torstai 31. heinäkuuta 2025

”Joskus käy niin, että sanat alkaa elää ihan omaa elämää”













Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Kukas muu kuin Lii, 64 sivua, Enostone 2025.

 





Puhumattomuus on mulle turvallisempaa kuin puhuminen. Kun kiepauttaa homman toisin päin se aukeaa ehkä paremmin: niistä tyypeistä, jotka puhuu, tuntuisi todennäköisesti yhtä lailla tosi oudolta ja pelottavaltakin yhtäkkiä lopettaa puhuminen.
 
Toisinaan mä kyllä haluaisin sanoa jotaiin, mutta sanoja ei vaan irtoa. Ne juuttuu kurkkuun, tai jatkaa toiseen syyntaan ja jää jumiin otsalohkoon. Sitten ne pyörii siellä kuin jotain ihme hyrräpyörintää. 

 

 

 

Olen ilahtunut uudesta ilmiöstä, jossa lasten- ja nuortenkirjallisuus antaa päähenkilöilleen entistä enemmän liikkumatilaa olla ja elää itselleen mieluisalla tavalla.
 
Näissä kirjoissa ei välttämättä enää lainkaan alleviivata lapsen ”erityisyyttä”, tietyllä kirjolla olemista, saati tuoda esille sitä, että lapsen piirteet asettaisivat hänelle itselleen jotain toimintarajoitteita. 

Niiden sijaan voidaan kuvata esimerkiksi luovia ratkaisuja, jotka auttavat lasta arjessa ja ihmissuhteissa. 
 
Eveliina Talvitien ja Jani Ikosen Ai niin minä olen muuten Lee ja kesän uutuus Kukas muu kuin Lii kertovat kahden alakouluikäisen lapsen ystävyydestä. 
Lee ei viihdy väkijoukoissa ja on herkkä monille äänille, Lii taas valikoi tarkkaan, kenen kanssa haluaa viestiä puhumalla. 

Lii suhtautuu sanoihin ja kieleen kuitenkin hyvin intensiivisesti, hän poimii kiinnostavia ilmauksia kirjoista ja makustelee niitä sitten itsekseen. Lii myös kokee monet sanat väreinä. 

 

Kirjat ovat ihan mahtavia. Ei tarvitse välttämättä plarailla kuin muutama sivu ja siirty saman tien jonnekin muualle missä on sill hetkellä. Aina välillä silmiin osuu sanoja ja kuvia, joihin ei ehkä olis missää muualla törmännyt. 
 
Joskus käy niin, että sanat alkaa elää ihan omaa elämää 

 


 

Kuvailin ensimmäisen Leestä kertoneen kirjan arviossa sitä läpikuvitetuksi miniatyyrilastenromaaniksi, ja samat tuntomerkit pätevät myös uutuuteen.

 

Kirjan sivumäärä on puolet laajempi verrattuna perinteiseen noin 32-sivuiseen kuvakirjaan. 


Juoni ei liioin etene loogisesti tavallisen kuvakirjan tapaan ja jokainen luku on nimetty, esim.  ”Elävät sanat”, ”Salainen paikka”, ”Plääplöötilanteet” ja ”Brysselinkaalikaupunki”. 
 
Eveliina Talvitien teksti rakentaa vähitellen luottamusta Leen ja Liin välille. 

Kolmanneksi keskushenkilöksi työntyy vielä Liin erikoistietämystä jakava isoveli Milo, joka todennäköisesti saanee vielä myöhemmin oman nimikkokirjansa. 
 
Talvitie ja Ikonen tuntuvat kumpikin ruokkivan toistensa luovuutta: se näkyy tarinan ja kuvituksen  tasapainossa siten, että kumpikin antaa  vuorollaan täkyjä lukijalle ja kuvan katsojalle.



Lii näyttää olevan konkreettisesti satimessa kiipeilytelineen
alla, kun lapset ilkkuvat hänelle. Jani Ikosen kuvitusta Eveliina Talvitien
tekstiin lastenkirjassa Kukas muu kuin Lii (Enostone 2025).

 



Jani Ikonen luo yhtäältä samaistuttavia tilanteita ja toisaalta myös uhkeita miljöitä. 
 
Kohtaus, jossa lapset ilkkuvat Liitä leikkipuiston kiipeilytelineellä on tehokas rajatessaan kiusatun kiipeilyverkkojen keskelle.


 


Vaikuttava aukeama, jossa lapset kävelevät syvälle lehti-
metsän siimekseen. Aukeaman oikea puoli laajenee vielä
taittoaukeaman  ansiosta isommaksi. 
Jani Ikosen kuvitusta
Eveliina Talvitien 
tekstiin lastenkirjassa Kukas muu kuin Lii 
(Enostone 2025).




Ikonen kuvaa heltymyksellä myös karua kaupunkimiljöötä. 

Erityisen tehokas on aukeama, jossa Lee ja lii siirtyvät metsään palauttamaan löytämäänsä idänlehtikuoriaista takaisin luontoon, metsän vihreys suorastaan räjähtää katsojan silmille!



Hauska yksityiskohta, jossa opetellaan havainnepiirrosten avulla
kengännauhojen sitomista! 
Jani Ikosen kuvitusta Eveliina Talvitien 
tekstiin lastenkirjassa Kukas muu kuin Lii (Enostone 2025).

 



Kuvakirjoissa on parin viime vuoden aikana yleistynyt tehokeino, jolla ns. taittoaukeaman avulla kaksinkertaistetaan kuva-ala leveäksi panoraamakuvaksi. Tehokeino menettäisi lumouksensa, jos sitä käytettäisiin tuhlailevasti.  

Edelliseen Lee-kirjaan verrattuna kirjan formaatti on nyt pitkulaisempi, joten taittoaukeama puolustaa paikkaansa, kun näytetään metsän päätyvän kirkasvetisen lammen rannalle. 

Sinisen eri sävyt vaikuttavat seuraavalla tupla-aukeamalla katsojaan liki hypnoottisesti.
 
Talvitie ja Ikonen antavat näin konkreettisesti kirjan lukijan ja kuulija  ja katsojan kaikille aisteille paljon virikkeitä. 
 
Liin luonnekuva täydentyy kirjan mittaan. 

Hän ei voi sietää epäoikeudenmukaisuutta. Kun kiusaaminen kohdistuu hänen parhaaseen ystäväänsä, hän yllättää itsensäkin ja huutaa Leen pyörän satulaa toistuvasti löysyttäville ilkivallan tekijöille: ”LOPETTAKAA VÄLITTÖMÄSTI!”
 
Vanhemmat kertovat perheen muuttavan äidin työn perässä Brysseliin. Aukeama, jolla vanhemmat kertovat Liille muuttoaikeista, on harmaa ja staattinen. Mutta etäisyyskään ei lopulta horjuta  Leen ja Liin ystävyyttä, sillä he keksivät kyllä keinonsa pitää yhteyttä. 

Talvitien ja Ikosen silminnähden tiiviin ja intensiivisen yhteistyön tuloksena on hioutunut  uniikki lastenkirjahelmi, joka ei sovi valmiisiin muotteihin tai perinteisiin lajimäärityksiin. 

Kotimaisten lastenkirjauutuuksien äärellä soisin kohtaavani tällaista heittäytymistä  paljon nykyistä useammin.
 


Tampereella Pispalassa avautuu elokuun alussa Tahmelan huvilan (Uramonkatu 9) Galleria Lastenkirja -näyttelytilassa Jani Ikosen kuvitusnäyttely Kuvakirjamuotokuvia, jossa on esillä kuvituksi Lee- ja Lii-kirjoista. 

Näyttely on avoinna syyskuun loppuun. 


 







 






 

perjantai 25. heinäkuuta 2025

Kun legot vaihtuvat hajusteisiin: luontevaa murrosiän kasvukipuilua












Jani Kiiskilä: Huppu kasilla, 253 sivua, Otava 2024. Kansikuva Jussi Anttonen.



Mä en tiedä, miltä toisen huulet tuntuvat. Ekan kerran täytyy olla melkoinen hetki. Vähän niin kuin elokuvissa. Ensisuudelma. Siitä mä haaveilen, kun mä makaan yksin sängyllä. – –




Jani Kiiskilän ns. Yläkoulu-trilogian Huppu-poika on siirtynyt yläkoulun kahdeksannelle luokalle.
 
Avausosassa  Huppu – joka ei halua itseään kutsuttavan lainkaan oikealla nimellään Timo –  vielä haikaili legoleikkien perään. 

Nyt legohyllyn tilalla on hajustepulloja, joita poika haluaa hankkia pian lisää.
 
Poikien kiinnostus erilaisiin hajusteisiin on selvästi lisääntynyt, ja Kiiskilä on tuonut tämän nuorison suosiman ilmiön tuoreeltaan viime vuonna ilmestyneeseen kakkososaan. 
 
Hajuaisti on muutoinkin kirjassa herkillä, kun Huppu aistii vahvojen hajusteiden lisäksi esimerkiksi bensan, hien ja mummon leipomien pullien tuoksuja. 
 
Alakouluajoilta tuttu Karo on palannut Englannista ainakin hetkeksi takaisin. 

Huppu tuntee vetoa tyttöön, joka somemaailmassa tunnetaan rumpuvideoistaan nimellä Karodrums.
 
Jani Kiiskilä rajaa taitavasti ihmissuhdepähkäilyn yksinomaan poikien väliseen dialogiin.
 
Huppu käy läpi katseiden ja lyhyiden keskustelujen syvempiä merkityksiä parhaan ystävänsä Matin kanssa.
 
Suurta tunnelatausta sisältyy kohtaukseen, jossa Matti toimii viestinviejänä:
 
      Se kysyi sun nimeä.

    – Mitä sä vastasit?

      Huppu. Vai oisko pitänyt sanoa Timo? 
      Ei todellakaan. Huppu on hyvä, mä sanon. – Sanoiko se muuta? 
       Että sä näytät hyvältä.
 
Kukaan ei ole sanonut, että mä näytän hyvältä. Mä katson mun vedessä roikkuvia pitkiä koipiani, vilkaisen vähän vatsaani, kohennan ryhtiäni ja koetan miettiä, miltä mä näytän kahvion suunnasta. Ei mua ole kukaan katsonutkaan ikinä noin kauan. Mulla muljahtaa mahanpohjassa, ihan kuin iso jääpala pyörähtäisi siellä. Ja se kysyi mun nimeä? Miksi?

 
Karo on kuitenkin ailahtelevainen, ja vihjaa aina välillä Englantiin jääneestä exästään. Kun Karo sitten lähtee loppuvuodesta toiseen kotimaahansa pidemmäksi aikaa, Hupun kiirastuli alkaa. 
 
Kiiskilän tapa kuvata päähenkilönsä perhekuvioita on yksi trilogian ilmeinen dynamo. 

Murrosiän uhon ja kapinankin alta välittyy kuitenkin perheenjäsenten vahva tunneside ja huolenpito. 

Isoveljen seurustelusuhde päättyy ja isä  loukkaa jalkansa trampoliinilla.  Äiti joutuu ottamaan tavanomaista enemmän vastuuta arjen pyörittämisestä ja autolla ajamisesta. Stressipisteet ovat niin korkealla, että äiti ryhtyy jopa tupakoimaan perheeltään salaa. 

Huoli äidinäidin orastavasta muistisairaudesta on myös osasyy koko perheen poikkeustilaan. Mummo asuu kesät siirtolapuutarhamökissään, mutta talvikaudeksi hän majoittuu kodin takkahuoneeseen, joka on ollut isän pakopaikka. 
 
Originelli, estoton ja sanavalmis mummo on lopulta Hupun paras terapeutti. 

Kaksikon pilkkireissuun kiteytyy paljon elämänviisautta ja empaattisuutta.
 
Pilkkireissulta palatessa Huppu toteaa, että sai selvitettyä muutakin kuin ”sykerölle menneen siiman”. 
 
 
Huppukin oivaltaa lopulta, että seurustelu Karon kanssa oli sittenkin vähän ulkokohtaista, että kyse oli myös  ehkä enemmän yhden velvollisuuden tai haaveen totuttamisesta kuin aidoista tunteista, vaikka ”oli sen kanssa kiva olla. Kiva pussailla. Pitää kädestä. Katsoa elokuvaa".
 
Kiiskilä säästää paukut vielä kolmososaan. 

Ensi-ihastus Aamu saa toivottavasti päätökseen tempilevan suhteensa dominoivaan ja mustasukkaiseen poikaystäväänsä. 

Huppu kasilla -kirjan lukijalla on selvästi parempi käsitys tulevasta happy endistä kuin päähenkilöllä itsellään.
 
 
 
 
 

 





keskiviikko 23. heinäkuuta 2025

Suloista ja sujuvaa, mutta myös kantaa ottavaa hattaraa

 















Ulla Onerva: Hattaradilemma. Oikukkaiden romantikkojen piiri 1. 332 sivua. Tammi 2025. Kansikuva Laura Lyytinen.
 






    – Mutta sitä en voinut hyväksyä, että hattara leimattiin idioottimaiseksi. Joskus hattara oli parasta, mitä maailmasta löytyi. Kerran söin kahvilassa hattaraa pannukakkujen päällä. Kukaan, joka on nauttinut palan sellaista taivasta, ei kutsuisi hattaraa tyhjänpäiväiseksi. – – 

 
 
Ulla Onervan (oik. Ulla Lehtinen) keväällä ilmestynyt esikoisromaani, trilogian aloittava Hattaradilemma on odottanut lukemistaan pitkälle kesään.
 
Naisten viihdekirjallisuudella ei ole enää hetkeen ollut vähättelevää leimaa taakkanaan. Voisi jopa sanoa, että äänikirjabuumin ja koronasta johtuneen poikkeusajan jälkeen viihteestä on tullut kirjallisuudessa jo lähes valtavirtaa.
 
Hattaradilemma on osa tätä ilmiötä. Ulla Onerva tunnetaan entuudestaan some-vaikuttajana. 
 
Kirjan nimeä voi pitää erityisen onnistuneena, eräänlaisena variaationa Jane Austenin Järki ja tunteet -romaanista. Teoksen jännite rakentuu nimittäin pitkälle viihde- ja korkeakirjallisuuden kannattajien vastakkainasetteluun. 
 
Päähenkilö Emma on saanut nimensä Austenin Emma-romaanin mukaan. 

Kuudennesta luokasta lähtien hänellä on ollut tapana lukea koulun aloituksen kunniaksi Emma aina uudelleen: ”En yleensä ole taikauskoinen, mutta otaksuin, että nimikkokirjan lukeminen kutoi ympärilleni turvaverkon.”
 
Emma haluaa ystäviensä Mellin ja Ulpun kanssa puolustaa viihdekirjallisuuden arvoa ja arvostusta. Tytöt perustavat abivuonnaan kouluun kirjallisen piirin, Feministisen piirin perunankuoripaistoksen  ystäville, missä keskustellaan kultivoituneesti tämän kirjallisuuden osa-alueen ansioista… sekä siinä sivussa myös tarpeen tullen tasa-arvon edistämisestä ja ilmastokriisin pysäyttämisestä. 

Säröä lukupiirin harmoniaan tulee kuitenkin siitä, että muutamat pojatkin haluavat osallistua tapaamisiin.
 
Emmalla on takanaan kipeä ja osin käsittelemätön ero keväällä Aaronin kanssa. 
 
Kesäloman mentyä ja abivuoden alkaessa vanhat haavat avautuvat, mutta kouluun tullut uusi poika Eelikin aiheuttaa monenlaista tunnekuohua.  
 
Hattaradilemman erityisenä valttina on naseva ja sujuva vuoropuhelu. Emma poukkoilee ailahtelevien tunteidensa ristitulessa ja analysoi ehtimiseen tekojensa vaikuttimia tai seurauksia.  
 
Hattaradilemman voi nähdä ottavan myös yleisellä tasolla kantaa huoleen lukuharrastuksen vähänemisestä, samaan tapaan kuin vaikkapa muutamat takavuosien nuortenkirjat, esimerkiksi Anne Leinosen Kirjanoita (WSOY 2017) ja Veera Salmen Oboin kirja (Otava 2021), jotka kumpikin kampanjoivat omintakeisesti ja innostavasti lukemisen puolesta. 
 
Asiaankuuluvasti kirjan lopusta löytyy Emman laatima lista 20 parhaasta romanttisesta kirjasta.  
 
 
Kirjan keskushenkilöt ovat kaikki teini-ikäisiä, nuoruuden ja aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria, joten olisin odottanut kirjan saaneen nuortenkirjaluoksituksen.

Kirja on kuitenkin luokitettu aikuisten kaunokirjallisuuteen, luokkaan 84.2. Kyse on paitsi potentiaalisen kohderyhmän laajentamisen turvaamisesta, myös hiljattain voimaan astuneesta EU-säädöksestä, jonka mukaan kirjalle ei voi enää antaa kaksoisluokitusta.

Todennäköisesti kustantaja luottaa siihen, että nuoret lukijat löytävät kirjan kirjallisuussomen suositusten kautta.