Kaurapuuroa ja nonparellijäätelöä

Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba, kuvittanut Marika Maijala, 109 sivua, Otava 2017. 

Helsingin Sanomien Lasten uutisten aiheena oli tänään yksin lentokoneessa ilman aikuista matkustavat lapset.

Samasta aiheesta on myös äskettäin ilmestynyt todellinen täsmälastenkirja: Riikka Ala-Harjan Kahden maan Ebba. 

Jäntevässä lastenromaanissa aikatasot leikkautuvat ja tyyli on mukavan impressionistinen. Lukijan on helppo samastua nelosluokkalaisen Ebba-tytön  välillä hyvinkin ristiriitaisin  tuntoihin. 

Ebba reissaa monta kertaa vuodessa isän luokse Berliiniin. Matkustaminen yksin jännittää Ebbaa  ja toki aina äitiäkin, ja oman lisänsä tuovat vielä isän  uusperhekuviot.

Ebban luokka osallistuu itsenäisyyspäivän tanssiaisiin Finlandia-talossa ja  samana päivän hänen pitäisi matkustaa taas yksinään Saksaan isän luokse. Erityisen päivän jännitys purkautuu kiukutteluna, ja äiti ei tunnu ymmärtävän yhtään mitään.

Äidin ja tyttären sanalliset kärhämät on kuvattu nasevassa vuoropuhelussa. Pienperheen lapsesta on kehittynyt taitava tarkkailija ja äidin tunnetilojen aistija. 

Äiti syöttää arkena kaurapuuroa mutta isän luona Saksassa elämä tuntuu olevan jatkuvaa juhlaa:

Berliinissä on aina elokuvissa käyntejä ja karkin ostoa. Helsingissä niitä on vähemmän. Kun mä valitan asiasta, äiti väittää sen johtuvan siitä, että isän luona mä olen lomalla ja äidin luona tavallisessa arjessa.
  

– Mitä arki muka tarkoittaa?  

– Koulua, sählyä ja klarinettitunteja, äiti luettelee.
  

Ei kun se tarkoittaa kutittavia pitkiä kalsareita ja ällöjä pinaattilättyjä, saksan kokeita ja räntämärkiä tennareita. Isän kanssa arki tarkoittaa jättimäisiä nonparellijäätelöitä, huulikiiltoja joita mulla ei koskaan ole tarpeeksi, Berliinin eläintarhaa, katuteatteria ja Itämeren hotellin vitivalkoista uima-allasta.  

Ebban  mielestä yksin lentokoneessa matkustaminen ei ole mitään luksuselämää, vaikka jotkut luokkakaverit häntä kadehtivatkin. Onneksi tällä kertaa hän saa seurakseen toisen yksin isänsä luokse matkustavan lapsen, Hansin, joka tuntuu yhteisten kokemusten takia heti tutulta. Hans on asunut pitkään Tansaniassa, ja tämä kirvoittaa Ebban pohtimaan laajemminkin kansallista identiteettiä ja yhä useammalle lapselle arkista monikulttuurisuutta ja kansainvälisyyttä: 

Mulle kukaan ei ole huutanu bussissa, vaikka en ole edes syntynyt Suomessa. Enkä vieläkään ole asunut Suomessa edes puolikasta elämää. Olenko mä mun valkoisen ihon takia jotenkin oikeampi suomalainen kuin Felix, joka on kumminkin asunut Suomessa neljä vuotta pidempään kuin mä? Me molemmat synnyttiin muualla: Felix tansanialaisessa jättikaupungissa ja mä saksalaisessa pikkukylässä. Me katsotaan netistä sakasalaisia ja suomalaisia tubettajia, me kirjoitetaan Whatsappiin molemmilla kielillä, ja joskus myös englanniksi. 

Me ollaan ihan oikeita suomalaisia, ei mitään ”läpällä suomalaisia”.  

On hienoa, että Suomen itsenäisyyden juhlavuosi näkyy pieninä luontevina nostoina monissa uusissa lastenromaaneissa. 

Pienin oivaltavin vedoin Riikka Ala-Harja onnistuu kiteyttämään Suomen- ja maailmanhistorian merkkipaaluja  alakouluikäisen lapsen ymmärrettäväksi tässä katkelmassa:

Sata vuotta. 

Hirveän vanha maa. 

Ikäloppu. 

Vaikka kesällä isä sanoi, että oikeastaan sata vuotta itsenäisenä maana on tosi lyhyt aika. Että Saksa on paljon vanhempi.   

Tai se riippuu mistä sen laskee, Saksan-isoäiti Oma huomatti siihen.  

Kaikista uusin Saksa on vasta 27-vuotias, Saksan-isoisä Opa jatkoi. Saksa on muuttunut monta kertaa, se miten sen rajat menee. 

Silloin kun isä oli mun ikäinen, Saksa oli kaksi eri maata, Oma sanoi. 

Suomen itsenäisyyden voi laskea yhdestä kohdasta, isä sanoi. Siitä kun Suomi ei ollutkaan enää siivu Venäjää ja sitä ennen pala Ruotsia. 

Kahden maan Ebba taitaa olla myös ensimmäinen suomalainen lastenromaani, joka tohtii nostaa esille lasten kokeman terrorismin pelon. Ebbaa nimittäin jännittää lentäminen Berliiniin tällä kertaa erityisen paljon, sillä sikäläiseen tavarataloon on tehty muutama viikko sitten terrori-isku. 

Marika Maijalan pelkistetty ja niukkaakin niekempi,   usein vain harmaista pilvistä koostuva kuvitus tyytyy tekstin somistamiseen.