Yllättävä, mutta juuri siksi antoisa ystävyys

Satu Blomerus & Helena Korpela: Näillä kulmilla, 176 sivua, Aviador 2025. Kansikuva Hilda-Matilda Hartikainen. 

Satu Tammela: Murtumia, 138 sivua. Kaarna Kustannus 2024. Kansikuva Simi Ruotsalainen. 

 

Romanikulttuurista kertovia nuortenkirjoja ei ole viime aikoina paljon julkaistu. 
Kiinnostus Suomen omiin kulttuurisiin vähemmistöihin on kuitenkin selvästi lisääntymässä. 

Satu Blomeruksen ja Helena Korpelan nuortenkirja Näillä kulmilla sananmukaisesti törmäyttää kaksi taustoiltaan ja luonteeltaan erilaista tyttöä tutustumaan tosiinsa. 

Kovaa vauhtia pyörällään hurjastellut Veera ajaa melkein päin Janitaa ja tämän pikkusiskoa.  

Janitaa ärsyttää: 

– – Kenen älypään idea oli ajaa pihan läpi sellaista vauhtia, hän mutisee mielessään. Kaajeet jaksaa pyöräillä, ne on niin urheilullisia, hyi että. Onneksi se häipyi pyörineen nopeasti.

Tyttöjen tiet risteävät uudelleen koulun urheilupäivänä. Janitakin joutuu tarkistamaan omiakin ennakkoluulojaan.

Vähitellen tytöt ystävystyvät. Janita lainaa välillä mummonsa elämänviisauksia. Hän saa huomata, että mummon ”koskaan ei tiijä mitä taakkaa ihminen syämessään kantaa, vaikka olis kuinka hyvinvoivan näkönen”, osoittautuu todeksi myös Veeran kohdalla.

Tyttöjen erilaiset arjet ja lähtökohdat tulevat hyvin havainnollistetuiksi.Janita miettii, mihin suuntaisi yläkoulun päättymisen jälkeen: 

–      – vaikka olisi kuinka opiskellut, niin ei ole mitenkään varmaa, että saa töitä. Kun on nää tummat silmät ja ruskea tukka ja ne ennakkoluulot. Rositan siskolla, sillä nuorimmalla, on kolme ammattitutkintoa eikä se silti ole saanut töitä.

Veeran vanhemmilla on hyväpalkkaiset työt ja hänen on vaikea hyväksyä Janitan ehdottomuutta vaikkapa tilanteessa, kun Veera haluaisi avokätisesti tarjota ystävälleen pizzat. 

Luottamuksen saaminen tai ylläpitäminen on välillä vaikeaa. Janita ei saa lähteä ulos lainkaan viikonloppuisin ja kotikuri on muutoinkin tiukassa. Lisäksi vaikkapa valehtelu tai edes pienet valkoiset valheet ovat Janitan kotikasvatuksen ansiosta hänelle täysi mahdottomuus. 

Kerran jos toisenkin Veera saa huomata, kuinka Janitalle on paljon luontevampaa ajatella asioita vähemmän itsekeskeisesti.
 

Romaneihin yhä 2020-luvullakin kohdistuvat ennakkoluulot tiivistyvät Veeran kauppiasenon rasistiseen suhtautumiseen Janitaa kohtaan. Onneksi enolle tulee tilaisuus hyvittää törppö käytöksensä järjestämälle Janitalle ensin TET-harjoittelupaikka ja sen jälkeen myös kesätöitä.

Janitalle olisi pian ajankohtaista hankkia ensimmäinen röijykangas romaninaisen asua varten. Ajatus hämmentää Veeraa: 
 

–      –  Jos Janita laittaisi hameet, miten paljon sen elämä muuttuisi? Miten heidän kaveruutensa muuttuisi? Harmittaako Janitaa, ettei Rosita anna sen laittaa hameita vielä. – – 

Näillä kulmilla on perinteinen tyttöromaani, jossa ystävyys, lojaalisuus ja nuoruuden kipupisteet ovat keskeisessä osassa. Luvut on nimetty lukemaan houkuttelevasti. Janitan ja Veeran ystävyyden myöhemmistä vaiheista olisi kiinnostavaa lukea vielä jatko-osissakin. 

Blomerus ja Korpela ovat aiemmin kirjoittaneet romaniperheen arjesta kertovaa Yökettu-kuvakirjasarjaa (Pieni Karhu 2009 ja 2011, kuv. Irmeli Matilainen). 

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa sekä kolmas osa Mitäs nyt, Yökettu, on julkaistu kaksikielisenä yhteislaitoksena Rassako reevos = YöKettu  (Opetushallitus 2017).  Lisäksi he ovat olleet mukana työryhmässä tietokirjassa Kulje kanssamme. Suomen romanien historiaa lapsille (Opetushallitus 2018).   

Satu Tammelan esikoisessa Murtumia on myös yhtenä sivujuonteena 13-vuotiaan Fridan ihastuminen romanipoika Ninoon.

 Säeromaanin fokus on ennen kaikkea lapsuuden ja nuoruuden murroskohdassa olevan herkän tytön mielenliikkeiden kuvauksessa. 

Frida ja hänen paras ystävänsä Liina ovat vielä äskettäin leikkineet mielikuvitusleikkejä keskenään, mutta Liina kasvaa niistä ulos Fridaa aikaisemmin. 

Myös Fridan suhde omiin vanhempiin muuttuu, vaikka sisimmältään hän haluaisi vielä käpertyä isänsä syliin. Turvattomuuden tunnetta lisää äkkiä sekin, että vanhempien parisuhteeseen tulee isän syrjähypyn takia yht äkkiä särö.

 

Ninon taustasta kerrotaan ensin hyvin viitteellisesti:  

   

Nino istuu kivellä 

kuin olisi aina istunut siinä

 

prässätyissä housuissaan

kauluspaidassaan 

hiukset sliipattuina.

Kun Fridan ja Ninon suhde syventyy, Nino kertoo salaisuudestaan. Nino osaa nimittäin vähän romanikieltä ja on ylpeä taidostaan: 

 

Mummi on opettanut sitä mulle
mutten mä oikeastaan 
puhu sitä missään.

Ninon silmät 
on tummat kuin metsälähteen pinta. 

Ei meistä kukaan puhu
tai ehkä vanhemmat ihmiset 
joskus keskenään
 
Ja sitten kieli alkaa unohtua
kun kukaan ei enää puhu sitä
Nino huokaisee. 

 

Satu Tammela on lohjalainen yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Kustantamon sivuilla hän kertoo kirjoittaneensa käsikirjoitusta puhelimensa tiedostoon, koska säeromaanin muoto itsessään sopii puhelimen näytölle sekä kirjoitettavaksi että luettavaksi. 

Tammelan huokoinen mutta silti tarkasti havainnollistava kerronta antaa riittävästi tilaa Fridan nuoruuden etsikkoajan ailahteleville tunteille. Murrokset ja muutokset myös omassa kehossa kuvataan luontevasti. Frida esimerkiksi kärsii migreenistä ja joutuu sen takia olemaan välillä myös pois koulusta.
 
On kiinnostavaa, että kirjan takakakannessa ei ”mainosteta” lainkaan  säeromaanimuotoa. Luultavasti tämä käytäntö tuleekin lisääntymään, mikä saattaa olla yksinomaan hyvä ratkaisu. 

Murtumia sai äskettäin kunniamaininnan Lastenkirjainstituutin Punni-palkinnonjaon yhteydessä.   
 

Lisää kotimaisia lasten- tai nuortenromaaneja, joissa on romanitaustaisia pää/sivuhenkilöitä:

Tuula Kallioniemi: Kaksoisolennot, Otava 2018

Tuula Kallioniemi: Reuhurinne-sarja, Otava 1997–2001 ja 2011–2018   

 
Elina Rouhiainen: Aistienvartija, Tammi 2018 

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija, Tammi 2018

Asta Ikonen: Mia ja muutosten kevät, Karisto 1999

Taru Mäkinen: Tinka ja Tiikeri ja Tinka ja tummat vuoret, Tammi 1986 ja 1988

Tuula Saarto: Suljetut ovet, Otava 1972
  

Pieni, mutta tärkeä sana

 

Eppu Nuotio & Sanna Pelliccioni: Anteeksi. 32 sivua. S&S 2025. 

 

Tuuli lennättää halavan hahtuvia, me jahtaamme niitä.
Mutta Emel seisoo aidan vieressä ja katsoo aarrettaan. Kun
juoksen hänen luokseen, hän sulkee nyrkkinsä kuin simpukan.

 
 
Eppu Nuotion ja Sanna Pelliccionin Anteeksi on todellinen pieni helmi kuvakirjaksi – monestakin eri syystä.

Ensinnäkin kuvakirjallisuus on ylipäätään nerokas formaatti työstää hankalia, haastavia, vaikeita tai kimurantteja aiheita eri ikäisten lasten kanssa. 

Vaatii kuitenkin erityistä taitoa kiteyttää jokin erityinen teema riittävän pelkistettyyn ja juuri siksi antoisaan, lasten kanssa toimivaan muotoon. 

Anteeksi on hyvä esimerkki taidokkaasta, usein aikuisen kannalta vaikean aiheen käsittelystä. 

Vaikka viime vuosina on julkaistu lukuisia tunnetaitoja työstäviä lastenkirjoja, niin silti ikiaikaisesta aiheesta, epärehellisyydestä, valehtelusta ja toisen omaisuuden varastamisesta, ei ole juurikaan tehty kuvakirjoja. 

Minulla oli hiljattain ainutlaatuinen tilaisuus päästä seuraamaan vierestä, kun sisareni luki tätä Eppu Nuotion ja Sanna Pellicionin kuvakirjaa ääneen seitsemänvuotiaalle pojalleen. 

Siskoni luki kirjan ”niin sanotusti kylmiltään”, tietämättä mitään kirjan juonesta ja käsittelytavasta ennakkoon.

Tietyssä juonen kannalta tärkeässä käännekohdassa sisareni ääni yhtäkkiä sortuu ja kesken äänen lukemisen hän purskahtaa itkuun, minkä jälkeen hän kuitenkin jatkaa ääni väristen lukemistaan tunnekuohustaan huolimatta. 

Anteeksi-kuvakirjan voi nähdä jatkumona Nuotion ja Pelliccionin kahdelle edelliselle yhteiselle kuvakirjalle Lappukaulatyttö (S&S 2022) ja  (S&S 2024). 

Ensin mainittu kuvakirja pohjaa näyttelijä Heidi Krohnin lapsuudenmuistoihin sotalapsena Ruotsissa, mutta laajenee samalla havainnollistamaan kaikkien sotaa paenneiden ihmisten tuntoja. 

Jälkimmäisen kuvakirjan juonen voi lukea pelkistetyllä ns. ilmitasollaan "vain" kuvauksena lapsen hukkaamasta avaimesta ja sen etsimisestä.  

Kirjan lopun jälkisanoista kirjaan avautuu kuitenkin myös toinen, lähihistoriaan liittyvä, yhteiskunnallisesti kantaa ottava taso, jossa  viitataan Baltian maiden itsenäisyyden puolesta organisoituun ns. Baltian ketjun mielenosoitukseen. Elokuussa 1989 noin kaksi miljoonaa ihmistä otti toisiaan kädestä muodostaen 600 kilometriä pitkän ihmisketjun, joka ulottui Tallinnasta Riian kautta Vilnaan asti.      
 
Samalla hienovaraisella intensiteetillä Nuotio ja Pelliccioni laajentavat Anteeksi-

kuvakirjassa lasten välienselvittelyä käsittelevän konfliktitilanteen isompiin kehyksiin.

Valpastunut olemus näyttää, että Kaari tiedostaa tekonsa olevan
väärin. Sanna Pelliccionin kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa
 Anteeksi (S&S 2025).  

 
Kaari kadehtii eskarissa Emelin aarretta, joka on tavallinen harmaa kivi. Kaari harmistuu, kun Emel vaalii kiveään eikä halua, että kukaan muu koskee siihen. 

Kun kukaan ei huomaa, Kaari ottaa kiven Emelin ulkotakin taskusta. 

Kotiin lähtiessä poika kuitenkin huomaa kiven kadonneen. 

Kaari vähättelee katoamista, onhan pihalla samanlaisia harmaita kiviä vaikka kuinka paljon. 

Jostain syystä kivi on kuitenkin Emelille erityisen tärkeä.

Epäliuottamus ja välien rikkoontuminen tulevat havainnollisesti esille
aukeamalla, jossa Kaari ja Emeli seisovat selät vastakkain.
Sanna Pelliccionin kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa  
Anteeksi (S&S 2025).  

Muutaman päivän päästä eskarissa järjestetään isovanhempien päivä. 

Emelin mummo kertoo lapsille:
 

”Olipa kerran maa, jossa tuuli kulki vapaana”, Emelin mummo sanoo.
”Ikimetsät näkivät sukupolvien vaeltamisen Saamenmaalla
”Ja sitten lupaa kysymättä maa otettiin meiltä”. 

 
Yritän olla tärvelemättä kirjan huippukohtaa, siis juuri sitä, joka sai sisareni purskahtamaan itkuun.
 
Toteankin vain, että Emelin mummon tarinan jälkeen Kaari kokoaa itsensä, menee Emelin luokse, palauttaa kiven ja pyytää anteeksi.

Eppu Nuotion tarina on karsittu kaikesta turhasta. 

Sanna Pelliccionin vesiväriä ja väriliitua sekoittava kuvitus nostaa monilla aukeamilla lapsipäähenkilöt ikään kuin näyttämölle, muiden lasten jäädessä taka-alalle omiin toimiinsa. 

Aukeama, jossa lapset tekevät sovinnon ja Kaari pyytää Emeliltä anteeksi, 
on sommittelultaa erityisen onnistunut.  Emelin mummon liioitellun suurikokoiset kädet ottavat lapset lämpimään syleilyynsä. Muiden eskarilaisten kasvoilta on myös luettavissa helpotusta ja huojennusta kuvastavia ilmeitä. Sanna Pelliccionin kuvitusta Eppu Nuotion tekstiin kuvakirjassa Anteeksi (S&S 2025).  

Kaari ja Emel seisovat selät vastakkain epäluottamuksen ja välien rikkoontumisen merkiksi ja viimeisellä aukeamalla heidät kuvataan sovinnon hetkellä lähellä toisiaan  kyyneleet poskilla, Emelin mummon lempeässä halauksessa. 
 
Kirjan takasisäkannesta löytyvät tekijöiden jälkisanat, jotka avaavat kirjan teemaa  saamelaisten lisäksi maailmanlaajuiseksi viittaamalla arkkipiispa Desmond Tutun keväällä 1996 johtamaan komissioon, joka kiersi ympäri Etelä-Afrikkaa keräämässä lausuntoja sekä rikoksentekijöiltä että uhreilta. 

Jälkisanojensa kautta Anteeksi laajeneekin kaikenikäisiä lukijoita puhuttelevaksi ja koskettavaksi kuvakirjaksi.  

Kuvakirja on juuri nyt erityisen ajankohtainen myös siksi, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko esittää huomenna torstaina virallisen anteeksipyynnön saamelaisille Turun tuomiokirkossa. 

Arkkipiispa Tapio Luoman mukaan kirkko on osallistunut aikojen saatossa useisiin äärimmäisen vääriin tekoihin, kun saamelaisia on rohkaistu omasta äidinkielestä luopumiseen, saamelaisten kulttuurisia ilmauksia on kielletty tai pidetty epäkristillisinä. Yksi vakavimmista seikoista, joissa kirkko on ollut mukana, on luvan antaminen hautojen ylöskaivamiseen, kun vainajien jäänteitä on käytetty rotutieteellisissä tutkimuksissa. Arkkipiispa Luoma toteaakin, että näillä teoilla on poljettu saamelaisten ihmisarvoa.

Anteeksipyyntö on osa saamelaisten ja kirkon välistä totuus- ja sovintoprosessia sekä kaksivuotista Saamelaiset kirkossa -hanketta, jonka tavoitteena on ollut purkaa mahdollisia jännitteitä saamelaisten ja kirkon välillä.

 

Kun poika elää kesäänsä kesäkuusta elokuuhun

 

Sanni Ylimartimo: Erokuu. Karisto 2025. Love-sarja. 239 s. Kansikuva Riikka Kuivanen.

 

 

 

Sanni Ylimartimon nuortenromaani Erokuu ilmestyy osana Kariston ja Otavan Love-sarjaa. Vaikka kansikuva on hempeä, niin Aron ja Karoliinan kesäromanssi välttää turhan imelyyden ja kirjan teemat kiinnostavat ja koskettavat yhtälaisesti poikia. 

 

Ylimartimon vahva esikoinen Pimeässä loistavat tähdet ilmestyi 2022.  Lastenkirjahyllyn arviossa  totesin, että kirjan takakansi ei mainosta teosta lainkaan säeromaanina, vaikka kerronta onkin rytmitetty säkeisiin.  

 

 Erokuu on pääosin suorasanaista kerrontaa, mutta välillä ilmaisu  riistäytyy Aron osuuksissa tunteiden kyllästämiin ja latautuneisiin säkeisiin. 

 

On kiinnostavaa, että uudet kotimaiset nuortenkirjat painottavat nyt aiempaa tasapuolisemmin myös poikien tuntoja ja näkökulmia. 

Hyvä esimerkki viime vuodelta on Edith Arkon selkokielinen kääntökirja  Aurora/Eino (Hertta Kustannus 2024), jossa kahden nuoren keskushenkilön kohtaamiset, ajatukset ja tapahtumat kuvataan vuorotellen kummankin näkökulmasta.
 
Näkökulmakerrontaa on toki hyödynnetty jo vuosikymmeniä   nuortenkirjoissa, mutta viime vuosina sitä on seurantani mukaan käytetty enemmän kuvaamaan useamman nuoren, esimerkiksi kaveriporukan tuntoja. 

 

Ylimartimo haluaa nuortenkirjoissaan selvästi antaa äänen pienten maaeutupaikkakuntien nuorille. Esikoisen tavoin myös Erokuun miljöönä on nimittäin maaseutu ja siellä elävät nuoret, jotka elävät suurkaupungeissa asuviin ikätovereihinsa verrattuna aivan yhtä kiihkeää, tiedostavaa ja ajassa kiinni olevaa nuoruutta.  

Peruskouluaan päättävä Aro on siskonsa ja isänsä kanssa lähdössä vuokramökille maalle. Aron parhaan kaverin Samin on tarkoitus tulla sinne kuukaudeksi Aron kaveriksi. Pojat ovat hakeneet Kemiin ammattiopiston kalatalouden linjalle ja mökillä on tarkoitus kalastaa yhdessä. 

Viime hetkellä Sami kuitenkin peruuttaa tulonsa ja vetoaa siihen, että kotikaupungissa Tampereella on paljon koettavaa viimeisenä kesänä ennen opintojen alkua. Arosta tuntuu, että paras ystävä pettää hänet. 
 
Aro on fanittanut pitkään tubettaja Linaa ja poika hämmästyy tunnistaessaan kesämökkipaikkakunnan viljapellon laidalta idolinsa. Nuoret tapaavat ensin kaveripohjalta, mutta vaivihkaa suhde syventyy, vaikka Aro onkin enemmän tunteidensa vietävissä kuin kokeneempi Karolina.
 
Linalla on kokemusta tubetuksesta jo usemmalta vuodelta, mutta nyt hän haluaa näkyvyyteensä vähän uutta twistiä. Lina tuntee olevansa alakynnessä moniin muihin tubettajiin verrattuna, koska hänen videoille ei näy ”kahviloita, kynsistudioita tai täydellisen siistiä kerrostaloasuntoa”:
 

Kun mä aloitin tubettamisen, olin niin nuori, että mun piti pyytää porukoilta lupa. Sillä luvalla oli ehdot. 

1.    Älä kerro videoilla oikeaa nimeäsi, asuinpaikkaasi tai jaa liikaa asioita elämästäsi.
2.    Älä näytä videolla kasvojasi.
3.    Anna videot äidin tai isän tarkistettavaksi ennen julkaisua. 
 
Vain ensimmäinen sääntö on jäänyt. Muiden rajoja häivytin pikkuhiljaa. Varovasti, niin ettei porukat varmaan edes tajunneet. kun mun tilaajamäärä kasvoi ja aloin saada mun videoista rahaa, ne varmaan tajusivat, että Tube on mun juttu, ja sen jälkeen säännöistä ei enää puhuttu. 

Pinja Sanaksenahon ja Tiina Luhtasen nuortenromaani Aurora  (Otava 2024) oli kiinnostava kurkistus somevaikuttamisen pimeälle puolelle.
 
Ylimartimon romaani ei mene yhtä syviin vesiin, vaikka Linakin pohtii identiteettiään ja somettamisen motiiveja. 

Hän on tietoinen kaksoiselämän riskeistä, mutta uskoo silti itseensä ja voimavaroihinsa:
 

Mä jotenkin siedän huorittelut ja tyrkyksi kutsumisen. Tiedän, että huora mä en ole, ja tyrkky oon ylpeästi. Oon päättänyt hyväksyä, että joillekin se, että nainen on näkyvä tarkoittaa, että se on tyrkky. Mä haluan olla esillä, viihdyttää. Vaikuttaa, parantaa päiviä ja naurattaa. Tartun jokaiseen tilaisuuteen, jonka saan ja unelmoin isosti. Jos se on jollekin itsensä tyrkyttämistä, niin olkoon. Mulle se on kunnianhimoa, kyltymätöntä janoa esiintyä.

 
Aron ja Linan/Karolinan näkökulmista etenevä kerronta havahduttaa lukijan pohtimaan ystävien välistä lojaaliutta, some-maailman sudenkuoppia ja erilaisten rajojen vetämisen tärkeyttä. 

Karolinakin oivaltaa kesän päätyttyä, että toisten tunteilla ei ole lupa leikkiä.
 
Aron luonteen ja ajatusten kuvauksessakin on sopivasti särmää. Arolla on kompleksi lyhyydestään: hän kokee,  ettei täytä perinteiselle miehelle varattuja mittoja. 

Latautunut kohtaaminen uimarannalla on Arolle hämmentävä mutta järisyttävä:
 

–  – Kuinka mun keho voi olla 
niin pehmeä ja
kova samaan aikaan.

 

                                ajatukset
                                älkää menkö sinne 
 

 
Karolinalla on ollut aiempia suhteita, mutta Arolle kaikki on vielä uutta ja siksi erityistä.  Traktorilla treffeille huristeleva tyttö suhtautuu kesäromanssiin selvästi Aroa kepeämmin ja havaitsee suhteen parantaneen hänen vanhoja vielä vereslihalla olevia tunne-elämän haavojaan. 

Ekakerran jälkeen Aron tunteet ailahtelevat epäuskosta hurmioon. Näiltä osin herkän ja tytön tunteita huomioivan ekakerran kuvauksessa on paljon samaa kuin Edith Arkon Aurora/Eino -kirjassa. 
 
Selvästi kesä valmistaa Aroa uuteen elämänvaiheeseen ja itsenäistymiseen. 

Loppuratkaisu ei kierry onnelliseksi, mihin jo kirjan nimikin viittaa. Pettymykset ja epävarmuus kuuluvat nuoruuteen yhtä paljon kuin hetkessä eläminen ja impulsiivisuus.  

Ylimartimo uudistaa perinteistä pojankuvaa pienin, harkituin vedoin, esimerkiksi, kun kuvataan Aron sipaisevan silmiinsä vähän kajalia: 

Tykkään siitä, miten se tekee musta rajumman, miten sinisiltä mun silmät rajausten kanssa näyttää. 

Lastenkirjainstituutin Kirjakori 2024 -tilastojen mukaan viime vuonna ilmestyi ennätyksellisen paljon eli yhteensä 131 kotimaista nuortenkirjaa. 

Silmämääräisesti isot kustantamot eivät ole juurikaan kotimaisen tarjonnan nimekemääriä lisänneet, joten todennäköisesti nuortenromaanien määrää kasvattavat monet pienemmät kustantamot, esimerkiksi Aviador, Hertta Kustannus ja Myllylahti.