keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Ytimekkäästi nuoruudesta, kameran linssinkin läpi













Jukka-Pekka Palviainen: Tarpeeksi reilua, 215 sivua, Karisto 2016. Kansikuva Elisabeth Ansley/ Trevillion Images.





Nuortenkirjoissa on nyt kosolti taiteellisesti orientoituneita nuorukaisia, joilla on kunnianhimoisia tavoitteita oman itseilmaisun kanssa.

Johanna Hulkon K18:n (Karisto 2016) minäkertoja Aksu muistelee ehtimiseen yläkoulun opettajien viisaita vinkkejä, liittyen tasapuolisesti vetävään kerrontaan kuin tervehenkisiin elämäntapoihinkin ja yrittää kertoa mokailuistaan lukijaa kiinnostavalla intensiteetillä.   

Samaa vetävyyttä pitää tärkeänä myös Jukka-Pekka Palviaisen juuri ilmestyneen nuortenromaanin Tarpeeksi reilua päähenkilö Arttu:

Alun on oltava mukaansatempaava, Arttu pohtii kemian luokan takimmaisessa pulpettirivissä. Sen on vieteltävä katsoja, jotta tämä on valmis uhraamaan kallista aikansa leffan katsomiseen. Jokaisella on vain yksi elämä. Eikä yhtään hukattua hetkeä saa takaisin. 
Tarpeeksi reilua kertoo Artun ja Koposen kunnianhimoisesta lyhytelokuvahankkeesta. Sen on määrä tehdä kunniaa  Ed Woodille, jonka elokuvia pidetään maailman huonoimpina. Pojat pestaavat päärooleihin Jossun ja Jasminen. Jasmine on hiljattain muuttanut Raumalle Sastamalasta. 

Palviainen on kotipaikoilleen uskollinen kirjailija. Hän sijoittaa nuortenkirjojensa tapahtumat tunnistettaviin maisemiin sekä viljelee välillä myös dialogissa raumalaista puhenpartta.


Juonivetoinen tarina keskeytyy välillä Jasminen päiväkirjamerkinnöillä, joissa työstetään tytön kleptomaniaa, matkatöissä olevan isän ikävää, psykiatrisessa sairaalassa olevan äidin kaipuuta sekä  isän nuoren naisystävän edesottamuksia. 

Palviaisen aiemmassa, tätä kevään uutuutta hieman jäntevämmässä nuortenromaanissa Perjantai on päivä hyvä lähteä (Karisto 2014) etsittiin siinäkin kadonnutta vanhempaa ja yleisemmällä tasolla kadonnutta vanhemmuutta.

Palviainen taitaa eloisan dialogin. Jasminen ja Artun vierailu Jasminen äidin luona psykiatrisessa sairaalassa on nasevaa ja vähässä tilassa paljon mielenliikkeistä, tunnelmista ja jännitteistä sanovaa tekstiä.

Suomalaisilta nuortenkirjailijoilta toivoisi jo yhteistä ryhtiliikettä, jolla kiillotettaisiin lukuisissa nuortenromaaneissa ryvetettyä opettajakunnan imagoa.  Hulkon K18 tekee tässä suhteessa iloisen poikkeuksen, mutta Jasminen, Aksun, Koposen ja Jossun arjessa opettajat ovat loppuun ajettuja kehäraakkeja:

Opettaja halusi tietää: ”Mikä neitejä vaivaa?” Se kysyi sen jotenkin kyllästyneesti. Elämä oli ajanut sen pysäkin ohi pysähtymättä tai edes hidastamatta. Sen kuuli sen äänestä ja näki naamasta.


Palviaisen nuortenromaanissa on loppua kohti vähän dekkarimaistakin vetoa, kun nelikko lähtee puolustusvoimien omistamalle mutta sittemmin käytöstä poistetulle saarelle filmaamaan lyhytelokuvaa.

Pojat eivät ole lainkaan huomanneet, kuinka syvissä vesissä tytöt kulkevat, saati sitä, että ovat saaneet kokoon varsinaisen kolmiodraaman.

Kiinnostavin säie romaanista aukenee, kun lukijaa pidetään kotvan verran jännityksessä sen suhteen, kuinka parisuhteet lopulta paikoilleen asettuvat. Heteronormatiiviset kliseet eivät enää nuortenromaaneissakaan ole  itsestäänselvyyksiä.


Hannamarjut Marttilan Filmi poikki: ensi-ilta tänään torstaina (Otava 2007) sopii elokuvaharrastukseen ja -kuvaukseen fiksoituneen pojan sielunmaiseman kuvauksen takia hyvin Palviaisen kirjan sisarteokseksi.

5 kommenttia:

gerttu kirjoitti...

Laura Lähteenmäen uudessa Nut casessa on opettajien elämää melkein liiankin kanssa. Sitä vapaampaa puolta :).

Rouva Huu kirjoitti...


No nyt kun sanot, niin tosiaan olikin!

Mutta tokihan tällainen opettajan esittäminen inhimillisenä ihmisenä voi olla ihan freesikin tulokulma.

Anonyymi kirjoitti...

Molemmat mainiot kirjailijat ovat toimineet televisiosarja Uuden päivän käsikirjoittajina. Olisikohan sieltä jäänyt vaikutteita? ; ) Jos näin, niin hyvä juttu! Anneli

Sari kirjoitti...

Omissa Kuulen kutsun metsänpeittoon- ja Haltijan poika -kirjoissani on tärkeässä roolissa opettaja Romppainen, alakoulun opettaja tosin. Sain asiasta noottia eräällä koulukeikalla. Muuan tuohtunut kasiluokkalainen piti hyvin epäuskottavana sitä, että nuorella ja opettajalla voisi olla hyvät tai suorastaan lämpimät välit. Vänkäsin sitkeästi vastaan, mutta enpä tainnut vakuuttaa häntä.

Minulla on mielikuva, että inhimillisiä opettajia kyllä nuortenkirjoissa esiintyy. (Tarjoan esimerkeiksi näitä omia kirjojani, kun niitten sisällön satun muistamaan melko hyvin.)

Terv. Sari P.

Rouva Huu kirjoitti...



No nytpä muistan, kuinka Sari P.n mainitsemissa kirjoissa opettaja on jopa poikapäähenkilön tuki ja turva, monellakin tapaa.

Mutta jostain syystä aina nämä kliseiset opettajakuvaukset pomppaavat enemmän silmille ja jäävät paremmin mieleen.