Tietokuvakirja moottoripyöräurheilun suomalaisesta legendasta

Pirita Tolvanen: Paroni. Jarno Saarisen elämä. 53 sivua. Myllylahti 2018.

 

Tiedätkö sinä, kuka oli Jarno Saarinen? Pidätkö moottoripyöristä?
 
Jarno Saarinen oli ensimmäinen suomalainen ratamoottoripyöräilyn maailmanmestari. Hän huolsi ja viritti itse pyöränsä ja ajoi niitä eri lailla kuin muut. Hän tunsi moottorit kuin omat taskunsa ja oli aina valmis auttamaan toisia. Saarisen elämä ja ura jäivät lyhyiksi, mutta hän jätti jäljen moneen sydämeen, ja hänen kehittämänsä ajotyyli muutti ratamoottoripyöräilyn maailmaa. 

 

Suomalainen ratamoottoripyöräilijä Jarno Saarinen (1945–1973) on ollut viime aikoina näkyvästi esillä Sami Keski-Vähälän käsikirjoittaman YLE:n draamasarjan Jarno ja minä ansiosta. 
 
Omaan uutisvirtaani ei kuitenkaan ole osunut mitään mainintaa Pirita Tolvasen tietokuvakirjasta, joka ilmestyi vuonna 2018.

Saarinen rakensi ja huolsi moottoripyöriään itse.
Pirita Tolvasen kuvitusta tietokuvakirjaan 
Paroni. Jarno Saarisen elämä (Myllylahti 2018).   

Tolvasen kirjan voi nähdä osana vuonna 2017 Suomessa virinnyttä lapsille ja nuorille suunnattujen sankaritarinakirjojen buumia. 

Tietokuvakirjan retrohenkinen kuvitus on värikylläinen ja väittäisin sen jopa energisoivan lukijaa ja katsojaa.  

Kuvakirjaformaatti sopii hyvin Jarno Saarisen ja hänen puolisonsa Soilin tarinan kertomiseen. Saarisen keskeiset elämänvaiheet ja uran kehitys sekä tyttöystävän ja sittemmin puolison merkitys kisamatkoilla tulevat luontevasti kerrotuiksi. 

Kirja ei selitä Jarno Saarisen "Paroni"-lisänimen taustoja. Kyse oli Saarisen lapsuudenperheen pojalle antamasta lisänimestä, jota ei moottoriurheilu-maailmassa kuitenkaan käytetty. 

Tämä tieto selvisi eilisestä  Kulttuuriykkösen lähetyksestä, jossa Saarisen puoliso Soili Karme, tv-sarjan käsikirjoittaja Sami Keski-Vähälä ja musiikkitoimittaja Pekka Laine olivat toimittaja Leena Peltokankaan haastateltavina. 

Tolvasen kieli on tavattoman selkeää, mutta samalla poikkeuksellisen ilmaisuvoimaista ja luontevaa: 
 

Oletko koskaan kuullut sitä ääntä, kun moottoripyörä kaasuttaa ohitse täyttä vauhtia? Ääni on voimakas, katse ei meinaa pysyä mukana – vauhti on niin hurja! Ohitus tuntuu luissa ja ytimissä asti. Vaati Soililta rohkeutta seistä niin lähellä rataa ja ohi kiitävää Jarnoa! 

 

Kartat ovat yksi tärkeä infografiikan muoto.
Tässä havainnollistetaan Jarno Saarisen kisamatkoja eri puolilla 
 Eurooppaa. Pirita Tolvasen kuvitusta tietokuvakirjaan 
Paroni. Jarno Saarisen elämä (Myllylahti 2018). 

 

Tolvanen on sittemmin kartoittanut lasten tietokirjallisuuden visuaalisia tehokeinoja ja koonnut tulokset verkkosivuilleen manifestiksi tietokuvien merkityksestä.

Hänen kiinnostuksensa tiedon visuaalistamiseen näkyy esimerkiksi aukeamalla, jossa on havainnollinen kartta Jarno Saarisen kisapaikoista eri puolilla Eurooppaa. 
Sisäkannessa teoksen lopussa on myös selkeä kartta, josta näkyvät Saarisen saamat palkinnot eri kilpailuissa. 

Muita graafisesti tyylikkäitä ratkaisuja esimerkiksi moottoripyörien tehon, merkittävien kisojen päivämäärien ja radan pituuden ilmoittamiseen löytyy eri puolilta kirjaa. 

Tässä kuvassa havainnollistetaan moottiripyörän ketjuihin ja
rattaisiin liittyviä välityksiä. Pirita Tolvasen kuvitusta tietokuvakirjaan
Paroni. Jarno Saarisen elämä (Myllylahti 2018). 

Kustantajan sivuilta selviää, kuinka kirjaidea sai alkunsa Münchenin lentokentällä keväällä 2017. Tolvanen myöhästyi lennolta ja tapasi kentällä moottori-urheiluharrastajan, joka kertoi Saarisen maailmanmaineesta ja oli ehdottomasti sitä mieltä, että aihe sopisi lastenkirjaan. 
Paroni. Jarno Saarisen elämä on siinä mielessä kumouksellinen lastenkirja, että kirjan päähenkilö kuolee lopussa. Saarinen menehtyi Italian Monzan radalla vain 27-vuotiaana toukokuussa 1973. 

Pirita Tolvasella ei ollut juurikaan kokemusta moottoriurheilun maailmasta, mutta hän paneutui siihen pieteetillä ja lopputulos tyydyttää myös alan asiantuntijoita. 

Ilmestymisvuonnaan kirja nimettiin Vuoden 2018 urheilukirjojen finaaliin.

Vuonna 2021 ilmestyi Pasi Lönnin kirjoittama ja Tolvasen kuvittama Rallitalli (Tammi). 

  

 

 

 

 

 

 

  

Nuortenromaanissa kolmas maailmansota estetään kulutustottumuksia muuttamalla

Terhi Raikas: Ei minun maailmassani. 190 sivua. Basam Books 2023. Kansikuva Taivo Org. 

 

  

    – – Kiina pistetään polvilleen sillä, jos nuoret eivät globaalisti enää ostaisi mitään sen valmistamia kulutustuotteita. Pian Intiakin menisi jo Kiinan ohi. Vielä hienompaa toki olisi, jos kaikkialla maailmassa opittaisiin korjaamaan ja kierrättämään vanhaa ja luopumaan kokonaan uusien tavaroiden ostamisesta. Kaikkea tavaraahan on jo niin paljon, että me hukumme siihen. 

 

Terhi Raikkaan esikoisnuortenromaani Ei minun maailmassani sijoittuu vuoteen 2117. 

Tapahtumat käynnistyvät itse asiassa joulukuun kuudennesta päivästä, jolloin Suomi täyttäisi 200 vuotta. Suomi ei tosin ole enää itsenäinen, vaan Euroopan unionin osavaltio.

Nuortenromaanin keskushenkilö on abiturientti Meeri. Hänellä ei ole juurikaan hyviä kavereita ja poikaystävä Yosufkin tuntuu ottavan etäisyyttä. 
Meerillä on kuitenkin kirjeenvaihtoystäviä ympäri maailmaa, mm. eteläamerikkalainen Paloma. 

Meerin isoveli Eino on armeijan tekoälyjoukkojen koulutuksessa Pariisissa ja pelkää joutuvansa pian Kiinaan, mistä tuskin olisi enää paluuta.  

Meerin ikäpolven mielestä sotien pitäisi kuulua jo ”barbaariseen menneisyyteen”. 

Paloma jakaa ilman Meerin lupaa sosiaaliseen mediaan Einon sisarelleen luottamuksella välittämiä tietoja Euroopan unionin, Kiinan, Yhdysvaltojen ja Venäjän välisen kolmannen maailmansodan uhkasta.   

Meerin yhteiskunnallisesti tiedostava englannin opettaja kannustaa Meeriä ja Palomaa käynnistämään somekampanjan kolmannen maailmansodan estämiseksi, aihetunnisteena #notinmyworld.

Ja eipä aikaakaan, kun esiintymistä ja suuria väkijoukkoja karttava Meeri päätyy puhumaan kymmenille tuhansille kuulijoille ja antaa jopa haastattelun BBC:n toimittajalle (Iso-Britannian kerrotaan tulleen unioista erottamisen jälkeen Sveitsin kanssa maailmanrauhan ja puolueettomuuden keskukseksi). 

Greta Thunberg mainitaan Meerin ja Paloman yhtenä tärkeimpänä esikuvana. 

Meeri osallistuu jopa videopuheluun unionin johtajan ja Kiinan johtajan kanssa. Tytön isä naureskelee silminnähden ylpeänä,  että hänen tyttärensä laittoi "Kiinan johtajalle jauhot suuhun". 

Katselin somea. Molempia viime päivinä lähettämiäni viestejä oli jaettu jo yli miljoona kertaa. Boikottiin kannustavaan viestiin olivat ihmiset ympäri maailmaa vastanneet, että he eivät varmasti ostaisi yhtäkään kiinalaista tuotetta niin kauan kuin lentokoneet eivät pysyisi ilmassa ja pommeja räjähtelisi. Ihmiset olivat täysin valmiita luopumaan halvalla tuotetuista kulutuselintarvikkeistaan, mikäli he sillä tavalla saattoivat olla mukana mahdollistamassa maailmansodan pysäyttämisen.

Vaikka kahden teinitytön pasifistinen toiminta näyttäytyykin hieman epäuskottavana, nuortenromaanin visio tulevaisuudesta on silti monin paikoin kiinnostava: Korona- ja influenssaepidemiat ovat jokavuotinen riesa. Tekoäly on lisännyt työttömyyttä. Maito ja muut eläinperäiset tuotteet ovat laittomia, ja eteläisen pallonpuoliskon kuumuudesta johtuvan ruokapulan vuoksi vähäisiä viljelyskelpoisia alueita ei käytetä kahvin kasvatukseen. Ihmiset ovat siirtyneet kokonaan kasvisruokaan ja  monet kulkuvälineet, lentokoneista polkupyöriin, toimivat aurinkoenergialla. 

Käsitöitä itsekin paljon tekevänä ihastuin siihen kuinka nuortenkirjassa tuodaan esille villasukkien kutominen Meerille mieluisana ajanvietteenä rauhoittua ja keskittyä johonkin yleishyödylliseen toimintoon.  

Yksi kiinnostava erityispiirre liittyy metsissäliikkumiskieltoon: koska luonnonvaraisia metsiä on enää hyvin vähän, ne halutaan jättää rauhaan. 

Meerikin muistaa vielä 10-vuotiaana retkeilleensä perheen kanssa Nuuksion kansallispuistossa, kunnes ulkomaalaiset sijoittajat ostivat alueen ja hakkasivat sen alas. Nyt alueelle rakennetaan hulppeaa asuinaluetta.   

Kun Kiina kohdistaa kyberhyökkäyksen koko länsimaiseen yhteiskuntaan, Meeri ystävineen joutuu miettimään, kuinka pasifismia voidaan edistää ilman teknologiaa. 

Pikkusiskon downin syndrooma, isoäidin Alzheimer ja Meerin oma ADHD-diagnoosi tulevat arkisesti esille. 

 

Meeri on sinut oman ADHD:nsa kanssa: 

 

Varsinkin nuorena olin kadehtinut nenttejä eli neurotyypillisesti normaaleja ihmisiä. – –  onneksi olin pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, ettei elämässä pärjätäkseen ollut pakko olla nentti. Kuten isäni jaksoi aina sanoa, niin jokaisella meistä oli omat pienet omituisuutemme. Vaikka joitain ihmisiä pidettiin neurotyypillisinä, niin tyypillistä ihmistä ei varmaan koskaan ollut syntynytkään, sillä kaikki me olimme jollain tavalla erilaisia. 

 

Scifi-kirjastoluokituksen saanut nuortenromaani huipentuu tunteelliseen joulunviettoon.  

Terhi Raikkaan esikoisromaani on pienine epäuskottavuuksineenkin kiinnostava tulevaisuuden visio ja sellaisenaan se varmasti herättää nuoria pohtimaan myös hieman uudesta tulokulmasta nykyistä maailmanpolitiikkaa. 

Omintakeinen, vetävä ja visuaalisesti huima fantasiasarjan avaus vie maanalaiselle junamatkalle

 

Silja Sillanpää & Pasi Pitkänen: Ouroboros: Sateenkaarikäärme. 257 sivua, WSOY 2024. 

 

Kotimaisissa lasten- ja varhaisnuortenromaaneissa kansalliset erityispiirteet ovat selvästi viime aikoina liudentuneet. 

Keskushenkilöt eivät enää ole leimallisesti suomalaisia lapsia ja kirjan miljöitä ei välttämättä tarkenneta tiettyyn maantieteelliseen alueeseen. 
 
Esimerkiksi Jukka Behmin jalkapalloharrastuksesta kertova varhaisnuorten-romaani Ihmepoika Leon (Tammi 2023) sijoittuu kokonaan Isoon-Britanniaan. 

Salla Simukan lastenromaanissa Poika ullakolla, poika kellarissa (Tammi 2024) miljöölle ei anneta tarkkaa sijaintia. 
 
Lastenkirjallisuudessa on toki tyypillistä seikkailla erilaisissa fantasiamaailmoissa tai toden ja kuvitellun välitiloissa, jolloin tapahtumapaikan tuttuudella ei lukijalle  ajatella olevan mitään erityistä merkitystä, pikemminkin päinvastoin: lukijan ajatellaan olevan jopa helpompi heittäytyä seikkailuun, kun kirjasta ei löydy yhtymäkohtia omaan (harmaaseen) arkeen.  
 
Mielestäni  Timo Parvelan, norjalaisen Björn Sørtlandin ja kuvittaja Pasi Pitkäsen Kepler62-sarja (WSOY 2015–2021) on yksi tienraivaaja ja innoittaja tällaiselle uudenlaiselle kirjakonseptille, joka on todistettavasti menestynyt myös käännösmarkkinoilla. 

Myös Silja Sillanpään ja Pasi Pitkäsen Ouriboros: Sateenkaarikäärme on Kepler 62-sarjan tavoin selvästi tarkoin mietitty ja fiksattu kokonaisuus, joka povaukseni mukaan tulee kiinnostamaan myös  Suomen ulkopuolella. 
 
Silja Sillanpään edelliset seikkailuvetoiset kuvakirjat Salasaaren salaisuudet ja Salasaari: Kadonneet tarinat (WSOY 2021 ja 2022, kuv. Marja Siira) pohjautuivat Pikku Kakkosen lastenohjelmakonseptiin, jossa lapset pääsivät seikkailemaan studioon rakennetussa fantasiamaailmassa. 
 
Sivumäärältään tuhti ja fantasiamaailmaltaan huolella suunniteltu Ouroboros: Sateenkaarikäärme on siis Sillanpäälle aivan uusi alueenvaltaus.

Kolmiulotteisuuden tuntu on vahva läpi Pasi Pitkäsen kuvituksen.
Tässä Kivi putoaa maan alle kuin Lewis Carollin Liisa Ihmemaassa
ikään. Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään lastenromaaniin
Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024). 

 

Sillanpään ja Pitkäsen lastenromaanin perusasetelma itsessään on hyvinkin klassinen: Päähenkilö Kivi on 12-vuotias poika, joka on asunut koko ikänsä isovanhempien hoteissa. Äiti on kadonnut mystisesti pojan ollessa vielä vauva. 

Tarkemmista yksityiskohdista isovanhemmat vaikenevat yksituumaisesti ja isoisäkin toteaa vain, että Kivin äiti ”katosi kuin maan nielemänä”. 

 

Sen tiedän, että minulla on aina ollut ikävä äitiä. Jos väität, että se on mahdotonta, kun en edes ole kunnolla tavannut häntä, olet väärässä. Mietipä niitä kaikkia kortteja, joita päiväkodissa ja koulussa askarrellaan, kun äitienpäivä lähestyy. Mieti kaikkia kevät- ja joulujuhlia, joissa muilla lapsilla on mukana ikiomat vanhemmat.Minulla on Mauri, joka nauraa kuin sammakko, ja Malviina, jonka taskusta saattaa juhlapäivänäkin löytyä sanomalehtipaperiin kääritty hileinen hiirenraato tai purkillinen kiemurtelevia kärpäsentoukkia. Saattaahan siinä tulla äitiä ikävä. 

 

Romaanin aloitus on vetävä ja imee lukijan tehokkaasti mukaan seikkailuun.  

 

Hyvää tarkoittavat sosiaaliviranomaiset vievät jo vanhuudenhöppänöiksi määritellyt isovanhemmat, Maurin ja Malviinan,  hoitolaitokseen. Lähtiessään Mauri kehottaa lapsenlastaan vielä pesemään sukat, tarkistamaan maidon ja tekemään kuin Pedro. 

Omituiset ohjeet johdattavat Kivin salaperäisen rasian äärelle, josta löytyvät tarkemmat toimintaohjeet. Näin poika päätyy Ruotsiin ja Ormhovin hautausmaalle tietyn riimukiven luokse matkaseuranaan äidin ennen katoamistaan pojalle jättämä lemmikkikäärme Niji. 

Pasi Pitkäsen kuvituksen lataus syntyy usein tummista
 sävyistä. Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään lastenromaaniin 
Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024).

Kivi putoaa maan alle ja ymmärtää pian päätyneensä maanalaiselle juna-asemalle. Poika kohtaa asemalla muutaman vuoden itseään vanhemman tytön, Dian, jonka kanssa hän hyppäää liikkuvaan junaan.

 

– – Juna oli jotain aivan muuta kuin pääkaupungin kalpea metro, jolla olin matkustanut ennen aarrejahtipäivää. Se ei muistuttanut myöskään pehmeäpenkkisiä pitkän matkan junia, joiden eteisessä oli vessa ja matkalaukkulokeroita. Mikään tässä junassa ei ollut modernia eikä muovista. Rappuset olivat koristeelliset, seinät kiiltävää tummaa puuta ja verhot paksua samettia. Aivan kuin olisin päätynyt keskelle fantasiaelokuvaa.

 

–  – Koko vaunu oli täynnä väkeä. Näin tummia ja vaaleita kasvoja, erimuotoisia silmiä, suita ja neniä. Punaisia, valkoisia, ruskeita, mustia, keltaisia, kiharia, suoria, lyhyitä, pitkiä hiuksia. Huppuja, huiveja, hilkkoja, hattuja, housuja, hameita, kaikenkirjavaa ja jollain lailla tursuavaa ja ylitsepursuavaa pukeutumista. Moni oli kuronut vaatteita kasaan vyötäisilleen sidotulla narulla, vyöllä tai kangaskaistaleella, joissa roikkui vielä pussukoita, lusikoita, mukeja, saksia ja muita varusteita. 

 

 

Sillanpään lastenromaanin asetelmat toivat mieleeni eteläkorealaisen post-apokalyptisen dystopian, Bong Joon-hon ohjaaman elokuvan Snowpiercer (2013). Se  kertoo ekokatastrofista hengissä selvinneistä, eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvista ihmisistä, jotka ovat pelastautuneet junaan. Tämä juna ei pysähdy väliseisakkeilla, koska ulkona vallitsee hyinen, tappava kylmyys. 

Suljetusta  tilasta huolimatta Pitkänen loihtii junan
eri vaunuosastoihin upeita, kolmiulotteisia
atmosfäärejä. Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään
lastenromaaniin Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024). 

 

Pian Kiville selviää, että valtaosa junan matkustajista on todellisuutta pakenevia eskapisteja, vallanhaluisia katastrofaatteja ja taidetta luovia visionäärejä. Mutta jännityksen ja erilaisten ryhmien klikkiytymisen tehosteeksi junasta löytyy  myös vierakkoja, tarhureita, kieltäjiä ja  häntäväkeä, joiden roolia tai ominaispiirteitä ei  tässä avausosassa vielä tarkemmin avata.  
 
Kivi huomaa joutuneensa keskelle salamyhkäistä juonittelua ja taktikointia. Voiko hän luottaa sataprosenttisesti Diaan tai junan itsevaltiaaseen Boaan? Onko Kivin kadonnut äiti samassa junassa?  

Jännitys tiivistyy neljänsadan junankierron verran piilossa lymynneeseen Sateenkaarikäärmeeseen.   
 
Paljastamatta enempää juonesta, sanon silti, että Ouroboros tuntuu iskevän silmää ja tekevän kunniaa myös Kirsi Kunnaksen lastenlyriikalle! 

Pitkäsen kuvitus synnyttää katsojassa jopa hypnoottisen tunnelman. 
Pasi Pitkäsen kuvitusta Silja Sillanpään lastenromaaniin 
Ouroboros: Sateenkaarikäärme (WSOY 2024). 

 

Hauskasti Silja Sillanpää ripottelee tarinaan kuvaannollisia ilmaisuja tai sanontoja, joiden merkityksen minäkertoja Kivi epäilee olevan ainakin osalle lukijoita hieman vieraampia. 

Tässä pari esimerkkiä:

 

Ormhovin kirkkomaalla ei näkynyt ristin sielua. (Oletko kuullut tuota sanontaa aiemmin?) Mauri käyttää sitä aina tilanteissa, joissa ketään ei näy missään, ja minun mielestäni sanonta sopii erinomaisesti kirkkomaalle).
 
– – Kesti hetken ennen kuin silmäni avautuivat. (Oletko kuullut sellaista sanontaa? Se tarkoittaa, että kuvaannollisesti näkee jonkin asian ensimmäistä kertaa, ymmärtää viimein jonkin asian). Minä tajusin ja huusin niin, että koko vaunu kaikui. – – 

 

Silja Sillanpäällä on ollut onni saada tarinamaailmansa kuvittajaksi Pasi Pitkänen, joka laajensi jo edellä mainitussa Kepler62-sarjassa ymmärrystä näyttävän nelivärisen kuvituksen roolista hiljattain lukemaan oppineille lapsille suunnattujen romaanien tarinan kuljetuksessa, luetun ymmärtämisessä ja tunnelman nostatuksessa. 

Pasi Pitkäsen kuvitus on sananmukaisesti tasa-arvoinen Sillanpään tekstin kanssa, niin määränsä kuin laatunsakin puolesta. Pitkänen loihtii toinen toistaan taidokkaampia kolmiulotteisia, tietokonepeleistäkin tuttuja kiehtovia tiloja, joihin lukija solahtaa vaivatta sisälle.  

Kiehtovat ja taidokkaat kuvat riimukirjoituksista, salaperäisten ovien avausmekanismeista ja junan komentokeskuksen tekniikasta tukevat Sillanpään tarinalinjastoja. 

Ouroboros: Sateenkaarikäärme luo suljettuun tilaan tihentyvää jännitystä, joka ei tekstissä ja kuvissa kuitenkaan kiihdy liian piinaavaksi alakouluikäiselle lukijalle.