Pää täynnä hattaraa, mutta tolkku mukana

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 188 sivua, Karisto 2018. Kansikuva Kati Rapia.

Ajan ilmiö tämäkin: teinitytöille suunnattuun kevyeen chick lit- kirjallisuuteen yhdistetään ajankohtaisia, kantaaottavia teemoja.

Nelli Hietalan (s. 1982) edellisen nuortenromaanin  Miia Martikaisen kärsimysviikko (2016) jatko-osa sysää nimittäin lukijaa perinteisen  seurustelupähkäilyn ohessa ottamaan kantaa eettisiin periaatteisiin  yleisemmällä tasolla ja tuotantoeläinten kohteluun.

Ilman teennäisyyden tai ohjelmallisuuden tuntua sivutaan myös kuntaliitoksia, työllisyystilannetta ja työllistämiskokeiluja sekä maanviljelijöiden taloudellista ahdinkoa.

18-vuotias Milla on tutustunut lukion ensimmäisenä vuotena Annaan, joka on ”luokan takaosassa istuva mustanpuhuva kuvishörhö”.  Anna on myös eläinsuojeluaktivisti. 

Miia on luonteeltaan varovaisempi, mutta haluaa silti olla lojaali ystävänsä aatteelle ja on valmis ottamaan riskejä avittaessaan Annaa, joka on tehnyt iskun paikalliselle sikatilalle vastustaakseen eläinten tehotuotantoa.

Miia tunnustaa olevansa koukussa Jane Austeniin,  Brontën sisaruksiin, Bridget Jonesiin, Tiinoihin, Runotyttöihin, Priskaan ja Seljan tyttöihin: "niiden idealismi, tervehenkisyys ja hyveellisyys eivät haittaa mua tippaakaan, päinvastoin”.

Perinteisen tyttökirjakonseptin – kaksi potentiaalista, mutta tyystin erilaista poikaystäväehdokasta  – kliseistä huolimatta Miia ajattelee omilla aivoillaan ja modernisti, vaikka väittääkin välillä aivojensa olevan hattaraa.

Miia on itseironisesta tilityksestään huolimatta hyvinkin tiedostava nuori nainen.

Satunnainen seksi on Miian mielestä vallan ok ja hän pystyy ikäisekseen varsin kypsästi erittelemään median suoltamia malleja omiin tuntemuksiinsa:

On superhämmentävää, että se viihteessä niin mutkattomaksi leikattu toimitus on käytännössä enimmäkseen kömpelöä räpeltämistä ja että se paljaus, joka siihen liittyy, on jotain ihan muuta kuin fyysistä alastomuutta. Seksissä ei voi keskittyä sellaisiin asioihin joihin yleensä keskittyy, kun haluaa tehdä vaikutuksen toiseen, kuten pömpöttääkö maha, onko ripsari varissut, sanoinkohan mä jotain tyhmää. On luovuttava vaikutuksen tekemisestä, laskettava irti kaikesta siitä mitä on päättänyt olla, niin kuin vaikka hauska tai nokkela. On asetuttava jonkun armoille niin totaalisesti, ettei pääse piiloon edes itsensä taakse, luotettava siihen, ettei se joku väistä sivuun, kun kaadut päälle. 

– – Himo on epäkorrektia. Kun mä vedän töpselin irti, niin mä en voi päättää kiihotunko huolellisesti vimeistellyistä nahkakengistä tai siitä, että mut kahlitaan sänkyyn vaikka noin normisti olenkin tennarinaisia ja yksilön vapauden puolesta. Mun keho reagoi tai sitten ei. Se mihin ja kehen se reagoi, saattaa olla jonkun toisen mielestä friikkiä tai häpeällistä. Mun on otettava riski. Paljastettatva itsestäni jotakin sellaista, josta en itsekään tiedä mitä se on.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei ole viime aikoina ollut kovin trendikästä kotimaisissa nuortenromaaneissa. Taneli miettii siviilipalveluspaikkansa valintaa tarkasti. Taidetalon siviilipalveluspesti voi leimata häntä liikaa:

Mietin vaan, että mun kannattaisi ehkä kuitenkin mennä julkiselle puolelle, sellaiseen paikkaan, joka ei ole poliittisesti niin sitoutunut.

Miia on Tanelia realistisempi ja oivaltaa, että nykymaailmassa on pakko valita puolensa ja joukkonsa:

Olisiko mun mahdollista pysyä yhteiskunnasta erossa tässä ilmastossa, näillä taidoilla? Oliko kenenkään?  Oliko helpompi vaikuttaa sisäpuolelta kuin ulkopuolelta? Ketä mä palvelisin? Mihin musta olisi? Pitäisikö ottaa vain kevyesti kouluttautua putkimieheksi, tienata puolet vuodesta kelvollisesti ja matkustaa toinen puoli, poimia rusinat molemmista pullista? Miksi mun oli pakko aina ajatella asiat näin perusteellisesti? Miksen mä voinut vain kellua mukana?

Hietalan nuortenromaani haastaa lukijaansa aivan oikeasti miettimään henkilökohtaisia valintoja ja yhteiskunnallista todellisuutta. 

Typografinen ratkaisu Miian ja ystävien viestiketjujen keskittämiseen ei ole paras mahdollinen luettavuuden kannalta.

Virolaista määrämittaista huumoria

Andrus Kivirähk: Kun Musti muni mummon, kuvittanut Christer Nuutinen, suomentanut Heli Laaksonen, 61 sivua, WSOY 2018.

Andrus Kivirähk (s. 1970) on yksi Viron tunnetuimpia nykykirjailijoita. Hänen aikuistenkirjojensa tunnusmerkkejä ovat groteskius ja absurdius.

Kivirähkin lasten tarinakokoelma Koiranne alkaa kohta kukkia ilmestyi suomennoksena pari vuotta sitten Otavan kustantamana. 

Uusi kokoelma Kun Musti muni mummon (alk. Karneval ja kartulisalat 2015) on äskettäin tullut julki WSOY:ltä.

Kirjan visuaalinen ilme on edellistä suomennosta onnistuneempi. 

Aloittelevat lukijat otetaan nimittäin typografiassa ja Christer Nuutisen tarinoiden huumoria karikatyyrisillä hahmoilla myötäilevässä kuvituksessa paremmin huomioon.

Uudessa kokoelmassa ei kuitenkaan ole edellisen kokoelman veroisia nasevia ja mieleen jääviä tarinoita. 

Lastenkirjoissa Kivirähkin räväkkyys näkyy yllättävinä tulokulmina ja makaaberienkin asioiden perusteellisena älllistelynä. Tarina Nappi hukkaa pojan kertoo pojasta, jonka housuista putoaa nappi. Tapahtumassa samastutaan napin tuntemuksiin. 

Useammassakin tarinassa kerrotaan ruoka-aineista. Grillimakkara kadehtii piparien elämää piparkakkutalossa ja yrittää päästä  sinne kylään. Tietokone on perso hillolle. Ruokapöydälle ilmaantuu muukalainen, joka lesoilee olevansa ulkomainen herkku. Muukalainen paljastuu kuitenkin kammaksi ja se häädetään pois.

Kokoelman aloittava nimitarina Musti alkaa näyttleijäksi on käänteiltään sähäkkä. Maijan koira ei ymmärrä toden ja kuvitellun leikin eroja.

Maija haluaa leikkiä Mustin kanssa Punahilkka-satua:

Maija vei Mustin olohuoneeseen jossa isoäiti istui katselemassa televisiota. 

”Katso, siellä hän nyt on”, kuiskasi Maija. ”Anna mennä!”Musti teki niin kuin oli käsketty. Se lönkytti isoäidin luo ja söi tämän suihinsa. Maija säikähti. 

”Musti!” rääkäisi Maija. ”Mitä sinä menit tekemään! Tämähän oli vain leikki. Ja sinä nielaisit koko isoädin oikeasti. Hölmö!” 

Musti alkoi uikuttaa onnettomana. Se ei ymmärtänyt, mitä oli tehnyt väärin. Kunnon koirahan tottelee käskyjä. 

”Isoäiti!” huhuli Maija Mustiin. ”Miten siellä menee?” 

”Täällä on säkkipimeää”, isoäiti vastasi koiran vatsasta. ”Tuliko sähkökatkos vai mitä?”

Musti-koira eläytyi Punahilkka-leikkiin vähän turhan
 perusteellisesti. Christer Nuutisen kuvitusta Andrus Kivirähkin
tarinakokoelmaan Kun Musti muni mummon (WSOY 2018). 

Tarinan loppu kiertyy onnelliseksi. Isoisä keksii aloittaa toisen leikin, jossa Musti on kana ja se ryhtyy munimaan. Mummo päätyy takaisin keinutuoliin ja Maija ja Musti lähtevät pihalle jatkamaan pallon heittämistä.

Kivirähkin edellisen suomennoksen arvion yhteydessä etsin sille suomalaisia verrokkeja. 

Sari Peltoniemen arkisista tilanteista äkisti outouden puolelle nitkahtavat tarinat (Gattonautti ja muita arkisatuja, Tammi 2012) ja Alexandra Salmelan Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia (Teos 2013) päihittävät mennen-tullen Kivirähkin vinksahtaneet tarinat. 

Listan jatkoksi voisi lisätä vielä Jukka Laajarinteen Ruoalla ei saa leikkiä (WSOY 2009).

Tarinassa Runo koko perhe yrittää auttaa Akselia
kotitehtäväksi saadun runon tekemisessä. Christer Nuutisen
 kuvitusta Andrus Kivirähkin tarinakokoelmaan
Kun Musti muni mummon (WSOY 2018). 

Lieneekö kyse myös kansallisen huumorin eroista? Enkö yksinkertaisesti ymmärrä virolaisen huumorin suomalaisesta poikkeavia nyansseja?

Heli Laaksonen pitäytyy suomennoksissaan kirjakieleen. Yhdessä tarinassa, Pikkutäti ja sireenipensas, täti kuitenkin puhuu lounaissuomalaista murretta.  

Edeltävän kokoelman tapaan myös nämä uudet, määrämittaan kirjoitetut tarinat ovat ilmestyneet alunperin lastenlehti Tähekessä.

Visuaalisesti vangitseva kuvakirja merestä ja yksin olon oikeutuksesta

Lena Frölander-Ulf: Isä, minä ja meri, 36 sivua, Teos & Förlaget 2018.

Suomenruotsalaiset kuvakirjan tekijät ovat jo hoksanneet, että niukka teksti koituu kuvakirjan eduksi.

Lena Frölander-Ulf (s. 1976) jatkaa Minä, Muru ja metsä –kuvakirjasta tutun lapsen pelkojen työstämistä. Isä, minä ja meri on ilmestynyt myös ruotsiksi Pappa, jag och havet. 

Tunnetaitokirjoja ilmestyy lapsille nyt todella paljon. Suuri osa tarjonnasta on sanomaltaan hyvinkin ohjelmallisia, mutta tässä kuvakirjassa viesti on piilotettu lapsen itse oivallettavaksi.

Tässä kuvituskuvassa on mukana myös äänet, tuoksut ja aurinko! 
Lena Frölander-Ulfin kuvitusta kuvakirjaan
  Isä, minä ja meri (Teos & Förlaget 2018). 

Lasten introverttiydestä ja erityisherkkyydestä on viime aikoina keskusteltu paljon lastenkasvatukseen ja perhedeynamiikkaan liittyvillä foorumeilla. 

Aiemmassa kuvakirjassa selätettiin pimeän pelkoa ja uutuudessa pohditaan rakentavasti sitä, onko kaikkien oltava suuna ja päänä tutustumassa jatkuvasti uusiin ihmisiin, jos viihtyy paremmin yksinään.

Isä rakastaa merta. Hän rakastaa aaltoja. Hän rakastaa levässä piileskeleviä kaloja. 

Eniten isä rakastaa veneilyä.

Hän tykkää ajella päivät pitkät ja käydä tervehtimässä ventovieraita.   

”Ytterössä on paljon kivoja lapsia!” isä sanoo.

Muru heiluttaa häntää. 

Suomen saariston idylliä? Tarkkaavainen katsoja kiinnittää kuitenkin 
huomiota laiturille työntyviin lonkeroihin. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta 
kuvakirjaan Isä, minä ja meri (Teos & Förlaget 2018). 

Lapsi ei riemastu lainkaan isän ehdotuksesta tutustua Ytterön saaren lapsiin.

Hän seuraa muiden leikkiä turvallisen välimatkan päästä rannalta ja tempautuu huimaan mielikuvitusseikkailuun vedenalaiseen maailmaan juhlimaan yhdessä Hector Hauen ja muiden vedenelävien kanssa.

Frölander-Ulfin kuvitus on visuaalisuudessaan huima. 

Hän käyttää taiturimaisesti työlästä raapetekniikkaa, jossa vähitellen raaputetaan tumman värin alta nyansseja esiin. Käsivarainen raaputus tekee pinnasta tavattoman eloisan ja  siksi niin lumoavan. Meri kimmeltää auringossa ja vedenalainen maailma on yhtä aikaa hitusen jännittävä ja silti kutsuva.   

Vedenalisessa valtakunnassa on uponnut laiva, jossa merenväki
pitää juhliaan. Lena Frölander-Ulfin kuvitusta kuvakirjaan
 Isä, minä ja meri (Teos & Förlaget 2018). 

Tapahtumia seurataan koko ajan keskushenkilölapsen näkökulmasta. 

Kirjaa lukeva tai ääneen lukua kuunteleva lapsi pääsee siis konkreettisesti jännittävien tapahtumien ytimeen ja voi peilata näin myös omia tuntemuksiaan ja sietokykynsä rajoja. 

Tarina jatkuu vielä sisäkannessa: isä ja lapsi nauttivat kahdenkeskisestä uimahetkestä ja hauet kuulostelevat veden alla uimisesta kantautuvia ääniä. 

Niukka teksti houkuttaa myös sepittämään tarinaa eteenpäin ja tulkitsemaan avoimeksi jääviä yksityiskohtia. Hyvän lastenkirjan tunnusmerkki sekin! 

Vangitsevan tunnelman ja kuvituksen hallitsevan roolin takia kuvakirja täyttää myös hiljaisuuden lastenkirjan tuntomerkit. 

Ilman mitään erikoistehostetekniikkaa tässä kirjassa pystyy haistamaan meren, kuulla lokin kirkaisut ja tuntea auringon paahteen ihollaan. 

Herkästä, yksin viihtyvästä lapsesta kertoo myös ruotsalaisen Pija Lindenbaumin Henna -kuvakirjasarja (WSOY 2002–2012, suom. Päivö Taubert ja Anna Kervinen).