään sateenkaaren värinen! Näin minä uskon.

Mutta mitä vielä: perhe onkin ihan tavallinen.

Tukea ja turvaa vaikealla hetkellä löytyy myös vähän
yllättävältä suunnalta. Sakari Kannoston kuvitusta Ulla Pulkan
tekstiin kuvakirjassa Pikku Punkkarin
romurinkka (Karisto 2017). 

Mummin lisäksi pikku Punkkari saa avukseen Lemmu-lehmän. Se heittää painavan repun pöpelikköön ja kannustaa lasta huutamaan muistikirjaan kirjoitetut hädän ja huolen täyttämät kysymykset myös vanhempiensa tietoon.

Ja tietysti käy niin, että siinä vaiheessa isä lopultakin tiedostaa asiat ja sanoo ne oikeat, lapsen hätää liennyttävät sanat:

Isä juoksee sohvalta luokseni ja vakuuttaa, ettei ikinä vaihtaisi minua ja pikkusysteriä mihinkään. Että perhe on vain muuttunut entistä suuremmaksi. – – 

Ulla Pulkka (s. 1981) on medianomiksi kouluttautunut kirjoittamisen sekatyöläinen ja copywriter.

Sakari Kannosto  (s. 1973) on valmistunut Kuvataideakatemiasta vuonna 2005 kuvanveistäjäksi. Hänet tunnetaan suurikokoisista valmisesineitä ja kierrätysmateriaaleja hyödyntävistä installaatioistaan sekä keraamisista eläimistään.

Kannoston kuvituksessa ei ole samaa rosoa kuin hänen veistoksissaan. Onko itselle kenties vieraampi alue, lastenkirjan kuvittaminen, suitsinut hänen ilmaisuaan? Hennolla mustalla viivalla rajattu vesivärikuvitus tuo mieleen 1970-80-luvun kuvitustyylin, joka nykynäkökulmasta vaikuttaa jopa vähän amatöörimäiseltä. 

Toisaalta Kannoston kuvitus taltioi oivaltavasti keskushenkilöiden ilmeet ja eleet sekä kehon ja perheen tunnekielen vivahteet. Lapselle kipeitä aiheita käsittelevissä lastenkirjoissa ei välttämättä ole tarpeenkaan keikaroida yltiötaiteellisella kuvituksella. 

Näkymättömiä kavereita ei saa nitistää

Gunilla Bergström: Mikko Mallikas ja Mulperi, suomentanut Kaija Pakkanen, 24 sivua, Weilin+Göös 1979, up.  Tammi 2003.

Verna Kovanen: Näkymättömät – Invisibles: Tositarinoita mielikuvitusystävistä – True stories about imaginary friends, essee Janna Rantala, englanninkielinen käännös Kasper Salonen, 139 sivua, Vernace Production 2016.

Lastenkirjallisuuden yksi verraton  rikkaus on tehdä mielikuvituksen voimalla näkymätönkin näkyväksi.   

Niinpä rakastetut lastenkirjallisuuden klassikot suorastaan vilisevät erilaisia lapsen mielikuvitusystäviä. Astrid Lindgreniltä löytyy monia esimerkkejä: muiden muassa kuvakirjana tunnettu Kultasiskoni, satu Kastehelmi ja tietysti Katto-Kassinen.

Gunilla Bergströmin Mikko Mallikkaallakin on oma mielikuvituystävä, Mulperi:

 Mulperi on salainen ystävä, joka tulee juuri silloin kun Mikko haluaa. Hän on niin salaperäinen, että vain Mikko voi nähdä hänet. Nyt Mulperi suostuu oikein mielellään leikkimään.

Kesken  leikin tuoksinan isä kyselee, onko Mikko nähnyt hänen piippuaan.

”Senkin piippu pölvästi, en käsitä mihin se on voinut joutua”, isä huokaa ottaessaan kaapista astioita.

Piipun katoamisesta huolimatta isä ottaa hienosti Mulperin huomioon: hän kattaa ylimääräisen lautasen ruokapöytään ja yrittää malttaa odottaa hitaammin kulkevaa Mulperia matkalla päiväkotiin.

Mulperin paikka on ruokapöydässä selvästi kunniapaikalla, isän ja Mikon
välissä. Gunilla Bergströmin kuvitusta kuvakirjaan
Mikko Mallikas ja Mulperi (Weilin+Göös 1979). 

Mutta illalla, kun piippu on yhä kadoksissa, Mikon isä on jo vähän työlääntynyt koko Mulperiin ja ehdottaa, että Mulperi voisi oikeastaan muuttaa heiltä pois. 

Läksiäislahjaksi hän antaa Mulperille lahjan, taskulamppuun uuden  pariston. Mikko kertoo, että  Mulperi on jo lähtenyt pois, joten hän voi mainiosti ottaa lahjan vastaan.

Uuden taskulampun avulla piippukin löytyy helposti, mutta siihen tarvittiin tietysti Mulperin hoksottimia. 

Mikko toteaa isälleen, että Mulperi pistäytyy heidän kotonaan myös vastaisuudessa, vaikka isä ei  välttämättä aina käyntejä huomaisikaan.

Gunilla Bergströmin lapsipsykologia on taas vertaansa vailla. Mikon isän hienotunteisuus Mulperia kohtaan on hellyttävää.

Valokuvaaja, dokumentaristi Verna Kovanen julkaisi viime syksynä omakustanteena 

valokuvateoksen Näkymättömät – Invisibles, johon hän on valokuvannut ja haastatellut 3–8-vuotiaita lapsia heidän mielikuvitusystävistään. 

Kirjan pontimena on ollut Kovasen oma lapsuuden mielikuvituskaveri Henni, näkymätön näyttelijä, joka katosi Kovasen lapsuudesta Hollywoodiin.

Ilonan mielikuvitusystävä on Kummitus, joka asuu koko ajan hänen kodissaan:

 Me vaan aina hengaillaan, mut ei tehdä kauheesti mitään. Me ei koskaan puhuta mutta välillä otan siitä valokuvia.

– – Luin et se on haarautuva, niin se voi olla kaikkialla, missä se haluaa. Joskus se tulee keskeyttää mun leikit ja haluais tulla mukaan, mut mä en halua leikkiä sen kanssa. Välillä ollaan piilosta. Kummitus on tosi pelokas, jos se ei tunne jotakuta, niin se kummittelee sille. Se pelkää et ihmiset tekee sille pahaa. 

  

Vernerin ystävä Anni-Panni on punainen toukka, joka asuu kaukana, mutta tulee aina soitettaessa kyläilemään Vernerin luokse. 

Atlaksen Plenti-niminen kaveri jäi Brysseliin, kun perhe muutti takaisin Suomeen. Eräänä päivänä se palasi Vernerin kotipihalle telttansa kanssa:

Plentiä ei muut näe paitsi minä, silloin kun käytän paljastuspantaa. Se silmillä näen sen, ja siitä on etua, jos leikitään vaikka piiloa.
 

Ullan II-Pappa on jo ikääntyneempi mielikuvituskaveri: 

On mukavaa vain istua sen kanssa ja pelailla. Se on jo vanha, ja siksi treenataan sen muistia muistipeliä pelaamalla. Tykätään myös tikkupelistä ja jännistä paikoista. Pöydän alla on ehkä hauskinta. 

Lasten kertomukset mielikuvitusystävistä on taitettu heleiden väripalkkien keskelle. 

Tiukat rajaukset lapsista jättävät hienotunteisesti kuitenkin tilaa näkymättömälle. 

Mustavalkokuva myös tehokkaasti rajaa lastenhuoneiden tavarakaaoksen ja siksi kuvan katsojankin on helppo keskittyä olennaiseen eli samastumaan lapsen rönsyilevään mielikuvitukseen.

Verna Kovasen osuutta täydentää oivaltavasti lastenpsykiatrian erikoislääkärin, pari- ja perhepsykoterapeutti Janna Rantalan esseeartikkeli Tervetuloa näkymättömät ystävät. 

Rantala toppuuttelee asiantuntevasti mutta silti eloisasti vanhempien huolta lapsen mielikuvitusystävien ilmaantumisesta. Hän antaa myös käytännön vinkkejä siihen, kuinka menetellä jos mielikuvituskaveri vie aikuisen mielestä vähän liikaa tilaa perheen arjessa.  

Mielikuvitusystävät ilmaantuvat usein leikki-ikäisen lapsen  ”siirtymäminän” vaiheeseen, jossa lapsi hahmottaa ja tutkii omaksi minäksi kehittymistään. Tästä syystä mielikuvitusystävät ovat usein lasta taitavampia, nokkelampia ja pystyvämpiä.  

Muokattu 9.5.2017 

Isokorvaisia tyttöjä

Kim Fupz Aakeson & Salla Savolainen: Tyttö ja ihmeelliset korvat, suomentanut Outi Menna, 27 sivua, Tammi 2012.

Kati Kovács: Kamileen labyrintti, 85 sivua, WSOY 2016.

Rouva Huusta on aina lystiä, kun jokin kirja synnyttää assosiaation jostakin aiemmin ilmestyneestä teoksesta.

Näin kävi lukiessani Kati Kovácsin sarjakuvaa Kamileen labyrintti.

Oli aivan pakko oitis kaivaa hyllystä tanskalais-suomalaisensa yhteistyönä toteutettu Kim Fupz Aakesonin ja Salla Savolaisen kuvakirja Tyttö ja ihmeelliset korvat.

Kummassakin on päähenkilönä tyttö, jolla on epätavallisen isot korvat. 

Kuvakirjassa kerrotaan tytön poikkeavan ulkomuodon herättävän muissa hämmästystä: 

Niinpä niin, tuolta hän näytti, maailman hulluimman näköinen tyttö. Hänen jaloissaan ei ollut mitään vikaa, ne olivat oikeastaan kauniit, samoin pisamaiset kasvot ja kihara tukka. Mutta korvat, voi herttinen sentään. Ne olivat sitäkin ihmeellisemmät. 

Tytön korvat olivat jättimäisen suuret ja koko lailla kellertävät. Ja mikäs siinä, onhan keltainen toisinaan nätti väri ja sopii täydellisesti sitruunavaahtoon tai verhoihin tai vaikkapa kevyisiin kesähousuihin. Mutta ei korviin, kiitos vain, sääli maailman hulluimman näköistä tyttöä.
 

Onkohan niin, että jos johonkin tiettyyn asiaan kiinnitetään liikaa huomiota,
se on vaarassa kasvaa luonnottomiin mittoihin? Naisen utelias katse ja
 tytön hämmennys puhuvat puolestaan. Salla Savolaisen kuvitusta Kim Fuptz
Aakesonin tekstiin kuvakirjassa Tyttö ja ihmeelliset korvat (WSOY 2012). 

Kim Fupz Aakesonin tarinan juju on siinä, että ääneen päästetään vain korvia estoitta ällistelevät  kadunmiehet ja -naiset. Tytön ajatuksia voi vain arvailla Salla Savolaisen kuvituksen perusteella. Tytön ilmeet vaihtelevat hämmennyksestä ihmettelyyn ja epätoivoon.

Kriittinen lukija  tosin kyseenalaistaa  tytön selviytymisstrategioita, kun tämän kerrotaan käyttäneen omaisuuksia trendikkäisiin vaatteisiin ja kampauksiin, jotka veisivät huomion korvista. 

Pitäisikö kuvakirjaa siis lukea pikemminkin moraliteettina, jonka piikki osuu ulkonäköpaineisiin ja täydellisyyden tavoitteluun?

Voi ällistyksen määrää, kun korvat paljastuvatkin upeiksi perhosen siiviksi! Salla Savolaisen kuvitusta Kim Fuptz Aakesonin tekstiin kuvakirjassa Tyttö ja ihmeelliset korvat (WSOY 2012).

Tarina kiertyy onnelliseksi muodonmuutostarinaksi Eric Carlen Pikku toukka paksulaisen ja Hans Christian Andersenin Ruman ankanpoikasen hengessä. 

Tytön korvat kasvat entisestään, ja yht´äkkiä tyttö hoksaa, että onkin saanut perhosen siivet!  Ja äkkiä kaikki aiemmin tytön eriskummallisuutta arvostelleet ovatkin sitä mieltä, että heidän edessään lepattelee maailman kaunein perhonen.

Kaunis tai ei, se oli perhosen itsensä mielestä yhdentekevää. Hän liihotti keveästi keltaisilla siivillään ja hänen värinsä hehkuivat auringonpaisteessa. Ylhäällä taivaalla hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi.

Kati Kovácsin sarjakuvatarinan  alussa kerrotaan viisivuotiaasta  Kamileesta, joka on kuin kuka tahansa pikkulapsi. Ankara sairaus  vie kuitenkin tytöltä kuuloaistin, mutta hänen korvansa kasvavat silti suunnattoman suuriksi.

Outo kuumehorkkatauti vie Kamilleen kuulon. Kati Kovácsin
tussipiirroskuvitusta sarjakuvatarinaan
Kamilleen labyrintti (WSOY 2016). 

Tyttö varttuu 16-vuotiaaksi ja kipuilee korvien kanssa. Moniongelmaiset vanhemmat tappelevat keskenään ja turvaa löytyy vain ukin seurasta ja myötätunnosta. 

Kamilee auttaa ukkia lintukaupan lähettinä. Hän tutustuu mm. rouva Flooraan, joka rakastaa Upponautinto-leivoksia.  

Absurdi, makaaberi ja groteski kietoutuvat tähän aikuisten sarjakuvatarinaan, jonka äkkiväärät nyanssit sopivat mielestäni hyvin myös nuorille lukjoille. Seksuaalinen herääminen ja perhesuhteiden kiemuroiden selviäminen tihentyvät oivaltavaan kliimaksiin.