”Mitä enemmän luki sitä enemmän tahtoi tietää lisää”

Raili Mikkanen: Karhun kumarrus. Miina Sillanpään nuoruus, 190 sivua, Otava 1996, kansikuva Virpi Talvitie.

Kuluvana vuonna on juhlittu suomalaisten naisten äänioikeuden 110-vuotisjuhlavuotta.

Miina Sillanpään syntymästä on niin ikään tullut kuluneeksi 150 vuotta.

Näistä syistä on enemmän kuin paikallaan lukea uudelleen Raili Mikkasen 20 vuotta sitten ilmestynyt nuortenromaani Karhun kumarrus.

Se kuvaa Miina Sillanpään (1866–1952) lapsuuden ja nuoruuden vuosia 1800-luvun lopulla Jokioisilla, Forssassa ja Porvoossa.

Lounaishämäläisenä, Jokioisilla syntyneenä ja Forssassa lapsuuteni viettäneenä, Mikkasen romaani  koskettaa minua  aivan erityisesti  tunnistettavan paikallishistorian ja Forssassa yhä säilyneiden tehdasrakennustenkin vuoksi. 

12-vuotias torpantyttö Miina tulee Jokioisilta Forssan puuvillatehtaan kehräämöön lankojen solmijaksi. Viiden vuoden pestin jälkeen Miina joutuu aliravitsemuksen ja työn raskauden vuoksi siirtymään  Jokioisten naulatehtaalle.

Sitten sattuma puuttuu peliin ja Miina saa periä nuoremmalta sisareltaan Fiiulta piian paikan Porvoosta. Jokioisten kirkkoherran tyttären ja tämän miehen, kirjailija ja suomentaja Aatto Suppasen,  perheessä piikominen koituu monin tavoin viitoittamaan Miinan tulevaisuutta  kohti yhteiskunnallista tiedostamista ja moninaisia luottamustehtäviä.

Ainoastaan kiertokoulua ja tehtaankoulua käynyt tyttö sai lukea Suppasen perheen kotikirjastoa rajoituksetta. Miina Sillanpään myöhempi ura muun muassa palvelijoiden työolojen parantajana sekä Ensikoti-toiminnan perustajajäsenenä heijastelee jo Porvoon palvelusvuosina oikeudentuntoisuutena sekä pelottomuutena tarttua vallitseviin epäkohtiin.

Mikkanen kuvaa elämyksellisesti lasten tehdastyötä. Miinan isoveljet olivat aloittaneet työnsä puuvillatehtaassa jo kahdeksanvuotiaina. 1800-luvun lopun suomalaisen tekstiilitehtaan oloista löytyy  myös kosolti yhtymäkohtia  kehitysmaiden lapsityövoiman käyttöön. Tehdastyö saa onneksi nykylukijan kaipaamaa kevennystä tyttöjen keskinäisten toverisuhteiden ja Miinan läheisten kuvauksesta.

Päivät seurasivat toisiaan niin samankaltaisina, että jälkeenpäin niitä ei toisistaan erottaisi. Päivävuorolla pitkä päivä tehtaassa imi voimat. Tuntui, että päällimmäisenä oli aina väsymys. Illalla jaksoi vain istua sängyllä lukemassa tai virkkaamassa. Miinasta oli kehittynyt taitava virkkaaja, mallien vaihtelu toisten kanssa ja yhä vaikeampien mallien etsiminen ja yrittäminen antoivat askartelulle vaihtelua. 

Tärkeämpää ja mieleisempää oli kuitenkin lukeminen. Lukiessa saattoi sulkea ympäriltään kaiken muun. Toisten tyttöjen riehakkaatkaan naurut eivät saaneet Miinaa nostamaan katsettaan kirjasta. 

––  Oli ihmeellistä, miten paljon tietoa löytyi maailmasta kirjojen kansien sisään talletettuna. Jos sitä murunkin saisi kopioitua omaan mieleensä, miten onnellinen elämän hänelle tulisikaan. Ihmeellistä oli myös, että mitä enemmän luki sitä enemmän tahtoi lukea lisää.

Miina saa myös kiittävää palautetta tehtaankoulun opettajalta. ”Oli tärkeää, että ihmisellä oli edes yksi asia, jossa tiesi olevansa hyvä” ajattelee Miina, jota muut tehtaankoulun oppilaat katsovat vähän nurjasti opettajan kehujen takia.

Miinan rinnalle toiseksi keskushenkilöksi romaaniin nousee takautumien  kautta hänen äitinsä Leena, jonka elämänvaiheet ja ajatukset on erotettu päätekstistä kursiivilla eri vuosilukuihin paikantuviin välähdyksiin. 

Mikkasen romaanin nimi juontaa Leena-äidin nuoruudessa markkinoilla saamasta ennustuksesta. Karhu ennusti hänelle yhdeksän lasta. Seitsemännen lapsen, eli vielä syntymättömän Miinan,  kohdalla karhu oli kumartanut tavanomaista syvempään.  

Raili Mikkanen on 1990-luvulta lähtien tehnyt uuraasti töitä nuorille suunnattujen suurnaisten ja yhden miehenkin elämäkertaromaanien kirjoittajana. Karhun kumarrusta edelsi Ida Aalbergin nuoruudesta kertova Teatteriin! (1990).  Myöhemmin ilmestyivät vielä Aurora Karamzinista kertova Aurora, Keisarinnan hovineito (1998), tutkimusmatkailija G. A. Wallinista kertova Aavikoiden seikkailija (2001), Aino Kallaksesta kertova Ei ole minulle suvannot (2002) sekä Runokirje, kertomus nuoresta Katri Valasta (2005).

Mikkasen ohella elämäkertakirjallisuutta ovat  ansiokkaasti kartuttaneet myös Maijaliisa Dieckmann ja Anneli  Toijala, jonka  Myrskylintu (1994) keskittyy kuvaamaan Minna Canthin lapsuutta.

Olisi hienoa, että näitä päteviä ja mukaansatempaavia teoksia hyödynnettäisiin myös koulujen historian ja paikallistuntemuksen opetuksessa.

Miina Sillanpää oli yksi 19:stä vuonna 1907 valituista ensimmäisistä suomalaisista naiskansanedustajasta. Väinö Tannerin hallituksessa hän toimi sosiaaliministerinä vuosina 1926–1927 ja oli näin ensimmäinen naisministeri. Jälkipolvien silmissä hänestä on tullut suomalaisen tasa-arvon symboli.

Ja aivan kuten Raili Mikkanen sanoo nuoren Miinan suulla - "Mitä enemmän luki sitä enemmän tahtoi tietää lisää" – niin lisääntyy myös halu tietää enemmän Miina Sillanpään elämästä. 

Siihenkin tarjoutuu tänä syksynä oivallinen mahdollisuus, sillä professorin, lastensuojelun ja naishistorian tutkijan Aura Korppi-Tommolan teos Miina Sillanpää – edelläkävijä ilmestyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana syyskuussa.