Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperho 1: Kalmanperhon kutsu. 512 sivua. S&S 2022. Kansikuva Sami Saramäki.
– – ”Tässä olemme me, Kalmansyrjän kylä” hän sanoi osoittaen mitätöntä pistettä suuren metsäalueen keskellä. ”Reilun kahden päivän matkan päässä lännessä ovat Maailmanlopun kalliot ja merenlahti. Siellä oli vielä parisataa vuotta sitten kukoistavia kalastajakyliä ja vauras Kaukaman kaupunki. Kalmavat asuivat metsissä merenlahden ympärillä, mutta jättivät ihmiset enimmäkseen rauhaan, eikä niitä ollut pidetty todellisina uhkina sitten perhossotien. Ihmiset uskoivat yleisesti, että heidän maitaan suojeli kalmavilta ja kaikilta muultakin suuri majakka, jonka valo oli palanut jo satoja vuosia, ehkä tuhansiakin”.
Syksyn esikoiskirjailija, tamperelainen Ulpu-Maria Lehtinen (s. 1984), rakentaa muutamalla virkkeellä Kalmanperho-fantasiatrilogian avausosan Kalmanperhon kutsun miljöötä ja konflikteja.
Tuhti 500-sivuinen YA-romaani yhdistää omintakeisesti realistista ja historiallista nuortenkirjakerrontaa ja fantasiaa.
Päähenkilö, 14-vuotias Lilja, on muuttanut maalle isoäidin hoteisiin vuotta vanhemman veljensä Joonatanin kanssa, sillä vanhemmilla on liikaa säätöä omassa elämässään.
Joonatan tuntuu vajoavan yhä syvempiin tummiin vesiin ja pikkusisko huolestuu asiasta, kun ei enää saa yhteyttä kalvakkaan ja harhaisesti käyttäytyvän veljeensä.
Lilja päätyy Kalmansyrjän kylään, fantasiamaailmaa, jossa eletään historiallista aikaa, todennäköisesti 1800-luvun puoliväliä. Kylässä pelätään kaikki voimat imevää ja helposti tarttuvaa rannikkotautia ja kalmavien hyökkäyksiä.
Lilja ystävystyy paikallisten nuorten, Aurelian ja Jiron, nuoren tietäjän, kanssa. Kylään ilmestyy myös tummakulmainen muukalainen, Roland, vauraasta naapurivaltakunnasta Karmikantista.
Romaanissa olisi aineksia romanttiselle kolmiodraamalle, mutta Lehtinen ei korosta tätä liiaksi, vaan jättää Jiron ja Rolandin tunteet Liljaa kohtaan lukijan itse pääteltäviksi.
Kalmansyrjän kylän vaikeudet juontuvat majakanvartijan katoamisesta ja majakan valon sammumisesta.
Tihentyvän seikkailujuonen kupeessa Kalmanperhon kutsusta sukeutuu tarina perheen ja sukusiteiden vahvasta merkityksestä yksilön elämässä.
Omassa todellisuudessaan Lilja haluaisi tulla huomatuksi omana itsenään, ilman seurallisen ja kaikkien kanssa toimeen tulevan monin tavoin erinomaisen veljensä selustatukea.
Liljalla ei ole mitään takuuta siitä, pääseekö hän koskaan pois Kalmansyrjältä takaisin oman perheensä luokse.
Erossaolo havahduttaa Liljan olemaan kiitollinen asioista, joita hän on ennen pitänyt itsestään selvinä:
– – ennen kaikkea kaipasin ihmisiä. Perhettäni. Olin niin kovasti tahtonut löytää uusia ystäviä, alkaa elää omaa elämääni ja löytää oman polkuni. Mutta en tällä tavalla, eksyneenä pois omasta tutusta maailmastani ja kaikkien läheisteni luota.
Lilja kertoo Kalmansyrjän asukkaille tulevaisuuden keksinnöistä ja niiden myötä lisääntyneestä elämänlaadusta. Toisaalta Lilja tiedostaa että monista mullistavista innovaatioista on seurannut myös paljon pahaa ja peruuttamatonta.
Lehtinen punoo tarinaan säikeitä nykyhetken suurista haasteista, ilmastonmuutoksesta ja luonnon tuhoutumisesta. Luonnon ja ilmaston tasapainon häiritsemisen seuraukset ovat peruuttamattomia.
Liljan ystävä Aurelia ihmetteleekin, miksi Lilja haluaa palata takaisin omaan maailmaansa:
”Riehuu täälläkin toki välillä sairauksia, ja saatamme kärsiä nälkää, jos tulee katovuosia. Ja tietysti kelvottomia hallitsijoita nousee toisinaan valtaan, ja rikkaat pompottelevat köyhempiään, mutta nin se varmaan menee teilläkin. Me emme sentään joudu pelkäämään maailmanloppua.”
Lilja huomaa omaavansa myös näkijän taitoja. Hän näkee valvepainajaisia, joihin lukijakin eläytyy vahvasti.
Sami Saramäen tummasävytteinen kansi vihjaa romaanin tummista juonteista, mutta Kalmanperhon kutsua voi suositella muillekin kuin kauhufantasian ystäville. Tummista teemoista kurkotetaan kuitenkin kohti valoa.
Lilja saa tehtäväkseen selvittää, kuinka pimeys on kulkenut kahden maailman välillä, hänen on etsittävä väylä, jota pitkin pimeys on kulkenut ja suljettava tämä repeämä.
Lilja saa huomata, että murhe ei muuta maailmaa – vain konkreettisilla teoilla on vaikutusta.
Lehtisen media-alan käsikirjoittamisen opinnot näkyvät sujuvana juonen kuljetuksena.
Lukija ei ennätä pitkästyä 500-sivuisessa seikkailussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti