Anniina Mikama: Tulen ja tuhkan tyttäret. 439 sivua. WSOY 2023. Kansikuva Sami Saramäki.
Lohikäärmeen silmät olivat väriltään tulenkarvaiset kuin kuumana palavan ahjon hiillos. Ne katsoivat suoraan eteenpäin ja niissä oli tappamiseen tottuneen metsästäjän ankara ja mitään pelkäämätön katse. Suupielet kaartuivat siten, että terävät hampaat tulivat näkyviin ja näytti kuin peto olisi hymyillyt julmaa, itsetyytyväistä hymyä.
En voi olla ihmettelemättä Anniiina Mikaman tarmoa heittäytyä aina uusiin, työlästä ja aikaa vievää taustatyötä vaativiin kirjahankkeisiin.
Historiallinen seikkailuromaani Tulen ja tuhkan tyttäret vie lukijan 1500-luvun Irlantiin. Vaikka tytöille ja nuorille oli tuolloin varattu varsin ahdas reviiri ja liikkumatila itsensä toteutttamiseen, nämä neljä Mikaman romaanin keskushenkilöä eivät siekaile lähteä jäljittämään suurta tuhoa lähitienoolla tekevää lohikäärmettä.
Ensimmäisessä luvussa Vuoksilinnan linnanherran tytär Isibéal joutuu todistamaan lohikäärmeen hyökkäystä hänen isäänsä ja veljeään kohtaan. Isibéal kohtaa pian Caitlinin, joka on verraton jousiampuja sekä hänen hyvän ystävänsä Elenin, joka vaihtaa nimensä Èamoniksi ja sonnustautuu empimättä haarniskaan ja löytää näin todellisen identiteettinsä. Nóra on nelikon villikko ja tempoilija, jonka aikeiden pyyteettömyyttä kolme muuta tyttöä pitkään epäilevät.
Isibéal, Caitlin, Èamon ja Nóa havaitsevat nopeasti, että ainoa keino selviytyä hengissä, on yhdistää voimat ja kunkin erityiset taidot luokkarajoista ja kasvuympäristöistä piittaamatta, koska kukaan heistä ei voi enää turvautua vanhempiensa huolenpitoon.
Caitlin totaa, että ”vain silloin ihminen voi olla rohkea, kun hän eniten pelkää, mutta voittaa silti pelkonsa ja tekee mitä hänen on tehtävä”.
Nóra puolestaan huomaa, että tärkeintä on ”uskaltaa puolustaa itseään. Että pitää itseään puolustamisen arvoisena, vaikka joku muuta väittäisi. Kun joku isompi ja rumempi tulee uhkailemaan, etu juoksekaan karkuun tai alistu itkua nieleskellen kohtaloosi vaan panet kovan kovaa vastaan”.
Näiltä osin Mikaman romaanista voi lukea myös muutaman vuoden takaisen #me too -liikkeen kaikuja.
Èamonin lisäksi moniarvoisuus tulee hienosti esille keskeisen sivuhenkilön, sokean Harperin, hahmossa.
Tytöillä on harkintakykyä, malttia ja viisautta, joka osoittautuu miehistä sotastrategiaa ja silmitöntä tappamista paljon suotuisammaksi vaihtoehdoksi taistelussa lohikäärmettä vastaan.
Mikama maalailee hienosti maisemia ja tunnelmia:
He söivät jänistä, joka oli sitkeää kuin saapasnahka, eikä heillä ollut edes suolaa ripoteltavaksi sen päälle, vain laihaa velliä palanpainikkeeksi. Heidän ympärillään rakennuksen vielä pystyssä olevat holvikaaret nojautuivat toisiaan kohti viimeisillä voimillaan. Tuuli soitteli surumielisesti raunion käytävilä ja tanssitti romahtaneesta kattoparresta riippuvan viirin riekaleita.
Jännite säilyy latautuneena yli 400-sivuisen romaanin loppuu asti.
Vivahteikkaan kielensä, elävien ja samastuttavien keskushenkilöiden karakteristiikan ja jäntevän sommittelunsa ansiosta Tulen ja tuhkan tyttäret vetoaa aikuiseenkin lukijaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti