Moneen lajiin haarova romaani nuoruuden ja rakkauden hurmasta

Jukka Laajarinne: Hurmeen maku. Romanssi. Haamu kustannus 2019, 210 sivua. Kansikuva Jani Karppi. 

Jukka Laajarinne aloittaa aina uuden kirjan ikään kuin ”puhtaalta pöydältä”. Jokainen hänen lasten- ja nuortenkirjansa on vienyt sekä häntä itseään että lukijoita kohti jotakin uutta tuntematonta. 

Tällainen kirjailijan tinkimättömyys on aina erityisen ilahduttavaa.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannuskentän nykyistä varman päälle pelaavaa kustannustehokkuutta kuvastaa se, että kiinnostavat, entuudestaan tutut ja arvostetutkin tekijät joutuvat etsimään teoksilleen uusia kustantajia. Hurmeen maku on ilmestynyt vaasalaisen pienen kustantamon, Haamu kustannuksen, kautta. 

14-vuotias Karin saa kesäloman alkamisen kynnyksellä salaperäiseltä ihailijalta kauniilla käsialalla kirjoitettuja melodramaattisia viestejä. Tyttö on mairiteltu, mutta hämmentynyt. Ihailija paljastaa itsensä, mutta tosielämässä tunnelataus ei olekaan yhtä syvää ja intohimoista.  

Laajarinne maalailee vanhahtavin sanakääntein miljöitä, tunnelmaa ja dialogeja ja synnyttää näin omituisesti latautuneen vieraannuttavan etäisyyden haavemaailman ja arjen välillä ja jopa eri aikatasojen välilä.

Juhannuksesta eteenpäin suven joutilaan onnelliset päivät alkoivat lyhentyä, ja heinäkuun lähestyessä loppuaan ryhtyi syksy jo kummittelemaan jossakin horisontin takana. Se ei ollut vielä kohdalla, mutta sen saattoi aavistaa.

Elokuun läheisyys.

Iltaisin taivaan sini oli aina edellistä syvempi. Mutta vielä Karinilla ja Justuksella oli aikaa nauttia kesän lämmöstä ja nuoresta rakkaudestaan. Niin he luulivat.  

Vaan kuten Kaukoidän buddhalaiset ajattelevat, on elämä enimmäkseen onnetonta, onnen hetket pelkkiä luotoja kärsimyksen valtameressä, lepopaikkoja kauhujen myrskyisissä aallokossa, joiden halki joudumme räpiköimään.  

Lukijan uteliaisuutta ruokitaan lukujen ydintunnelmaa hyvin kuvaavilla otsikoilla. 

Karin päätyy ystävänsä Henrin kanssa teollisuusalueen laitamille ränsistyneeseen ruukintehtaaseen. Karin löytää sieltä käsikirjoituspinkan, joka kiehtoo häntä omituisella tavalla. Juoni tihentyy vielä hautausmaalta löytyvän pääkallon ja spiritistisen istunnon aikana.

Kotimainen nuortenkirjallisuus on yhä useammin monen eri lajin hybridi. 

Haamu kustannus mainostaa teosta kauhuromanttisena seikkailuna ja nuortenromaanina. Teos on saanut alaotsikokseen romanssin. Sitä tukee Jani Karpin Disney-animaatioiden kliseiseen naistyypittelyyn nojaava kansikuva. 

Hurmeen maku on lähtökohdiltaan lähes tavallinen koulunkäyntiin, sosiaaliseen kaverielämään ja identiteetin etsintään keskittyvä realistinen nuortenromaani: Karin tempoilee pois vanhempiensa jatkuvan kontrolloinnin alta kuin kuka tahansa murrosikäinen. Vähitellen selviää, miksi isä ja äiti ovat niin tarkkoja hänen kulkemisestaan.

Laajarinne on  rakentanut teokseensa viiston, viettävän pinnan, joka samanaikaisesti hämää ja kiehtoo lukijaa. 

Lopun sovitteleva ratkaisu väljähdyttää romaanin latausta. Turhien rönsyjen ja juonikudelmien karsiminen olisi varmasti terävöittänyt kokonaisuutta.  

Jääkiekkojoukkue innostaa Raumalla poikia lukemaan

Tapio Koivukari: Gartzia – eloonjäänyt. Kuvitus Charlotta Syrén ja Tiia Rantanen, 130 sivua. Omakustanne/ Väinö Riikkilä -seura 2018. Kansikuva Aitor Arana. 

Poikien vähäinen kiinnostus lukemiseen on ollut huolen aiheena jo pitkään. 

Usein väitetään, että poikien vähäinen mielenkiinto kirjoja kohtaan johtuisi siitä, että pojille ei ole tarjolla riittävästi sopivaa, kiinnostavaa luettavaa.  

Lukuisat  tahot ovat Suomessa tarttuneet toimeen – erilaisia projekteja, kampanjoita ja tempauksia järjestetään alueellisesti ja valtakunnallisesti.

Raumalla on tartuttu haasteeseen usean paikallisen toimijan yhteisessä Kaikki lukemaan -hankkeessa. Mukana hankkeessa ovat Väinö Riikkilä -seura, Turun yliopiston Rauman kampus ja erityisesti opettajankoulutuksen laitoksen lehtori Juli-Anna Aerila oppilaineen, kirjailija Tapio Koivukari ja Rauman Lukon jääkiekkoliigan pelaajat.

Rauman kampuksen opiskelijat ovat järjestäneet pojille lukupiirejä, missä on luettu ja työstetty yhdessä myös toiminnallisesti Tapio Koivukarin hankkeen tarpeisiin kirjoittamaa historiallista nuortenromaania Gartzia – eloonjäänyt.  

Selustatukea ja tsemppiä hankkeeseen on saatu Rauman Lukon pelaajilta, jotka  lukevat kirjaa ääneen Youtubessa ja kertovat myös omasta luku-harrastuksestaan. Kirja löytyy äänikirjana ja  Väinö Riikkilä -seuran sivuilla  on myös vinkkejä kirjan käsittelyyn. 

Tapio Koivukari (s. 1959) tunnetaan entuudestaan aikuistenromaaneista ja novelleista  sekä islantilaisen kirjallisuuden suomennoksistaan. Hänen teostensa miljöönä on usein meri.  

Koivukarin aiempi aikuisten romaani Ariasman (Johnny Kniga 2011) kertoo pääosin samasta historiallisesta tositapahtumista Espanjan baskien ja islantilaisten välillä kuin vuoteen 1615 sijoittuva Gartzia – Eloonjäänyt. 

Nuortenromaanin keskushenkilönä on orpo 14-vuotias Espanjan Baskimaalla asuva Gartzia-poika, joka kouluttautuu tynnyrintekijäksi. Yllättäen pojalle tarjoutuu tilaisuus päästä mukaan valaanpyyntimatkalle Islantiin.  

Oudommat tai vanhahtavat ilmaisut ja  erikoissanasto on selitetty sivun alalaidassa. 

Mustavalkoista, tyyliltään melko staattista kuvitusta on jonkin verran. 1600-luvun pukeutumiseen, asumiseen, laivoihin ja työvälineisiin liittyvät kuvitukset ovat informatiivisia, mutta toiminnallista, luettua tukevaa kuvitusta tarinan käännekohdista olisi voinut olla huomattavasti nykyistä enemmän.  

Valitettavasti hienon hankkeen hyvä  ajatus poikien lukemaan innostamisesta ei kaikin osin näy ja kuulu käytännön toteutuksessa. 

Väljempi taitto, lukujen nimeäminen houkuttelevasti  ja tarinan dramaturginen jäntevöittäminen olisi ollut paikallaan. 

Lukijalle ei juurikaan heitetä syöttejä, jotka kannustaisivat jatkamaan lukemista. Aiemmalla valaanpyyntimatkalla kadonneen Gartzian isän arvoitus ratkeaa, kun silminnäkijä kertoo pojalle isän kuolemasta. Islantilaisen tytön kanssa virinnyt tunnekuohukin katkeaa alkuunsa. Jo kirjan nimi paljastaa, että päähenkilö selviytyy uhkarohkealta matkaltaan hengissä. 

Verrattain hyvin mediajulkisuutta saanut hanke todistaa kuitenkin sen, että lukevan aikuisen malli sekä yhteisöllinen lukeminen voivat kannustaa myös itseään huonona lukijana pitäviä poikia ylittämään omista ennakkoluuloista tai muista harhakäsityksistä muodostuneita turhia esteitä. 

Poikien lukemaan innostaminen vaatii siis keskimääräistä enemmän aikaa, mukana olevien aikuisten sitoutumista, heittäytymistä ja vaivannäköä.  

Huoli poikien lukemisesta  oli tänään esillä myös TV 1:n Aamu-tv:ssä, kun tubettaja Miklu eli Mike Beck ja nuortenkirjailija Jyri Paretskoi olivat toimittaja Anna Lehmusveden haastateltavina 

Heinäkuun loppuun asti on käynnissä Lastenkirjainstituutin ja Kariston  kirjoituskilpailu Sytytä lukemisen vimma!, jossa etsitään erityisesti 11–14-vuotiaita poikia kiinnostavaa kaunokirjallista käsikirjoitusta.

Kilpailu peräänkuuluttaa rohkeita ja uudenlaisia tekstejä, jotka koukuttavat nuoret kirjojen pariin. Kirjojen tulee olla juonivetoisia, riittävän helppolukuisia ja aiheiltaan erityisesti poikia kiinnostavia. Kaikki pojat eivät ole samasta muotista, aiheet voivat siis olla monenlaisia. Käsikirjoitus voi olla esim. romaani, novellikokoelma, lyriikkaa tai sarjakuvaa. 

Lisätietoa LKI:n sivuilta. 

Poikien siivet kantavat

Arja Puikkonen: Liitopoika, Karisto 2019, 138 sivua. Kansi Mari Villanen, valokuva Jussi Puikkonen. Jukka-

Pekka Palviainen: Opeta minut lentämään, Karisto 2019, 138 sivua. Kansi Mika Lietzen. 

Viime aikoina lisääntynyt keskustelu moniarvoisuudesta näkyy nyt myös kotimaisissa nuortenromaaneissa, kun niissä kyseenalaistetaan perinteisiä sukupuoleen aiemmin sidottuja toimijarooleja tai nähdään erilaiset oireyhtymät nuoren persoonaan kuuluvina ja arvostettavinakin erityispiirteinä.

Arja Puikkosen Liitopoika kertoo yläkoulun aloittaneesta Akusta, joka on koulukiusaamisen takia vaihtanut koulua. Kiusaaminen äityi alakoulun lopussa niin pahaksi, että poika ei enää saanut syötyä ja nukuttua. 

Akun äiti on ymmärrettävästi huolissaan koulun vaihdoksen jälkeenkin. Äitiä ei paljon rauhoita, että uuden koulun rehtori kiistää kiusaamisen mahdollisuuden vetoamalla siihen, että koulussa noudatetaan KiVa-koulu -toimenpideohjelman nollatoleranssia mopotuksen suhteen. 

Puikkosen varhaisnuortenromaani  jo 15 vuoden takaa, Finlandia Junior -palkittu Haloo, kuuleeko kaupunki (Otava 2003), käsitteli niin ikään kiusaamista tarkasti ja eri ikäisiä lukijoita koskettavalla tavalla. Myös Liitopojasta löytyy varsinaisen kohderyhmän lisäksi peilauspintoja niin koulun opettajille ja muulle henkilökunnalle kuin vanhemmillekin.   

Koulun terveydenhoitaja rikkoo piristävästi nuortenkirjallisuudessa yleistä ammattiryhmän yksipuolista ja tylyä kuvausta. Terveydenhoitaja Heta tuntuu aivan oikeasti kuuntelevan Akua, mutta ei dramatisoi asioita liikaa. 

– – Koulumaailmassa on tällaista, Heta valitteli. Poikien huumorintaju on joskus ihan vessasta. Pienet kiusat kannattaa vain kestää. 

Avoimuus sekä kodin ja koulun yhteistyön läpinäkyvyys konkretisoituu hienosti myös siinä, että vanhemmat välittävät poikansa tietoon sen, mitä terveydenhoitaja on heille summannut Akun tilanteesta. 

Puikkonen on päätynyt jännittävään kerronnalliseen ratkaisuun laittamalla vanhempien ja Akun välisen vuoropuhelun näytelmädialogin muotoon. Tällä tavalla fokus rajautuu tiukasti olennaiseen ja  repliikkien rivien välistä löytää halutessaan vihjeitä tunnelman tihentymistä.

Akulla on pienimuotoista yritystoimintaa: hän tekee nahkaisia varusteita koirille. Tuotevalikoima laajenee, kun hän tutustuu uudessa koulussa kepparityttöihin, kovaääniseen ja käänteissään spontaaniin Maariaan ja kampurajalkaiseen Janetiin, joita on myös kiusattu.  

Suorapuheinen Maaria havahduttaa Akun kyseenalaistamaan aiemmin automaattisesti omaksutun kiusatun roolin: 

– Ei mun kiusaaminen siihen loppuis, että pistäisin suun suppuun, Maaria ilmoitti tönäistesssään autotallin oven meidän jälkeemme kiinni. – Enkä takuulla ala hiiviskelemään pitkin seinänvieriä.

Nuorten keskuudessa ronski nimittely on yleistä: Liitopojassakin keppihevosharrastusta itsekin harrastavat nimittävät itseään ja lajitovereitaan  ”hevoshullareiksi”.  Akua nimitetään ”vasikaksi” ja ”homppeliankaksi”, kun tieto hänen kiusaamisestaan on kiirinyt uuden koulun rehtorin korviin asti. 

Puikkosen muutoin humaaniin tyyliin nähden tällainen homoksi haukkuminen tuntuu tympeältä, olkoonkin, että tarkoituksena on osoittaa ikätovereiden omat ennakkoluulot, jotka johtuvat Akun punaisista housuista ja käsityöharrastuksesta. Pojan seksuaaliseen suuntautumiseen kirjassa ei anneta mitään viitettä. 

Jälkisanoissaan Arja Puikkonen kertoo kiinnostuneensa keppihevosharrastuksesta nähtyään Selma Vilhusen dokumentin Hobbyhorse revolution. Hän on saanut arvokasta taustatietoa myös lajin harrastajilta ja seurannut heitä Instagramissa. Puikkosen oma ratsastusharratus näkyy hauskasti keppihevosten ominaisuuksien ja kilpailuiden kuvauksessa.   

Liitopoika on yksi Maaria kepparitallin hevosista. Nimi toimii myös vertauskuvana Akun toipumiselle ja rohkaistumiselle. Puikkosen nuortenromaani puhuu erityisen kauniisti paitsi yläkouluikäisten ulottuvilla yhä olevan leikin ja heittäytymisen niin myös luovuuden ja mielikuvituksen puolesta. 

Jukka-Pekka Palviaisen Opeta minut lentämään vertautuu lähtökohdiltaan elokuvanakin tunnettuun Nicola Yoonin nuortenromaaniin Kaikki kaikessa (Tammi 2017). Yoonin romaanissa teini-ikäinen Madeline on eristetty kotiin oletetun immuunipuutostaudin takia ja tyttö ihastuu naapurin poikaan, joka kyseenalaistaa Madelinen elämän rajoitteet. 

Palviaisen versiossa asetelmat on käännetty toisin päin: ulospäin suuntautunut, ilmaisutaitopainotteisen lukion aloittanut Ilona kiinnostuu naapuriin muuttaneesta pojasta, Vertistä, joka ei näytä poistuvan lainkaan kotoaan.

Vertti käy kotikoulua. Hänellä on luultavasti autismin kirjon piiteitä – ainakin erilaiset rutiinit, pakko-oireet ja käytösmaneerit antaisivat siitä viitettä. Vertillä on huoneessaan lentosimulaattori: hänen ei siis tarvitse poistua kotoaan päästäkseen matkustamaan ympäri maailmaa. 

Palviainen kuvaa kiinnostavasti Vertin uusperhekuvioita.  Isän uudella vaimolla on biologista vanhempaa luontevammat välit Verttiin. 

Opeta minut lentämään ei päädy hokkus-pokkus-ratkaisuihin: Vertti ei ”parane” eikä Ilona ryhdy seurustelemaan hänen kanssaan. Ilonan aktiivinen seuraelämä on muualla –  tyttö on kiinnostunut Vertistä lähinnä sen vuoksi, että poika poikkeaa niin radikaalisti hänen muista nokkelasti sanailevista, elämänjanoisista ja elämyshakuisista  ikätovereista. Yhtenä sivujuonteena työstetään myös Ilonan ihastusta koulun aikuiseen ilmaisutaidon opettajaan.

-->