Ei mitään pahaa

Anu Holopainen: Filigraanityttö, 139 sivua, Karisto 2021. Kansikuva Mari Villanen. 

 

YA-kirjallisuuteen on reilun kymmenen vuoden aikana rantautunut uusi termi sick lit. 

Sick lit -nuortenromaaneissa käsitellään usein nuoren päähenkilön sairastumista parantumattomaan tai vakavaan tautiin sekä ohimeneviä tai pitkäaikaisempia mielenterveyden häiriöitä. 

 

Terapiaan aiemmin liitetty stigma on näissä kirjoissa vähin erin hälventynyt. 

 

Siinä missä vielä parikymmentä vuotta sitten nuortenromaaneissa kuvattiin lähinnä epäonnistuneita käyntejä kouluterveydenhuollossa, niin nyt nuortenromaanien eri tavoin kipuilevat päähenkilöt saavat lähes poikkeuksetta nopeasti apua lyhyt- tai pitkäkestoisesta terapiasta. 

 

Tosielämässä apua ei valitettavasti saa yhtä sukkelaan.

Yhdysvaltalaisten käännösten rinnalle on saatu viime vuosina myös sick -lit -kirjallisuuden kriteerit täyttäviä kotimaisia nuortenromaaneja. Niissä nuoren mielen tai kehon sairastumista työstetään havaintojeni mukaan ilman yhdysvaltalaiselle sick lit -kirjallisuudelle leimallista raflaavuutta tai tirkistelyn halua.

 

Anu Holopaisen Filigraanityttö kertoo teini-ikää lähestyvästä Ennistä, jonka vaari kuoli auto-onnettomuudessa, kun Enni oli vielä pieni. 

Tytön traumaa ei lapsena tunnistettu ja siksi Enni on kehittänyt selustatuekseen tarkat rituaalit, joiden varassa arki pyörii.

 

Mutta suojausmekanismeista huolimatta ”varoittaja” on usein läsnä:

 

– –  se oli aina hereillä ja nuuski alkavaa päivää, lukuisia, loputtomia uhkia. Viime aikona – ehkä pidempäänkin, ehkä jo syksystä alkaen, Enni ei ollut siitä ihan varma – siitä oli alkanut tulla jotenkin valppaampi. Se huomasi entistä enemmän vaaroja, näytti entistä pahempia kuvia. 

 

Varmuuden vuoksi Enni tarttui vasemman käden keskisormessa olevaan sormukseen. Ennen kuin avasi silmänsä ja tarkisti leluhyllyn, hän pyöräytti sormusta: kolme kertaa oikealle, kolme kertaa vasemmalle. Samaa tahtia sanat Ennin mielessä

 

Ei-mitään-pahaa Ei-mitään-pahaa.

 

Perheen rakkaus ja huolenpito ei vähennä Ennin ahdistusta.

Yllättäen naapuriin muuttaa samanikäinen poika, Lauri, joka tuntuu heti tutulta. 

Laurillakin on omat pinttymänsä, mutta hän on jo tiedostanut, että niihin voi pyytää ja saada apua.   

 

Anu Holopainen on tiivistänyt herkän ja pakkomielteistä kärsivän tytön kasvutarinan lyhyeen miniatyyriromaaniin. 

Ennin ahdistus on kuvattu havainnollisesti mutta sitä ei siti mystifioida saati paisutella. Vaikka Ennin ahdistus ei täysin katoa ja hänen hoitoprosessiaan ei kuvata, sillä havahtuminen tapahtuu vasta kirjan lopussa, lukijan on helppo samastua Ennin helpotukseen ja todeta, että kaikki järjestyy, kaikki on riittävän hyvin. Huoli kuuluu osana elämään, ja jotkut meistä reagoivat asioihin voimakkaammin.

Enni oppii, että haastavien asioidenkin kanssa voi elää normaalia elämää.

Helppolukuisuutta lisää tarkan aiherajauksen lisäksi  myös väljä rivivälitys. 

 

Romaanin nimi viittaa kultaseppien käyttämään tekniikkaan, jossa ohuita metallilankoja juotetaan kiinni metalliin ja näin syntyy herkkä, hauras ja pitsimäinen kokonaisuus. 

Lastenkirja, joka saa odottamaan kesän tuloa malttamattomasti

  

Juris Zvirgzdings & Lina Dūdaité: Rasan kesä, suomentanut Mirja Hovila, toimittanut Vappu Orlov, 56 sivua, Paperiporo 2020. Taitto Kima Abramova.

 

Välillä huomaan kaipaavani lastenkirjoja, joissa olisi tuiki tavallisia lapsia keskushenkilöinä. 

 

Nykylastenkirjat ovat – hieman toki karrikoiden – täynnä nokkelia, sanavalmiita, aktiivisia ja omasta valovoimaisuudestaan tietoisia lapsia, jotka suorastaan kiitävät seikkailusta toiseen. 

Hiljaiset, omissa oloissaan viihtyvät ja sisäänpäin kääntyneet lapset ovat nykyisin  vähemmistönä.

 

Latvialaisen kirjailijan Juris Zvirgdzdinšin ja liettualaisen kuvataiteilijan Lina Dūdaitén Rasan kesä on jatkoa pari vuotta sitten ilmestyneelle Leijonan ärjylle.

 

Rasan kesä toimii myös itsellisenä tarinana. 

Johdannossa on nimittäin lukijaystävällinen kertaus Rasa-tytön, Tobias-nallen ja Zorro-koiran aiemmista vaiheista.  

 

Molemmat kirjat on julkaissut Paperiporo, joka on latvialaiseen kirjallisuuteen keskittynyt kiinnostava yhden naisen mikrokustantamo. 

 

Rasan kesä viekoitteli minut oitis puolelleen.

 Rasa piirtää. Lina Dūdaitén kuvitusta
Juris Zvirgzdingsin tekstiin lastenkirjassa
Rasan kesä (Paperiporo 2020). 

Ensimmäisen aukeaman koko sivun kuva pian koulun aloittavasta Rasasta piirtämässä puukynillä keittiön pöydän ääressä on jo itsessään oodi tavalliselle arjelle ja sen pienille, mutta tärkeille yksityiskohdille. 

Rasa lähtee isoäidin luokse maalle, koska äidin mielestä tytön on hyvä viettää aikaa serkkujensa kanssa. 

Kenties ainakin joiltain osin serkkutyttöjen
pöljä käytös johtuu siitä, että he ovat hiukan kateellisia
Rasan ja isoäidin suhteesta. Lina Dūdaitén kuvitusta
Juris Zvirgzdingsin tekstiin lastenkirjassa 
Rasan kesä (Paperiporo 2020). 

Hieman vanhemmat serkkutytöt, joilla on raflaavat etunimet Lutetia ja Konkordia, yrittävät jatkuvasti monin tavoin lannistaa Rasan itsetuntoa. 

Lukijan sympatiat asettuvatkin heti Rasan puolelle. 

Onneksi myös lelunalle Topias ja Zorro-koira tukevat Rasaa tämän joutuessa serkkujen kanssa alakynteen. 

Ja pian Rasa saa uuden ystävän Jaakosta, joka epäilee riehuvien serkkujen syöneen hullukaalia.

Jaakko lukee paljon. Hän on oppinut lukemaan jo nelivuotiaana. Parhaillaan hän lukee Konrad Lorenzin kirjaa Koiran elämää. Rasa suosittelee Jaakolle myös [Hannu Mäkelän] kirjaa Hevosesta joka hukkasi silmälasinsa.  

 

Lina Dūdaité kiteyttää kohtauksia usein kuvasarjoihin, jotka
ilmaisevat tehokkaasti tunnetiloja. Dūdaitén kuvitusta
Juris Zvirgzdingsin tekstiin lastenkirjassa 
Rasan kesä (Paperiporo 2020). 

 

Jaakko ei kursaile kyseenalastaa Rasan serkkujen yliolkaista käytöstä. Yhdessä Rasa ja Jaakko höynäyttävät heitä ja kerrankin serkut jäävät sanattomiksi.

Juris Zvirgzdingsin kerronnassa on  kotoisa poljento, jonka ansiosta kirja on onnen omiaan ääneen luettavaksi. Sopivan mittaiset luvut on myös nimetty hauskasti ja houkuttelevat lukemaan. 

Kuvitus on toteutettu viehättävän vanhanaikaisesti puuväreillä. 

Kesän heleät sävyt  välittyvät isokokoisista kuvista ja herättävät kaipuun tulevasta kesästä. 

Kauhun ja naurun tasapainoilua

Jack Meggitt-Phillips: Hirviö ja Helmikki, kuvittanut Isabelle Follath, suomentanut Marja Helanen, 251 sivua, WSOY 2021. 

 

”Sanoin, että haluan syödä lapsen!” hirviö jylisi. ”Tahdon tietää, miltä lapsi maistuu. Haluan mehevän ja pulskan lapsukaisen. Haluan ahmaista sen yhtenä liukkaana ja litisevänä suupalana.”

 

Näin tymäkästi alkaa brittiläisen Jack Meggit-Phillipsin kolmiosaisen sarjan aloittava esikoisromaani Hirviö ja Helmikki.  

Makaaberi kuoleman uhka väijyy keskushenkilön yllä, mutta onneksi huumori ja roima liioittelu leikkaa terän pahimmalta angstilta. 

 

Lastenromaanin asetelmat muistuttavat Roald Dahlin ja tämän manttelinperijäksi nimetyn David Walliamsin kirjoja, joissa ynseiden, omaa etuaan tavoittelevien tai muutoin mielikuvituksettomien aikuisten vastakohtana esiintyvät heidän vakiintuneita käytänteitään ja jäykkää ajatteluaan kyseenalaistavat räväkät lapset.

Karrikoitujen aikuisten sivuhenkiöiden,  kaikkivoipaisten lapsisankareiden sekä herraskaisen miljöön osalta Hirviö ja Helmikki tuo mieleen myös Magdalena Hain viime vuonna ilmestyneen fantasiaromaani Neiti Kymenen ihmeellinen talo (Otava 2020). 

Ebeneser Pinset on sukunsa perinnön ansiosta vakavarainen ja ulkoasultaan huoliteltu 511-vuotias herrasmies.

 

Ikuisen nuoruuden salaisuus piilee hänen ullakollaan. 

Kolmisilmäinen hirviö sylkee nimittäin suustaan nuoruutta ylläpitää tinktuuraa, kunhan talon isäntä hankkii sille riittävästi herkullista syötävää. 

Hirviön makumieltymykset vaihtelevat antiikkihuonekaluista ja ”kenguruvauvoista vanhoihin, harmaantuneisiin jääkarhuihin ja kissaan nimeltä lordi Tipsu”.

 

Mutta hirviö koventaa panoksiaan ja haluaa tosiaan popsia seuraavaksi suuhunsa ihmislapsen. 

 

Ebeneserin ja Helmikin ensikohtaaminen lintukaupan
tiskillä. Isabelle Follathin kuvitusta Jack
Meggith-Phillipsin lastenromaaniin
Hirviö ja Helmikki (WSOY 2020). 

Helmikki on jäänyt jo vauvana orvoksi ja päätynyt neiti Sähikkään orpokotiin.  Sieltä Ebeneser Pinset ottaa tytön kasvatikseen katalat ja itsekkäät aikeet mielessään.  

Katsellessaan Helmikkiä ja muistaessaan taas tytön lähestyvän kuoleman Ebeneser tuli siihen tulokseen, että tyttö ei ollutkaan kertakaikkisen kamala ihminen. Sellaisessa henkilössä täytyi olla rahtunen hyvää, joka pystyi jakamaan sekä sarjiksensa että epätavallisen kerrosleipäreseptinsä. 

 

Vähin erin – tietenkin – Helmikin ja Ebeneserin tunneside syventyy, ja ajatus pienen tytön heittämisestä surman suuhun arveluttaa Ebeneser Pinsetiä entistä enemmän. 

Helmikki saa laatia "ämpärilistan" asioista, joita haluaa tehdä ennen kuolemaansa.

 

Alkuvaikeuksien jälkeen Ebeneserin ja Helmikin
yhteiselo on välillä jopa näin rauhallista. Isabelle Follathin
kuvitusta Jack Meggith-Phillipsin lastenromaaniin  
Hirviö ja Helmikki (WSOY 2020). 

Pian myös Helmikki hoksaa asioiden todellisen laidan, ja siinä vaiheessa tietysti lapsen luovat ongelmanratkaisukeinot siirtävät juonen juoksutusta aivan uusille raiteille.  

 

Tyventä, onnellista loppuratkaisua Meggitt-Philips ei lapsilukijalle kuitenkaan anna, sillä peto pääsee sananmukaisesti uudelleen irti aivan kirjan viimeisillä sivuilla. 

Brittiläinen lastenkirjallisuus sohaisee usein humoristisesti   
Buckinghamin palatsin jäykkiä käyttäytymiskoodeja. Tässä Helmikki 
yrittää naurattaa kuningattaren henkivartijoita. Isabelle Follathin
kuvitusta Jack Meggith-Phillipsin lastenromaaniin 
Hirviö ja Helmikki (WSOY 2020). 

Nähtäväksi jää, päätyykö se jonnekin toisaalle uhkailemaan pieniä lapsia.

Saksalainen Isabelle Follath on tehnyt viisaan ratkaisun rajatessaan hirviöstä kuvituskuviinsa vain valtavan kidan tai kolme silmää. 

Näin lapsilukija voi itse säädellä mielikuviaan hurjan pedon ulkoisesta olemuksesta.